Kirjoittaessani viime viikon kirjoitusta mieleeni tuli, miltä se voi kuulostaa tunnustuksellisiin luterilaisiin korviin. Aloin ajatella, että jos olisin itse lukenut tuollaisen tekstin muutama vuosi sitten, olisin torjunut sen suoralta kädeltä: Siinä oma kokemus on laitettu Jumalan sanan edelle. On luovuttu raamatullisesta opista ja luotettu omiin tunteisiin, vaikka Raamattu todistaa, että ihmisen sydän on täysin turmeltunut (vrt. Jer. 17:9).
Otanpa tässä kohden vastaukseksi noihin hyvin luterilaisiin ajatuksiin Paavalin esimerkin. Hänhän kääntyi kristityksi nimenomaan kokemuksellisin perustein: Jeesus ilmestyi hänelle, ja sen seurauksena Raamattu alkoi avautua uudella tavalla; enää Vanhan testamentin ja Jeesuksen välillä ei ollut ristiriitaa. Ja kokemuksesta kääntynyt Paavali on siis se sama herra, joka julistaa tiukasti galatalaisille, ettei pidä uskoa mihinkään, mikä on ristiriidassa Jumalan sanan kanssa (Gal. 1:8–9). No, en ole niin suuruudenhulluuden vallassa, että sanoisin oman kokemukseni olevan täsmälleen samanlainen kuin Paavalilla, mutta jossain mielessä kyse on samasta: kokemuksen seurauksena näen toisin kuin ennen.
Rinnastustani voi haastaa tietysti juuri siihen vedoten, että Paavalin kokemus oli aivan erityislaatuinen, joten minun kokemustani ei voi verrata ollenkaan siihen. Olkoon. Jos Paavalia ei lasketa, vetoan Lutheriin: luterilaisethan ajattelevat, että Lutherin kokemus pelastusvarmuuden löytämisestä Roomalaiskirjeen äärellä antoi hänelle oikeanlaisen ymmärryksen Raamatun sanomasta. Ilman pelastusvarmuutta (tai lain ja evankeliumin oikeaa erottamista, josta tuo kokemus nousee) Raamattu pysyy suljettuna kirjana. Jokaisella tulisi olla luterilaisuuden mukaan tämä kokemus, ja näin ollen kokemuskorostus ei ole luterilaisillekaan vieras – ainakaan silloin, kun se kytkeytyy pelastusvarmuuteen. Ja luterilaisillakin kokemus on sidoksissa Raamatun oikeaan ymmärtämiseen. Eli kokemukset ovat lopulta kaikkien mielestä ihan ratkaisevan merkityksellisiä. Siksi ei ole kauhean rakentavaa leimata kaikkea kokemuksellisuutta hurmahenkisyydeksi. Enkä väitä, että kaikki luterilaiset tekisivät näin. Tuskin kukaan väittää noin ihan suoraan. Joskus tosin on vähän tällaista taipumusta ilmassa. Lopulta olennaiseksi kysymyksesi taitaa nousta se, pitääkö kokemukseni yhtä totuuden kanssa.
Esittämässäni tunnustuksellisessa luterilaisessa kritiikissä keskeisenä taustaoletuksena on, että ortodoksinen usko on Raamattua vastaan. Mutta tämän oletuksen minä nykyään haastan. Väitän, että luterilainen Raamatun tulkinta rakentuu myöhäiskeskiaikaan sidoksissa oleville taustaoletuksille, jotka ovat vieraita Raamatun ajan kirjoittajille, ja vinouttavat luterilaista Raamatun luentaa. Näitä oletuksia pyrin avaamaan kolme vuotta sitten viidennessä palasessani. Palaan niihin toki vielä moneen kertaan tällä blogillani. Tässä yhteydessä sanon vain, että kun oma ajatteluni muuttui ja tulin tietoisemmaksi niistä oletuksista, jotka ohjasivat Raamatun lukutapaani, ristiriidat ortodoksisen uskon ja Raamatun välillä katosivat. Kyse oli nimenomaan siitä, että tulkintaani värittäneet uskomukset muuttuivat; en elä tällä hetkellä minkään sortin sisäisessä jännitteessä sen kanssa, että tietäisin Raamatun oikeasti opettavan luterilaisittain, mutta koska minua viehättää ortodoksinen usko, pyrkisin tukahduttamaan sen, minkä tiedän oikeaksi.
Mutta mikä sitten voisi olla yhteinen kokemusten koettelemisen kriteeri, jonka taakse sekä ortodoksit että luterilaiset voisivat asettua? Mieleeni tulee yksi, johon luterilaiset eivät kovin usein viittaa, mutta joka on kuitenkin perin raamatullinen: Hengen hedelmä ja lihan teot (ks. Gal. 5:19–22). Näihin liittyen haluan mainita erään jutun, jonka opin luterilaisesta kommentaarista: Paavali ei puhu Hengen hedelmistä vaan hedelmästä, koska Henki on ykseyden Henki; kaikki Hengen hedelmä luo ja yllä pitää ykseyttä. Sen sijaan lihan teot ovat moninaisia, koska ne pirstovat ja erottavat ihmisiä toisistaan.
Ykseyden korostuksesta minun on helppo tehdä sovellus omaan elämääni: kokemukseni johti minut pikkuruisesta ja hyvin vahvasti tietynlaiseen luterilaisuuden tulkintaperinteeseen sitoutuneesta kirkkokunnasta osaksi maailmanlaajuista kirkkoa, jonka juuret menevät aina apostoliseen aikaan saakka. Minun on vaikea olla näkemättä Pyhän Hengen työnä ajatteluni nytkähtämistä siihen suuntaan, ettei minulla ole enää samanlaista luottamusta päätelmiini tai tulkintojeni virheettömyyteen kuin ennen. Nykyään luotan enemmän toisten viisauteen. Kun esimerkiksi tutkin kirkon historiaa, haluan ottaa minua paljon pidemmälle päässeiden kilvoittelijoiden opetuksen rakkaudella vastaan ilman, että suodatan sen luterilaisten erityiskorostusten tai minkään muun vastaavan läpi. Ja koska ortodoksinen usko vaikuttaa minussa – hyvin vajavaisesti tosin omasta syystäni – samanlaista hengellisyyttä kuin pyhissä isissä ja äideissä, koen syvää hengen yhteyttä heidän kanssaan. Oikeastaan juuri yhteinen, jaettu kokemus menneiden polvien ja minua pyhempien kanssa vakuuttaa minua siitä, että käänteentekevät kokemukseni olivat Jumalasta.
Hengen hedelmään ja lihan tekoihin liittyen tahdon vielä nostaa esille yhden kysymyksen, jonka esitin kolme vuotta sitten. Kysyin silloin muutamalta tiukalta luterilaiselta tutultani, että jos minulla on nykyään syvempi rauha ja ilo kuin ennen, onko tämä Beelsebulista (vrt. Luuk. 11:14–20). Toisin sanoen: jos ortodoksisuus parantaa sieluani aivan toisenlaisella syvyydellä kuin luterilainen uskoni, voiko se olla perkeleestä? En tainnut saada kysymykseeni minkäänlaista vastausta.
Ymmärrän, että tuumailuni tuskin liikuttavat luterilaisuudesta syvästi vakuuttunutta suuntaan tai toiseen. En ylipäätään oikein usko, että sanoillani on sellaista voimaa. Ja en ole tässä kirjoituksessani edes mennyt raamattuargumentteihin tai mihinkään muuhun sellaiseen, millä olisi varmaankin suurempi painoarvo. Toivon kuitenkin, että nämä ajatukseni valottaisivat sitä, miksi olen taipuvainen pitämään kokemuksiani luotettavina, ja selittäisivät, miksi uskon niin kuin uskon. Ensi viikolla, jos Jumala suo, pohdin hieman sitä, kuinka normatiivinen asema Lutherin kääntymyskokemuksella on luterilaisuudessa.
Palasia 