Olen kirjoittanut aiemmin siitä, että oikeudenmukaisuus tai vanhurskaus liittyy hepreassa ajatukseen oikeasta järjestyksestä. Jumala loi maailman tiettyyn järjestykseen, ja luomakunta on vanhurskas silloin, kun se on oikeassa – luotuisuuden mukaisessa – suhteessa Luojaansa. Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni sitä, millaisia vaikutuksia tämän oikeuskäsityksen huomioimisella on vanhurskauttamisopille. Tänään haluan harjoittaa hieman privaattiteologiaa ja selittää, miten heprealainen oikeuskäsitys ja vanhurskauttamisen prosessiluonne ovat erottamaton pari.
Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Niinpä hän on vanhurskas, kun hänen olemassaoloaan leimaa se, että hän heijastaa sitä, millainen Jumala on. Luojan ja luodun välisen kuilun tähden ihminen voi kuitenkin vain vajavaisesti kuvata olemassaolollaan sitä, millainen Jumala on. Äärellinen voi vain rajallisesti heijastella ääretöntä. Tästä seuraa nähdäkseni itäisille kirkkoisille ominainen ajatus, ettei ihminen voi olla koskaan absoluuttisen täydellinen; esimerkiksi Gregorios Nyssalaisen ja Maksimos Tunnustajan mukaan iankaikkisessa autuudessakin on kyse jatkuvasta prosessista yhä syvempään Jumalan kaltaisuuteen. Koska olemme aina vajavaisesti Jumalan kaltaisia, emme koskaan voi olla absoluuttisen vanhurskaita.
Ajatus, että olemme jatkuvassa vanhurskautumisprosessissa, selittää mielestäni mainiosti esimerkiksi sitä, miten usko (Room. 3:28), kaste (Room. 6:4–6) ja tekomme (Jaak. 2:24) voivat kaikki vanhurskauttaa meidät: Usko suuntaa meidät kohti Jumalaa ja avaa meidät hänen rakkaudelleen. Tällä tavoin alamme muistuttaa jumalallisia persoonia, jotka ovat avoimia toistensa rakkaudelle ja lahjoittavat itsensä toisilleen. Kaste vanhurskauttaa, koska siinä meihin vuodatetaan Jumalan Henki ja meistä tulee hänen asuinsijojaan. Osallisuus Jumalan elämään on tietysti myös Jumalan kaltaisuutta. Hyvät teotkin vanhurskauttavat, koska niiden myötä kasvetaan hyveissä. Jumala on taas kaikkien hyveiden lähde ja täyteys.
Olen herännyt siihen, että ortodoksisuuden ymmärtämiseksi luomisoppi on luovuttamaton. Meidän pelastuskäsityksemme nousee ihmiskäsityksestämme. Pelastus ei ole ikään kuin erillinen opinkohta, joka on hyvin ymmärrettävissä huomioimatta sitä, millaiseksi ihminen luotiin. Kun lähtökohdaksi otetaan kuitenkin ihmisen luominen ja tarkoitus olla Jumalan kuva, ortodoksinen pelastusajattelu käy ymmärrettäväksi. Ajatus siitä, että meiltä vaadittaisiin täydellistä vanhurskautta Jumala-yhteyden ehtona, on kummallinen, koska luotuina meillä ei voi olla sellaista. Luotoisuutemme tähden vanhurskauttaminen on iankaikkinen prosessi.
Palasia 