Aiemmin mainitsin siitä, että luterilaisissa kristinopeissa kuuliaisuutta piispoille ja papeille perustellaan usein neljännellä käskyllä. Viran edustajat hahmotetaan hengellisinä isinä. Ortodokseille luulisi olevan kanssa ihan selvää, että piispat ja papit ovat isiä. Puhutellaanhan piispoja isä esipaimenina ja pappeja isinä. Silti joskus tuntuu siltä, että meiltä unohtuu heidän isyytensä.
Jos jossain haluaa nähdä piispojen ja pappien halveksuntaa, netti on siihen varmaankin paras paikka, vaikka toisinaan kahvipöytäkeskustelutkin ovat hengelliseksi turmioksi. Toisinaan esimerkiksi piispojen ylipainon perusteella tehdään johtopäätöksiä heidän hengellisestä tilastaan. Väitetään, että he eivät ole rukouksellisia ihmisiä vaan vallanhimoisia kirkkobyrokraatteja. Toisaalta heidät nähdään taantumuksellisuuden linnakkeina, toisaalta ortodoksisen tradition pettäjinä.
Pidän erityisen vaarallisina konservatiivisia porukkoja, jotka esiintyvät ortodoksisuuden vaalijoina piispoja ja pappeja vastaan. He johtavat paljon salakavalammin harhaan kuin ne, jotka aivan ilmeisesti alistavat ortodoksisen uskon jollekin trendikkäälle ideologialle. Kapinoivat konservatiiviset ryhmät toisinaan asettelevat vastakkain omien piispojensa näkemyksiä ja linjauksia ja oman aikamme pyhien kantoja, sillä ajatuksella, ettei piispoilla ja papeille tarvitse olla kuuliainen, jos joku pyhä on opettanut toisin kuin he. Tällöin tuppaa unohtumaan se, että ortodoksi on oman alueensa piispan lammas. Hän on piispansa kaitsennan alla. Hänellä ei ole oikeutta olla piittaamatta piispansa linjauksista, vaikka voisikin olla jostain asiasta eri mieltä. Piispoja ja pappeja julkisesti kritisoivat maallikot haastavat Jumalan asettaman järjestyksen. Ja vaikka hengelliset isät olisivatkin kelvottomia, viran tähden heille kuuluu kuuliaisuus ja kunnioitus. Olisi hyvä muistaa, että Jumala puhui ylipappi Kaifaan kautta tämän viran tähden (Joh. 11:49–52) ja jopa Bileamin aasin suulla (4 Moos. 22:28–30).
Ajattelen, että edes kuuliaisuus piispoille ja papeille ei ole tarpeeksi. Jos he ovat isiä, heidän pitäisi kaiketi olla meille rakkaita. Rakkautta tulisi herättää ainakin sen, että osallisuuteni sakramenteista riippuu siitä, että hiippakuntani piispa ja seurakunnan papit ovat astuneet palvelutehtäviin, jotka ovat uskomattoman raskaita ja vaativia. Siksi minun pitäisi olla heistä kiitollinen Jumalalle ja rukoilla heidän puolestaan, ei jauhaa heistä pahaa netissä. Enhän tekisi niinkään maallisesta isästänikään, koska hän on minulle rakas.
Tämä parannuspuhe ei ole vain muille suunnattu. Huomaan toistuvasti keskittyväni ortodoksisen maailman kriiseihin tai kirkkoni ongelmiin enkä omaan sydämeeni. On vaivatonta ja viihdyttävää seurata nettijuoruja ja kokea jonkinlaista ylpeää ylemmyyttä siitä, että luulee tietävänsä, miten toisten tulisi toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Samalla oma sydän jää uudistumatta. Eli palaan siihen, mihin aiemmassa kirjoituksessani kuuliaisuudesta piispoille ja papeille: Kirkko antaa valtavan hienot raamit kilvoitella. Koska on hengellinen hierarkia, on vapaus jättää vastuu yhdestä jos toisestakin kysymyksestä muille. Yksittäinen ortodoksi voi keskittyä kilvoittelun kautta rukkaamaan omaa elämäänsä uusiksi. Sehän on meidän tehtävämme. Ja tästä mahdollisuudesta saamme kiittää Jumalaa ja hengellisiä isiämme.
Palasia 