Kaikki tapahtuu Jumalaa rakastavien parhaaksi

Jo luterilaisena minulle oli rakas raamatunkohta Room. 8:28, jossa sanotaan: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen.” Ajattelin tuon jakeen perusteella niin, että mitä ikinä minulle tapahtuukaan, se on Jumalan sallimaa ja vaikuttaa lopulta sieluni parhaaksi. Ortodoksisessa perinteessä tällaista Jumalan kaitselmukseen varaan jättäytymistä harjoitellaan sanoen ”Kunnia Jumalalle!” joka tilanteessa.

Vasta viime aikoina olen tarkemmin pohtinut jakeen mainintaa siitä, että kaikki koituu Jumalaa rakastavien parhaaksi. Miksi Paavali tarkentaa, että Jumala johdattaa kaiken parhaaksi häntä rakastaville? Mitä ilmeisemmin kaitselmukseen liittyy tietty rajaus. Kaikki ei käänny parhain päin kaikille. Vain Jumalaa rakastavat saavat kokea sen, kuinka Jumala saa pahastakin aikaan hyvää.

Uskon, että vastaus esittämääni kysymykseen liittyy siihen, miten Jumalaa rakastava suhteutuu kaikkeen kohtaamaansa. Kun ihminen ottaa kaiken vastaan Jumalan huolenpitona, silloin kaikki vaikuttaa hänen parhaaksensa. Kaikki onnettomuudetkin voivat kääntyä siunauksiksi, kun niihin alistuu nöyryydellä ja Jumalaan luottaen. Jumalan varassa riippuminen kertoo sydämen kiinnittymisestä häneen. Tällainen kiinnittyminen ei tietenkään ole täydellistä, koska olemme heikkoja syntisiä. Mutta mitä lujemmin riipumme Jumalassa, sitä enemmän silmämme avautuvat näkemään Jumalan huolenpidon. Ja sitä enemmän koemme Jumalan hyvyyttä ja kasvamme luottamuksessa ja rakkaudessa häneen.

Jotenkin näin uskon Paavalin opettavan.

Piispat ja papit hengellisinä isinä

Aiemmin mainitsin siitä, että luterilaisissa kristinopeissa kuuliaisuutta piispoille ja papeille perustellaan usein neljännellä käskyllä. Viran edustajat hahmotetaan hengellisinä isinä. Ortodokseille luulisi olevan kanssa ihan selvää, että piispat ja papit ovat isiä. Puhutellaanhan piispoja isä esipaimenina ja pappeja isinä. Silti joskus tuntuu siltä, että meiltä unohtuu heidän isyytensä.

Jos jossain haluaa nähdä piispojen ja pappien halveksuntaa, netti on siihen varmaankin paras paikka, vaikka toisinaan kahvipöytäkeskustelutkin ovat hengelliseksi turmioksi. Toisinaan esimerkiksi piispojen ylipainon perusteella tehdään johtopäätöksiä heidän hengellisestä tilastaan. Väitetään, että he eivät ole rukouksellisia ihmisiä vaan vallanhimoisia kirkkobyrokraatteja. Toisaalta heidät nähdään taantumuksellisuuden linnakkeina, toisaalta ortodoksisen tradition pettäjinä.

Pidän erityisen vaarallisina konservatiivisia porukkoja, jotka esiintyvät ortodoksisuuden vaalijoina piispoja ja pappeja vastaan. He johtavat paljon salakavalammin harhaan kuin ne, jotka aivan ilmeisesti alistavat ortodoksisen uskon jollekin trendikkäälle ideologialle. Kapinoivat konservatiiviset ryhmät toisinaan asettelevat vastakkain omien piispojensa näkemyksiä ja linjauksia ja oman aikamme pyhien kantoja, sillä ajatuksella, ettei piispoilla ja papeille tarvitse olla kuuliainen, jos joku pyhä on opettanut toisin kuin he. Tällöin tuppaa unohtumaan se, että ortodoksi on oman alueensa piispan lammas. Hän on piispansa kaitsennan alla. Hänellä ei ole oikeutta olla piittaamatta piispansa linjauksista, vaikka voisikin olla jostain asiasta eri mieltä. Piispoja ja pappeja julkisesti kritisoivat maallikot haastavat Jumalan asettaman järjestyksen. Ja vaikka hengelliset isät olisivatkin kelvottomia, viran tähden heille kuuluu kuuliaisuus ja kunnioitus. Olisi hyvä muistaa, että Jumala puhui ylipappi Kaifaan kautta tämän viran tähden (Joh. 11:49–52) ja jopa Bileamin aasin suulla (4 Moos. 22:28–30).

Ajattelen, että edes kuuliaisuus piispoille ja papeille ei ole tarpeeksi. Jos he ovat isiä, heidän pitäisi kaiketi olla meille rakkaita. Rakkautta tulisi herättää ainakin sen, että osallisuuteni sakramenteista riippuu siitä, että hiippakuntani piispa ja seurakunnan papit ovat astuneet palvelutehtäviin, jotka ovat uskomattoman raskaita ja vaativia. Siksi minun pitäisi olla heistä kiitollinen Jumalalle ja rukoilla heidän puolestaan, ei jauhaa heistä pahaa netissä. Enhän tekisi niinkään maallisesta isästänikään, koska hän on minulle rakas.

Tämä parannuspuhe ei ole vain muille suunnattu. Huomaan toistuvasti keskittyväni ortodoksisen maailman kriiseihin tai kirkkoni ongelmiin enkä omaan sydämeeni. On vaivatonta ja viihdyttävää seurata nettijuoruja ja kokea jonkinlaista ylpeää ylemmyyttä siitä, että luulee tietävänsä, miten toisten tulisi toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Samalla oma sydän jää uudistumatta. Eli palaan siihen, mihin aiemmassa kirjoituksessani kuuliaisuudesta piispoille ja papeille: Kirkko antaa valtavan hienot raamit kilvoitella. Koska on hengellinen hierarkia, on vapaus jättää vastuu yhdestä jos toisestakin kysymyksestä muille. Yksittäinen ortodoksi voi keskittyä kilvoittelun kautta rukkaamaan omaa elämäänsä uusiksi. Sehän on meidän tehtävämme. Ja tästä mahdollisuudesta saamme kiittää Jumalaa ja hengellisiä isiämme.

Pyhän Siluanin muisto

Huomenna (24.9.) ortodoksinen kirkko muistelee pyhittäjä Siluan Athosvuorelaista (1866–1938). Hän oli yksinkertainen munkki Athosvuoren Pyhän Panteleimonin luostarissa. Kenties hän olisi jäänyt täysin unohduksiin, ellei pyhä Sofroni Athosvuorelainen (1896‒1993) olisi tehnyt häntä tunnetuksi. Minulle Siluan on tärkeä pyhä. Hänen herkkyytensä ja koko maailmaa syleilevä rakkautensa kolahtavat kovasti. Hänen muistopäivänsä toi mieleeni erään minuun syvän vaikutuksen tehneen kohtauksen Siluanin elämästä. Haluan jakaa sen tässä hänen muistonsa kunniaksi:

Sen jälkeen kun Siluan oli saanut kokea helvetin kärsimyksiä ja kun Jumala oli kehottanut häntä: ”Pidä mielesi helvetissä”, hän alkoi rukoilla erityisesti vainajien puolesta, jotka riutuvat helvetissä, mutta hän rukoili myös elävien ihmisten ja tulevien sukupolvien puolesta. Hänen rukouksensa ylitti ajan rajat, eikä se kiinnittänyt huomiota ihmiselämän ohimeneviin ilmiöihin, kuten ihmisten jakamiseen ystäviin ja vihollisiin. Hän murehti maailman tähden ja sai nähdä ihmiset vain kahtena ryhmänä: toisen muodostavat ne, jotka ovat oppineet tuntemaan Jumalan ja toisen ne, jotka eivät ole oppineet. Hänestä oli sietämätöntä tiedostaa, että ihmiset joutuvat nääntymään helvetin synkässä pimeydessä.

Muistan hänen keskustelunsa erään erakkomunkin kanssa. Tämä sanoi:

‒ Jumala rankaisee kaikkia jumalattomia. He joutuvat palamaan ikuisessa tulessa.

Hän oli ilmeisesti tyytyväinen siitä, että heitä rangaistaan ikuisella tulella.

Siluan vastasi huolestuneena:

‒ No, sanohan, jos sinä pääset paratiisiin ja näet sieltä, että joku palaa helvetin tulessa, niin voitko olla silloin levollinen?

‒ Mutta minkä sille voi, oma syynsä, munkki vastasi.

Siihen Siluan vastasi murheellisena:

‒ Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta.

Arkkimandriitta Sofroni Saharov: Pyhittäjä Siluan Athosvuoralainen, s. 51. Valamon luostari 2005

Pyhään Siluaniin tutustumiseksi, suosittelen lämpimästi edellä lainaamaani pyhän Sofronin teosta, jonka suomenkielinen käännös on ollut tosin jo pitkään loppuunmyyty. Jos kyseistä teosta ei onnistu saamaan antikvariaatista käsiin, ainakin Siluanin synaksarion on helposti luettavissa. Se löytyy täältä.

Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!