Avainsana: tuomitseminen

Radikaali tuomitsemattomuus

Opin Lutherin katekismuksesta aikoinani, että lähimmäisestä tulee olettaa aina hyvää, ellei ole tosi painavia syitä muuhun. Tämä on ihan oikea aarre! Olen kuitenkin kokenut, että ortodoksisuudessa tietynlainen tuomitsemattomuuden ideaali viedään vielä pidemmälle. Mennään jotenkin ihan tappiin saakka vuorisaarnan radikaaliudessa.

Kristus sanoo tunnetusti: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” (Matt. 7:1) Ortodoksisuuteen syvästi vaikuttaneet erämaaisät ottivat nämä sanat tosissaan. Tässä esimerkki:

Kerran abba Ammonas meni jonnekin syömään, ja siellä oli eräs veli, jolla oli huono maine. Joku nainen sattui tulemaan sinne, ja hän meni sen huonomaineisen veljen keljaan. Saatuaan tietää sen siellä asuvat joutuivat kuohuksiinsa, ja he kokoontuivat karkottaakseen sen veljen keljastaan. Tietäen että piispa Ammonas oli paikalla, he tulivat pyytämään häntä, että hän tulisi heidän mukanansa. Kun veli sai tietää siitä, hän otti naisen ja piilotti hänet suureen ruukkuun. Kun koko joukko tuli paikalle, abba Ammonas huomasi tapahtuman mutta peitti sen Jumalan tähden. Ja mentyään sisälle hän istuutui ruukun päälle ja käski tutkia keljan. Kun he olivat tarkoin tutkineet, eivätkä löytäneet naista, abba Ammonas sanoi: ”Mitä tämä on? Jumala antakoon teille anteeksi.” Rukoiltuaan hän lähetti kaikki pois. Ja ottaen veljen käden hän sanoi hänelle: ”Tarkkaa itseäsi, veli.” Ja sen sanottuaan hän lähti pois.

Gerontikon eli Pyhien vanhusten sanomaa. Suom. Johannes Seppälä. Hyrylä: Ortokirja 1984, s. 20

Toisena esimerkkinä vaikkapa tämä:

Kerran eräs veli erehtyi Skiitassa. Asiasta pidettiin kokous ja paikalle lähetettiin hakemaan abba Moosesta, mutta hän ei halunnut tulla. Niin pappi lähetti hänelle sanan: ”Tule, sillä väki odottaa sinua.” Niin hän nousi ja lähti kokouspaikalle, otti reikäisen korin ja täytti sen hiekalla ja kantoi sitä. Häntä vastaan tulevat sanoivat hänelle: ”Mitä tämä on, isä?” Ja vanhus sanoi heille: ”Syntini virtaavat takanani, vaikka en näe niitä. Tänään minä siis olen tullut tuomitsemaan toisen syntejä!” Sen kuultuaan he eivät sanoneet tuolle veljelle mitään, vaan antoivat hänelle anteeksi.

Gerontikon, s. 130

Tuomitsevuuteen keskeinen tulokulma on vahvasti tämä jälkeisessä lainauksessa sanottu: kun itse on suuri(n) syntinen, mitä varaa on tuomita muita. Tuomitsevaisuuden kyseenalaisuutta korostetaan usein myös tuomalla esiin se, ettemme tiedä toisen koko tarinaa. Siksi emme myöskään osaa nähdä, miten Jumala tuomitsee kunkin ihmisen. Jumala on tietysti puolueeton tuomari. Samalla on kuitenkin totta se, että jokaisen ihmisen elämä on omanlainen ja tämä huomioidaan tuomiossa. Abba Dorotheoksen Kahdessatoista opetuspuheessa annetaan tästä esimerkkinä se, että oli kaksi tyttöä, jotka vietiin heidän vanhemmiltaan. Ensimmäinen päätyi luostariin kasvatettavaksi, toinen ilotaloon. Jumala ei tietenkään tuomitse näitä kahta yhtä ankarasti, koska lähtökohdat elämään olivat heistä itsestään riippumatta aivan erilaiset. Jos heidät tuomitaan vain heidän ulkoisen käyttäytymisensä nojalla, tietämättömyyden tähden ei tuomita oikein.

Moderni pyhä, pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen korostaa kanssa tietomme rajallisuutta, mutta vähän eri näkökulmasta. Hän tuo esimerkiksi juopon munkin, jonka muut munkin tuomitsivat, mutta jonka sielun enkelit veivät paratiisiin tämän kuoleman jälkeen. Pyhä Paisios kertoi tuomitseville munkeille, että tuo juopotteleva munkki oli pienestä saakka alkoholisoitunut, koska tämän vanhemmat olivat hieroneet tämän hampaisiin rakia, jotta tämä olisi nukahtanut vauvana. Vaikka munkki ei koskaan päässyt alkoholismistaan eroon, hän taisteli hurjasti juoppoutta vastaan ja vähensi määrätietoisesti juomansa alkoholin määrää. Hän ei päässyt koskaan juopottelusta eroon, mutta Jumala näki hänen pyrkimyksensä ja tuomitsi hänet sen mukaan. Jumala näki siis syvemmin kuin ihmiset.

Nämä näkökulmat ovat minusta tosi inspiroivia ja tasapainoisia! Ne eivät missään mielessä kiellä sitä, että on olemassa selkeitä syntejä. Samalla ne kuitenkin rajusti haastavat sen, onko meille varaa tuomita ketään, koska emme koskaan näe toisen sydämeen emmekä välttämättä tiedä, millainen elämä toisella ihmisellä on takanaan.

Ja minusta tässä kuvaamani näköalat värittävät jotenkin syvästi ortodoksista mielenlaatua. Tuomitsemattomuus on tosi vahvasti läsnä isona periaatteena. Olenkin tuuminut, voisikohan tunnustuksellisessa luterilaisuudessa olla vähän enemmän maaperää tuomitsevaisuudelle, koska on vahva paino siinä, että on selkeä laki, jonka rikkominen tuo välttämättä iankaikkisen kadotuksen ilman mitään lieventäviä tekijöitä. Täällä ortodoksisella puolella lakiteologia on erilainen ja niinpä pitää olla maltillisemmat odotukset sen suhteen, kuinka äkkijyrkkiä päätelmiä tehdä yleisluontoisten moraalinormien rikkomisesta.

Vuorisaarnan hengellisyys

Ortodoksisuudessa on tainnut historiallisesti käydä niin, että monet vuorisaarnan ideaalit, jotka ihan varhaisina vuosisatoina leimasivat koko kristillistä yhteisöä, ikään kuin siirtyivät koskemaan ensisijaisesti luostariasukkaita valtiokirkollisuuden myötä. Ei toki kielletty sitä, että luostarien elämäntapa on mallina muillekin, mutta odotukset siitä, miten eheästi maailman keskellä voitiin elää vuorisaarnan meiningillä, olivat ja ovat yhä kohtuullisen maltilliset.

Voisikohan selkein esimerkki kuvaamastani varhaiskristillisestä radikaaliudesta olla pasifismi? Käsittääkseni varhaiskristityt olivat pasifisteja. Kun Rooma kristillistyi, ideaalista pidettiin sikäli kiinni, että luostarit viljelivät sitä ja sen lisäksi esimerkiksi pappeuden kanonisena edellytyksenä on se, ettei ole vienyt kenenkään henkeä. Ja on mielenkiintoista, että vaikka Rooma ei luopunut armeijoistaan ja sotimisesta, myöhemmin voidaan huomata, että sotilaille säädettiin katumusrangaistuksia ihan ”oikeutetun sodan” käymisestäkin. Eli tällä tasolla ideaali kulki mukana, vaikka sotaa jouduttiinkin ikään kuin välttämättömyyden pakosta käymään.

Jokin idealisti minussa tykkää ihan hirveästi siitä, että vuorisaarnan radikaaleista ajatuksista on haluttu pitää kiinni periaatetasolla. Tuntemassani luterilaisuudessa ei näin minusta ollut. Vahvan kutsumusajattelun seurauksena siinä on näet tapana argumentoida niin, että jokin kutsumus voi ikään kuin vapauttaa vuorisaarnan ideaaleista, koska ihminen ei edusta niissä itseään vaan Jumalaa. Niinpä Luther esimerkiksi kannatti luopumista keskiaikaisesta tavasta, että pyöveli pyytää ennen teloitusta teloitettavalta anteeksi. Reformaattorin mukaan pyövelillä ei ollut mitään anteeksipyydettävää, koska hän toteutti toimessaan jumalallista oikeutta.

Mutta minusta on siis jotenkin tosi raikasta, että halutaan olla ihan yksiselitteisen ehdottomia edes ideaalitasolla! Ja se on myös hyödyllistä nöyryyden kannalta. Kun ei ylletä ideaaleihin, joudutaan tunnustamaan se, kuinka vajaaksi tässä pyristelyssä jäädään. Linja on myös terapeuttisesti kestävä: ihminen haavoittuu toimiessaan langenneen maailman lainalaisuuksien mukaan – olipa toiminta oikeutettua tai ei. Niinpä kirkko on pyrkinyt sielunhoidollisesti huomioimaan sen, kun joudutaan toimimaan vähemmän ideaalilla tavalla.

Velvollisuuskeskeisyyteen piiloutuva ylpeys

Olen jo tovin aikonut kirjoittaa tämän päivän aiheesta. En ole kuitenkaan tiennyt, kuinka sen tekisin. Vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä on mielessä. Aihe koskee piiloylpeyttä, jonka näen olevan tosi syvässä suomalaisessa mentaliteetissa. Ja uskon, että se nousee vahvasti tietynlaisesta suhteesta sääntöihin ja velvollisuuksiin.

Ajatukseni on suunnilleen se, että velvollisuuksien painottamiseen liittyy ihmisillä vakaumus, että velvollisuuksien mukaan tulee toimia. Usein suomalaiset paheksuvat sitä, jos säännöistä joustetaan. Se on moraalisesti arveluttavaa. Sen lisäksi mentaliteetti on sellainen, että jos yksi saa tehdä jonkin jutun, mitä muut eivät periaatteessa saa tehdä, koko homma hajoaa käsiin. Säännöt ovat ehdottomia. Poikkeuksien tekeminen ei ole oikeudenmukaista.

Velvollisuuskeskeisyyteen on sisäänrakennettuna näkemys, että velvollisuuksien mukaan ei ainoastaan pidä toimia, vaan niiden mukaan voi myös toimia. Tässä näen keskeisen ylpeyden lähteen. Jos ihmisen sisäistä maailmaa dominoivat velvollisuudet, silloin siellä on myös aimo annos itseluottamusta – uskoa siihen, että ihmisen pitäisi pystyä toimimaan jollain tavoin. Heti perään pitää varmaankin todeta, että toki velvollisuuskeskeisyydenkin keskellä ihmiset yleensä ymmärtävät sen, etteivät aina ihmiset pysty toimimaan oikein. Ja luterilainen velvollisuuskeskeinen pelastusoppikin julistaa ihmisen täyttä turmeltuneisuutta velvollisuuksien edessä. Mutta väittäisin silti, että syvemmällä tasolla velvollisuuskeskeisyys ruokkii mentaliteettia, jossa pitäisi omin voimin pystyä johonkin. Ihminen hahmottuu autonomisena yksilönä, jolla on tietyt velvollisuudet toteutettavana.

Velvollisuuskeskeisyydellä on vaikutuksensa myös suhteessa toisiin ihmisiin. Jos ajattelua värittävät abstraktit periaatteet, joiden mukaan tulee aina ja kaikkialla toimia, lähimmäisen tuomitsemisesta tulee helppoa. On näet (näennäisesti) helppo arvioida, toimiiko joku oikein vai ei. Minulla voi olla syvä usko siihen, että tiedän oikeasti, mikä olisi jollekin toisella parasta mahdollista toimintaa. Sama homma toki soveltuu yhteisölliselle tasollekin: Suomi on ylivertainen maa, koska täällä ihmisoikeudet toteutuvat parhaiten maailmassa, jne. Maita voidaan arvottaa sen mukaan, miten ne pärjäävät tiettyjen periaatteiden valossa. Sitten saa kokea omahyväistä ylemmyyttä siitä, että täällä ollaan niin paljon eettisesti sofistikoituneempia kuin jossain muualla.

Ortodoksina minulla on ollut paljon kasvamista toisenlaiseen mielenmaisemaan. Siinä säännöt ovat vain välineitä. Poikkeuksia tehdään. Jokaisen ihmisen tarina on ainutlaatuinen, joten ketään ei voida kylmästi tuomita ulkoapäin joidenkin abstraktien periaatteiden valossa (vaikka toki yleisiä suuntaviivoja onkin). Ihminen on Jumalan kunnian kuva, mutta langenneena heikko. Luotuna ihmiseltä ei oleteta täydellisyyttä. Jumala ei vaadi ankarasti mahdottomia, pyrkimys hyvään on keskeistä. Mentaliteetti on lempeä, lankeamista kohtaan ymmärtävä, ei moralisoiva. Vaikka pelastusoppi on synergistinen – eli Jumalan ja ihmisen yhteistyötä korostava – syvätasolla riippuvuus Jumalasta ymmärretään. Ihmisen koko olemassaolo on joka hetki täysin Jumalasta kiinni. Maalliset teotkaan eivät ole ihmiselle mahdollisia ilman Jumalaa. Elämässä painottuu rukous, koska rukouksen puute on syvintä itseluottamusta.

Nöyryyttä ei ole omassa surkeudessa vellominen – siinä, että olisi (Jumalan lain, oikeudenmukaisuuden, kohtuuden, velvollisuuksien [jne.] mukaan) pitänyt pystyä parempaan. Minua on puhutellut paljon Tito Collianderin Kristityn tiestä löytyvä katkelma. Siinä sanotaan jotenkin niin, että ylpeä, joka on langennut, harmittelee lankeamistaan, nuhtelee itseään ja päättää, ettei enää ikinä tee samaa. Nöyrä on sen sijaan kiitollisen hämmästynyt ja ylistää Jumalaa kolme kertaa siitä, ettei langennut syvemmin.