Opin Lutherin katekismuksesta aikoinani, että lähimmäisestä tulee olettaa aina hyvää, ellei ole tosi painavia syitä muuhun. Tämä on ihan oikea aarre! Olen kuitenkin kokenut, että ortodoksisuudessa tietynlainen tuomitsemattomuuden ideaali viedään vielä pidemmälle. Mennään jotenkin ihan tappiin saakka vuorisaarnan radikaaliudessa.
Kristus sanoo tunnetusti: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” (Matt. 7:1) Ortodoksisuuteen syvästi vaikuttaneet erämaaisät ottivat nämä sanat tosissaan. Tässä esimerkki:
Kerran abba Ammonas meni jonnekin syömään, ja siellä oli eräs veli, jolla oli huono maine. Joku nainen sattui tulemaan sinne, ja hän meni sen huonomaineisen veljen keljaan. Saatuaan tietää sen siellä asuvat joutuivat kuohuksiinsa, ja he kokoontuivat karkottaakseen sen veljen keljastaan. Tietäen että piispa Ammonas oli paikalla, he tulivat pyytämään häntä, että hän tulisi heidän mukanansa. Kun veli sai tietää siitä, hän otti naisen ja piilotti hänet suureen ruukkuun. Kun koko joukko tuli paikalle, abba Ammonas huomasi tapahtuman mutta peitti sen Jumalan tähden. Ja mentyään sisälle hän istuutui ruukun päälle ja käski tutkia keljan. Kun he olivat tarkoin tutkineet, eivätkä löytäneet naista, abba Ammonas sanoi: ”Mitä tämä on? Jumala antakoon teille anteeksi.” Rukoiltuaan hän lähetti kaikki pois. Ja ottaen veljen käden hän sanoi hänelle: ”Tarkkaa itseäsi, veli.” Ja sen sanottuaan hän lähti pois.
Gerontikon eli Pyhien vanhusten sanomaa. Suom. Johannes Seppälä. Hyrylä: Ortokirja 1984, s. 20
Toisena esimerkkinä vaikkapa tämä:
Kerran eräs veli erehtyi Skiitassa. Asiasta pidettiin kokous ja paikalle lähetettiin hakemaan abba Moosesta, mutta hän ei halunnut tulla. Niin pappi lähetti hänelle sanan: ”Tule, sillä väki odottaa sinua.” Niin hän nousi ja lähti kokouspaikalle, otti reikäisen korin ja täytti sen hiekalla ja kantoi sitä. Häntä vastaan tulevat sanoivat hänelle: ”Mitä tämä on, isä?” Ja vanhus sanoi heille: ”Syntini virtaavat takanani, vaikka en näe niitä. Tänään minä siis olen tullut tuomitsemaan toisen syntejä!” Sen kuultuaan he eivät sanoneet tuolle veljelle mitään, vaan antoivat hänelle anteeksi.
Gerontikon, s. 130
Tuomitsevuuteen keskeinen tulokulma on vahvasti tämä jälkeisessä lainauksessa sanottu: kun itse on suuri(n) syntinen, mitä varaa on tuomita muita. Tuomitsevaisuuden kyseenalaisuutta korostetaan usein myös tuomalla esiin se, ettemme tiedä toisen koko tarinaa. Siksi emme myöskään osaa nähdä, miten Jumala tuomitsee kunkin ihmisen. Jumala on tietysti puolueeton tuomari. Samalla on kuitenkin totta se, että jokaisen ihmisen elämä on omanlainen ja tämä huomioidaan tuomiossa. Abba Dorotheoksen Kahdessatoista opetuspuheessa annetaan tästä esimerkkinä se, että oli kaksi tyttöä, jotka vietiin heidän vanhemmiltaan. Ensimmäinen päätyi luostariin kasvatettavaksi, toinen ilotaloon. Jumala ei tietenkään tuomitse näitä kahta yhtä ankarasti, koska lähtökohdat elämään olivat heistä itsestään riippumatta aivan erilaiset. Jos heidät tuomitaan vain heidän ulkoisen käyttäytymisensä nojalla, tietämättömyyden tähden ei tuomita oikein.
Moderni pyhä, pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen korostaa kanssa tietomme rajallisuutta, mutta vähän eri näkökulmasta. Hän tuo esimerkiksi juopon munkin, jonka muut munkin tuomitsivat, mutta jonka sielun enkelit veivät paratiisiin tämän kuoleman jälkeen. Pyhä Paisios kertoi tuomitseville munkeille, että tuo juopotteleva munkki oli pienestä saakka alkoholisoitunut, koska tämän vanhemmat olivat hieroneet tämän hampaisiin rakia, jotta tämä olisi nukahtanut vauvana. Vaikka munkki ei koskaan päässyt alkoholismistaan eroon, hän taisteli hurjasti juoppoutta vastaan ja vähensi määrätietoisesti juomansa alkoholin määrää. Hän ei päässyt koskaan juopottelusta eroon, mutta Jumala näki hänen pyrkimyksensä ja tuomitsi hänet sen mukaan. Jumala näki siis syvemmin kuin ihmiset.
Nämä näkökulmat ovat minusta tosi inspiroivia ja tasapainoisia! Ne eivät missään mielessä kiellä sitä, että on olemassa selkeitä syntejä. Samalla ne kuitenkin rajusti haastavat sen, onko meille varaa tuomita ketään, koska emme koskaan näe toisen sydämeen emmekä välttämättä tiedä, millainen elämä toisella ihmisellä on takanaan.
Ja minusta tässä kuvaamani näköalat värittävät jotenkin syvästi ortodoksista mielenlaatua. Tuomitsemattomuus on tosi vahvasti läsnä isona periaatteena. Olenkin tuuminut, voisikohan tunnustuksellisessa luterilaisuudessa olla vähän enemmän maaperää tuomitsevaisuudelle, koska on vahva paino siinä, että on selkeä laki, jonka rikkominen tuo välttämättä iankaikkisen kadotuksen ilman mitään lieventäviä tekijöitä. Täällä ortodoksisella puolella lakiteologia on erilainen ja niinpä pitää olla maltillisemmat odotukset sen suhteen, kuinka äkkijyrkkiä päätelmiä tehdä yleisluontoisten moraalinormien rikkomisesta.
Palasia 