Huomenna (2.7.) ortodoksinen kirkko viettää Shanghain ja San Franciscon pyhän Johannes Ihmeidentekijän (1896–1966) muistopäivää. Minulle pyhällä Johanneksella on ollut suunnaton merkitys. Kuultuani hänen elämäkertansa minun oli vaikea olla ajattelematta, että Jumala toimii ortodoksisessa kirkossa aivan poikkeuksellisella tavalla. Pyhän Johanneksen esimerkistä huokuva Jumalan rakkaus kyseenalaisti sen, että ortodoksit olisivat uskossaan pahasti harhateillä olevia, tekoihinsa luottavia Marian palvojia. Pyhän radikaalius kertoi siitä, että hän oli löytänyt jotain, mikä minulta puuttui.
Pyhä Johannes oli ulkoisesti hyvin vaatimattoman oloinen: hän oli lyhyt, kyyryinen ja nuhjuinen, hän käveli paljain jaloin ja hänellä oli puhevika. Samaan aikaan hänen sisimmässään vallitsi suunnaton jumalallinen rakkaus. Mieleeni on painunut lähtemättömästi se, että Kiinassa ollessaan pyhä Johannes pelasti henkensä uhalla takakujille hylättyjä vauvoja ja perusti orpokodin heitä varten. Lisäksi hänet tunnetaan, esimerkiksi, monista ihmeistään ja ankarasta askeesistaan. Mutta turha minun on kertoa tässä pyhän elämästä tarkemmin, koska muut ovat jo tehneet sen paljon minua paremmin. Minulle ratkaisevan tärkeä oli tämä video, jossa käydään hienosti läpi pyhän Johanneksen elämä. Myöhemmin löysin myös tämän tosi venäläisen dokumentin, jossa on paljon kuvamateriaalia pyhästä ja jossa ääneen pääsevät pyhän kohdanneet ihmiset. Suomeksi hänen elämäkertansa on luettavissa täällä.
Suosittelen lämpimästi pyhään Johannekseen tutustumista! Uskon, että ylipäätään pyhien elämäkertojen kautta voi kokemuksellisesti aueta myös se, kuinka he vaikuttavat elämäämme. Tämä tosin jokaisen pitää kokea itse, eikä minusta ole sitä sanoittamaan. Vaikuttaa siltä, että usein ortodoksien on vähän vaikea selittää, miksi juuri joku tietty pyhä tuntuu heille läheiseltä. Se liittynee juuri tuon pyhään vaikutukseen henkilön elämässä. Minä koen, että pyhä Johannes on erityisellä tavalla siunannut minua ja siksi halusin kertoa hänestä tänään teillekin.
Pyhä Johannes Ihmeidentekijä, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!
Kun kolme vuotta sitten väitin, että luterilaisuus on vahvasti sidoksissa myöhäiskeskiajan nominalismiin, eräs tuttuni heitti ilmoille kysymyksen: en kai vain ole vaihtanut nominalismia uusplatonismiin. Hänen mukaansa luterilaisuuden jättäminen ei ollut suinkaan filosofisista taustaoletuksista vapaalle alueelle siirtymistä. Hän piti ortodoksisuutta syvästi uusplatonistisen perinteen värittämänä. En ole aiheen ekspertti, mutta haluan kertoa, miten itse näen asian.
Olen siinä käsityksessä, että karkeasti ottaen ortodoksit jakaantuvat ortodoksisuuden filosofisten taustavaikutusten suhteen kahteen leiriin. Ensimmäinen porukka korostaa sitä, että ortodoksista kielenkäyttöä värittää uusplatonistinen perintö, koska kirkkoisät hyödynsivät aikansa filosofisia kategorioita kirjoittaessaan teologiaa, mutta filosofinen vaikutus rajautui kielenkäyttöön. Toinen ryhmä on taas avoimempi tunnustamaan sen, että ensimmäisellä vuosituhannella muotoiltu teologia sai sisällöllisestikin uusplatonistista väriä.
Haluaisin sijoittaa itseni jonnekin näiden kahden ryhmän väliin ehkä kuitenkin kallistuen toisen porukan linjoille. Ajatus siitä, että kirkkoisät olisivat omaksuneet uusplatonismille ominaisia käsityksiä, ei nimittäin ole minulle sinällään mikään ongelma. Kaiketi tällaista vaikutusta voi pitää ongelmallisena vain silloin, jos oletetaan, ettei kristinuskon ulkopuolella voisi olla minkäänlaista todellista ymmärrystä kristinuskon totuuksista. Minä hahmotan asian niin, että koska koko luomakunta julistaa kristinuskoa ja platonistit tekivät ihan oikean suuntaisia johtopäätöksiä sen perusteella, mitä ympärillään näkivät ja järjellään päättelivät, ei ole mitään ongelmaa siinä, että kirkko omaksui heidän käsityksiään osaksi uskoaan. Samalla pitää kuitenkin sanoa, etten vetäisi yhtäläisyysmerkkejä uusplatonismin ja ortodoksisuuden välille. Kirkkoisät eivät suinkaan omaksuneet uusplatonistisia käsityksiä kritiikittömästi. He suodattivat sen, mitä platonisteilta omaksuivat, tuntemansa totuuden kautta; esimerkiksi opit kolminaisuudesta ja tyhjästä luomisesta ovat perustavanlaatuisesti uusplatonismin vastaisia ja vaikuttavat syvästi teologiseen kokonaisnäkemykseen.
Protestanttina minulla oli taipumuksena päätellä, että jos jokin on platonistista, aristoteelista tai stoalaista, silloin se ei ole raamatullista. Samaa voisi soveltaa myös muihin uskontoihin: jos jokin on hindulaista, taolaista tai bahailaista, se ei muka voisi olla totuuden mukaista. Mutta jos ajatellaan, että Jumala ilmoittaa itsensä varmasti myös Raamatun ulkopuolella, silloin on ihan luontevaa ajatella, että ”pakanafilosofioista” ja muista uskonnoistakin löytyy totuuden siemeniä, jotka voi koettelemisen jälkeen ottaa arvostaen ja hyvillä mielin vastaan. Eikä tämä tarkoita relativismia, koska Kristus on perimmäinen totuuden mitta, jonka valossa kaikki arvioidaan.
Uskon, että lopulta kahden luonnostelemani ortodoksiporukan näkemyserot tiivistyvät siihen, millaisia puhetapoja pidetään hyödyllisinä: Ykkösryhmä painottaa sitä, että kun kaikki totuus on Jumalan totuutta, on turhaa ja harhaanjohtavaa antaa luonnollisen teologian löydöistä kunnia filosofisille koulukunnille. Minun on vaikea ajatella, että joku vakavissaan väittäisi, ettei ortodoksisten ja uusplatonististen käsitysten välillä olisi todellisia yhtäläisyyksiä… Toisella ryhmällä on kenties käytännöllisempi näkökulma: koska tietyt näkemykset ovat ominaisia tietyille filosofisille koulukunnille, on yksinkertaisuuden ja selkeyden vuoksi tarpeen puhua filosofisista vaikutteista. Silti taustalla voi olla koko ajan vakaumus, että sikäli kuin puhutaan filosofisista vaikutteista ortodoksisuuteen, nämä vaikutteet eivät ole kristinuskolle vieraita.
Ehkäpä nyt herää aikaisemman kirjoitteluni valossa kysymys: eikö nominalismissakin voisi olla jotain yhteensopivaa kristinuskon kanssa? Itse asiassa: siinä on. Nominalismille tyypillinen ehdottoman kuuliaisuuden vaatiminen Jumalan tahdolle on osa kristinuskoa. Tämä painotus voidaan ihan hyvin omaksua, mutta pitkälti kaikki muu joudutaankin hylkäämään. Lisäksi täytyy todeta, että sellainen jumalasuhde, jota leimaa kuuliaisuus hänen käskyilleen ainoastaan velvollisuuden pakottamana, kuuluu nähdäkseni uskon alkumetreille. Mitä pidemmälle uskossa päästään, sitä syvemmin ihminen oppii näkemään Jumalan käskyissä hänen viisautensa ja rakkautensa. Tällöin kristillistä vaellusta ei motivoi niinkään ulkokohtainen kuuliaisuus kuin rakkaus.
Vaikka nominalismista voidaan poimia siis jotain ja muista filosofian suuntauksista kenties enemmänkin, mielestäni uusplatonismi sopii poikkeuksellisen hyvin kristinuskon kanssa yhteen. Siksi minua ei henkilökohtaisesti mitenkään haittaa se, vaikka näkisin ortodoksisuudessa ”uusplatonistisia piirteitä”. Protestanttisuudelle ominaista Raamatun ja filosofian vastakkainasettelua vastaan huomauttaisin, että platonistiset vaikutteet ovat läsnä jo Raamatussa. Enpä nimittäin tiedä, kuka voisi olla kovempi platonisti kuin Paavali, kun hän väittää:
Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.
Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.
Olen menossa itään. Se on jo pitkään vetänyt minua mystisesti puoleensa. Mutta vihdoin olen valmis uimaan. Bosporinsalmi on vaikuttanut kylmältä.
Ortodoksisuuteen liittyy tunnustuksellisessa luterilaisuudessa kielteisiä asenteita. Jokainen tunnustuskirjojen mukaan uskova on ennen kaikkea huolissaan siitä, ettei ortodokseilla ole selkeää vanhurskauttamisoppia. Joku kärjekkäämpi kaveri voi möläyttää, että ortodoksit yrittävät kelvata teoilla Jumalalle, palvovat Mariaa ja ovat muotomenojen orjia.
Joskus suhde on ehkäpä koomisen ristiriitainen. Tunnen miehen, joka paasasi vuosikausia luterilaisten sovitusopillisten muotoilujen ehdottomuuden puolesta, mutta sai sielulleen vahvempaa ravintoa Efraimin herkkyydestä.
Toivon, että eilinen päivitykseni on antanut joitain näkökulmia siihen, miten ortodoksisuus voisi olla paremmin ymmärrettävissä. Keskeistä on hahmottaa se, että perspektiivi koko todellisuuteen on hyvin erilainen; Jaroslav Pelikan muistaakseni sanoi ortodokseilla olevan pelagiolainen ihmiskäsitys, mutta augustinolainen armo-oppi. Ortodoksisuus ei istu kauniisti läntisen ajattelutavan raameihin.
Mutta mikä on ortodoksisuuden ytimessä? Minkä varassa se seisoo tai kaatuu? No, en ole kirkon virallinen ääni. En siihen vielä kuulukaan. Mutta sanonpa omasta puolestani – ja aika syvästi vastauksestani vakuuttuneena: ortodoksisuuden ydin on se, että Jumala on kenoottinen Rakkaus. Tässä avain uskoon.
Mutta mites nyt se vanhurskauttaminen? Luterilainen sanoo, että pelastumme yksin uskon kautta. Usko taas on luottamusta Kristuksen sovitustyöhön. Vanhurskauttavaan uskoon vanhurskauttamisen opinkohdassa ei sisälly rakkaus, vaikka se onkin pelastavan uskon välttämätön seuraus. Uskoa ja tekoja ei saa sekoittaa toisiinsa. Ok, ok. Mutta kertokaapa minulle: Millaista on luottamus, johon ei sisälly rakkaus? Kuinka luotat toiseen ihmiseen tai Jumalaan ilman, että rakastat häntä? Eikö luottamus ole rakkaudenosoitus? Älkääkä nyt olko liian tunteellisia rakkauden suhteen. Se vie ohi kysymysten. Ja kun luottamusta tuumii tarkemmin, minusta on selvää, että sehän on oikeastaan rakkautta. Toki voi heittää ratkaisuksi salattua uskon uniota sun muuta, mutta minusta se oli kyllä Aabraham, joka uskoi Herraa. Aabraham rakasti Jumalaa. Ei ainoastaan Kristus hänessä.
Luterilainen käsitys uskosta on mielestäni haitallinen, koska se tekee jumalasuhteesta abstraktin. Vanhurskauttava usko on helposti uskoa sovitusopilliseen malliin eikä persoonaan. Tämä on oikeastaan aika selvä homma, koska persoonien välinen suhde on syvästi vastavuoroinen. Vastavuoroisuus ei kuitenkaan oikein istu luterilaisuuteen, jossa korostuu ihmisen passiivisuus suhteessa Jumalaan, hänen pelastavaan rakkauteensa. Toki on aktiivisuus suhteessa lähimmäiseen ja siten Jumalaan. Mutta vaikka aktiivisuutta on, suhde Jumalaan ei silti ole oikein toimiva. Ja siksipä sanon, että se on luonnollista ja hyvää, että haluaa antaa Jumalalle takaisin saamaansa hyvää, vaikka protestantit protestoisivatkin. Ei tämä ole teko-oppia tai syyllisyydentunnossa armon ostamista. Rakkaus lämmittää ja saa rakastamaan.
Jumalasuhteen jännyys on siinä, että meidän rakkautemme häneen on hänen oman rakkautensa palauttamista hänelle itselleen. Rakkaudellaan hän vetää meidät mukaan iankaikkiseen rakkauden kiertoon. Ei siksi, että hän tarvitsisi sitä, vaan koska hän on Rakkaus. Tässä ei ole kyse ansiosta tai juridiikasta, vaan Jumalan suunnattomasta ihmisrakkaudesta.
No se ehkä tästä. Mutta sanottakoon, että viime viestin terapeuttisen painotuksen kautta voi sukeltaa syvemmin sisälle tähän pelastusopilliseen ajatustapaan. Mutta asian voisi summata näin: pietismi on ortodoksisuutta nominalistisin oletuksin. Pietismi on kauhean kovaa, ortodoksisuus jännällä tavalla pehmeää, vaikkei ryhditöntä. Ortodoksisuus ei ole koskaan tarvinnut protestanttista reformaatiota. Siihen on painavat syynsä. Tai no, jos rehellisiä ollaan: lopulta vain yksi selittävä tekijä.
Otetaanpa seuraavana esimerkkinä jokin kauhistus. Vaikkapa pyhien rukoilu. Mistä siinä on kyse? Jumalan kenoottisesta rakkaudesta. Jos ja kun ihminen kokee Jumalan lähestymisen suoraan vaikeana, Jumala ”alentuu” kohdattaviksi pyhissä. Ja tämä kenosis tuo esille Jumalan rakkaudesta sellaisen puolen, joka jäisi ilman pyhiä pimentoon. Luterilaisuuden ehdoton vaatimus siitä, että Jumalaa tulee rukoilla aina suoraan, tekee Jumalan rakkaudesta köyhemmän. Se ei näyttäydy niin kenoottisena kuin ortodoksisuudessa. Tuomari ei sanele, miten homman täytyy aina ehdottomasti mennä, vaan hän kohtaa ihmisen siellä, missä tämä on. Niin kuin laupias samarialainen. Niin kuin tuhlaajapojan isä. Jumala ottaa vastaan heikon ihmisen ja osoittaa rakkautensa kenoottisesti. Ja ortodoksisuudessa Jumala säilyy koko ajan perimmäisenä toivona, kun tajutaan se, että hänen armonsa niissä pyhissäkin vaikuttaa. Tämän takia puheparteen on vakiintunut tapa sanoa, että vain Jumalaa palvotaan, hän on pyhyyden lähde, mutta pyhiä voidaan kunnioittaa. Tämä jaottelu on vain epäraamatullista sanallista kikkailua nominalistille, mutta ortodoksille kyseessä on järisyttävä ero.
Kenoottinen rakkaus näkyy myös kaikissa muissa outouksissa. Ortodoksisuus on täynnä riittejä, jotka voivat vaikuttaa olevan – ja ehkä osa onkin – pakanallista alkuperää. Mutta ortodoksille se on ok: kirkko on ottanut jotain luotua ja korottanut sen tekemällä sen osaksi elämäänsä. Luonto ja armo eivät kumoa toisiaan. Armo kaunistaa luonnon. Kaikki luotu on hyvää, kun se otetaan kiitoksella ja rukouksella vastaan. Epäjumalankuvista päästään eroon tekemällä ikoneita. Ensimmäinen uskonkappale on kunniassa. Usko on läpeensä inkarnatorista.
Ei ole myöskään sattumaa, että ortodoksiset palvelukset muistuttavat VT:n jumalanpalveluselämää. Kyse on siitä, että Jumala ottaa olemassa olevan hyvän ja tekee sen vielä paremmaksi. Hän ei hylkää luomaansa ja säätämäänsä, vaan pyhittää ja kirkastaa sen. Daavidin valtakunnassa on yhä kuningataräiti.
Voidaan vielä kysyä: miksi Konstantinopoli eikä Rooma? Annoinkin jo viitteitä siihen viidennessä palasessani, kun väitin tomismia nominalismin kasvupohjaksi. Minusta aristoteelinen kovuus läpäisee roomalaiskatolisen uskon aika perustavalla tavalla. Asioita katsotaan väärästä perspektiivistä. Juridiikka on liian keskeistä. Ja nominalismikin on jättänyt vahvan jälkensä.
Ymmärtääkseni ortodoksisesta näkökulmasta Jumalan toiminnan dynamiikka näkyy kirkossa siinä, että on samanaikaisesti tradition vahva tuki ja Pyhän Hengen elämää antava vaikutus, joka kontekstualisoi uskoa ajasta ja kulttuurista toiseen. Tuki ja heittäytyminen. Kumpikin tarvitaan. Tasapainoisesti.
Kirkko-oppi on konkreettinen: Helluntaina Jumalan kansa oli koolla Jerusalemissa. Oli uudet patriarkat. Ja tästä homma lähti liikkeelle. On Kristuksen antama kirkollinen rakenne, on vuosisatojen varrella saatuja Jumalan lahjoja. On ennen kaikkea rakkauden Henki, joka yhdistää kirkon jäsenet toisiinsa ja tekee kirkon yhdeksi. Kaunista sinfoniaa. Viisi veljeä soivat yhdessä pitkään samalla tavalla.
Roomalaisen juridiikan näkökulmasta tämä ei mene ihan niin. Paavi on ykseyden tae. Mutta hän onkin ikävän tekniikkakeskeinen laulunopettaja.
Ortodoksisesta vinkkelistä suhde paaviuteen taitaa näyttäytyä siten, että paavi oli viidestä veljestä arvostetuin. Häntä haluttiin hartaasti kuulla, mutta hänellä alkoi pahasti keulia. Muu perhe sieti pitkään ”isoveljen” suuria kuvitelmiaan itsestään. Heikkouskoista pitää hoivata. Mutta lopulta homma meni siihen, että Rooman veli pyrki alistamaan muut neljä ehdottoman valtansa alle. Hän katkaisi rakkauden siteen heihin hybriksessään. Sillä ei ole väliä, oliko kirouskirje muodollisesti validi vai ei, kun se Hagia Sofian alttarille läimäistiin. Tai no, roomalaisen juridiikan näkökulmasta on. Mutta se nyt on sitä juridiikkaa. Oleellista on, että perhe haavoittui. Yksi veli eksyi pois sulkemalla sydämensä. Ei turhaan Paavali sano: ”Joka tässä kohden palvelee Kristusta, se on Jumalalle otollinen ja ihmisille kelvollinen. Niin tavoitelkaamme siis sitä, mikä edistää rauhaa ja keskinäistä rakentumistamme.”
Mutta olen optimistinen. Uskon, että sopuun vielä päästään. Harharetki päättyy. Vatikaani II on aika hyvä juttu. Mutta minun kysymykseni on se, miksi mennä kapinallisen veljen luo, kun perhe on muuten aika hyvin kasassa. Armenialaiset, koptilaiset, etiopialaiset ja intialaiset haavatkin ovat paranemassa pikkuhiljaa.
Lopulta perustava syy sille, miksi en mene Roomaan, on se, että ajattelen, että Rooman piilevä kovuus murskaisi minut. Tarvitsen terapiaa ennen kaikkea. Idässä kenoottinen rakkaus loistaa selvemmin kuin lännessä. Valo paljastaa vuorella olevan kaupungin.
On muuten huvittavaa, etteivät ortodoksit usein osaa itse antaa hyviä perusteita uskonsa puolesta. Isä Serafim Seppälä totesi eräässä symposiumissa, että ortodokseilla on parhaat vastaukset, mutta kukaan ei ymmärrä niitä. Yksi syy voi olla se, että heitäkin, ainakin heidän sanojaan, hapattaa nominalistinen ympäristö. Onneksi on kuitenkin liturginen traditio, joka välittää kokonaisvaltaisesti ortodoksista uskoa. On tradition tuki kannattelemassa. Liturgiasta välittyy viisaus, joka vallitsi ennen keskiajan käänteitä. Siinä on vinha peränsä, että kannattaa ottaa vaarin ainaisesta fraasista, joka minua puudutti aikoinaan suuresti: jos haluat oppia tuntemaan ortodoksisuutta, mene liturgiaan! Lukemalla voit oppia jotain. Mutta elämä ei pelkisty lukemiseen. Jumala on vieläpä elämää isompi. Ihmiselämää isompi.
Tulee mieleen vielä se, että vierastin pitkään Gregorios Palamaksen erottelua Jumalan olemuksen ja armovoimien välillä. Palamashan sanoo jotenkin niin, että Jumala on olemuksessaan, ”itsessään”, salattu. Hän pysyy aina mysteerinä. Tämä on tosi tärkeä asia. Ihmistä muistutetaan siitä, että Luojan ja luodun maailman välillä on luovuttamaton ja ylittämätön ero. Järjellä on rajansa. Voisi ehkä luulla, että Jumala jäisi etäiseksi. Jumala on poissa. Staattinen olento. Ei mitään kontaktia. Mutta ei niin. Jumala on samanaikaisesti tuntematon ja ilmoitettu. Hän on ilmoitettu, koska hän läpäisee koko todellisuuden armovoimissaan. Aina, kun olemme osallisia jostain hyvästä, olemme osallisia Jumalasta hänen armovoimissaan. Tästä aukeaa se, miten luodun kauneutta katsoessamme näemme Jumalan kauneuden, jne. Jumala on samaan aikaan poissa ja läsnä. Tuntematon ja tunnettu. Partisipoimaton ja partisipoitava. Olemus ja armovoimat -jaottelu suojelee panteismilta, mutta saa ymmärtämään, kuinka äärimmäisen syvällisesti hän on luomakunnassaan. Jaottelu myös ratkaisee tomistisen jumalakäsityksen ongelman ja ”vapauttaa Jumalan” kestävällä tavalla. Nominalismiin ei tarvitse mennä: Jumala on vapaa armovoimissaan, mutta ei mielivaltainen. Tämä on nyt sitä todellista, vanhanaikaista realismia 1300-luvun tyyliin sanoitettuna.
Jotkut väittävät, että Palamas ja Scotus olisivat parempia kavereita kuin luullaankaan. Mutta minulle Scotus on ollut liian vaikea kaveri. En osaa sanoa.
Olen käynyt läpi aika kivuliaita vaiheita, vaikka elämä on ollut monessa mielessä turvallinen. Loistavat vanhemmat ja sisko. Ihana vaimo. Mukavat sukulaiset. Hyviä ystäviä. Haavoja on tullut kuitenkin paljon. Täytän kohta 30. On tullut mieleen, onko tähänastinen elämä mennyt hukkaan. Mutta ei suinkaan! On ollut paljon lämpöä ja rakkautta. Lisäksi kaikki ikävät ja haavoittavat tarinat, joita olen kokenut ja itselleni kertonut, saavat aivan uuden sävyn sen valossa, mitä olen löytänyt. Jumalan rakkaus kaunistaa ne. Kaikilla niillä on ollut merkityksensä, että olen päässyt tähän asti – että näen nyt, mitä näen.
Minulla elämäntarinani tiivistyy tavallaan siihen, että särkynyt kuva on kauniimpi kuin ehjä. Säröistä loistaa kokoajan rakkaus. Säröt puhuvat kieltä, joka ei ole mahdollista, jollei ole kuvaa. Ja rikkoutumista.
Ei ole sattumaa, että ylösnousseen Jeesuksen käsissä näkyy haavojen jäljet. Ei ole häpeä olla arpeutunut, kun tietää, että arvet todistavat Jumalan ihmisrakkaudesta. Armo kaunistaa haavat.
Tällainen tie on tullut käytyä tähän asti. Näin minun on pitänyt tehdä matkaa kohti luvattua maata. Luotan siihen, että hän, joka antoi Poikansa edestäni, on jatkossakin uskollinen. Hän on uskollinen silloinkin, kun minä olen uskoton.
Ja huoli pois! En ole nyt vaihtamassa ismiä toiseen. Lakimainen systeemi ei vain muodollisesti vaihdu. Kyse on Jumalan kenoottisen rakkauden tarpeesta. Siitä, missä saan tarpeeksi vahvoja lääkkeitä. Kyse on elävästä suhteesta Jumalaa, joka on kirkastanut itsensä minulle. Ja siitä, mihin löytö vie. Tämä on minun tieni, älkää kuulko tässä tuomion sanoja itseänne kohtaan. Älkää sitä, että demonisoisin täysin kaikkien muiden uskon. Timantit ovat todellisia.
Päätän sarjan pieneen uskontunnustukseen, sanaan ja kuvaan. Ne puhuvat hänestä, joka on ainoa toivoni, vieläkin. Ensin sana:
”Ylen armollinen ja kaikkilaupias Jumalani, Herra Jeesus Kristus! Suuresta rakkaudestasi sinä tulit alas maan päälle ja otit ihmisen muodon pelastaaksesi kaikki. Rukoilen sinua, Vapahtajani: pelasta minut armostasi! Jos tekojen tähden lunastaisit minut, se ei olisi armoa eikä lahjaa, vaan ansaitsemani palkka. Oi Kristukseni, laupeutesi on ehtymätön, armosi on tutkimaton! Sinä olet sanonut, että sinuun uskova elää iankaikkisesti eikä milloinkaan näe kuolemaa. Jos usko sinuun pelastaa toivottomat, niin katso, minä uskon. Pelasta minut, sillä sinä olet minun Jumalani ja Luojani. Kelvatkoon sinulle, Jumalani, tämä usko tekojeni sijasta. En ole tehnyt yhtään tekoa, joka vanhurskauttaisi minut. Minun uskoni olkoon täydellisesti otollinen sinulle kaiken sen edestä, mikä minulta puuttuu. Se vastatkoon puolestani. Se vanhurskauttakoon minut. Se tehköön minut sinun iankaikkisesta kunniastasi osalliseksi, oi Sana, ettei saatana saisi minua saaliikseen eikä kerskaisi ryöstäneensä minua sinun kädestäsi ja linnastasi. Pelasta minut, Kristus, minun Jumalani, vaikken osaisikaan pelastustani oikein pyytää sinulta. Kiiruhda auttamaan minua, kiiruhda pian, sillä muuten hukun. Sinähän olet ollut minun Jumalani syntymästäni saakka. Tee minut, Herra, otolliseksi rakastamaan sinua, niin kuin ennen rakastin syntiä. Suo minun taas palvella sinua ilman mitään laiminlyöntejä, sillä niin tahdon palvella sinua, Herraa, Jumalaani Jeesusta Kristusta, kaikkina elämäni päivinä nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.”
Miettikääpä, mihin tämä rukous suuntaa kristityn toivon. Sama paikka kuin Jeesuksen rukouksessa, joka on kaikkein yleisin ortodoksinen rukous. Mutta nyt on varsinaisen päätöksen aika.
Kuva kertoo usein enemmän kuin sanat. Tässä uskontunnustukseni:
Palasia 