Sota – suurin rikos

Ukrainan sota on vellonut viime aikoina mielessäni. Uutisia on tullut seurattua aivan liikaa. Ei mitenkään hyvä juttu paastokilvoitusta ajatellen.

Aluksi Venäjän hyökkäys herätti aggressioita. Erityisen pettynyt olen vieläkin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Arvostus sitä koskaan ei ole ollut koskaan näin alhaalla, vaikka heidän tunkeutumisensa Aleksandrian patriarkaatin alueelle jo osoitti, että kyseisen kirkon johdon toimintatavat eivät ole kristillisiä.

Tavallisia venäläisiä kohtaan koen suurta surua ja sääliä. Eipä heillä ole kauheasti vaikutusmahdollisuuksia. Olen pohtinut sitäkin, miten sota välttämättä johtaa vastapuolen epäinhimillistämiseen; on vaikea olla tuntematta jonkin sortin mielihyvää yhä enenevästä kaatuneiden venäläissotilaiden määrästä – siis ihmisten, jotka Jumala loi kuvaksensa. Kun tosin näkee kuvia parikymppisistä henkensä menettäneistä sotilaista, tajuaa, että ihmisiä hekin ovat. Erityisesti Putinin suhteen on ollut tarpeen muistuttaa itseäni apostoli Paavalin sanoista:

Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa – –

Ef. 6:12

Minua on puhutellut viime aikoina eräs teksti pyhältä Sofroni Athosvuorelaiselta (1896–1993). Päätän kirjoitukseni hänen sanoihinsa toiseen maailmansotaan liittyen:

For me, the period of war coincided with the time I lived on Mt. Athos. My dwelling was a cave in the ridges of a steep, almost hanging cliff, which was beaten day and night by sea waves; and I could feel their blows as I lay on my less than soft bed.

During those terrible days, all of Europe rested from steamships, ferryboats and caiques, and I had more silence possibly than during peacetime. O, this was a time of increased prayer for the world and throughout the world, especially for Russia.

I had heard a number of times that the fascists intended to finish Russia off. Their officers did not hide their genocidal plans: to give away the conquered territory to the soldiers who fought on the “eastern” (for the Germans) front, leaving of the Russians around thirty million laborers on the earth without the right to education; because they did not consider Russians to be humans (unter-menschen), but beasts of burden.

To our great happiness, “God did not allow the Germans to eat them!”

Thirty years have passed but peace has not yet been attained, the darkness has not been dispersed, and the light of love is not yet brightly illumining the earth. In those nightmarish years I prayed long hours, especially at night. I wept in my prayers “for peace to the whole world”, especially for Russia, for the Russian people, who were being threatened with nearly total destruction.

The history of mankind is filled with all kinds of crimes, but there is no greater crime than war, especially in our times, “world wars”, when all people are in one way or another drawn into “fratricide”. Today one “rejoices” that hundreds of thousands are killed, and even millions “on one side”; tomorrow the victims rejoice that revenge has been gotten over the murderers. And thus the entire world is enveloped in hellish hatred, the Holy Spirit abandons people’s souls, and despair takes hold of their hearts…

https://orthochristian.com/125999.html

P.S. Saatuani kirjoitukseni valmiiksi huomasin, että suuri joukko maineikkaita ortodoksiteologeja on tuominnut teologisin perustein Venäjän patriarkan toiminnan Ukrainan sodan suhteen. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän julkilausuman!

P.P.S. Törmäsinpä vielä mainioon videoon ROCORiin kuuluvalta nunnalta. Se kannattaa ehdottomasti katsoa!

Skolastinen Palamas, Jumalan vapaus ja energiat

Ensi sunnuntai on toinen paastonajan sunnuntai, joka ortodokseille on pyhän Gregorios Palamaksen (1296–1359) sunnuntai. Palamas oli Thessalonikan arkkipiispaksi noussut athoslainen munkki, joka tunnetaan erityisesti opetuksestaan Jumalan olemukseen ja energioihin liittyen. 1900-luvun uuspatristisessa ortodoksisuudessa (ks. tämä ja tämä) Palamas nousi suureen suosioon. Hänen teologiansa asetettiin vastakkain läntisen teologian kanssa. Palamaksen teologian väitettiin olevan mystistä ja kokemuksellista, läntisen teologian rationalistista ja skolastista.

Olen vasta lukenut aivan uunituoreen väitöskirjan (Tikhon Alexander Pino: Being and Naming God: Essence and Energies in St. Gregory Palamas), joka käsittelee olemusta ja energioita Palamaksen ajattelussa. Teos tulee osoittaneeksi vakuuttavasti, että uuspatristinen vastakkainasettelu on ihan höpöhöpöä; Palamas tekee hyvin pikkutarkkoja – ehkä skolastisiakin– huomioita opettaessaan olemus–energia -jaotteluun liittyvistä kysymyksistä. Ajattelin tulevan sunnuntain kunniaksi käsitellä paria erittelyä, jotka hän tekee taatakseen Jumalan vapauden.

Julkaisin vajaat neljä vuotta sitten alkuperäiset palaseni. Viimeisessä niistä kirjoitin Palamaksen olemus–energia -jaottelusta seuraavasti:

Tulee mieleen vielä se, että vierastin pitkään Gregorios Palamaksen erottelua Jumalan olemuksen ja armovoimien välillä. Palamashan sanoo jotenkin niin, että Jumala on olemuksessaan, ”itsessään”, salattu. Hän pysyy aina mysteerinä. Tämä on tosi tärkeä asia. Ihmistä muistutetaan siitä, että Luojan ja luodun maailman välillä on luovuttamaton ja ylittämätön ero. Järjellä on rajansa. Voisi ehkä luulla, että Jumala jäisi etäiseksi. Jumala on poissa. Staattinen olento. Ei mitään kontaktia. Mutta ei niin. Jumala on samanaikaisesti tuntematon ja ilmoitettu. Hän on ilmoitettu, koska hän läpäisee koko todellisuuden armovoimissaan. Aina, kun olemme osallisia jostain hyvästä, olemme osallisia Jumalasta hänen armovoimissaan. Tästä aukeaa se, miten luodun kauneutta katsoessamme näemme Jumalan kauneuden, jne. Jumala on samaan aikaan poissa ja läsnä. Tuntematon ja tunnettu. Partisipoimaton ja partisipoitava. Olemus ja armovoimat -jaottelu suojelee panteismilta, mutta saa ymmärtämään, kuinka äärimmäisen syvällisesti hän on luomakunnassaan. Jaottelu myös ratkaisee tomistisen jumalakäsityksen ongelman ja ”vapauttaa Jumalan” kestävällä tavalla. Nominalismiin ei tarvitse mennä: Jumala on vapaa armovoimissaan, mutta ei mielivaltainen. Tämä on nyt sitä todellista, vanhanaikaista realismia 1300-luvun tyyliin sanoitettuna.

Luettuani väitöskirjan Palamaksesta en enää puhuisi energioista armovoimina, koska energia on paljon laajempi käsite. Lyhyesti ja hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että energiat ovat Jumalan ominaisuuksia. Niistä puhutaan energioina, koska ne ovat hänessä täysin aktuaalisia. Havainnollistan esimerkillä: Huippupianistilla on kyky soittaa loistavasti pianoa. Vaikka hän ei parhaillaan soittaisikaan instrumenttiaan, hänellä on koko ajan aktuaalinen kyky tehdä niin. Kun hän sitten soittaa, hän tuo ilmi tai manifestoi kykyään. Kun hän käyttää kykyään, muut voivat siitä ymmärtää, että hänellä on tuollainen suuri lahja. No, rinnastus Jumalaan ei ole täydellinen, koska huippupianistiksi tuleminen vaatii paljon harjoittelua, mutta Jumalalla on kaikki ominaisuutensa iankaikkisesti aktuaalisina. Eivätkä Jumalan ”kyvyt” myöskään taannu tai heikkene, jos hän ei käytä niitä suhteessa luomakuntaansa.

Jos Jumalan kyvyt eivät olisi täysin aktuaalisia, jonkin ulkopuolisen pitäisi aktivoida hänessä jotain, että hän voisi olla täysin aktiivinen energioissaan. Tällöin Jumalan täydellisyys olisi riippuvaista jostakin hänen itsensä ulkopuolisesta, ja näin ollen hän ei enää olisi kaiken hyvän lähde. Koska Jumalalla on kuitenkin ominaisuutensa täysin aktuaalisina, hän ei tarvitse luomakuntaansa saavuttaakseen mitään, mitä häneltä puuttuisi. Jumalan energioiden aktuaalisuus näin ollen omalta osaltaan takaa sen, että maailmamme voi olla vapaasti luotu.

Jumalan ominaisuuksien aktuaalisuuden tunnustaminen, ei ole sinällään mitään mullistavaa; esimerkiksi yllä olevassa lainauksessa mainitsemani tomistit ajattelevat Jumalan ominaisuuksien olevan myös täysin aktuaalisina. Erona heidän ja Palamaksen välillä on se, että tomistit samaistavat Jumalan olemuksen ja ominaisuudet. Heidän mukaansa Jumalassa ei ole eroa hänen eri ominaisuuksien välillä, vaan ero on meidän silmissämme. Tästä seuraa keskeinen teologinen ongelma, jota käsittelinkin jo viidennessä palasessani nominalismista.

Nominalismia käsittelevässä palasessani väitän, että tomismissa Jumala joutuu oman olemuksensa vangiksi, koska tomistit samaistavat Jumalan olemuksen, tahdon ja toiminnan. Tästä kombosta seuraa muun muassa se, että maailman luominen oli välttämätöntä; koska Jumalan olemus on välttämättä sellainen kuin se on, hänen tahtonsa on välttämättä sellainen kuin se on ja niinpä hänen tahtomansa maailman luominen on välttämätön. Näin kristityt eivät ole kuitenkaan koskaan uskoneet. Eivätkä tomistitkaan ole olleet johdonmukaisia, koska hekään eivät halua pitää luotua välttämättömänä jumalakäsityksestään huolimatta.

Palamaksen ratkaisu ”toimistiseen ongelmaan” on se, ettei hän samaista Jumalan olemusta, tahtoa ja toimintaa. Jumalan olemus liittyy energioita, jotka ovat siitä peräisin, mutta eivät samaistu siihen. Ja Jumalan tahto on yksi hänen energioistaan. Koska olemus ja energioiden välillä on ero, olemus ei sanele, miten Jumalan täytyy toimia. Niinpä jää tilaa vapaudelle. Sovellettuna luomiseen tämä tarkoittaa sitä, että Jumalalla oli aktuaalisena kyky luoda jo ennen maailman luomista, mutta tuon kyvyn käyttäminen ei ollut hänen olemuksensa sanelemaa. Hänellä oli aito vapaus olla myös käyttämättä kykyään, mutta rakkaudessaan hän päätti käyttää tai manifestoida ominaisuuttaan.

Palamaksen tekemistä pikkutarkoista erotteluista voisi sanoa paljon lisää. Koska olin aiemmin viitannut siihen, että olemuksen ja energioiden erotteleminen suojelee Jumalan vapautta, päätin tänään syventyä tähän aiheeseen. Ehkä ensi vuonna kirjoitan jostain toisesta yksittäisestä kysymyksestä tai omista kokemuksistani Palamakseen liittyen. Tällä erää haluan kuitenkin vain toivottaa voimia paastokilvoitukseen ja hyvää Gregorios Palamaksen sunnuntaita!

Oikean uskon valo, kirkon tuki ja opettaja, | erakkojen kaunistus, teologien voittamaton puolustaja, | ihmeitätekevä Gregorios, Tessalonikan kunnia, armon saarnaaja, || alati rukoile pelastusta sieluillemme.

Gregorioksen Palamaksen tropari

Juridinen kehikko ja kielimuuri

Jäin viikko sitten suusta kiinni erään vanhan luterilaisen tuttavani kanssa. En ollut nähnyt häntä aikoihin, ja ajauduimme puhumaan ortodoksisuudesta ja luterilaisuudesta. Hän oli siinä käsityksessä, että olin jättänyt luterilaisuuden myöhäiskeskiaikaan liittyvän älyllisen löydön takia. Minä korjasin häntä ja sanoin, että syyt lähdölleni eivät suinkaan kavennu vain älylliseen löytöön. Taustalla on paljon muutakin. Nostin esille kaikkein keskeisimmän syyn: ortodoksinen ymmärrys ja kokemus Jumalasta on paljon armollisempi. Tätä väitettä tuttavani oli vaikea ymmärtää. Ja vaikka yritinkin selittää asiaa, emme oikein löytäneet toisiamme.

Yritin avata jumalakäsityksen eroa puhumalla muun muassa ”forenssisesta kehikosta”, joka rajaa luterilaisuudessa Jumalan pelastavaa rakkautta. Selitin käyttämääni ilmaisua kertomalla, että luterilaisuudessa Jumalan armo toimii aina lain täyttämisen ehdoilla: Jumala lahjoittaa pelastavan rakkautensa meille vain silloin, kun hän näkee meidän täyttäneen lain. Siksi tarvitaan Kristus, joka on täyttänyt lain puolestamme. Tuttuni ei ollenkaan ymmärtänyt, mikä tässä oli ongelmana Jumalan rakkaudellisuuden näkökulmasta. Yritin asettaa luterilaista käsitystä vastaan ortodoksisen näkemyksen. Puhuin siitä, ettei meillä ole tuollaista juridista asetelmaa. Sen sijaan ortodoksisuudessa opetetaan, että Kristus on itsessään yhdistänyt ihmisyyden ja jumaluuden, jotta me voisimme päästä hänen kauttaan uudelleen osallisiksi jumalallisesta elämästä. Tähän tutullani ei ollut mitään kielteistä sanottavaa. Niinpä koin, että lopulta jäi vähän ilmaan, missä eromme oikein ovat, vaikka minusta on ihan hirveän suuri merkitys sille, onko Jumalan rakkaus ensisijainen joihinkin juridisiin vaatimuksiin nähden.

Keskustelusta jäi ristiriitainen tunne ehkäpä varsinkin sen takia, että olin muutama viikko aiemmin puhunut sekä ortodoksisen että roomalaiskatolisen papin kanssa ihan samasta asiasta. Heille puhe ”forenssisesta kehikosta” oli täysin ymmärrettävää, ja hekin ajattelivat, että ortodoksisuudessa/roomalaiskatolilaisuudessa Jumalan rakkaus on paljon vahvemmin uskon lähtökohta kuin luterilaisuudessa. Ja tämä on tietysti luterilaisille ihan pöyristyttävä ajatus, eivätkä he voi omista lähtökohdistaan käsin ymmärtää sitä.

Kotimatkalla luterilaisen tuttuni tapaamisen jälkeen aloin pohtia, mitä olisi kannattanut sanoa; miten olisin voinut tuoda ymmärrettävästi keskeisiä eroja esille? Olisikohan ollut hyvä idea sanoa, etteivät ortodoksit usko Kristuksen forenssisen vanhurskauden hyväksi lukemiseen? Ortodoksit eivät nimittäin ajattele, että Jumala voi ottaa armonsa yhteyteen vain silloin, kun ensin täytämme lain täydellisesti (vieraan vanhurskauden varassa). Siksi meillä ei samanlaista tarvetta pelastusvarmuudelle kuin luterilaisilla – tähän itse asiassa viittasin tapaamisessamme. Ortodokseille Jumalan rakkaus on ehdottomampaa: heti kuin syntinen kääntyy Jumalan puoleen katuen, Jumala on valmiina rientämään vastaan, antamaan anteeksi ja kietomaan armoonsa. En osannut sanoa tätä selkeästi tapaamisessamme, ja siksi kielimuuri jäi erottamaan meitä. Jäi myös harmittamaan, etten tullut painottaneeksi, ettei ortodokseilla teot hahmotu ansioina, joilla yritettäisiin kelvata Jumalalle. Hänen jostain sanoistaan paistoi vähän läpi tällainen oletus. Meille teoissa on kyse ennemminkin siitä, että katumuksen kautta pyritään suuntautumaan kohti Jumalaa. Ja heti, kun hän näkee meidän edes kompuroiden pyrkivän häntä kohti, hän kiiruhtaa armahtamaan meitä.

Tapaaminen oli minulle tärkeä muistutus siitä, miten vaikeaa hengellisistä asioista on puhua. Kun olen viime kuukaudet yrittänyt selittää täällä Raamattua ilman, että olen saanut oikein minkäänlaista palautetta, minulta on päässyt ehkä unohtumaan se, kuinka erot lähtökohdissa vaikuttavat siihen, miten sanat kuullaan. Toivottavasti en ole ollut vain kylvämässä lisää väärinymmärryksiä.

Herra, minun elämäni valtias – – estä minusta turhanpuhumisen henki!

Kohti raamatullista vanhurskautta

Lupasin jo melkein pari kuukautta sitten, että käyn alkuvuodesta läpi vanhurskauttamiseen liittyviä teemoja. Olen nyt julkaissut kuusi kirjoitusta, joissa en ole tainnut sanoa suoranaisesti sanaakaan vanhurskauttamisesta. Ymmärrän, jos joku ihmettelee: missä vanhurskauttamisen käsittely viipyy? Taidan olla selityksen velkaa.

En ole vielä omistanut kirjoitusta vanhurskauttamiselle, koska ajattelen vanhurskauttamisen oikean ymmärtämisen vaativan taustoitusta. Käymällä syntiinlankeemuksen seurauksia läpi olen pyrkinyt kuvaamaan vanhurskauttamisopin kontekstia. Vanhurskauttamisopin kannalta syntiinlankeemuksen rangaistukset ovat merkityksellistä siksi, että niistä puuttuu täysin äärettömän juridisluontoisen syntivelan ajatus. Ihminen kyllä joutuu eroon Jumalan yhteydestä, karkotetuksi paratiisista ja monenlaisten vitsausten alaiseksi. Missään kertomus ei kuitenkaan anna ymmärtää, että meillä olisi niskassamme ääretön jumalallinen viha, jonka rinnalla kaikki muut ongelmat ovat täysin toissijaisia. Tästä minusta jo aukeaa todella tärkeä perspektiivi vanhurskauttamiseen: jos ja kun vanhurskauttaminen on vastaus synnin tuomiin ongelmiin, se ei liity suoranaisesti siihen, miten ihminen voi välttää iankaikkisen kadotustuomion.

Kun syntiinlankeemuskertomuksesta puuttuu luterilaisen teologian kannalta kaikkein keskeisin synnin rangaistus, voidaan kysyä, mistä ajatus Jumalan äärettömästä vihasta syntiinlankeemuksen seurauksena nousee. Nähdäkseni vastaus löytyy siitä, miten hahmotetaan oikeudenmukaisuuden luonne. Luterilaisuudessa se hahmotetaan Jumalan ominaisuutena. Sen mukaisesti Jumala tuomitsee lakinsa rikkojat kadotukseen, mutta säätää sen täyttäville iankaikkisen elämän. Mutta määritelmässä on perustava ongelma. Se heijastelee enemmän keskiajan läntistä perinnettä kuin raamatullista ajattelua. Vanhassa testamentissa nimittäin oikeudenmukaisuus (מִשְׁפָּט, mishpat), jota käsitellään lähes synonyymisesti vanhurskauden (צֶדֶק, tsedeq) kanssa (ks. esim. Ps. 33:5; Jes. 33:5; Jer. 22:13), ei liity juridiseen täydellisyyteen vaan siihen, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Synti pistää maailman epäjärjestykseen, ja niinpä oikeuden toimittaminen tarkoittaa sitä, että asiat laitetaan järjestykseen uudelleen. Oikeudenmukaisuus Jumalan ominaisuutena merkitsee sitä, että hän saattaa sen, mikä on mennyt vinoon, takaisin kohdilleen; Jumala on vanhurskas, koska hän toimii oikeudenmukaisesti (1 Moos. 18:25; 5 Moos. 32:4; Ps. 9:4; Jer. 12:1; Sef. 3:5).

Toivon, että nämä pikkuhuomiot tekevät mielekkääksi sen, miksi olen nähnyt hyväksi käsitellä syntiinlankeemuskertomuksen yksityiskohtia kohtuullisen pitkästi. Aion tulevissa kirjoituksissa vieläkin taustoittaa vanhurskauttamisen käsittelyä ja kenties tarkentaa vielä sitä, mitä sanon tässä vanhurskaudesta. Uskon, että vain nostamalla esille keskeisten pelastusopillisten käsitteiden raamatullisia merkityksiä ja huomioimalla Vanhan testamentin taustan, voidaan välttää se, että apostoli Paavalin teksteihin luetaan sisään jotain niihin kuulumatonta. Ei ole sattumaa, että nykypäivän Paavali-tutkimuksessa luterilainen Paavali-tulkinta on jäänyt heikkoon asemaan. Kun pureudutaan Vanhaan testamenttiin, voidaan ymmärtää, etteivät nykyisten Paavali-tutkijoiden näkemykset voi selittyä vain sillä, etteivät he osaa erottaa lakia ja evankeliumia oikein.

Kirottu ja epäpuhdas maa

Jos olen laskenut oikein, lankeemuksen rangaistuksista on vielä yksi käsittelemättä. Jumala sanoi miehelle:

Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua sanoen: ”Älä syö siitä”, niin kirottu olkoon maa sinun tähtesi. Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itseäsi siitä koko elinaikasi; orjantappuroita ja ohdakkeita se on kasvava sinulle, ja kedon ruohoja sinun on syötävä. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi – –

1 Moos. 3:17–19a

Miehen rangaistuksessa korostuu työntekoon liittyvät vaivat. Kun aiemmin ihmiselle oli annettu elannoksi kaikki paratiisin puut (1 Moos. 2:16), lankeemuksen seurauksena hän joutuisi puurtamaan ravintonsa eteen. Rangaistus selittää sitä, miksi joudumme näkemään vaivaa elääksemme. Mutta rangaistukseen kätkeytyy enemmänkin kuin vain tämä myyttinen näkökulma. Rangaistuksesta voi nimittäin huomata, että Aadamin synnillä on suora vaikutus luomakuntaan: synnin tähden maa tuli kirotuksi ja kasvaa orjantappuroita ja ohdakkeita. Ajatus synnin vaikutuksesta luomakuntaan tulee muutenkin Vanhassa testamentissa vastaan. Se kietoutuu yhteen maan saastumisen kanssa. Ehkäpä paras esimerkki näiden kahden yhteenkuulumisesta on Israelin pakkosiirtolaisuus, mutta sen linkittyminen Aadamin rangaistukseen vaatii hieman selittämistä.

Aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, että Jerusalemin kokous (Apt. 15) päätti edellyttää kristityiltä tiettyjen Mooseksen lain säädösten noudattamista. Näihin kuuluivat eräät seksuaalisynnit, joita käsitellään 3 Moos. 18:ssa. Laki antaa mielenkiintoisen perustelun sille, miksi näistä synneistä on pidättäydyttävä:

Sentähden noudattakaa minun käskyjäni ja säädöksiäni älkääkä mitään näistä kauhistuksista tehkö, älköön maassa syntynyt älköönkä muukalainen, joka asuu teidän keskellänne – sillä kaikkia näitä kauhistuksia ovat tehneet tämän maan asukkaat, jotka olivat ennen teitä, niin että maa tuli saastaiseksi – ettei maa teitäkin oksentaisi, jos te sen saastutatte, niinkuin se on oksentanut ulos sen kansan, joka oli ennen teitä.

3 Moos. 18:26–28

Tässä sanotaan selvästi, että kiellettyjä tekoja harjoittaneet ”oksennettiin” pois maasta. Heidät hävitettiin tai karkotettiin, koska luvatun maan piti pysyä puhtaana. Israelin suhteen maan puhtaana pitämiseen liittyi vielä erityisenä näkökulmana se, että Jumalan pyhyys ja saastaisuus eivät sovi yhteen. Tätä näkökulmaa painotetaan, kun puhutaan verenvuodattamisesta:

Älkääkä saastuttako sitä maata, jossa te olette, sillä veri saastuttaa maan. Ja maalle ei voi toimittaa sovitusta verestä, joka siihen on vuodatettu, muulla kuin sen verellä, joka sen on vuodattanut. Älkää siis saastuttako sitä maata, jossa te asutte ja jossa minäkin asun teidän keskellänne, sillä minä, Herra, asun israelilaisten keskellä.

4 Moos. 35:33–34

Israelilla on aivan erityinen velvollisuus pitää maa puhtaana, koska Jumala asuu kansansa keskellä Jerusalemin temppelissä. Israelin jatkuvan lain rikkomisen tähden tästä herää tietysti kysymys: mitä käy siinä tapauksessa, että maa saastuu? Vastaus löytyy 5 Moos. 28:15–68:sta, jossa luetellaan liiton rikkomista seuraavat kiroukset. Monet kirouksista muistuttavat Aadamille lausuttua kirousta, koska ne keskittyvät siihen, kuinka vaikeaa elannon hankkiminen ja elämä muutenkin on, jos Jumalan laki rikotaan. Tosin 5 Moos. 28:n kiroukset ovat kyllä tavattoman hurjia verrattuna Aadamin saamaan rangaistukseen! Maan kirouksen alaisen tilan ja saastuneisuuden välisen yhteyden kannalta kiinnostavaa on se, että yksi kirouksista on pakkosiirtolaisuus:

Herra vie sinut ja kuninkaan, jonka sinä itsellesi asetat, kansan luo, jota sinä et tunne ja jota sinun isäsi eivät tunteneet; ja siellä sinä palvelet muita jumalia, puu- ja kivijumalia.

j. 36

Tässä on ymmärtääkseni vastaus siihen, mitä seuraa, jos maa saastuu. Kirouksen taustalle kätkeytyvä logiikka menee niin, että koska Jumalan pyhyys ja saastaisuus eivät sovi yhteen, Jumala karkottaa (tai maa ”oksentaa”) maata saastuttavan kansan pois luvatusta maasta. Saastaisuutta seuraa siis kirous, ja tässä mielessä saastaisuus ja kirous kietoutuvat toisiinsa. Aadamin suhteen voidaan päätellä, että hänen syntinsä saastutti Eedeniä, ja tämän seurauksena hän joutui sieltä karkotetuksi pakkosiirtolaisuuteen.

Nämä kiroukseen ja saastaisuuteen liittyvät näkökulmat ovat olennaisia Jumalan ja valitun kansan välisen suhteen ymmärtämiseksi Vanhassa testamentissa. Ne selittävät myös sitä, miksi Aadam karkotettiin paratiisista. Mutta ne eivät valota ainoastaan Vanhaa testamenttia. Aiemmin käsittelemämme Uuden testamentin opetus Kristuksen veren puhdistavasta voimasta näet aukeaa ihan uudella tavalla, kun huomioidaan, mitä Vanha testamentti sanoo synnin vaikutuksesta Jumalan luomaan maailmaan.

Naisen rangaistukset ja vaimon siemen

Lankeemuksen rangaistuksista on tähän mennessä käsitelty vain kuolema. Tällä kertaa käyn lyhyesti läpi naiselle osoitetut rangaistukset ja hahmottelen, miten Kristuksessa nuo rangaistukset väistyvät. Naisen rangaistukset kuvataan näin:

Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva

1 Moos. 3:16

Konservatiivinen malli, että vaimo on kotona kasvattamassa lapsia ja mies ”käy töissä” elättääkseen perheen, on käsittääkseni melko moderni keksintö. Raamatussa jopa ihanteellisen vaimon ylistyksessä on viite siihen, että vaimo osallistuu kauppaa käymällä perheen elättämiseen (Sananl 31:24)! Tästä huolimatta on ihan selvää, että Raamatussa lasten synnyttäminen ja kasvattaminen mielletään nimenomaan naisen keskeiseksi elämäntehtäväksi. Siksi ei ole myöskään yllättävää, että juuri tähän naiseutta leimaavaan piirteeseen liittyy lankeemuksen rangaistus: lasten synnyttämiseen liittyvä suuri kipu. Ymmärtääkseni Raamatusta ei mistään löydy suoranaista selitystä siihen, mikä tämän kivun merkitys on. Helppo on kuitenkin päätellä, että kipu muistuttaa lankeemuksen todellisuudesta ja siten sen tarkoituksena on irrottaa mieltä maallisista Jumalan puoleen.

Raskauden vaivojen näkeminen lankeemuksen seurauksena, tekee muuten ymmärrettäväksi sen, miksi ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset pitävät kiinni siitä, että neitsyt Maria säilytti neitsyytensä synnytyksessä: koska Kristus on alku uudelle luomakunnalle, joka ei ole lankeemuksen alainen, hänen syntymisensä täytyy olla kivuton. Hänen syntymänsä erityisestä luonteesta todistaa profeetta Jesaja:

Ennenkuin Siion kipuja tuntee, hän synnyttää; ennenkuin hänelle tuskat tulevat, hän saa poikalapsen.

66:7

Kristuksen kivuton syntymä kumoaa lankeemuksen seurauksena tulleet raskauden vaivat. Sama asetelma leimaa koko Kristuksen elämää: kaikki, minkä lankeemus toi, hän asetti ennalleen, paratiisilliseen tilaan. Tämä on totta myös toisen naiselle suunnatun rangaistuksen suhteen.

Olen törmännyt kahteen tulkintaan siitä, mitä tarkoittaa, että naisen halu on oleva mieheen, mutta mies on vallitseva naista. Ensimmäisen mukaan naisen halulla viitataan seksuaaliseen haluun, toisen mukaan kyseessä on halu hallita miestä. Olipa kumpi tahansa tulkinta oikea, keskeistä on se, että lankeemuksen seurauksena miehen ja naisen suhteeseen tuli jännitteitä, joita siinä ei aluksi ollut. Suhtaudun kriittisesti nykyajattelua dominoivaan patriarkaatin kritiikkiin, jossa maailmanhistoriaa lähestytään miehen naista vastaan harjoittaman sorron näkökulmasta. En käy kuitenkaan kiistämään sitä, että lankeemuksen seuraukset piirtyvät usein esiin siinä, miten miehet ovat vallinneet – ja yhä vallitsevat – vaimojaan. Täydellistä vastakohtaa miehen harjoittamalle sorrolle edustaa Kristus, joka annetaan kristityille aviomiehille itsensä uhraavan rakkauden esikuvaksi (Ef. 5:25–27). Omalla elämällään hän on uudistanut ihmisyyden, ja kun hänen esimerkkiään noudatetaan, silloin paratiisinomainen suhde miehen ja naisen välillä voi alkaa palautua.

Miehen ja naisten välien tulehtuminen ennakoi muita ihmissuhteisiin liittyviä ongelmia, joita lankeemuksesta seurasi. Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan pian lankeemuksen jälkeen Kain murhaa Aabelin (1 Moos. 4:8) ja vähän myöhemmin meille kerrotaan, että Baabelin tornin sortumisen myötä kansat eivät enää ymmärtäneet toisiaan (1 Moos. 11:7). 1 Mooseksen kirjan kerronnan kulussa voi nähdä siis yhä laajenevan ja syvenevän ihmisten erkaantumisen toisistaan. Ja tähän pirstoutumiskehitykseen perimmäinen ratkaisu on jälleen Jumalan Poika, josta sanotaan:

Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.

Gal. 3:28

Yllä vetelemäni yhteydet lankeemuksen seurausten ja Kristuksen pelastusteon välillä eivät ole hatusta heitettyjä. Käärmeen rangaistuksen yhteydessä näet luvataan, että vaikka vaino tulisi värittämään käärmeen ja vaimon suhdetta, tulisi vaimon siemen, joka kumoaisi kaiken sen, mitä käärme oli saanut lankeemuksella aikaan:

Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.

1 Moos. 3:15

Tämä jae on mielenkiintoinen, koska muuten lankeemuskertomuksessa on vahva myyttinen sävy: se tekee ymmärrettäväksi sitä, miksi ihmiset joutuvat elämään maailmassa monenlaisten kärsimysten ja taakkojen uuvuttamina. Myyttisyydellä en halua väittää, että lankeemuskertomus olisi jotenkin epätosi tai täysin epähistoriallinen. Sanoisin silti, että jae vaimon siemenestä tuo myyttiseen kertomukseen mielenkiintoisen vivahteen ja leimallisen historiallisen pilkahduksen. Raamatunkohta osoittaa myös profetaallisesti Jumalansynnyttäjään, joka osoittautui langenneen Eevan vastakohdaksi. Kuuliaisuutensa tähden (Luuk. 1:38) Jumalansynnyttäjä ei ole Eevan tavoin vain kaiken elävän äiti (1 Moos. 3:20) vaan itse Elämän äiti. Ja niin kuin Eevan kautta kuolema tuli maailmaan, niin Jumalansynnyttäjän kautta itse Elämänruhtinas tuli pelastamaan meidät kuolleista. Kirkkoisä Irenaeuksen sanoin:

Eeva oli tottelematon. Hän ei totellut silloin kun hän oli neitsyt. Ja vaikka Eevalla oli Aadam aviomiehenään, hän oli vielä neitsyt. – – Tottelemattomuudellaan hänestä tuli kuoleman aiheuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle. Samalla tavalla Mariakin oli neitsyt, jolla oli aviomies, ja kuuliaisuutta osoittamalla hänestä tuli pelastuksen toteuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle.

Adversus haereses III, 22:4. Suom. teoksesta Serafim Seppälä: Elämän äiti: Neitsyt Maria varhaiskirkollisessa teologiassa, s. 63. Helsinki: Maahenki 2010.

Naiselle annettuihin rangaistuksiin liittyen minulla ei ole nyt enempää sanottavaa. Ensi viikolla, jos Jumala suo, otetaan käsittelyyn jälleen uusi lankeemuksen seuraus.

Aadam toi kuoleman, Kristus elämän

Olen jälleen muuttanut suunnitelmaani ja pitäydyn vielä tänäänkin kuoleman käsittelyssä. Ajattelen nimittäin, että tässä välissä voisi olla jo hyödyllistä vilkaista, miltä apostoli Paavalin opetus näyttää, kun pidetään mielessä kuoleman luonne. Haluan tehdä joitain huomioita Roomalaiskirjeen viidenteen lukuun.

Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa kuolema on vahvasti läsnä. Jakeissa 6–10 Paavali puhuu Kristuksen kuolemasta Jumalan rakkauden osoituksena meitä kohtaan:

Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä. Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti uskaltaa kuolla. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta. Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut – –

Haluan kiinnittää huomion siihen, että tässä kuolema merkitsee sielun ja ruumiin eroa toisistaan. On nähdäkseni ilmeistä, ettei katkelmaan istu mikään muu tulkinta. Protestantti voisi kyllä periaatteessa väittää, että tässä puhutaan Kristuksen helvetin kärsimyksistä ristillä – johon ortodoksit eivät muuten usko – mutta tässä tulkinnassa on kolme heikkoutta: Ensiksi Raamatussa sanalla ”kuolema” viitataan lähtökohtaisesti maalliseen kuolemaan, eikä Paavali katkelmassa anna ymmärtää, että kuolema tulisi käsittää muussa merkityksessä. Toiseksi Paavali korostaa Jumalan rakkautta meitä kohtaan vertaamalla sitä meidän vähäiseen alttiuteemme kuolla toisten puolesta. Kolmanneksi Paavali puhuu seuraavassa kuolemaa käsittelevässä jaksossa maallisesta kuolemasta:

Sentähden, niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet sillä jo ennen lakiakin oli synti maailmassa, mutta syntiä ei lueta, missä lakia ei ole; kuitenkin kuolema hallitsi Aadamista Moosekseen asti niitäkin, jotka eivät olleet syntiä tehneet samankaltaisella rikkomuksella kuin Aadam, joka on sen esikuva, joka oli tuleva. Mutta armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen; sillä joskin yhden lankeemuksesta monet ovat kuolleet, niin paljoa enemmän on Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi.

j. 12–15

Uskon, että tähän saakka lukua voidaan päästä ihan ekumeenisessa yksimielisyydessä. Enkä halua tänään alkaa tonkia tarkemmin sitä, miten juuri lainatun jakson kuuluisa jae 12 tulisi ymmärtää, vaikka en malta olla sanomatta sitä, ettei jae puhu mitään periytyvästä syyllisyydestä vaan kuolemasta. Edellisen katkelman tarkemman analyysin sijaan tahdon seuraavaksi tähänastisten huomioiden perusteella haastaa suomalaisten raamatunkäännösten tulkinnan kreikan sanasta κατάκριμα (katákrima), joka esiintyy jakeissa 16, 18. Lainaan kuitenkin pidemmän pätkän, jotta jakeiden konteksti käy ilmeiseksi:

Mutta armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen; sillä joskin yhden lankeemuksesta monet ovat kuolleet, niin paljoa enemmän on Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi. Eikä lahjan laita ole, niinkuin on sen, mikä tuli yhden synnintekijän kautta; sillä tuomio tuli yhdestä ihmisestä kadotukseksi (κατάκριμα), mutta armolahja tulee monesta rikkomuksesta vanhurskauttamiseksi. Ja jos yhden ihmisen lankeemuksen tähden kuolema on hallinnut yhden kautta, niin paljoa enemmän ne, jotka saavat armon ja vanhurskauden lahjan runsauden, tulevat elämässä hallitsemaan yhden, Jeesuksen Kristuksen, kautta. Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi (κατάκριμα), niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi – – Mutta laki tuli väliin, että rikkomus suureksi tulisi; mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi, että niinkuin synti on hallinnut kuolemassa, samoin armokin hallitsisi vanhurskauden kautta iankaikkiseksi elämäksi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta.

j. 15–18, 20–21

Jokainen voi sanakirjasta tarkistaa, että kreikan sana κατάκριμα tarkoittaa tuomiota tai tuomion julistamista. Suomalaiset kääntäjät ovat tulkinneet, että tämä tuomio liittyisi iankaikkiseen kadotukseen, mutta tämä ei ole ainoa mahdollisuus. Väittäisin, että koska luvussa on puhuttu paljon maallisesta kuolemasta, on paljon luontevampaa ymmärtää termin κατάκριμα viittaavan Aadamille lausuttuun tuomioon, että hän kuolisi, jos söisi hyvän- ja pahantiedon puusta (1 Moos. 2:17; 3:19). Näin ollen tässä jaksossa ei puhuta siitä, että ihminen on ansainnut synneillään iankaikkisen kadotuksen ja tähän ratkaisuna on Kristuksen tuoma yleinen syntien anteeksiantamus. Sen sijaan apostoli hahmottaa kuoleman keskeiseksi ongelmaksi ja kertoo, miten Kristus on kuolemallaan vapauttanut meidät Aadamin saamasta tuomiosta, taannut kaikille yleisen ylösnousemuksen ja avannut tien ikuiseen elämään. Tummensin yllä keskeisiä käsitteitä, jotta elämän ja kuoleman vastakkainasettelu kävisi ilmeiseksi.

On muuten mielenkiintoista, että Paavali liittää jakeessa 18 vanhurskauttamisen ylösnousemukseen puhuessaan elämän vanhurskauttamisesta. Tämä on todella olennainen juttu, mutta käsitteen avaaminen tarvitsee taustakseen vielä lisää blogikirjoituksia, joten en syvenny siihen nyt sen tarkemmin. Tänään olen halunnut vain lyhyesti hahmotella sitä, miten Paavalin opetus aukeaa, kun se luetaan syntiinlankeemuskertomuksen valossa. Ehkäpä ensi viikolla pääsemme takaisin lankeemusta seuranneisiin rangaistuksiin…

Hengellinen kuolema (Ef. 2:1)

Päätin, etten tällä viikolla etene vielä seuraavaan syntiinlankeemuksen seuraukseen, vaan käsittelen erästä kysymystä, joka sivuaa viime viikon kirjoitustani. Paneudun tänään raamatunkohtaan, jota luterilaiset käyttävät perustellessaan uskomustaan, ettei ihminen voi mitenkään vaikuttaa omaan kääntymykseensä. Tämä kohta on Ef. 2:1 ja se kuuluu seuraavasti:

Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne – –

Luterilaiset ovat perinteisesti ymmärtäneet jakeen opettavan, että lankeemuksen jälkeen ihminen on hengellisesti täysin kuollut; hänessä ei ole hengellistä elämää ja niin hän ei voi myöskään mitenkään myötävaikuttaa kääntymykseensä. Tästä seuraa se, että meidän uskoon tulemisemme perustuu yksin siihen, että Jumala lahjoittaa uskon lahjan eli tekee meidät eläviksi. Luterilaisuudessa jakeen opetusta havainnollistetaan joskus hautausmaareissulla: jos menemme hautausmaalle ja huudamme kuolleille ”nouskaa ylös”, nämä eivät reagoi mitenkään käskyyn. Samoin on hengellisessä elämässä: meidän hengellinen kuolleista nousemisemme on täysin Jumalan käsissä emmekä voi mitenkään myötävaikuttaa siihen. Vaikka havainnollistus on aika mainio, väitän, että kun jae luetaan kontekstissaan ja kun huomioidaan, miten Raamattu hahmottaa kuoleman, luterilainen tulkinta ei ole kestävä.

Lähdetään liikkeelle kuoleman luonteesta. Hautausmaahavainnollistus nähdäkseni olettaa, että kuolema olisi kuin tyhjiin raukeamista: elämä on poissa. Kuitenkin kristityt yleisesti uskovat, että kuolemassa on kyse sielun ja ruumiin erkanemisesta toisistaan. Tämä vakaumus nousee tietenkin Raamatusta, jossa kuolema hahmottuu nimenomaan erona, esimerkiksi sielun erona ruumiista (Luuk. 16:22–23; Saarn. 12:7; 1 Moos. 25:17), ihmisen erona Jumalasta (Ilm. 20:14; Matt. 25:46; Jes. 59:2), tekojen erona uskosta (Jaak. 2:17, 26) tai kristittyjen erona synnistä (Room. 6:2). Aadamin karkottaminen paratiisistakin näyttäytyy täten tietyssä mielessä kuolemana samoin kuin Israelin Egyptin orjuus ja Baabelin pakkosiirtolaisuus. Näistä teemoista voisi sanoa paljonkin, mutta ajatus kuolemasta erona riittää meille tulkinta-avaimeksi Ef. 2:1:n ymmärtämiseen.

Kun sovelletaan ajatusta kuolemasta erona käsittelyssä olevaan tekstiin, jakeen merkitys hahmottuu niin, että me olimme erossa Jumalasta syntiemme ja rikostemme tähden, mutta Jumala teki meidät jälleen osallisiksi elämästään. Millaista eromme Jumalasta tarkkaan ottaen oli, käy ilmi, kun jatketaan Paavalin kuvauksen seuraamista:

[olitte kuolleita rikoksiinne ja synteihinne] joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa, joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niinkuin muutkin – –

j. 2–3

Hengellisen kuoleman tilaa luonnehtii Paavalin mukaan himoissa eläminen ja lihallisten mielitekojen seuraaminen. Hän antaa ymmärtää, että ihminen, joka on kietoutunut saatanan herättämiin haluihin, on erossa Jumalasta. Paavalin maininta, että ”olimme luonnostamme vihan lapsia”, ei tosin tarkoita sitä, että meidän luontomme olisi luotuna paha, koska se olisi raamatullisen luomisopin vastaista. Mutta hän antaa kyllä ymmärtää, että langenneen ihmisen tila on perustavalla tavalla himojen ja paheiden värittämä, mikä ei ole ortodokseillekaan ongelmallinen ajatus. Ajattelemme, että lankeemuksen jälkeen ihmisen sielu on tässä maailmassa epäjärjestyksessä ja taipuvainen himojen vankeuteen. Tästä ”vihan lapseuden tilasta” Jumala pelasti meidät lahjoittaen meille hengellisen elämän:

mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut, on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa – armosta te olette pelastetut – – uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.

j. 4–5, 8–9

Otin tarkoituksella katkelmaan mukaan pari myöhempää jaetta, koske ne valottavat, miten me pääsemme osallisiksi Jumalan eläväksi tekevästä toiminnasta. Paavalin vastaus on, että usko on se väline, jonka kautta Jumalasta erossa oleva voi päästä jälleen Luojansa yhteyteen. Mutta haluan painottaa: missään apostoli ei sano, ettemme me voisi myötävaikuttaa tai ettei meillä itsellämme olisi mitään aktiivista roolia siinä, että voimme päästä jälleen rakastavaan suhteeseen Jumalan kanssa. Apostoli toteaa yksinkertaisesti, että olimme erossa Jumalasta syntiemme tähden, mutta usko mahdollisti sen, että Jumala teki meidät eläviksi. Ja jos edellistä katkelmaa pyöritellään tarkemmin, päädytään mielestäni luontevasti siihen, että apostolin mukaan meidän tulee tehdä jotain, jotta heräämme hengellisesti eloon. Usko on näet meidän toimintaamme, ja koska hengellinen herääminen on Paavalin mukaan uskon seurausta, tällöin ihminen suuntautuu uskossa kohti Jumalaa jo ennen kuin Jumala on tehnyt hänet eläväksi. Kirjeensä lopussa apostoli vielä oikein korostuu meidän aktiivisuuttamme kuolleista heräämisessä sanoessaan:

Sentähden sanotaan: ”Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!” Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte: ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat, ja ottakaa vaari oikeasta hetkestä, sillä aika on paha.

5:14–16

Lopputuloksena sanoisin, että nähdäkseni luterilaiset lukevat Ef. 2:1:een ja sitä seuraaviin jakeisiin sisälle teologiaa, jota Paavalilta ei oikeasti löydy. Kun huomioidaan, että kuolemassa on kyse erosta, luvun alussa apostoli painottaa ainoastaan sitä, että Jumalan ja ihmisen välillä olevan kuilun umpeutuminen on Jumalasta kiinni; me emme päästä takaisin Jumalan yhteyteen omin voimin, vaan hänen täytyy tulla meitä vastaan ja lahjoittaa meille osallisuus elämäänsä. Ja tämä on tietyssä mielessä ihan ilmeistä: kun yhteys Jumalaan hahmotetaan konkreettiseksi suhteeksi, on helppo ymmärtää, ettei voi olla hengellistä yhteyttä Jumalaan ilman häntä. Rakastava suhde tarvitsee kaksi osapuolta, jotka ovat vapaaehtoisesti toistensa omia.

Kuolema ja saatanan valta

Aloitan tällä viikolla syntiinlankeemuksen seurausten tarkemman käsittelyn. Otan ensimmäiseksi käsittelyvuoroon kuoleman.

Jumala lausui jo ennen lankeemusta varoituksen, että Aadam kuolisi mikäli hän söisi hyvän- ja pahantiedon puusta (1 Moos. 2:17). Ja kun lankeemus oli tapahtunut, Jumala totesi: ”maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman” (1 Moos. 3:19). Kun selataan Vanhaa testamenttia eteenpäin, kuolema tulee jatkuvasti vastaan; esimerkiksi 1 Moos. 5:ssa sukupolvi toisensa jälkeen kuolee ja elinaikakin kääntyy pikkuhiljaa laskuun (ks. 1 Moos. 5:5, 8, 11, 14, 17, 20, 27, 31). Jos käydään läpi Vanhan testamentin kohdat, joissa puhutaan kuolemasta, on nähdäkseni kiistatonta, että Vanha testamentti käsittelee kuolemaa nimenomaan maallisena kuolemana. Toki Jumalan varoitus, että Aadam kuolisi siinä päivänä, jona hän söisi hyvän- ja pahantiedon puusta, on joskus tulkittu niin, että hän kuoli hengellisesti syötyään kielletyn hedelmän. Ymmärtääkseni hepreankielinen teksti kuitenkin vain sanoo, että sinä päivänä, jona kielletystä puusta syödään, siitä seuraa aivan varmasti kuolema (ks: http://www.talkgenesis.org/why-didnt-adam-die-the-day-he-ate/). Se ei ota siis suoranaisesti kantaa siihen, milloin kuolema koittaisi. Näin ollen ei ole mitään syytä ymmärtää mainintaa kuolemasta hengelliseen kuolemaan viittaavaksi.

Voisi ajatella, että edellä olen sanonut kaiken, mitä syntiinlankeemuskertomus kertoo kuolemasta. Olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana kuullut parilta eri teologilta, että käärmeen rangaistuskin liittyy kuolemaan, vaikka tämä ei ole varsinkaan suomalaisten raamatunkäännösten tähden ilmeistä. Yhteys käärmeen rangaistuksen ja kuoleman välille syntyy siitä, että käärmeen osaksi määrättiin tomun syöminen, ja pian tämän jälkeen heprealainen teksti toteaa ihmisen olevan tomusta (אֵפֶר, efer) ja palaavan tomuun. Kun käärmeen osaksi annetaan siis tomun syöminen, tämä tarkoittaa sitä, että tomu on hänen vallassaan. Vaikka tämä tulkinta voi kuulostaa äkkiseltään ehkäpä melko kaukaa haetulta, Uusi testamentti vahvistaa asian. Se nimittäin toteaa Kristuksen kukistaneen kuolemallaan saatanan, jolla oli kuolema vallassaan (Hepr. 2:14–15). Kun 1 Moos. 3:19:sta ymmärretään oikein, silloin Uuden testamentin opetus ei tule ihan puskista, vaan se on juurtunut syntiinlankeemuskertomukseen. Esittämäni käärmeen rangaistusta koskevan tulkinnan perusteeksi voi esittää myös sen, että juutalaiset päivänselvästi tiesivät, mitä käärmeet syövät. Niinpä on ilmeistä, ettei käärmeen rangaistusta tule ottaa täysin kirjaimellisesti.

Pyhällä Paisioksella oli tapana sanoa, että kun teemme syntiä, ”annamme oikeuksia” saatanalle. Lankeemuksessa tapahtui näin: synnin seurauksena ihminen joutui kuoleman alle ja siten saatanan valtaan. Ja kaikki lankeemuksen jälkeenkin tehty synti on kääntymistä Jumalasta saatanan orjuuteen (vrt. Joh. 8:44). Tämän vallan alta meidät vapautti Jumalan Poika, johon saatanalla ei ollut minkäänlaista oikeutta (Joh. 14:30; 1 Joh. 3:8), mutta joka otti päälleen synnin rangaistuksen. Kun saatana ja pahan voimat kävivät Kristuksen kimppuun, he ylittivät valtuutensa ja siten menettivät asemansa (vrt. Joh. 12:31; Ilm. 12:9). Juuri tästä puhuu Kol. 2:15:

Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.

Syntiinlankeemuskertomuksen ja ylipäätäänkin Vanhan testamentin perusteella kuolema hahmottuu ihmisen keskeiseksi ongelmaksi. Siksi ei ole myöskään yllättävää, että sen kukistaminen määrittää olennaisesti Kristuksen pelastustyötä ja ortodoksista uskoa. Joskus sanotaan, että ortodoksisen pelastuskäsityksen keskittyminen kuoleman ympärille selittyisi (ainoastaan) hellenistisen maailman vaikutuksella. En pidä tätä väitettä syntiinlankeemuskertomuksen valossa uskottavalta: Jumalan vihan sijaan nimenomaan kuolema ja saatanan valta näyttäytyvät ihmiskunnan suurina ongelmina, joiden tähden Jumala tuli ihmiseksi.

Syntiinlankeemuksen seuraukset

Viime viikolla lupasin omistavani tämän vuoden aluksi useamman kirjoituksen vanhurskauttamisopin käsittelylle. Ennen kuin syvennyn siihen, mitä vanhurskauttaminen oikeastaan on tai miten vanhurskauttaminen tapahtuu, haluan taustoittaa vanhurskauttamisopin tutkiskeluani Vanhan testamentin teologiaa valottamalla; pyrin osoittamaan, että Uuden testamentin pelastusoppi hahmottuu oikein vain silloin, kun sitä tulkitaan Vanhan testamentin taustaa vasten. Aloitan taustoituksen paneutumalla syntiinlankeemuskertomukseen.

Luterilaisena olin tottunut ajattelemaan, että langenneen ihmisen keskeiset ongelmat ovat ääretön syyllisyys ja kadotustuomio: luterilaisen uskon mukaan Jumalan laki tuomitsee rikkojansa iankaikkiseen kadotukseen, koska Jumalaa vastaan rikkominen tuo äärettömän juridisluontoisen syntivelan, jota yksikään kuolevainen ei voi maksaa. Ihmisen ongelmaan ratkaisuksi hahmottuu se, että Kristus on kärsinyt lain määräämän iankaikkisen kärsimyksen rangaistuksen ja täyttänyt Jumalan lain syntisten puolesta; tämä mahdollistaa sen, että Jumala voi antaa Kristuksen tähden synnit anteeksi uskoville, jotka eivät ole lakia täyttäneet. Näin kadotuksenalaisesta tilasta päästään vapaaksi.

Minulle oli pitkään itsestäänselvää, että Raamatun opetus syntiinlankeemuksen seurauksista oli luterilaisen uskon mukainen. Muistelen kuitenkin jo joskus ei-ortodoksina ajatelleeni, ettei Vanha testamentti taida puhua helvetistä juuri mitään. Vanhassa testamentissa kuolleet menevät kyllä tuonelaan (שְׁאוֹל‎, sheol; LXX: ᾍδης, hades), mutta missään se ei opeta, että olisi ikuisen kärsimyksen paikka, helvetti (γέεννα, geenna), jonne kaikki Jumalan lain rikkojat joutuvat (ilman pelastavaa uskoa). Jesajan ja Danielin kirja tosin viittaavat siihen, että jotkut joutuvat kärsimään iankaikkisesti kuoleman jälkeen (Jes. 66:24; Dan. 12:2), mutta nekään eivät opeta, että kaikki olisivat lähtökohtaisesti menossa helvettiin äärettömän syntivelan takia. Koska helvetin rangaistus on hyvin marginaalinen teema Vanhassa testamentissa, tämä heittää jo varjon sen ylle, voiko syntiinlankeemuskertomuksen keskeisenä sanomana olla, että lankeemuksen tähden ihminen on ansainnut iankaikkisen kärsimyksen erossa Jumalasta.

Syntiinlankeemuskertomuksen suoranaisesti mainitsemat lankeemuksesta koituneet rangaistukset (ks. 1 Moos. 3:14, 16–19) voidaan jakaa kolmeen kategoriaan sen mukaisesti, keille rangaistukset suunnattiin: Käärmeelle määrättiin rangaistukseksi se, että se joutuisi matelemaan maassa ja syömään maan tomua. Naiselle määrättiin rasitteeksi raskauden vaivat ja se, että hän joutuisi miehen vallittavaksi. Miehelle säädettiin taakaksi vaivalloinen puurtaminen elannon eteen. Lisäksi miehen rangaistuksen yhteydessä todetaan, että ihminen kuolisi; maasta hänet oli otettu, maahan hän palaisi. Jumala oli itse asiassa jo aiemmin kertonut Aadamille, että mikäli tämä rikkoisi käskyn olla syömättä hyvän- ja pahantiedon puusta, siitä seuraisi kuolema:

Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman

1 Moos. 2:17

Kaikista näistä syntiinlankeemuksen seurauksena säädetyistä rangaistuksista olisi paljon sanottavaa. Tällä viikolla tyydyn kuitenkin vain lyhyesti toteamaan, että ne kaikki koskevat ihmisen ajallista elämää. Rangaistukset selittävät sitä, miksi elämä maailmassa on raskasta ja minkä tähden tämä ajallinen elämä päättyy lopulta kuolemaan. Huomionarvoista on se, että missään kohdassa ei todeta, että ihminen kantaisi nyt ääretöntä syntivelkaa ja olisi Jumalan vihan alla. Ensimmäisen Mooseksen kirjan kuvaus lankeemuksen vaikutuksesta ihmisen ja Jumalan suhteeseen on tulokulmaltaan juuri päinvastainen: kun ihminen oli langennut syntiin, hän pakeni Jumalaa, mutta Jumala ei hylännyt ihmistä vaan etsi häntä (1 Moos. 3:8–10). Jumala osoitti vieläpä langenneelle ihmiselle huolenpitoa tekemällä tälle nahkavaatteet alastomuuden peitteeksi (1 Moos. 3:21). On kyllä totta, että lopulta Jumala karkotti ihmisen pois paratiisista ja pisti kerubit vartioimaan Eedeniä, jotta ihminen ei pääsisi sinne takaisin. Mutta tämäkään päätös ei johtunut Jumalan vihasta. Syyksi sanotaan:

Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!

1 Moos. 3:22

Jumalan käsky kertoo jälleen hänen huolenpidostaan: Ihminen oli päässyt osalliseksi sellaisesta tiedosta, mikä hänelle ei kuulunut. Siksi Jumala halusi estää sen, että ihminen voisi elää iankaikkisesti sellaisessa tilassa, johon häntä ei oltu luomisessa tarkoitettu. Tästä näkökulmasta paratiisista karkottaminen näyttäytyy Jumalan rakkauden osoituksena: koska ihminen ei päässyt käsiksi iankaikkista elämää antavan puun hedelmiin, hän joutuu kuolemaan. Ja kuolema asettaa selvän rajan ihmisen epäluonnolliselle olemisen tavalle. Myöhemmin Jumala ”keksi keinon”, miten kuolema voitaisiin voittaa ja ihmisyys uudistaa. Jos ihminen olisi kuitenkin langettuaan syönyt elämän puusta, hän olisi joutunut elämään ikuisesti langenneessa tilassaan. Tätä Jumala ei rakkaudessaan halunnut ja juuri sen tähden hän karkotti luotunsa Eedenin autuudesta.

Ensi viikolla, jos Jumala suo, käsittelen vielä tarkemmin kuolemaan liittyviä teemoja. Tänään olen luonut vain pienen katsauksen siihen, mitä kaikkea syntiinlankeemuksesta seurasi. Keskeinen huomio on se, etteivät Raamatun alkuluvut anna ymmärtää, että ihminen olisi lankeemuksen tähden Jumalan äärettömän vihan alla ja matkalla helvettiin. Päinvastoin! Maallisten rangaistuksen korostamisen rinnalle syntiinlankeemuskertomuksesta piirtyy vahvasti esiin Jumalan rakkaus ja huolenpito langennuttakin ihmistä kohtaan.