Laki ei pelasta

Apostoli Paavali esittää Galatalaiskirjeen kolmannessa luvussa kaksi väitettä, jotka vaikuttavat olevan keskinäisessä ristiriidassa. Jakeessa 12 hän sanoo, että ”laki ei perustaudu uskoon, vaan: ’Joka ne täyttää, on niistä elävä’”, mutta hieman myöhemmin hän jatkaa: ”Onko sitten laki vastoin Jumalan lupauksia? Pois se! Sillä jos olisi annettu laki, joka voisi eläväksi tehdä, niin vanhurskaus todella tulisi laista.” (j. 21). Ensin apostoli antaa ymmärtää, että laki voisi antaa elämän, jos se täytettäisiin. Pian tämän jälkeen hän kuitenkin sanoo kategorisesti, ettei laki voi antaa elämää. Luterilaisena minun oli tapana harmonisoida nämä kaksi jaetta keskenään väittämällä, että laki kyllä antaisi elämän, jos se täytettäisiin täydellisesti, mutta koska kukaan ei täytä sitä täysin, siitä ei ole antamaan elämää. Nyt kun ortodoksina mietin Paavalin opetusta, en pidä luterilaista tulkintaani uskottavana.

Keskeinen ongelma luterilaisen tulkinnan kannalta löytyy jakeiden väliin jäävästä katkelmasta, jossa sanotaan muun muassa: ”Mitä varten sitten on laki? Se on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty olemaan siihen asti, kunnes oli tuleva se siemen, jolle lupaus oli annettu; ja se säädettiin enkelien kautta, välimiehen kädellä.” (j. 19) Paavalille laki on selvästi Mooseksen laki, joka annettiin Siinailla Israelin kansalle. Ja hän toteaa tästä laista, että se annettiin rikkomusten tähden. Lain antaminen ei siis ollut Jumalan alkuperäinen tarkoitus, vaan se annettiin jäljestäpäin, jotta se hillitsisi Israelia tekemästä syntiä. Mooseksen kirjoja lukemalla voikin huomata, että erinäisten lakien antamista edeltää toistuvasti se, että kansa on ensin langennut syntiin; lakien rikkomisen seurauksena annetaan lisää lakeja (ks. esim. 2 Moos. 32–34+2 Moos. 35–3 Moos. 16). Lakien tarkoituksena on varjella Israelia synniltä, mutta samalla uskon elämä kehittyy pois yksinkertaisuudesta, joka leimasi Aabrahamin uskoa. Paavalin vastustajien ongelma oli siinä, etteivät he enää ymmärtäneet lain olevan vain väliaikainen ratkaisu synnin ongelmaan.

Mutta jos Paavali puhuu Mooseksen laista ja siitä, että se annettiin hillitsemään syntiä, miten tulisi ymmärtää Gal. 3:12? Viime viikolla lainasin Lutherin tulkintaa tähän jakeeseen. Hänen mukaansa Paavali puhuu ironisesti tai ivallisesti. Minä korostaisin myös jakeen retorista luonnetta. Paavalin lainaama Viidennen Mooseksen kirjan kohta ei koske alkuperäisessä kontekstissaan ikuista elämää, mutta Paavali soveltaa sitä siihen alleviivatakseen uskon ja lain vastakohtaisuutta. Väittämää, että lain täyttäminen antaisi ikuisen elämän, ei täten tule ottaa kirjaimellisesti. Se on retorinen kärjistys. Mikään muu tulkintavaihto ei nähdäkseni sovi siihen, miten Paavali jatkaa todetessaan, ettei laki kuulunut Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan, vaan sen antamisen provosoi juutalaisten lankeemukset syntiin.

Ajatus, että lain täyttäminen antaisi elämän, on myös teologisesti ongelmallinen. Olisiko meinaan niin, että jos täyttäisimme lain, Jumala olisi meille velkaa iankaikkisen elämän? Voisimmeko me periaatteessa ansaita Jumalalta sen, että hän olisi rakastavassa yhteydessä meihin? Voisiko lain täydellinen täyttäminen tehdä meistä kuolemattomia? Myönteiset vastauksen näihin kysymyksiin olisivat suorastaan herjaavia. Ihminen ei nimittäin voi tehdä Jumalasta velallistaan. Jos oletetaan, että lain täyttäminen antaisi elämän, silloin Jumala olisi velvollinen tekemään meidät osallisiksi omasta elämästään täyttäessämme lain. Jumalasuhde perustuu kuitenkin persoonien vapaaseen ja keskinäiseen haluun lahjoittaa itsensä toisilleen. Luterilainen ajatus on ongelmallinen siksikin, että se pystyttää kritisoimani juridisen kehikon, joka alistaa Jumalan rakkauden pykälien täyttämiselle. Olen puhunut kehikon ongelmista aiemmin, joten en mene niihin nyt. Lisäksi luterilaisen ajatuksen seurauksena Kristuksen ylösnousemus menettää raamatullisen merkityksensä: se ei ole enää kuoleman kukistuminen vaan ainoastaan sinetti sille, että Kristus on hankkinut meille elämän täyttämällä lain ja kärsimällä sen määräämän rangaistuksen.

Ortodoksina ajattelen hyvin kategorisesti, ettei laki anna elämää. Käskyjen täyttäminen ei tee Jumalasta velallistani. Käskyt eivät voi kukistaa kuoleman valtaa. Mutta kun kilvoittelen käskyjen mukaan, suuntaudun kohti Jumalaa, joka on ainoa elämän antaja. Käskyt ovat vain väline Jumalan tuntemisessa kasvamisessa. Jos ne saavat tuota suuremman roolin, suhde uskoon vääristyy vaihtokaupaksi Jumalan kanssa. Siksi sympatisoin vieläkin Lutheria. Hän pyrki torjumaan todellisia ongelmia, jotka leimasivat myöhäiskeskiajan ja varhaismodernin ajan läntistä hengellisyyttä. Kestävä ratkaisu noihin ongelmiin ei ole kuitenkaan forenssinen vanhurskauttaminen, joka vain ylläpitää tapaa hahmottaa jumalasuhde kaupankäyntinä. Perimmäinen ratkaisu on uskon näkeminen rakastavana suhteena, jonka lähteenä on Jumalan ehdoton ja ylitsekumpuava ihmisrakkaus. Tämä rakkaus näkyy dramaattisimmillaan siinä, mitä Jumalan Poika oli valmis kärsimään tähtemme, jotta meillä voisi olla Aabrahamin usko. Paavalin sanoin:

Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme-sillä kirjoitettu on: ”Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu” että Aabrahamin siunaus tulisi Jeesuksessa Kristuksessa pakanain osaksi ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen.

Gal 3:13–14

Lutherin epäluterilainen vanhurskauttamisoppi

Luin äskettäin Erik Herrmannin mielenkiintoisen artikkelin Conflicts on Righteousness and Imputation in Early Lutheranism: The Case of Georg Karg (1512-1576). Artikkelissa väitetään, että Lutherin ja Melanchthonin oppilaiden välillä oli selkeä ero vanhurskauttamisopissa. Herrmannin mukaan Luther ei uskonut siihen, että Kristuksen laintäyttämys luetaan uskon kautta kristittyjen hyväksi. (Niinpä hän oli siis pätiäläläinen! 😊) Melanchthonin oppilaiden kanta kuitenkin päätyi Yksimielisyyden ohjeeseen ja sai siten virallisen aseman luterilaisen vanhurskauttamisopin olennaisena osana.

Väitöskirjassa tutkimani Martin Chemnitz on selkeä ”melanchthonilaisen linjan” edustaja. Hänen sovitusoppinsa rakentuu sen varaan, että laki vaatii rikkojiltansa sekä iankaikkisen rangaistuksen kärsimystä että sen täydellistä täyttämistä. Jos me syntiset haluamme periä iankaikkisen elämän, meidän pitää täyttää kumpikin lain asettama ehto. Meistä ei tietenkään ole täyttämään lakia, joten ratkaisuksi tulee Kristus, joka teki kaiken tarvittavan puolestamme. Näin ollen Chemnitzin ajattelusta piirtyy selkeästi esiin ”juridinen kehikko”, jota olen aiemmin kritisoinut; Jumalan armo toimii lain asettamissa rajoissa. Olen kokenut Chemnitzin edustaman kannan sielunhoidollisesti haitallisena, koska siinä jää heikoille sellainen lohdullinen ajatus, että Jumala rakastaisi kaltaistani rikkinäistä ja heikkoa syntistä aivan ehdoitta. Siksi minusta on kiinnostavaa ja toivottavaakin, että Luther olisi eri linjoilla! Uskon myös, että ”lutherilainen” vanhurskauttamisoppi olisi ekumeenisesti lupaavampi kuin Yksimielisyyden ohjeen edustama malli sen takia, ettei se ole niin fiksaantunut lain täydelliseen täyttämiseen.

En ole Luther-asiantuntija, mutta muistan jo vuosia sitten kiinnittäneeni huomiota siihen, miten radikaalisti Luther asettaa toisiaan vastaan uskon ja lain Galatalaiskirjeen kommentaarissaan (1535). Esimerkkinä toimii hyvin tämä, mitä hän kirjoittaa Gal. 3:12:sta:

vaan: ”Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän.” (3:12)

Tämän lauseen ymmärrän ironiaksi. Voisihan sen tulkita moraalisestikin: ne, jotka täyttävät lakia moraalioppaana, siis ilman uskoa, saavat siitä elämää siinä mielessä, että he eivät saa rangaistuksia vaan aineellisia palkintoja. Mutta minä ymmärrän lauseen yleiseksi väitteeksi niin kuin myös Kristuksen sanan: ”Tee näin, niin saat elää” (Luuk. 10:28). Sellaisena se on jonkinlaista ironiaa eli ivaa: tee toki, mies hyvä! Paavali kuitenkin tahtoo osoittaa, mitä tarkkaan ottaen on lain vanhurskaus ja mitä evankeliumin vanhurskaus. Lain vanhurskaus on lain vaatimien tekojen tekemistä tämän sanan mukaan: ”Joka tekee, mitä laki vaatii …” Uskon vanhurskaus on uskomista tämän sanan mukaan: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Laki vaatii, että suoritamme Jumalalle tekoja. Usko taas ei vaadi meiltä tekoja; päinvastoin: kun luotamme Jumalan lupaukseen, me otamme häneltä vastaan, mitä hän antaa. Viime kädessä lain tehtävä on tuottaa tekoja, uskon tehtävä on luottaa lupauksiin. Laki saa aikaan tekemistä, usko vastaanottamista. Usko on luottamista lupaukseen, teko on lain vaatimusten täyttämistä. Paavali pohdiskelee sanaa tehdä. Osoittaakseen selvästi, mikä on lain, mikä uskon vanhurskautta, hän asettaa vastakkain lupauksen ja lain, uskon ja teot. Hän toteaa, ettei laista seuraa muuta kuin tekemistä, mutta usko, joka riippuu kiinni lupauksesta, on kaiken tekemisen vastakohta.

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. Suom. Jukka Thurén. SLEY-Kirjat 2003, 425–426.

Ymmärrän kyllä, että tunnustuksellinen luterilainen voi puhua samaan tapaan kuin Luther yllä. Ehkä keskeistä onkin se, mitä Luther jättää sanomatta: hän ei käsittääkseni missään tarkenna, että vaikka usko ja laki ovatkin tietyssä mielessä täysin toistensa vastakohtia, ne sopivat toisaalta yhteen siten, että usko ottaa vastaan Kristuksen laintäyttämyksen meidän edestämme. Chemnitz vuorostaan tekee dogmatiikassaan juuri tuon tarkennuksen:

Vaikka on täsmällistä, kuten on sanottu, erottaa laki evankeliumista, laki ei kuitenkaan ole evankeliumin lupausta vastaan (Gal. 3:21). Eikä lakia kumota vaan se täytetään uskon kautta (Room. 3:31). Niinpä kumpikin asia tulee pitää mielessä: sekä lain ja evankeliumin ero, josta olemme puhuneet edellä, että lain ja evankeliumin liittyminen toisiinsa – – Lain ja evankeliumin yhteensopivuus koostuu etenkin siitä, että Kristuksen hyvät teot, joita evankeliumi julistaa, eivät ole mitään muuta kuin syyllisyyden ja rangaistuksen hyvittäminen, jonka olemme velkaa laille, sekä täydellinen kuuliaisuus, jota lain vanhurskaus vaatii. Nämä kaksi, joita laki edellyttää ja vaatii, annetaan ja luetaan uskoville Kristuksessa vanhurskaudeksi.

Loci Theologici, pars II, 212a.

Halusin nostaa tämän mahdollisen eron Lutherin ja hänen seuraajiensa välillä esille oikeastaan siksi, että se on minusta akateemisesti kiinnostava ja ajattelin sen kenties kiinnostavan tämän blogin lukijoita. Henkilökohtaisesti mahdollisella erolla Lutherin ja luterilaisuuden välillä ei ole minulla suunnatonta merkitystä. Olen hyvin tyytyväinen ortodoksi. Lutherin Gal. 3:12:sta selittäminen on kuitenkin samalla sopiva silta ensi viikon kirjoitukseen. Minun on näet jo pitkään pitänyt kirjoittaa siitä, että Paavalin mukaan laki ei pelasta. Mutta Paavalin ymmärrys asiasta ei ole sama kuin Lutherin.

Hengetön Berliini

Kävin viikko sitten ensimmäistä kertaa Berliinissä. Siellä oli kolmipäiväinen teologinen konferenssi, jonka jälkeen minulla oli päivä aikaa pyöriä kaupungin ydinkeskustassa.

Konferenssin aikana olin ihan innoissani Berliinistä. Konferenssiluennot pidettiin Lounais-Berliinissä asuinalueella, joka oli täynnä hurmaavia huviloita ja vehreitä viheralueita. Tuli olo, että sinne voisi mielellään muuttaakin! Berliinin keskusta oli kuitenkin suuri pettymys. Erityisesti risoi se, että melkein kaikki kirkot olivat muuttuneet ihan kirjaimellisesti museoiksi. Suurimpaan osaan oli vieläpä pääsymaksu. Kirkot, jotka olivat vielä kirkkoja, oli kalkittu valkoisiksi ja ne olivat hyvin karuja. Kaupungin keskustassa oli tietenkin turistilaumoja, jotka pyörivät melko monelta mitäänsanomattomalta nähtävyydeltä toiselle. Kadut olivat täynnä kansainvälisiä ketjuja, jotka huusivat sitä, miten ontoksi ja pinnalliseksi moderni länsimainen kulttuuri on tullut, kun omat juuret ovat painuneet unohduksiin.

Berliinin matkailuni saa pian jatkoa. Olen menossa kesäkuuksi Wittenbergin ja sekä mennessä että tullessa minulla on mahdollisuus viettää päivä pääkaupungissa. Tällä hetkellä ei hirveästi innosta. Mutta ajattelin, että voisin kierrellä Berliinin ortodoksiset kirkot läpi. Viimeisen päivän kohokohta oli se, kun piipahdin kreikkalaisortodoksisessa katedraalissa lähellä konferenssipaikkaa. Heksapsalmeja luettiin, ja olo oli kotoinen. Berliinin keskustan sinällään hienot paikat olivat täysin hengettömiä, kun taas kaupungin laidalla olevassa pienessä ja vaatimattomassa kirkossa oli todellista elämä.

Ehkäpä suurimpana ajatuksena tästä reissusta minulle jäi mieleen elävän tradition tärkeys. Joskus nuorempana oli innostunut museoista, mutta nykyään ne ovat minulle kulttuurin hautausmaita. Etenkin pyhät esineet on tarkoitettu käyttöön, ei näytille ja pällisteltäviksi. Olen myös miettinyt, että varmaan reliikit ovat vaikuttaneet ajatteluuni siten, etten osaa nähdä enää niin kauheasti arvoa vitriineissä olevilla muistoilla menneisyydestä. Reliikit todistavat jostain niin paljon suuremmasta: Jumalan Pojan elämästä kansansa keskellä.

Kristus nousi kuolleista!

Ortodoksisista omimista

Kristus nousi kuolleista!

Ortodoksisuudessa on monia tapoja, jotka voivat vaikuttaa pakanallisilta. Minulla on esimerkiksi kotialttari, jonka päällä palaa lampukka. Olen kuullut, että lampukan polttaminen kotialttarilla kotijumalien edessä oli yleinen käytäntö roomalaisissa kodeissa ennen Rooman valtakunnan kristillistymistä. Kotialttarillani on lisäksi rukousnauhani, jota ortodoksien on tapana käyttää Jeesuksen rukouksen rukoilemiseen. Hare Krishna -liikkeessä olevalla ystävälläni on puolestaan japahelmet, joita hän käyttää Hare Krishna -mantran lukemiseen. Hare Krishna -liike on nuori, mutta voi hyvin olla, että rukousnauhaa on käytetty pakanauskonnoissa jo ennen kuin se löysi paikkansa kristinuskossa. Nyt pääsiäisaikana kotialttarini yllä olevan ikonin päällä on virpomavitsa. En tiedä asiasta juuri mitään, mutta mietin palmusunnuntaina, onkohan virpomisperinteellä pakanalliset juuret, vaikka ortodokseilla on nykyään tapana kritisoida perinteen vastaiseksi sitä, että noidat virpovat. Vastaavia esimerkkejä ”pakanallisista tavoista” voisi luetella lukemattomia. Riittäköön nämä esimerkeiksi.

Netti on täynnä videoita, joissa väitetään, että pakanuus turmeli alkuperäisen kristinuskon. Yleensä turmelus liitetään pyhän Konstantinos Suuren ja valtiokirkollisuuden syntymän aikaan. Videoissa asetelma on se, että aluksi oli puhdas usko, joka oli pakanallisista käytännöistä ja ajattelutavoista vapaa, mutta sitten yhtäkkiä tilanne muuttui keisarillisella päätöksellä tehdä kristinuskosta ensin sallittu uskonto ja lopulta valtion uskonto. Olen jo aiemmin ottanut kantaa antiikin filosofioiden ja kristinuskon suhteeseen. Oikeastaan se, mitä sanoin antiikin filosofioihin liittyen, soveltuu myös pakanallisiin tapoihin: kristinusko ei omaksunut antiikin filosofioita tai pakanauskontojen tapoja kritiikittä vaan niistä otettiin mukaan se, minkä ymmärrettiin olevan yhteensopivaa kristinuskon kanssa. Havainnollistan tätä ”ortodoksista omimista” aiemmin mainitsemillani ortodoksisilla tavoilla.

Sanoin, että kotialttarillani palaa lampukka roomalaiseen tapaan. Suuri ero on kuitenkin siinä, ettei alttarillani ole kotijumalia, joiden edessä öljylampun liekki kohoaisi. Kotijumalat on korvattu ikoneilla, jotka eroavat jumalankuvista suuresti, koska ne eivät pyri kahlitsemaan itsensä sisälle kuvaamiansa kohteita vaan suuntaavat katsojansa kohti niissä kuvattua, ikään kuin kuvan itsensä yli. Rukousnauhaa voidaan kyllä käyttää pakanauskonnoissa, mutta suuri ero ortodoksisuuteen on se, että me emme toista rukousta kuin mantraa vaan pyrimme kokoamaan itsemme Kristuksen eteen pyytämään häneltä apua ja armoa. Rukousnauhan käytöstä tekee kristillisen Jeesuksen avuksi huutaminen ja henkilökohtainen suhde häneen. Ja vaikka Wikipedian mukaan pohjoismaissa on ollut yleisenä tapana se, että lapset ovat piiskanneet vanhempansa vihdoilla, ortodoksisessa kirkossa virpomavitsat pyhitetään kirkossa rukouksin ja niillä siunataan virvottavat. Näin tämäkin tapa on saanut leimallisen kirkollisen ja kristillisen sisällön.

Protestanttisuutta on tietysti monenlaista, mutta yleistäen voisi kuitenkin sanoa, että protestanttisuudessa on ollut usein taipumuksena karsia rajusti pakanallista tapaperintöä ja siten pyrkiä varjelemaan usko puhtaana vierailta vaikutteilta. Ortodoksisuudessa on sen sijaan koettu, että pakanoilla on monenlaisia hyödyllisiä käytäntöjä, jotka ilmentävät oikeaa luonnollista uskonnollisuutta. Nämä tavat voidaan aivan hyvin omaksua karsimalla pois se, mikä niissä on vinossa, ja korvaamalla leimallisen pakanalliset piirteet kristillisellä sisällöllä. Näin toimitaan apostoli Paavalin antamassa hengessä:

Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella.

1 Tim. 4:4–5

Temppelin vanhurskauttaminen

Kristus nousi kuolleista!

Olen useassa kirjoituksessani väittänyt, että heprealaisen oikeuskäsityksen keskiössä on oikean järjestyksen palauttaminen. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että tällä on merkitystä vanhurskauttamisen luonteen ymmärtämiselle, koska Vanha testamentti käyttää sanoja vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) ja oikeus (מִשְׁפָּט, mishpat) synonyymisesti. Ymmärrän toki, että mahdollisia luterilaisia lukijoita nämä yhteydet eivät välttämättä hetkauta, koska luterilaisessa perinteessä painotetaan sitä, että pitäydytään siihen, mitä ”Raamattu sanoo suoraan”. No, huomioidakseni tämän painotuksen jaan kanssanne tällä viikolla yhden Raamatun jakeen, joka osoittaa, ettei vanhurskauttaminen ole vain oikeussaliin kuuluva termi.

Danielin kirjan kahdeksannessa luvussa kuvataan näky, jossa yhdestä vuohipukin neljästä sarvesta puhkeaa pieni sarvi, joka kukistaa Jerusalemin pyhäkön ja lakkauttaa päivittäisen uhrin. (j. 5–12) Tuhotyön seurauksena enkeli kysyy toiselta enkeliltä, kuinka kauan päivittäinen uhri olisi poissa, jumalattomuus vallitsisi ja pyhäkkö sekä sen palvelus olisi tallattu maahan. (j. 13) Tämä vastaa:

Kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa.

j. 14

Suomalaiset raamatunkäännökset kääntävät jakeen melko vapaasti. Kirjaimellisesti kääntäen jakeessa sanotaan, että pyhäkkö vanhurskautetaan (נִצְדַּ֖ק קֹֽדֶשׁ, nitsedaq qodesh). Muoto נִצְדַּ֖ק tulee verbistä צָדַק (tsadaq), joka tarkoittaa ”vanhurskauttaa”. Kyseisestä verbiä käytetään Vanhassa testamentissa aina vanhurskauttamisesta. Se esiintyy esimerkiksi Jes. 53:n Herran kärsivän palvelijan kuvauksessa, kun hänestä sanotaan, että ”hän, minun vanhurskas palvelijani, vanhurskauttaa (יַצְדִּ֥יק, jatsediq) monet, sälyttäen päällensä heidän pahat tekonsa” (j. 11)

Dan. 8:14:n valossa on mahdotonta kieltää, ettei vanhurskauttaminen voisi tarkoittaa oikean järjestyksen palauttamista. Siitähän päivittäisen uhrin palauttamisessa, temppelin uudelleen rakentamisessa ja jumalattomuuden poistamisessa on kyse. Danielin kirjan kohta entisestään alleviivaa oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden synonyymistä merkitystä. Jakeen myötä käy ilmeiseksi myös se, että suurena sovintopäivänä tapahtunut temppelin puhdistaminen (ks. tämä) oli sen vanhurskauttaminen; koska synti on vuoden aikana saastuttanut temppeliä, se palautetaan takaisin alkuperäiseen puhtauteensa – vanhurskauteen tai oikeudenmukaiseen järjestykseen! – uhrien verellä. Vain silloin, kun temppeli on vanhurskas, Jumala voi asua siinä ja täten olla erityisellä tavalla läsnä kansansa keskellä. Tällä ajatuksella on tietysti ihan ilmeisiä yhtymäkohtia Uuden testamentin opetukseen, jonka mukaan kristityt vanhurskautetaan ja sitten he puhdistettuina (Ef. 5:26) ja Pyhälle Hengelle omistettuna temppelinä (1 Kor. 3:16) saavat Jumalan Hengen asumaan sisimpäänsä. (Gal. 4:6) Näistä ja muista vastaavista yhteyksistä lisää tulevissa kirjoituksissa!

Kristuksen vanhurskautuminen ja meidän vanhurskauttamisemme

Kristus nousi kuolleista!

Erityisesti siinä luterilaisuudessa, jossa minun taustani on, korostetaan paljon sitä, että Kristuksen ylösnousemus oli koko maailman vanhurskauttaminen; kun Kristus herätettiin kuolleista, koko maailmalle julistettiin, että Kristuksen sovitustyö oli hyväksytty ja koko maailman synnit annettu anteeksi. Tämä oppi yleisestä vanhurskauttamisesta olettaa taustalleen joukon juridisia oletuksia, joihin en enää ortodoksina usko. Ajattelen silti yhä, että Kristuksen ylösnousemuksessa hänet vanhurskautettiin. Tähän viittaa apostoli Paavali kirjoittaessaan:

Ja tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Hän, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen.

1 Tim. 3:16

Mitä ”Hengessä vanhurskautuminen” tarkkaan ottaen merkitsee? Uskon, että käsitteen ymmärtämiseksi on hyödyllistä palauttaa mieleen heprealainen oikeuskäsitys: oikeus on sitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Vanhurskas on taas se, joka on oikeudenmukaisuuden tilassa. Kun siis Kristus oli tuomittu oikeuden vastaisesti syyttömänä kuolemaan, hänen vanhurskauttamisensa on sitä, että hänet asetetaan siihen asemaan, joka hänelle pyhänä Elämän ruhtinaana kuului. Ylösnousemus on Kristuksen vanhurskauttaminen, koska siinä hän vapautui luonnottomasta tilasta, jonka hän oli meidän tähtemme ottanut päällensä ja nousi kirkastettuna haudasta.

Kristuksen vanhurskauttamisessa ei ole kyse vain juridisesta tuomiopäätöksestä; häntä ei vain muodollisesti julistettu syyttömäksi. Tästä kertoo se, että vanhurskautuminen tapahtui Hengessä. Usein tuota yksityiskohtaa ”Hengessä” ei huomioida luterilaisessa raamatuntulkinnassa, mutta sillä on tärkeä merkitys Kristuksen vanhurskauttamisen ymmärtämiselle. Ylösnousemuksen yhteydessä Hengen tehtävä oli näet elävöittää ihmisenä kuollut Kristus. Tämä käy ilmi apostoli Paavalin sanoista:

Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, on eläväksitekevä myös teidän kuolevaiset ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu.

Room. 8:11

Vielä lisävaloa Pyhän Hengen merkitykseen ylösnousemuksessa tuovat Roomalaiskirjeen alun sanat, että Kristus ”on lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä ja pyhyyden hengen puolesta kuolleistanousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa.” (1:3–4) Tästä voidaan huomata, että Pyhän Hengen tehtävänä oli ylösnousemuksen kautta asettaa Kristus Jumalan Pojaksi voimassa. Jos siis tutkitaan Raamatun todistusta Kristuksen Hengessä vanhurskautumisesta, päädytään siihen, että se on sekä eläväksi tekemistä että kunniaan asettamista.

Kristuksen vanhurskautumisen luonteen hahmottaminen vaikuttaa tietysti myös siihen, miten kristittyjen vanhurskauttaminen hahmotetaan. Jos nimittäin Kristuksen vanhurskauttaminen on eläväksi tekemistä ja kunniaan asettamista, silloin meidänkin vanhurskauttamisessamme on ainakin jossain mielessä kyse samasta. Me emme tietenkään ole samassa mielessä Jumalan poikia kuin Kristus, joten meidän ”oikeudenmukainen suhteemme” Jumalaan on välttämättä erilainen kuin Isän ja Pojan välinen. Ehkä meidän vanhurskauttamisemme ymmärtämiseksi on hyödyllistä viedä katse Eedeniin. Siellä näemme, millainen on harmoninen, oikeudenmukainen, Jumalan ja ihmisen välinen suhde. Kun meidät siis vanhurskautetaan, Jumala ainakin jollain tasolla palauttaa meidät tuohon oikeudenmukaisuuden tilaan, johon meidät luotiin.

Uskon, että Kristuksen ylösnousemuksen ja vanhurskauttamisen välinen suhde selittää sitä, miksi kirkkoisät alusta alkaen olettavat, että vanhurskauttamisessa on kyse uudistumisesta. Vaikka vanhurskauttamisen voi periaatteessa ymmärtää vain juridisluontoiseksi julistamiseksi, kirkon isät käsittivät sen myös eläväksi tekemisenä Kristuksen ylösnousemuksen tähden. Koska Jumalan Poika vanhurskautui Hengessä, mekin voimme tulla vanhurskaiksi samassa Hengessä.

Kiireisenä kohti pääsiäistä

Minulla on ollut niin kova kiire viime aikoina, etten tänään julkaise omaa tekstiäni. Heitänpä kuitenkin vinkkinä ilmoille sen, että kannattaa perehtyä ”Serafimin pääsiäispaketin” pyhän Efraim Syyrialaisen (n. 306–373) teksteihin. Niihin pääsee käsiksi täältä. Uskon pyhän Efraimin opetuksen kiinnostavan ainakin niitä, jotka haluavat syventää ymmärrystään Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkityksestä ortodokseille. Näissä merkeissä tahdon toivottaa teille kaikille siunattua pääsiäisen odotusta!

Oikeuden ja vanhurskauden raamatullinen luonne

Luterilainen pelastusoppi rakentuu aivan tietynlaiselle oikeuskäsitykselle, joka keskittyy lakien pitämiseen ja rikkomiseen. Vanhurskauttamisoppia ajatellen keskeistä luterilaisuudelle on se, että koska ihminen on rikkonut Jumalan lain, hän on ansainnut lain määräämän rangaistuksen: iankaikkisen kadotuksen. Rangaistus hahmotetaan kostona, jonka täytyy seurata lain rikkomisesta. Tunnustuskirjat tosissaan ottavat luterilaiset olettavat, että tällainen rangaistuskäsitys on raamatullinen. Siksi kun he lukevat esimerkiksi apostoli Paavalin opetusta vanhurskauttamisesta, heidän Raamatun luentaansa värittää aivan tietynlainen oikeus- ja rangaistuskäsitys. Olen kuitenkin jo aiemmin antanut ymmärtää, että Vanhan testamentin oikeuskäsitys ei painotu luterilaisittain (ja tällä on tietysti myös vaikutuksia vanhurskauttamisoppiin). Tahdon tässä kirjoituksessani lyhyesti hahmotella raamatullista oikeuskäsitystä.

Sanon aluksi, ettei periaatteellinen suhde rankaisemiseen ole Vanhalle testamentille täysin vieras. Mooseksen laissa esimerkiksi sanotaan, että lähimmäiselle vamman tuottanutta pitää rangaista tuotetun vamman mukaisesti (ks. esim. 2 Moos. 24:19–20). Näissä tapauksissa rangaistus hahmottuu kostona, koska se, jota vastaan on rikottu, ei suoranaisesti hyödy siitä, että rikollista rangaistaan tekemänsä rikkeen mukaisesti. Mutta Vanhan testamentin oikeuskäsitys ei kuitenkaan painotu kostoa korostavaan näkökulmaan. Vanhalle testamentille ominaisin oikeuskäsitys piirtyy esille profeettojen kirjoituksissa (esim. Jes. 1:7; Jer. 22:3; Aam. 5:24) ja myös Mooseksen laissa, josta valtaosa yhteisöä koskevasta lainsäädännöstä keskittyy siihen, kuinka toiselle pitää korvata tuotettu vahinko (ks. esim. 2 Moos. 22:1–15; 3 Moos. 6:2–5; 4 Moos. 5:6–7). Korvaamiseen keskittyvän oikeuskäsityksen keskiössä ei ole periaatteellinen kostaminen vaan rikoksen kohteelle hänen omansa palauttaminen. Oikeuden kautta palautetaan ”vinoon mennyt tilanne” takaisin kohdilleen. Lisäksi Mooseksen lainsäädäntö huomio yhteiskunnan rakenteisiin liittyvän oikeudenmukaisuuden; esimerkiksi riemuvuosi ehkäisi periytyvää köyhyyttä (ks. 3 Moos. 25:8–13).

Kaikki nämä oikeuden merkitykset sisältyvät jo aiemmissa kirjoituksissani mainitsemaani sanaan מִשְׁפָּט (mishpat), jota käytetään synonyymisesti sanan vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) kanssa (ks. esim. 1 Kun. 10:9; 1 Aik. 18:14; Ps. 89:14; 97:2; Aam. 5:24; Jes. 16:5; 32:1). Raamatussa oikeus on siis kokonaisvaltaista asioiden järjestyksessä olemista. Jos oikeutta vastaan on rikottu, silloin oikeuden tekeminen tarkoittaa sitä, että epäoikeudenmukainen tilanne palautetaan Jumalan tahdon mukaiseen tilaan kostolla, korvaamalla vahinko tai sortavia rakenteita purkamalla. Näin kokonaisvaltaisella oikeuskäsityksellä on luonnollisesti vaikutuksia vanhurskauttamisoppiin. Pohdin näitä vaikutuksia myöhemmissä kirjoituksissani, jos Jumala suo.

Vanhurskauttava vedenpaisumus

On vierähtänyt jo kuukausi siitä, kun viimeksi kirjoitin vanhurskauttamisopin vanhatestamentillisesta tausta. Niinpä on jo aikakin jatkaa tätä projektia.

Sarjan edellisessä kirjoituksessa mainitsin, että hepreassa oikeudenmukaisuus (מִשְׁפָּט, mishpat) tarkoittaa sitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) on jokseenkin synonyyminen käsite oikeudenmukaisuuden kanssa. Vielä aiemmin mainitsin blogillani, että 1500-luvun protestanttisen raamatuntulkinnan yksi keskeinen puute on yksipuolinen keskittyminen käsiteanalyysiin. Tämä johtaa siihen, että esimerkiksi tekstien väliset temaattiset ja rakenteelliset yhteydet jäävät huomaamatta. Nämä kaksi näköalaa huomioiden tahdon argumentoida, että vedenpaisumuksessa on kyse vanhurskauttamisesta.

Vedenpaisumuksen keskeiseksi motiiviksi kerrotaan se, että ihmiskunta oli tullut tavoiltaan turmeltuneeksi, niin että kaikki ihmisten ajatukset ja teot olivat kauttaaltaan pahoja. Erityisen raskauttavana seikkana mainitaan se, että Jumalan pojat olivat yhtyneet ihmisten tyttäriin ja niin oli syntynyt jättiläisiä. (1 Moos. 6:1–7) Vedenpaisumus oli Jumalan tapa päästä ongelmasta eroon: hän poisti pahuuden maan päältä tuhoamalla senaikaisen ihmis- ja eläinkunnan lukuun ottamatta Nooaa ja tämän perhettä sekä arkkiin menneitä eläimiä.

Vedenpaisumuksen teologisen merkityksen kannalta on olennaista kiinnittää huomio siihen, mitä luomiskertomus sanoo vedestä: Raamatun ensimmäisessä jakeessa meille kerrotaan, että Jumala loi taivaan ja maan. Heti sen jälkeen kuvataan tilannetta tyhjästä luomisen jälkeen: maa oli autio ja tyhjä, veden vallassa ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä (1 Moos. 1:2). Tästä tilanteesta alkaa vähittäinen luomakunnan järjestäminen. Veteen liittyen voidaan mainita, että Jumala erotti alhaalla olevat vedet ylhäällä olevista toisena päivänä (1 Moos. 1:6–7) ja kolmantena päivänä hän kokosi alhaalla olevat vedet yhteen niin, että maankamara tuli esiin (1 Moos. 1:9–10). Tämä tausta huomioiden käy selväksi, että vedenpaisumuskertomuksessa Jumalan veteen luomisessa liittämät järjestykset kumoutuvat: sekä ylhäällä että alhaalla olevat vedet yhtyvät jälleen toisiinsa, kun syvyyden lähteet puhkesivat ja taivaan ikkunat aukenivat ja vesi peittää koko maankamaran alleen (1 Moos. 7:11, 24). Maa peittyi veteen, ja niin on ikään kuin palattu luomiskertomuksen alkuun: maa on veden vallassa eikä pahuutta enää ole maan päällä.

Vedenpaisumuskertomuksessa on joitain muitakin yksityiskohtia, jotka luovat yhteyksiä luomiskertomukseen. 1 Moos. 8:2 kertoo meille, että Jumala ei unohtanut Nooaa ja arkissa olevia eläimiä vaan lopetti veden nousun panemalla tuulen puhaltamaan maan yli. Hepreaksi tuuli ja Henki ovat sama sana רוּחַ (ruah). Niinpä jakeessa on selkeä viittaus 1 Moos. 1:2:een, jossa Jumalan Henki liikkui vetten päällä. Kristillisestä näkökulmasta on helppoa nähdä myös yhteys Nooan lähettämän kyyhkysen ja Pyhän Hengen välillä: niin kuin Pyhä Henki liikkui alussa vetten päällä, niin Nooan lähettämä Pyhän Hengen symboli (Matt. 3:16; Mark. 1:10; Luuk. 3:22; Joh. 1:32) liikkui vetten päällä, kunnes maa tuli jälleen näkyviin eikä se enää palannut arkkiin (1 Moos. 8:8–12).

Yhteydet luomiskertomukseen käyvät vielä ilmeisemmiksi vedenpaisumuksen jälkeen. Kun Nooa Jumalan käskystä päästää eläimet vapaiksi arkista, Jumala sanoo: ”Niitä vilisköön maassa, ja ne olkoot hedelmälliset ja lisääntykööt maan päällä.” (1 Moos. 8:17). Tämä tuo mieleen 1 Moos. 1:20–21:n, jossa taivaalla ja vedessä eläviä eläimiä käsketään vilisemään. Ero on toki siinä, että 1 Moos. 8:n käsky koskee maaeläimiä. Mutta vieläkin selkeämpi yhtymäkohta liittyy ihmiseen. Tunnetusti Jumala käskee ihmistä olemaan hedelmällisiä, lisääntymään ja täyttämään maan sekä hallitsemaan luomakuntaa (1 Moos. 1:26, 28). Siksi on aivan ilmeistä, että 1 Moos. 9:1–2 tuo mieleen luomiskertomuksen:

Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa. Ja peljätkööt ja vaviskoot teitä kaikki eläimet maan päällä ja kaikki taivaan linnut ja kaikki, jotka maassa matelevat, ja kaikki meren kalat; ne olkoot teidän valtaanne annetut.

Näissä jakeissa Jumala asettaa ihmisen jälleen siihen tehtävään, jota varten tämä luotiin. Uuden maailman säännöt eivät tosin ole täysin identtisiä ensimmäisen maailman kanssa: ihmiselle annetaan esimerkiksi lupa syödä lihaa (1 Moos. 9:3). Temaattiset yhteydet vedenpaisumuskertomuksen ja luomiskertomuksen välillä ovat pienistä eroista huolimatta ihan ilmeisiä. On siksi selvää, että Ensimmäisen Mooseksen kirjan kirjoittaja tahtoo kuvata vedenpaisumuksen uutena luomisena, vaikka vesien väistyttyä tilanne ei lähdekään aivan ”nollasta” liikkeelle.

Kun muistetaan se, että hepreassa oikeus ja vanhurskaus liittyvät siihen, että asiat ovat järjestyksessä, silloin vedenpaisumuskertomus hahmottuu ”maailman vanhurskauttamisena”. Peittämällä luomakunnan vedellä, Jumala näet uudisti sen ja asetti sen jälleen järjestykseen (vrt. 1 Piet. 3:21). Koska maailmaa hallinnut pahuus poistui veden myötä, uudessa luomakunnassa vallitsi aluksi oikeudenmukaisuus ja vanhurskaus.

Heti vedenpaisumuksen väistyttyä tosin kertoja antaa ymmärtää, ettei pahuus ole poistunut lopullisesti maan päältä (1 Moos. 8:21) ja Jumala lupaa, ettei hän enää tulevaisuudessa antaisi vedenpaisumuksen kohdata luomakuntaa (1 Moos. 9:11). Itse asiassa loppu Raamattu kuvaakin sitä, kuinka Jumala pyrkii ensin hillitsemään pahuuden leviämistä muun muassa vuotuisen suuren sovintopäivän avulla (ks. tämä) ja kuinka lopulta Kristus tuo omalla uhrillaan iankaikkisen vanhurskauden ja oikeudenmukaisuuden (ks. tämä). Vedenpaisumuskertomus on kuitenkin havainnollistava esimerkki siitä, mitä oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden toteuttaminen tarkoittaa käytännössä: siinä ei ole niinkään kyse juridisten sääntöjen täyttämisestä kuin asioiden pistämisestä konkreettisesti järjestykseen.

Hiljaiset hierarkit ja protestanttinen mielenlaatu

Kenties ensi viikolla palaan kirjoittamaan jälleen vanhurskauttamisesta, mutta vielä tekee mieli kirjoittaa hieman Ukrainan sotaan liittyen. Se on nyt niin paljon mielessä.

Viime viikkoina minulle yksi kovin vaikea asia on ollut joidenkin ortodoksikirkkojen johtajien syvä hiljaisuus Ukrainan sodan edessä. Kirkkojen vaikenemisen vaikuttaa selittävän se, että ne ovat tavalla tai toisella riippuvaisia Venäjän kirkosta. Koska Venäjän kirkko on suunnattoman vaikutusvaltainen ortodoksisessa maailmassa, tuntuu siltä kuin ortodoksisuus olisi sen johdon panttivankina. Ja tulee vähän toivoton olo: miten ortodoksisuus pääsisi siihen, että Kristuksen rakkaus voisi ylittää hengettömiin motiiveihin perustuvat klikit? Joku varmaan sanoisi, että paavius olisi vastaus, mutta minuun vastaus ei uppoa. Paaviuden hedelmät ovat karmeat.

On varjelevaa tuntea kirkkohistoriaa. Kun vertaan nykyistä tilannetta esimerkiksi areiolaiskiistojen tai ikonoklasmin aikakausiin, nykytilanne ei näytä ihan niin toivottamalta; kirkon historiassa on lukuisia aikakausia, jolloin on näyttänyt mahdottomalta, että kirkko mitenkään selviäisi. Mutta silti aina on osoittanut todeksi Jumalan lupaus, etteivät tuonelan portit voita kirkkoa (Matt. 16:18). Lopulta minua vaivaavissa synkissä ajatuksissa on kyse luottamuksen puutteesta Jumalan varjelukseen. Eikä se nyt ole niin kauhean yllättävää, että vanhan STLK:laisen on vaikea uskoa kirkon säilymiseen. Meillähän oli koko ajan sellainen meininki, että oikein opettava kirkko on kuoleman kielissä eikä sen jatkuvuus ole mitenkään taattua, vaikka samalla ajateltiin, että maailmanloppuun asti olisi sydämessään oikein uskovia.

Jumala lupaa vaikuttavansa kaiken niiden parhaaksi, jotka häntä rakastavat (Room. 8:28). Niinpä yritän muistuttaa itseäni siitä, että nykyisen sodan kauheudetkin Jumala voi jotenkin kääntää sielujen parhaaksi. Tässä vaiheessa on tietysti vaikea nähdä tai sanoa, mitä Jumala saa aikaiseksi. Toivon rajallisessa ymmärryksessäni kuitenkin, että Ukrainan ortodoksit voisivat yhdistyä ja että Venäjän ortodoksinen kirkko laitettaisiin kuriin muun muassa tuomitsemalla Russkij mir -ideologia yleisortodoksisesti harhaopiksi. Tällä tavoin kirkon katolinen luonne pääsisi paremmin esille, ja kirkko voisi todistaa paremmin Kristuksen koko maailmaa syleilevästä ja etniset rajat ylittävästä rakkaudesta.