ortodoksisuus – Sivu 3

Retractio III: Jumalan käsittämättömyys ja järjen rajat

Alkuperäisissä palasissani näkyy jonkin verran se, että olin löytänyt järjen. Minulla oli suuri usko siihen, että ihmisjärki voi oppia Jumalasta muun muassa luomakunnan tarkkailun avulla. Kaikki olevainen oli minulle yhtä teofaniaa, Jumalan ilmestystä. Osittain järkipainotustani selitti myös 1900-luvun ortodoksisuudessa toisinaan esiintyvä järjen demonisointi. Äkkijyrkkä järjen kritiikki oli minulle pitkään hidaste ottaa ortodoksisuus vakavasti. Kun sitten minulle kirkastui se, että kyllä järjellä voidaan nähdä ortodoksisuudessa positiivinenkin merkitys, halusin kailottaa sitä muillekin.

Silloisessa hengellisessä maisemassani nuo järjen mahdollisuuksia korostavat painotukset olivat hyvin ymmärrettäviä. Kun olin pitkään rajoittanut hengellisen elämäni tietynlaiseen järkeä vähättelevään opillisuuteen, joka tuntui lopulta sielua tukahduttavalta, ortodoksisuuden positiivisempi suhde järkeen vaikutta hirveän innostavalta.

Nykyään ottaisin ehkä hieman maltillisemman linjan suhteessa järkeen. Tätä selittää ennen kaikkea se, että historiallisiin lähteisiin paneutumalla olen huomannut, että ortodoksisuudessa suhtaudutaan aika varauksellisesti järjen kykyihin tuntea Jumala. Erityisesti Filioque-mittelöihin paneutuminen on kirkastanut minulle sitä, että ortodokseille yksi perustava ongelma oli se, että roomalaiskatolilaisilla oli liian suuri usko siihen, että ihmisjärki voisi päätellä, miten erottaa Pojan syntyminen ja Hengen lähteminen toisistaan. Roomalaiskatolilaisten mukaan Pojan täytyi osallistua Hengen lähettämiseen, jotta Pojan syntymä ja Hengen lähteminen olisivat selkeästi eri juttuja. Itäisille isille nämä Kolminaisuuden sisäiset suhteet olivat puhtaita mysteerejä, joiden edessä järjen pitäisi vaieta.

Yksi mielenkiintoinen ilmiö on myös bysanttilainen skeptisismi. Jotkut ajattelijat kyseenalaistivat kokonaan sen, että aistihavaintojen kautta voitaisiin saada varmaa tietoa. Aistithan voivat pettää. Toiset taas olivat sitä mieltä, että kaikenlainen teologiaan liittyvä järjellinen päättely pitäisi laittaa pannaan. Nähdäkseni valtavirta kuitenkin uskoi siihen, että järki on suhteellisen luotettava ja kyllä ilmoituksen perusteella voidaan tehdä järjellisiä johtopäätöksiä. Mutta kaikkein varmimpana ja korkeimpana tietona pidettiin sitä, joka saadaan mystisten kokemusten kautta. Tällainen tieto oli käsittääkseni pyhälle Gregorios Palamaksella erehtymätöntä, se oli tiedettä sanan korkeimmassa merkityksessä.

Ortodoksisesta perspektiivistä järjen toiminta on ymmärtääkseni hyödyllistä hengelliselle elämälle silloin, kun järki pysyy omalla paikallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että luomakunnasta voidaan tehdä päätelmiä siitä, millainen luomakunnan lähteen tulee olla. Se tarkoittaa myös sitä, että opillisissa mittelöissä voidaan järkiargumentein osoittaa jokin kanta vääräksi – tässä siis erotaan luterilaisuudesta, joka ei torju loogisten ristiriitojen mahdollisuutta. Järjen pitää kuitenkin muistaa oma palvelijan paikkansa. Jumalan olemus jää ihmiseltä ainaiseksi käsittämättä. Korkeinta sielumme toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen, joka ylittää järjellisen ymmärtämisen ja päättelyn. Sitä kohti edetään ennen kaikkea kilvoittelun ja jossain määrin myös järjen oikean käytön kautta.

Oma hurskaus ja ontologia

Olen kirjoittanut tänne jo niin runsaasti kirjoituksia, etten pysy enää perässä siinä, kuinka paljon olen puhunut niin sanotusta partisipaatio-ontologiasta. Olen kyllä siihen ainakin joskus viitannut. Ajatus on siis se, että kaikki oleva on jatkuvassa partisipaatio- ja riippuvuussuhteessa Jumalaan. Luodun hyvyys on osallisuutta Jumalan hyvyyteen, luodun kauneus on osallisuutta Jumalan kauneuteen, luodun viisaus on osallisuutta Jumalan viisauteen, ja niin edelleen.

Tällainen ontologia tuli mieleeni, kun hyräilin tuossa yksi päivä luterilaista ehtoollisvirttä ”Jeesus luona armopöydän”, jonka yhdessä säkeistössä lauletaan: ”Tässä näyttää tahraiselta, saastaiselta kaikki oma hurskaus. Isän sydän paljastuupi, kirkastuupi palavaks sen rakkaus” (virsi 241, VK 1943). Virsi ilmentää hyvin luterilaista pelastusoppia. Luterilaisuudessa on näet tapana asettaa vastakkain yhtäältä meidän tekomme ja hurskautemme, toisaalta syntien anteeksiantamus ja Jumalan armo.

Tuo ”oma hurskaus” on partisipaatio-ontologian valossa aika kummallinen ajatus. Jos otetaan se lähtökohdaksi, meillähän ei ole mitään puhtaasti omaa hurskautta. Jumala yksin on hurskas, ja meidän hurskautemme voi olla vain osallisuutta hänen hurskauteensa. Niinpä meidän hurskautemme ei koskaan ole tiukasti ottaen vain meidän omaamme. Ajattelenkin, että luterilainen pelastusoppi perustuu erilaiselle ontologialle. Siinä yksittäinen ihminen hahmotetaan luomisen näkökulmasta vahvemmin Jumalasta itsenäisenä olentona kuin ortodoksisessa käsityksessä. Siksi on tilaa myös ”omalle hurskaudelle”. Ja varmaan arvaatte, että tämän ontologista eroa selittää nominalismi, joka mursi partisipaatio-ontologisen vision olevaisesta…

Partisipaatio-ontologian valossa ”oma hurskaus” ei sinänsä ole ongelma. Jos jossain on vika, se on siinä, että ihminen ei ole kokonaisvaltaisesti osallinen Jumalan hurskaudesta. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihminen on osallinen Jumalan hurskaudesta vain ruumiillisesti – hän noudattaa Jumalan käskyjä vain ulkonaisesti. Hengellisenä ja henkisenä olentona ihminen on kuitenkin kutsuttu korkeampaan. Meidät on kutsuttu siihen, että sekä ruumiimme että sielumme kaikkineen ovat Jumalan hurskaudesta osallisia. Tällöin Jumalan luomistahto toteutuu meissä ilmentäessämme kokonaisvaltaisesti Jumalan kuvina häntä, joka on kaiken hyvän lähde.

Ihka oikeaa ortodoksista lähetystyötä

Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin juhla on jo lähellä, apostolinen paasto on käymässä kohti loppuaan. Apostoleista mieleeni tuli lähetystyö, joka ehkä vaikuttaa ortodoksisuuden heikolta lenkiltä. Ovathan roomalaiskatolilaiset ja protestantit levittäytyneet kaikkialle maailmaan, ortodoksit eivät samassa määrin. Ja jos ortodokseja alkaa haastaa lähetysinnon puutteesta, helposti saa vastineeksi pyhittäjä Serafim Sarovilaisen lausahduksen, että pitää hankkia sisäinen rauha itselleen ja niin tuhannet ympärillä pelastuu. Tällöin ei tosin huomioida sitä, että pyhittäjä sanoi tuon yhdelle yksittäiselle kiivasluonteiselle tyypille… Kyseessä ei kait ollut mikään universaali, lähetystyötä ohjaava periaate.

Ilokseni voin kuitenkin sanoa, että ehkäpä käsitys ortodoksisesta lähetystyöstä on turhan pessimistinen. Kyllä sitä sitä näet tehdään. Minua innostaa etenkin Aleksandrian patriarkaatin lähetystyö Madagaskarilla. Siellä Suomessakin vieraillut, rukouksellinen ja nöyrä piispa Prodromos on laittanut itsensä täysin likoon evankeliumin levittämiseksi. Madagaskarin kuulumisia voi seurata, vaikkapa hiippakunnan Facebook-sivulta. Toinen innostava lähetyskenttä on Fidzi, jossa tehtävästä lähetystyöstä voi katsoa jopa ihan kokonaisen YouTube-elokuvan. Luonnonmullistuksen tähden Fidzin lähetystyö on kohdannut monenlaisia vastoinkäymisiä viime vuosina, ja heillä on siksi huutava tarve tuelle. Lahjoittaminen onnistuu tätä kautta.

Jos kiinnostaa paneutua ortodoksisen lähetystyön historiaan, kannattaa tsekata Ubi Petruksen videot aiheeseen liittyen (tämä, tämä ja tämä). Ne ovat melko poleemisia, koska pyrkivät ampumaan alas roomalaiskatolista ortodoksisuuden kritiikkiä. Silti hyvin tehtyjä ja katsomisen arvoisia.

Mielenterveys, kuolemansynti ja kuolemanjälkeinen katumus

Luin jo tovi sitten vanhan kaverini Emil Antonin kertomuksen hänen omasta hengellisestä matkastaan roomalaiskatolisessa kirkossa. Kirjoituksessa aika isossa roolissa on kamppailu perinteisen kristillisen periaatteen kanssa, ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta. Emil näkee Vatikaani II:n muuttaneen merkittävästi roomalaiskatolista pelastusoppia, kun se raotti ovea niiden pelastumiselle, jotka eivät ole roomalaiskatolisen kirkon näkyvässä yhteydessä. En osaa sanoa, kuinka vedenpitävää Emilin argumentaatio on, koska en ole aiheen asiantuntija. Ajattelinpa jakaa kuitenkin muutaman kirjoituksen provosoiman ajatuksen.

Olen jo aiemmin tällä blogilla käsitellyt ortodoksista eksklusivismia – näkemystä, että vain ortodoksisessa kirkossa voisi pelastua. En siksi syvenny tuohon kysymykseen. Emilin kirjoituksesta minulle tuli kuitenkin mieleen pari muuta juttua, joilla on yhteys minun mieleni hyvinvointiin.

Ensimmäinen näistä jutuista on se, ettei ortodoksisessa perinteessä ole samanlaista kuolemansyntipainotutusta kuin roomalaiskatolisessa. Meiltä kyllä löytyy joistain läntistä vaikutteita ottaneista arvovaltaisista teksteistä mainintoja kuolemansynneistä, mutta opetusta niistä ei ole systematisoitu ja viety niin pitkälle kuin roomalaiskatolilaisuudessa. Tämä on minusta hyvä juttu. Minusta näet tällä tavoin vältetään Emilin kirjoituksestakin löytyvät jokseenkin neuroottiset pohdinnat siitä, olenko ehkä syyllistynyt kuolemansyntiin. On sinänsä varmaan ihan ilmeistä, että ihminen voi rikkoa niin raskaasti ja syvästi Jumalaa vastaan, ettei armo voi löytää hänessä enää sijaa. (Tuskin juuri kukaan väittää, että kristitty voisi säilyttää pelastavan uskon murhatessaan.) Toinen juttu on se, jos linjataan esimerkiksi, että jos jäät sunnuntaina ilman kunnon syytä kotiin, olen menettänyt armon ja olet matkalla helvettiin. Menee minusta jotenkin överiksi.

Minusta vaikuttaa siltä, että nykyroomalaiskatolilaisuudessa pyritään pehmentämään kuolemansyntiopetusta. Tämä tehdään siten, että pidetään kyllä muodollisesti kuolemansyntiopista kiinni, mutta korostetaan entistä enemmän sitä, että kuolemansynti pitää tehdä tietoisesti. Näin saadaan tilaa sille, että voidaan esimerkiksi toivoa ei-katolilaistenkin pelastusta, vaikka he olisivatkin syyllistyneet synteihin, jotka ovat tietoisesti tehtyinä kuolettavia. Hyvä esimerkki on ehkäisy. Minusta nykyinen linja on sinänsä tervetullut, mutten tiedä, kuinka kestävä se on, jos halutaan olla jatkumossa historiallisten äänten kanssa. Eikös keskiajalla ollut paljon selvempää, olivatko ihmiset syyllistyneet kuolemansynteihin kuin nykyään? Toki nykyisellä linjalla vaikuttaa olevan edellisen paavinkin tuki. Vaikea muuten ymmärtää, miten hänen toiveensa kaikkien pelastumisesta voisi toteutua. Mutta tässä nyt tullaan juuri siihen historiallisen kirkon ja nykyisen kirkon ajattelun katkokseen, jota Emil pyörittelee.

Toinen ortodoksisuudelle edullinen juttu on minusta se, että me uskomme jonkin sortin lievän katumuksen mahdollisuuteen kuoleman jälkeenkin. Ihmisen perustavaa suuntautuneisuutta joko Jumalaa kohti tai hänestä poispäin ei voida enää muuttaa, mutta kirkon esirukoukset voivat kuitenkin pelastaa ihmisen, joka ilman niitä joutuisi kadotukseen. Roomalaiskatolilaisuudessa taas kuolema on ehdottoman jyrkkä vedenjakaja. Sen jälkeen kirkon esirukoukset voivat auttaa vain kiirastuleen joutuneita. Kuolemansynnissä kuolleet joutuvat ikuiseen kadotukseen eikä heillä ole enää koskaan mitään mahdollisuutta pelastua. Tämä on kova sana, ja kun mietin omakohtaisesti sitä, että minulla on ympärilläni epäuskoisia sukulaisia ja yhteiskunta, joka on etääntynyt Jumalasta, minun mielenterveydelleni on todella hyväksi, että kuolleiden pelastuksenkin hyväksi on vielä jotain tehtävissä.

Tässä esittämäni huomiot eivät ole mitään vastaansanomattomia perusteita ortodoksisuuden puolesta. Jos roomalaiskatolilaisuus olisi totta, silloinhan olisi periaatteessa ihan sama, miltä oikea opetus minusta tuntuu. Tahdoin tässä vain tuoda esille nämä kaksi eroa ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden välillä, koska ne ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä. Toisaalta ne myös auttavat nähdäkseni ymmärtämään sitä, miksi ortodoksisuus on jotenkin pehmeämpää verrattuna roomalaiskatolilaisuuteen. Se on sitten toinen kysymys, kumman opetus on oikeampaa.

Jos muuten kiinnostaa lukea kirkkoisien opetusta katumuksen mahdollisuudesta kuoleman jälkeen, kannattaa lukea David Bradshawta aiheesta. Tässä lyhyemmin ja tässä pidemmin.

Rooman ketteryys ja yhteinen tulevaisuus

Ajattelinpa julkaista ylimääräisen kirjoituksen tänään, koska uutta paavia ollaan parhaillaan valitsemassa. Uuden paavin valinta tuo mieleeni ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden erilaisen ymmärryksen kirkon rakenteesta.

Kun olen lukenut perusteluita roomalaiskatolilaisuuteen kääntymiselle, kenties kaikkein keskeisin argumentti näyttää olevan se, että kirkolla on yksi selkeä pää. Tämän seurauksena kirkko voi muun muassa selkeästi linjata, miten johonkin opilliseen tai eettiseen kysymykseen tulee suhtautua. Ei tarvitse (ainakaan teoriassa) arvailla sitä, mitä kirkko uskoo.

Roomaan verrattuna ortodoksisuus on hallinnollisesti selkeästi hajanaisempaa, kun ei ole yhtä paavin kaltaista päätä vaan useampi paikalliskirkko. Jotta johonkin kysymykseen saadaan yhteinen selkeä kanta, se voi ottaa aikansa, koska kaikkien paikalliskirkkojen pitää asettua samaan linjaan. Tarvitaan ehkä jopa kriisejä yhteisymmärrykseen löytymiseksi. Paikalliskirkkojen itsenäisyyttä painottaessaan ortodoksinen systeemi ei siis ole ollenkaan niin ketterä ja notkea kuin roomalaiskatolinen. Selkeys voi vaatia vuosisatoja.

Mutta minä en pidä ortodoksisuuden jähmeämpää systeemiä mitenkään huonona juttuna. Yksittäinen seurakuntalainen voi ihan iloisesti kilvoitella jonkin sortin epäselvyyden keskelläkin, ja nimenomaan ortodoksisuuden paikalliskirkkojen yksimielisyyden linja takaa sen, että ei tehdä nopeita ja typeriä päätöksiä. Todellinen yksimielisyys ehkä saavutetaan hitaasti, mutta se on ainakin huolellisen märehdinnän tulos. Systeemi tuo ortodoksisuuteen konservatiivisen eetoksen. Ja toki uskon, että kirkon elämää varjelee Pyhä Henki, eikä opillisen ja eettisen ajattelun koherenssi selity vain sillä, että systeemi ei mahdollista innovaatioita.

Tätä kirjoittaessani uutta paavia ei ole ehditty vielä valita, mutta rohkenisinpa ruveta profeetaksi ja väittää, että jos Franciscuksen seuraaja on yhtä progressiivinen kuin hän (mitä tosin pidän epätodennäköisenä), edessä on varmasti merkittävä skisma. Niin paljon Rooma on muuttunut viimeisen 12 vuoden aikana, eivätkä kaikki ole olleet kovin innoissaan. Paavin keskitetty valta on mahdollistanut sen, että roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut huomattavia opillisluontoisia muutoksia paavi Franciscuksen aikana. Näistä mainittakoon, vaikka uudelleenavioituneille ehtoollisen antamisen salliminen, kuolemantuomio-opetuksen muuttaminen sekä homoparien siunaaminen. (Traditionaaliset katolilaiset pyrkivät toki harmonisoimaan näitä muutoksia historiallisten näkemysten kanssa, mutta aika epätoivoista.) Tällaiset muutokset syövät uskoa siihen, että roomalaiskatolinen kirkko olisi opiltaan muuttumaton. Miten voi luottaa Rooman erehtymättömyyteen, jos kirkko olisikin opettanut Franciscukseen saakka esimerkiksi kuolemantuomion moraalisesta luonteesta väärin? Opinkehityksestä ei ole selittämään kelkan täydellistä kääntämistä. Kyse ei ole kehityksestä vaan muutoksesta.

(Tällä Franciscuksen ongelmallisen progressiivisuuden mainitsemisella en halua missään mielessä mitätöidä hänen ajattelunsa kauniita piirteitä ja elämänsä monenlaista esikuvallisuutta. Niistä voi lukea esimerkiksi tästä.)

Minä olen ehkä vähän hullunkurisestikin toiveikas siitä, mihin progressiiviset paavit lopulta johtavat. Uskon, että ”Pietari” nousee vielä lankeemuksestaan. Ja olen alkanut ajatella, että ehkäpä se tapahtuu juuri niin, että paavin alla roomalaiskatolinen kirkko menettää täysin uskottavuutensa erehtymättömänä opinvarjelijana. Tämän takia paavi alkaakin pikkuhiljaa hahmottua vain yhtenä erehtyvänä patriarkkana. Tässäpä loistava lähtökohta sille, että viides patriarkka voisi löytää takaisin neljän muun joukkoon! Jumala suokoon.

Haaveilemaani kehitystä on mielestäni hienosti alustettu jo tämän vuosituhannen alun ekumeniassa. Roomalaiskatoliset oppineet ovat ottaneet selvää etäisyyttä Vatikaani I:n paaviuskäsitykseen väittäessään, ettei ensimmäisen vuosituhannen aikana idässä ymmärretty paavilla olevan oikeutta puuttua suoraan muiden patriarkaattien asioihin. Jos nämä ekumeeniset kehityskulut kiinnostavat, kannattaa lukea Ravennan (2007), Chietin (2016) ja Aleksandrian (2023) dokumentit.

Jumala antakoon viisautta kardinaalikollegiolle, jotta voitaisiin saada kirkon ykseyttä edistävä paavi!

Ortodoksisuuden ongelmat

Tämän blogin alkuaikoina kirjoitin tänne aika paljon omakohtaista matksua. Vähitellen ajaudun kuitenkin kirjoittamaan ortodoksista apologetiikkaa, jossa vastapuolena on tunnustuksellinen luterilaisuus. Kun olen kirjoituksesta toiseen osoittanut luterilaisuuden heikkoja kohtia ja ylistänyt ortodoksisuutta, on ehkäpä syntynyt vaikutelma, että ortodoksisuudessa ei olisi mitään ongelmia. Liian romanttisessa käsityksessä ortodoksisuudesta on kuitenkin vaaransa. Ei ole mitenkään hyvä lähtökohta, jos joku liittyy kirkkoon romanttisten mielikuvien vallassa. Menee varmaankin enintään muutama vuosi niin kirkon rikkinäisyys lävähtää vasten kasvoja. Ja ehkä sitten kysymykseksi voi nousta se, tekikö ihminen oikean valinnan liittyessään kirkkoon.

Ajattelen aika vahvasti niin, että omaa perhettä ei pidä julkisesti kritisoida. Siksi en ole esittänyt täällä ortodoksisen kirkon kritiikkiä. Minulle maallikkona ei myöskään suoranaisesti kuulu kirkon ongelmiin puuttuminen muuten kuin rukoillen. Piispojen ja pappien tehtävänä on kaita laumaa, ei kaltaiseni lampaan. Toisaalta minun ei ole sikälikään tarvetta kritisoida kirkkoani, että jos seuraa kansainvälisiä tai kotimaisia uutisia, voi aika nopeasti ymmärtää sen, että ortodoksista kirkkoa vaivaat monenlaiset ongelmat.

Kritiikin sijaan ajattelinkin jakaa muutaman apuneuvon, jotka ovat auttaneet minua elämään ortodoksina monenlaistenkin ongelmien keskellä. Ensimmäinen niistä on kirkkohistoria. Itselleni on ollut hyödyllistä paneutua ensimmäisen vuosituhannen kirkkohistoriaan, koska se tuo jonkin verran suhteellisuutta nykyisiin ongelmiin. Kirkollinen elämä oli näet kirkon ”kultaisina vuosisatoinakin” yhtä sekamelskaa. Oli korruptoituneita piispoja ja pappeja, paikalliskirkkojen välisiä skismoja, vaikutusvaltaisia harhaopettajia, oikeaoppisten vainoa, kirkon päätymistä vallanpitäjien talutusnuoraan, ja niin edelleen. Vaikka jonain synkkinä hetkinä kirkon nykyinen tilanne voisikin vaikuttaa aivan ennenkuulumattoman kauhistuttavalta, kirkkohistoria auttaa laittamaan nykyiset ongelmat laajempaan perspektiiviin.

Toinen ehdoton apu kirkollisiin murheisiin on Jumalan kaitselmukseen luottaminen. Tämä on pointti oikeastaan nousee tuosta ensimmäisestä: kun kirkon elämä on aina ollut melko kaoottista ja kun Jumala on silti pitänyt huolta tästä kirkosta ja jopa kruunannut sen läpi vuosisatojen lukemattomilla pyhillä, ei pidä vaipua toivottomuuteen. Jumalan kaitselmuksen kauneus piirtyy esiin kenties aivan ainutlaatuisella tavalla sen takia, ettei kirkon käytännön todellisuus ole usein kovin ruusuista.

Kolmas apu liittyy siihen, mihin yksittäinen uskova kiinnittää huomionsa. On todella helppoa elää päivät vain pohtien sitä, millaisia ongelmia kirkossa tai muissa ihmisissä on. Tämä vetää mielen maahan ja on todella kuluttavaa. Todellinen kilvoittelu on ”autuaan itsekeskeistä”. Huomio on vahvasti omassa navassa. Paras tapa vaikuttaa ortodoksisuuden ongelmiin on kilvoitella, jotta itse pyhittyisi. Maailmassa on lopulta tosi vähän asioita, joihin voi suoranaisesti vaikuttaa. Murehtiminen ja päivittely eivät auta mitään. Omaan sydämeen on kuitenkin Jumalan armon avulla todella suuri vaikutusvalta. Siksi sen tulisi aina olla ensisijainen parannuskohde, kun pohditaan, mitä ongelmia minun tulisi laittaa maailmassa kuntoon. Eikä tämän toteamuksen pitäisi olla vain jokin hurskas lausahdus. Sen pitäisi tulla käyttöön kautta lihaksi. Muiden ongelmiin keskittyminen on lähinnä ajan tuhlausta.

Herra armahda. Ja Kristus nousi kuolleista!

Retractio II: miksi en ole…

Taannoisessa kirjoituksessani perustelin sitä, miksen ole roomalaiskatolilainen sillä, että minusta roomalaiskatolilaisuus on yliälyllistä. Mainitsin samalla antaneeni jo aiemmin perusteluita roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Nostin tuossa kirjoituksessani esille kriittiset pointsini antaen ymmärtää, että nuo kritiikit olisivat kelpoja perusteluita valita ortodoksinen kirkko roomalaiskatolisen sijaan. Ja kyllä ne tavallaan ovatkin. Mutta vedän tänään silti vähän sanojani takaisin.

Mieltäni alkoi hieman kaivertaa se, että perustelin ortodoksiseen kirkkoon kuulumista osoittamalla toisen kirkon puutteita. Ja nyt kun jälkeenpäin ajattelen tuota strategiaa, en tiedä, tykkäänkö siitä hirveän paljon. Netti on pullollaan videoita, joissa erinäisten älyllisluontoisten argumenttien kautta pyritään perustelemaan, miksi kaikki muut uskonnot ja uskot ovat vääriä ja minun ainoastaan oikea. Ja minusta tuntuu siltä, että tällainen lähestymistapa johtaa helposti neuroottiseen tarpeeseen osoittaa älyllisen argumentein oma usko todeksi. Tai no, aina meininki ei ole neuroottinen. Videoiden tekijä voi olla myös voitollisen varma omasta kannastaan ja pitää vastakkaisella kannalla olevia täysin typerinä. En sitten tiedä, kuinka paljon parempi tämä vaihtoehto on. Toki varmaan teoreettisesti on mahdollista myös se, että analyyttisen kylmästi vertaillaan eri positioiden uskottavuutta, mutta tämä lienee melko harvinaista.

Olen pyöritellyt jonkin verran uskonnollista varmuutta. Teinhän väitöskirjani pelastusvarmuudesta. Tutkimustyön perusteella minulle on kirkastunut se, että historialliset lähteet eivät voi antaa absoluuttista varmuutta mistään asiasta. Aina voi tulla esimerkiksi uusia historiallisia löytöjä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Niinpä kun historiallisiin lähteiden vedoten pyritään osoittamaan oma kanta oikeaksi, voi olla ihan ymmärrettävästi neuroottisuuden vaara, jos kaipauksena on aivan ehdoton ja aukoton varmuus. Historialliset lähteet eivät tarjoa sellaista. Toisaalta minusta vaikuttaa siltä, että opillinen argumentaatio ja ehdoton varmuus ovat myös aika hankala kombinaatio. Kirjoitin viime kerralla Filioquesta. Minusta esittämäni ”malli” on oikea ja kaunis. Mutta olen ihan varma, että joku toisella kannalla oleva voisi esittää argumentteja, joihin en osaisi vastata ja jotka voisivat siten kyseenalaistaa sen, onko esittämäni malli oikeasti niin ehdottoman varmasti oikea kuin ajattelen sen olevan. Viime kädessä luotankin tuossa asiassa kirkkoon, en siihen, että minulla on kompetenssia perustella jokin opillinen käsitys absoluuttisen varmasti oikeaksi.

Sitten vielä oma juttunsa on se, että ihminen ei taida olla niin rationaalinen olento kuin valistuksen perintönä on ollut tapana ajatella. Se, mitä ihminen pitää uskottavana, ei suinkaan määrity vain rationaalisin perustein. Tämä on itse asiassa ortodoksisen askeettisen teologian eräs lähtökohta: koska sielun alimmat osat sumentavat järkeä, niitä tulee askeesin kautta laittaa ojennukseen, jotta voisimme nähdä mielellämme kirkkaammin. Tästä vinkkelistä oikean uskon löytäminen vaatii etsijältä kilvoittelua. Ja toisaalta vaikuttaa siltä, että kuulijat korvat ovat vain silloin auki, jos kuulija kokee jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyisessä tilanteessaan. Muistan erään tuttuni sanoneen, että hän kokee saavansa kaikki hengelliset tarpeensa tyydytetyksi Lähetyshiippakunnassa. Siksi hänellä ei ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Tuollaisessa tilanteessa rationaaliset argumentit tuskin vaikuttavat paljoakaan. Ehkäpä voin perustella jonkin rationaalisen pointin hyvin, mutta se ei vielä liikuta sielua tekemään niitä johtopäätöksiä, jotka minä näkisin johdonmukaisina.

Jos mietin uskon ja järjen suhdetta omakohtaisesti ja ortodoksisuuden kannalta, ajattelen jotenkin niin, että ortodoksinen usko on historiallisten ja rationaalisten argumenttien valossa uskottavaa. Sen lisäksi minulla on tiettyjä hengellisiä kokemuksia, jotka puhuvat ortodoksisuuden puolesta vielä vahvemmin kuin rationaaliset argumentit. Lisäksi ortodoksina minulla on moderneja ja muinaisia pyhiä, joiden hengelliseen kokemukseen ja arvostelukykyyn voin luottaa. Samat pyhät todistavat pelkällä olemassaolollaan siitä, että ortodoksisuus toimii. Sehän ”tuottaa” pyhiä.

Selvää minulle on se, että haluan välttää överiksi menevän subjektivismin, joka näkee uskon valitsemisen lähes irrationaalisena hyppynä. Toisaalta en pidä uskottavana sitäkään, että oman uskon voisi perustella jotenkin ehdottoman varmasti rationaalisin argumentein, jotka ovat kaikille ihan ilmeisiä. Kenties ihanteellista on se, että usko on rationaalisesti uskottavaa ja hyvin perusteltua mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti todeksi elettyä. Ja ehkäpä ennen kaikkea se, että ortodoksista uskoa ei määritä se, mikä muissa on pielessä vaan se, että todeksi elettynä ortodoksisuus on pohjattoman kaunista Kristuksen tuntemista.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan mukaan ihminen voi tulla osalliseksi erehtymättömästä varmuudesta. Tämä vaatii kuitenkin täyttä antautumista Jumalan rakastamiseen, ei YouTubessa ja nettifoorumeilla loputonta argumentointia.

Filioque on heresiaa! Filioque on ok!

On yleisesti tunnettua, että idän ja lännen kirkkojen skismassa keskeisessä osassa oli niin sanottu Filioque-lisäys, joka lisättiin lännessä Nikean uskontunnustukseen satoja vuosia alkuperäisen Nikean uskontunnustuksen kirjoittamisen jälkeen. Filioque tarkoittaa sitä, ettei Pyhä Henki lähde ainoastaan Isästä vaan myös Pojasta. Idässä lisäystä pidettiin periaatteellisesti ongelmallisena, koska millään paikalliskirkolla ei ole oikeutta muokata koko kirkon yhteistä uskontunnustusta omin päin. Tämän lisäksi lisäys nähtiin myös teologisesti ongelmallisena. Idässä näet pidettiin kiinni siitä, että yksin Isä on jumaluuden lähde. Lännessä Filioque on otettu kuitenkin toisen vuosituhannen ajan itsestäänselvyytenä. Sellaisena se päätyi myös protestanttisiin uskontunnustuksiin.

Filioquen suhteen on hyvä ymmärtää se, että kyseessä on hyvin spesifi opillinen käsitys. Kysymys on siitä, että Pyhä Henki saa olemassaolonsa lähtemällä iankaikkisuudessa sekä Isästä että Pojasta. Tämä on tärkeää todeta, koska Filioque voidaan ymmärtää myös toisella tavalla. Itseasiassa ensimmäisellä vuosituhannella on muutama mielenkiintoinen maininta, joista käy ilmi, että Filioque ymmärrettiin silloin eri tavoin kuin myöhäisemmässä läntisessä teologiassa. Esimerkiksi Maksimos Tunnustaja selittää kirjeessään Marinukselle, etteivät latinalaiset suinkaan tarkoita Filioquella sitä, että Poika olisi jumaluuden lähde Isän lisäksi. Filioquen tarkoituksena on ilmaista, että Pyhä Henki käy esiin (προϊέναι) myös Pojan kautta. Eli Pyhän Hengen ja Pojan välillä on jonkin sortin (ikuinen) suhde, mutta Poika ei kuitenkaan ole Pyhän Hengen olemassaolon lähde tai alku.

Idässä Filioque torjuttiin myöhemmin, koska käsite oli saanut eri merkityksen kuin aiemmin. Ortodoksisen kirkon virallinen kanta on ilmaistu Blahernaen synodissa 1285. Kyseinen synodi torjuu latinalaisen opetuksen Pyhän Hengen lähtemisestä Pojasta. Samalla se kuitenkin tunnustaa, että Pyhän Hengen ja Pojan välillä on iankaikkinen suhde: Pyhä Henki säteilee ikuisesti ja manifestoituu Pojan kautta. Isä on kuin aurinko, josta lähtee sekä valo että säteitä. Valo puolestaan ilmenee vain säteiden kautta. Eli Pyhä Henki lähtee kyllä Pojasta, muttei hän saa olemassaoloaan Pojalta. Mutta niin kuin säteet välittävät auringon valoa, niin Poikakin on Pyhän Hengen välittäjä jo iankaikkisuudessa. Pyhän Hengen välittäminen on Pojalle kuuluva tunnusmerkki, hypostaattinen ominaisuus.

Blahernaen aurinkohavainnollistus voi olla nykyihmisille sikäli hankala, että meille säteiden ja valon erottelu ei tule niin luonnostaan kuin 1200-luvun ihmisille. Ehkäpä raamatullinen havainnollistus voisi olla toimivampi: kun Kristus kastettiin, hän sai Isältä lahjaksi Pyhän Hengen. Ja sitten Kristus lähetti Pyhän Hengen opetuslapsilleen. Poika on siis Hengen välittäjä Pyhän Hengen ollessa Isän lahja Pojalle. Latinalainen Filioque ei hahmota Pyhän Hengen suhdetta Poikaan tässä mielessä lahjana eikä se tunnusta Hengen välittämistä Pojan erityisominaisuutena, koska Pojan rooli Pyhään Henkeen on yksipuolisen aktiivinen: hän ei ota vastaan Isän lahjaa vaan lähettää Isän kanssa Pyhän Hengen ilman minkään sortin välittäjäasemaa. Näinpä ortodoksisessa mallissa Jumalan persoonien iankaikkiset suhteet piirtyvät paljon selvemmin esille Kristuksen elämässä kuin läntisessä mallissa.

Pojan asema Pyhän Hengen välittäjänä sekä iankaikkisuudessa että ajassa vastaa toisinaan vastaantulevaan luterilaiseen Filioque-opin torjumisen kritiikkiin. Luterilaiset joskus väittävät, että Filioquen kieltäminen tarkoittaisi sitä, että Pyhän Hengen toiminta voisi olla jotenkin Pojasta riippumatonta. (Tällainen ajatus pilkahtaa esiin tämän kirjoituksen lopussa.) Ajatus on jotenkin se, että koska ortodoksisuudessa on vahva mystiikan painotus, halutaan, että Henki voisi toimia jotenkin välittömästi ilman Kristusta. No, tämä on aivan hullunkurinen väite ihan kolminaisuusopillisen teologian valossa. Onhan kaikkien kolminaisuuteen uskovien ajattelun lähtökohtana se, että kolminaisuuden toiminta on jakamatonta. Niinpä ei ole mitään Hengen toimintaa Isästä ja Pojasta riippumatta. Mutta kun huomioidaan vielä se, että Pojan erityisominaisuutena on Pyhän Hengen välittäminen, silloin joidenkin luterilaisten ajatus asettuu sitäkin kummallisempaan valoon.

Ajatus Pyhästä Hengestä Isän lahjana Pojalle avaa myös huikeita näkökulmia Raamatun pelastusoppiin, siihen, miksi Pyhän Hengen saaminen on niin merkittävää erityisesti apostoli Paavalin kirjeissä (esim. Room. 8:15; Gal. 3:2; 4:6). Ei ole mitenkään sattumaa, että Pyhä Henki on lapseuden Henki, koska se suhde, joka uskovilla on taivaalliseen Isään, ilmentää suhdetta, joka Isällä ja Pojalla on iankaikkisuudessa. Kumpaakin suhdetta leimaa rakkaus, Pyhän Hengen antaminen ja vastaanottaminen sekä Hengen manifestoituminen tai loistaminen meidän kauttamme.

Raamatullisuuteen liittyen on muuten huomattavaa se, ettei Filioquella ole yhtään selkeää opinsijaintipaikkaa. Näin ollen se on aika ongelmallinen oppi luterilaisille. 1500-luvulla luterilaisille keskeisin kohta opin tueksi taisi olla Joh. 16:17 (”Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.”). Kyseisen kohdan voi kuitenkin ymmärtää ihan hyvin ortodoksisen ymmärryksen mukaisesti niin, että Poika lähettää Hengen ajassa jakaen Pojan lahjoja uskoville. Samoin maininta siitä, että Pyhä Henki ei ole ainoastaan Isän vaan myös Pojan Henki sopii mainiosti yhteen kuvaamani ortodoksisen näkemyksen kanssa. Onhan Henki Isän lahja Pojalle, ja Poika välittää Hengen. Vieläpä ainoassa kohdassa, jossa puhutaan Hengen iankaikkisesta lähtemisestä erotellaan se, että Henki lähtee Isästä ja että Poika lähettää Hengen. (Joh. 15:26) Luterilaiset ovat kenties tiedostaneet opin heikon perustan. Siksi tervehdin ilolla sitä, että kansainvälisessä luterilaisten ja ortodoksien ekumeniassa päädyttiin viime vuonna siihen, ettei Filioque kuulu Nikean uskontunnustukseen.

Lopuksi on ehkä myönnettävä, että ortodoksisesta perinteestä löytyy kyllä ääniä, joiden mukaan Poika on Hengen lähettäjä vain ajassa, Jumalan pelastustaloudessa. Näin taisi ajatella esimerkiksi pyhä Fotios Suuri. Ymmärtääkseni Blahernaen linja on kuitenkin ainoa, joka on synodaalisesti vahvistettu. Niinpä se on käsittääkseni virallista oppia. Tässä esittämäni ajatukset ja tulkintani ovat tietysti omiani. Ottakaa ne sellaisina.

Rooman riemuvuoden mekaaninen armo

Tänään poikkean tavallisesta julkaisutahdistani. Olen provosoitunut kirjoittamaan ylimääräisen kirjoituksen. Luin näet äskettäin opiskelukaverini, Joona Korteniemen, blogikirjoituksen, joka nosti minussa pinnalle melkoisia reformaatiosympatioita.

Ennen kuin menen kritiikkiin, ehkä pitää sanoa kuitenkin se, että minä suhtaudun roomalaiskatolilaisuuteen melko myönteisesti. Ortodoksiksi käännyttyäni minulla on oikeastaan ollut ehkä jonkin sortin taipumus tulkita roomalaiskatolista oppia ”parhain päin”. Olen tällä blogillani jonkin verran esimerkiksi kirjoittanut siitä, kuinka juridista kieltä tai lunastusoppia voisi tulkita niin, että ortodoksinen ja roomalaiskatolinen opetus olisivat keskenään harmonisoitavissa. Minun taipumukseni on ymmärtää juridinen kieli ontologisesti: näin ollen kaikki teoilla vanhurskautuminen sun muu voidaan ymmärtää kuvaavan sitä, miten ihminen eheytyy pyrkiessään Jumalan kaltaisuuteen. Olen ajatellut, että roomalaiskatolilaiset olisivat samoilla linjoilla. Ainakin kiirastulen luonnetta on hahmotettu melko terapeuttisesti uudemmassa teologiassa.

NO. Joonan kirjoituksesta minulle tuli vähän sellainen olo, että tänä vuonna vietettävä roomalaiskatolilaisten riemuvuosi vie maton alta kaikilta näiltä kauniilta selitysmalleiltani. Siis come on! Kun roomalaiskatolilainen kävelee jostakin ovesta läpi, hän saa kaikki syntiensä ajalliset rangaistukset anteeksi. Ymmärrän toki, että Rooma ei halua antaa ymmärtää, että pelkkä oven läpi käveleminen antaisi kaikki synnin seuraukset anteeksi. Tätä pyritään painottamaan, kun sanotaan esimerkiksi, että aneen saaminen edellyttää ripittäytymistä, messuun osallistumista ja täydellistä sisäistä irrottautumista vähäisistäkin synneistä, ja niin edelleen. Mutta silti! Täydellinen ane saadaan kävelemällä oven läpi. Tämä ei sovi yhtään yhteen tuon ontologisen tulkintamallini kanssa. Oven läpi käveleminen yksittäisenä tekona ei näet muuta ihmistä välttämättä yhtään mitenkään, vaikka riemuvuoden aneen korkeat ehdot täyttyisivätkin.

Olisi eri asia sanoa, että noiden sinänsä korkeiden ehtojen täyttyessä ovesta käveleminen olisi sielua eheyttävää, koska se olisi osa laajempaa, sielua parantavaa prosessia. Riemuvuosi lupaa kuitenkin paljon enemmän: saadaan kaikki synnin ajalliset seuraukset anteeksi yksittäisen ulkoisen teon kautta. Tosin pitää sanoa, että minulle herää noista täydellisen aneen saamisen korkeista ehdoista kysymyksenä se, että jos ihminen on sisäisesti täysin irtautunut synnistä ennen ovesta kävelemistä, mihin tuota oven anetta enää tarvitaan. Taustalla on kait pakko olla ortodoksisuudesta poikkeava ymmärrys synnin rangaistuksista. Ymmärrys ei ole ainakaan täysin ontologinen. Jos nimittäin ihminen on sisäisesti irtautunut vähimmistäkin synneistä, silloin hänen sielunsahan on eheä. Ei ole mitään, mihin tarvittaisiin terapeuttista ”rankaisemista” tai kurittamista. Ei ole enää mitään parannettavaa. Rooman mallissa synnin rangaistuksissa ei näin ollen vaikuta olevan kyse vain ontologiasta. Sen lisäksi on jonkin sortin ”juridisen hyvittämisen taso”, joka toimii näköjään tarvittaessa hyvin mekaanisesti.

Ja jotenkin tämän riemuvuoden armon mekanistisuuden äärellä kaikki puhe Jumalan laupeudesta ja toivosta kuulostaa tosi oudolta. Ihan kuin Jumalan armo toimisi jotenkin konemaisen mekaanisesti! En ymmärrä ollenkaan Joonan tai kenenkään muunkaan roomalaiskatolilaisen riemuvuosihehkutusta. Tässähän on minusta parhaimmillaan sitä myöhäiskeskiajan lakimaisen mekanistista hengellisyyttä, jota vastaan protestantit kapinoivat! (Veikkaanpa, että taustalla on sama teologisen kielen liian kirjaimellinen tulkinta, jota olen aiemmin kritisoinut täällä käsitellessäni luterilaista pelastusoppia.)

Hullunkurista on tosiaan se, että tämä sama mekanistinen jumalakäsitys periytyy protestanttisuuteen, vaikka korostettiinkin armon ehdottomuutta. Sekä Joonan kirjoituksessa että protestanttisuudessa armoa on yllin kyllin, mutta se toimii tosi mekaanisesti. Jumalalle keskeistä vaikuttaa olevan se, että tietyt säännöt täytetään, jotta hänen sinänsä suunnattoman suuresta armosta päästään osallisiksi. Roomalaiskatolilaisuudessa voi kävellä ovien läpi, protestanttisuudessa tarvitaan täydellistä lain täyttämistä, luettua vanhurskautta.

Joskus pohditaan, miksi ortodoksisuudessa ei koskaan koettu reformaation kaltaista protestiliikettä. Minä uskaltaisin ehdottaa, että keskeinen syy tälle voisi olla se, ettei ortodoksisuudessa armossa ole kyse mekaniikasta vaan osallisuudesta Jumalan omaan elämään. Uskossa on kyse persoonallisesta suhteesta, jota ulkoiset teot voivat vain välillisesti palvella. Jumala on hyvä ja ihmisiä rakastava. Hänen armonsa edeltää kaikkia tekoja, kannattelee niitä ja kruunaa ne. Jumala ei ole asettanut armoaan lukkojen taakse. Hän on aina valmis antamaan kaiken anteeksi, ilman ovien läpi kulkemista tai luettua vanhurskautta. Ongelma on meissä, siinä ettemme me tahdo häntä. Siksi tarvitaan kilvoitusta.

Miksi Jordan Cooper ei ole ortodoksi: viisi syytä

Mainitsin aiemmassa blogikirjoituksessani, että Jordan Cooper on kenties paras luterilainen nettiapologeetti. Hänellä on melko suosittu YouTube-kanava, ja vaikuttaa siltä, että hänen kuulijakunnassaan on paljon niitä, joita ortodoksisuus askarruttaa. Cooperilta on pyydetty paljon videoita ortodoksisuuteen liittyen. Kaikkein katsotuin hänen ortodoksisuutta käsitelevistä videoistaan on Five Reasons I Am Not Eastern Orthodox. En jaksa kommentoida hänen kaikkia ortodoksisuutta käsitteleviä videoitaan, joten keskityn tähän suosituimpaan.

Cooper sanoo aivan videonsa aluksi, että runsaista pyynnöistä huolimatta hän oli pitkään julkaisematta videota, joka käsittelee hänen syitään sille, miksei hän ole ortodoksi. Hän sanoo yhtenä syynä sen, että ortodoksisuudesta on vaikea saada kiinni, koska meillä ei ole mitään yhtä virallista katekismusta niin kuin esimerkiksi roomalaiskatolilaisilla. Sanoisin tähän, että meillä itse asiassa on sellainen. Pietari Mogilan tunnustus on yleisortodoksisesti hyväksytty, joten se on kaikkein arvovaltaisin ortodoksinen katekismus. Se on satoja vuosia vanha eikä missään nimessä täydellinen. Silti se on ihan hyvä opas ortodoksisuuteen.

Cooperin ensimmäinen syy sille, miksi hän ei ole ortodoksi, on ortodoksisen teologian apofaattisuus. Hänen mukaansa apofaattinen teologia tarkoittaa sitä, että Jumala tunnetaan parhaiten negaatioiden kautta – sanomalla, mitä hän ei ole, sen sijaan, että sanottaisiin, mitä hän on. Koska ortodoksisen teologian mukaan Jumalan olemus ylittää ymmärryksemme, pääsemme tarkempaan jumalakäsitykseen kieltämällä sen, että hän on millään tavoin sitä, mitä ajattelemme hänen olevan. Tämä vakaumus näkyy myös ortodoksisessa rukouskäsityksessä, jossa rukouksen korkein muoto ylittää sanat ja käsitteellisen ajattelun. Cooper argumentoi ortodoksista käsitystä vastaan muun muassa viittaamalla siihen, että Uudessa testamentissa keskitytään Kristuksen persoonan ja sovitustyöhön, ei sanattomaan Jumalan tuntemiseen. Jumala tunnetaan Kristuksessa.

Cooperin ensimmäinen kritiikki on ymmärrettävä, jos ortodoksisuus hahmottuu 1900-luvun ortodoksisen kirjallisuuden kautta. Hänen kuvaansa ortodoksisuudesta värittää varmaankin Vladimir Losskin Idän kirkon mystinen teologia, joka on muistaakseni kaikkein vaikutusvaltaisin ortodoksinen kirja modernina aikana. Cooperin ajatus, että ortodoksisuudessa Jumala tunnettaisiin ennen kaikkea negaatioiden kautta, kuulostaa kuitenkin todella oudolta riviortodoksin korviin. Minä meinaan en kohtaa ortodoksisuutta 1900-luvun ortodoksisten akateemikkojen kautta vaan kirkon liturgisessa elämässä, joka on täynnä sanoja ja kuvia ja jonka keskuksena on pyhä ehtoollinen, Kristuksen ruumis ja veri. Siksi Cooperin kritiikki kuulostaa kovin kummalliselta. Toki myönnän sen, että meidän kirkostamme löytyy vahva apofaattinen perintö ja että ortodoksisen uskon mukaan Jumala ylittää käsityskykymme ja siten korkeimmat rukoukset muodot ovat käsitteellisyyden ylittävää kokemuksellisuutta.

On myös mainittava se, että Cooper ei ollenkaan noteeraa sitä, että vaikka ortodoksisuuden mukaan Jumalan olemus on tuntematon, hän on kuitenkin ominaisuuksissaan/energioissaan tavoitettavissa. Jumalan korkeinta tuntemista ei ole se, että kielletään Jumalaan liittyen yhtä ja toista. Tätä korkeampaa on kokea Jumalan energiat siinä määrin kuin se on ihmiselle mahdollista.

Jumalan energioista päästäänkin kätevästi Cooperin toiseen kritiikkiin. Hän väittää ortodoksisen jumalallistumiskäsityksen olevan uusplatonismin leimaama. Hän väittää, että ortodoksista rukouksellisuutta leimaava kokemuksellisuus on uusplatonistista lainaa, joka on peräisin (Pseudo-)Dionysios Areopagitalta ja Gregorios Palamakselta. Tätä vasten hän asettaa Kristus-keskeisen jumalallistumiskäsityksen, joka löytyy joiltain varhaisemmilta kirkkoisiltä, kuten pyhältä Irenaeus Lyonilaiselta, Athanasios Aleksandrialaiselta ja Kyrillos Aleksandrialaiselta. Nämä isät korostivat sitä, että inkarnaation tähden me voimme tulla osallisiksi Jumalan ominaisuuksista.

Vastauksena kritiikkiin sanoisin sen, että minusta vaikuttaa, ettei Cooperilla ole kokemusta niistä rukouksellisista tiloista, joista pyhät Dionysios ja Palamas puhuvat. Siksi ne on helppo leimata uusplatonistiseksi vaikutukseksi. Mutta mitä jos meillä on kasapäin munkkeja, jotka parhaansa mukaan seurasivat Kristusta ja kohosivat sanattomaan, kokemukselliseen Jumalan kohtaamiseen? Jotenkin hölmöä sanoa tätä uusplatonistiseksi lainaksi, vaikka voi olla, että mystisissä kokemuksissa on joitain yhtäläisyyksiä.

Minusta on myös ihan hupsua asettaa vastakkain kokemuksellinen rukous ja Kristus-keskeinen hengellisyys, jossa Jumalan ominaisuuksista päästään osallisiksi inkarnaation kautta. Voin vakuuttaa, että ne Athosvuoren munkit, jotka saavat mystisiä kokemuksia, osallistuvat usein Herran pyhään ehtoolliseen, joka tekee osalliseksi Jumalan ominaisuuksista. Ylipäätään kokemuksellisuuden, Jumalan ominaisuuksien ja Kristuksen inkarnaation erotteleminen toisistaan on tosi outoa. Sellainen onnistuu vain jossain kirjallisessa maailmassa, jossa ei huomioida, millaista elämää kristilliset kirjoittajat elävät. Kaikki ortodoksinen kirjoittaminen tapahtuu eukaristisessa kontekstissa. Aina ei välttämättä yhteyksiä kokemuksellisen rukouksen ja Kristuksen välillä sanoteta, mutta tämä ei tarkoita sitä, että hengellisyys ei olisi Kristus-keskeistä. Väittäisinpä oikeastaan, että hengellisyys on niin Kristus-keskeistä, ettei kaikkea tarvitse aina sanoa ääneen.

Vanhurskauttaminen on Cooperin kolmas syy sille, miksei hän ole ortodoksi. Hän kiinnittää huomiota siihen, että moderni ortodoksisuus torjuu usein kaiken juridisen kielen pelastusopista. Juridinen kieli on kuitenkin läpeensä paavalilaista ja sitä löytyy myös kirkkoisiltä. Minusta tämä on ihan validi kritiikki, ja olen käsitellytkin sitä tällä blogilla aiemmin. Olen käyttänyt täällä paljon palstaa ortodoksisen vanhurskauttamisopin hahmottelemiseen ja ehdottanut, kuinka juridinen kieli voidaan ymmärtää oikein ortodoksisessa kontekstissa. Jos ortodoksisen juridiikan kritiikin haluaa ymmärtää parhain päin, silloin kannattaa lähteä siitä, että kun ortodoksit torjuvat juridisen kielen, heillä on mielessä tietynlainen juridisuus, joka onkin torjuttavaa. Jos juridisuus hahmotetaan toisella tavalla, mitään ongelmaa ei ole. Ei myöskään syytä torjua ortodoksisuutta. Mutta ei tästä enempää. Täältä löytyy paljon kirjoituksia vanhurskauttamiseen ja juridiikkaan liittyen.

Neljäs Cooperin syistä on hänen augustinolaisuutensa. Cooper sanoo ortodokseilla olevan ”kevyempi” perisyntioppi kuin Augustinuksella, koska he ovat synergistejä. Ja tämä on hänestä huono juttu, koska Ramattu opettaa, että ihmiset ovat kuolleita synteihinsä ennen kääntymystä. Olen käsitellyt tätäkin aihetta blogillani jo aiemmin, joten ei siitä sen enempää. Ehkä sanoisin kuitenkin, että minusta ortodoksisuuden ihmiskäsityksen valoisuuttaa usein liioitellaan. Kyllä mekin uskomme siihen, että lankeemuksella on ollut dramaattiset vaikutukset ihmisluontoon. Eikä kukaan voi pelastua ilman Jumalan armoa. Minusta koko perisynti–esi-isien synti -vastakkainasettelu, jota löytyy joissain ortodoksipiirteissä, on täysin turha. Me emme usko siihen, että Aadamin henkilökohtainen syyllisyys periytyy tämän perillisille. Mutta samoilla linjoilla ovat myös roomalaiskatolilaiset, ainakin nykyään.

Cooperin viides ja viimeinen syy, miksei hän ole ortodoksi, on ikonien asema ortodoksisuudessa. Cooper ei sinällään vastusta uskonnollisten kuvien tekemistä, mutta hänen mielestään ortodoksisuudessa ikoneilla on aivan luovuttamaton merkitys hengellisyydessä. Ne ovat välttämättömiä. Hänen mukaansa varhaiset kirkkoisät ja Raamattu eivät anna ikoneille yhtä merkittävää asemaa.

Cooperin väite varhaiskirkosta ja kuvista on käsittääkseni linjassa vallitsevan mielipiteen kanssa. Valtaosa nykytutkijoista on käsittääkseni sitä mieltä, että varhaisina vuosisatoina kristityt olivat melko kuvakielteisiä. Arkeologiset löydöt ovat johtaneet jonkinlaiseen uudelleenarvointiin. Mutta taitaa olla ainakin yleistä ajatella, että Nikean II kirkolliskokouksen edustama kuvien kunnioittaminen oli vierasta varhaisten vuosisatojen kristityille. Olen aiemmin lyhyesti kommentoinut sitä, miksi tämä ei ole minun uskolleni kompastuskivi, joten en turhaan toista sitä, minkä olen jo sanonut. Haluan kuitenkin tässä yhteydessä mainostaa aivan uutta Michael Gartenin kirjaa Early Icons, joka argumentoi niin arkeologisten kuin kirjallistenkin lähteiden perusteella, että kuvien kunnioitus oli osa kristillistä uskoa alusti asti. Gartenin kirjan joihinkin lukuihin voi tutustua täältä.

Tässä pienet vastineeni Cooperin videoon. Ehkäpä päällimmäisenä fiiliksenä minulle jää se, että Cooper kritisoi ortodoksisuutta ulkopuolisena. Hänen näkökulmansa on älyllinen, se perustuu kirjoihin. Vaikka johonkin rajaan asti väärinymmärryksiä voi korjata, ortodoksiuudesta pääsee todella kiinni vain osallistumalla kirkon elämään. Tervetuloa!