Avainsana: pelastus

Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon – sovellus maallikolle

Viime viikolla jaoin pyhittäjä Siluanin elämästä erän kohtauksen, joka oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Toinen kohtaus, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, on varmasti se kaikkein kuuluisin pyhän Siluanin elämässä: kun hän kamppaili ylpeyttä vastaan, hän sai rukouksessa Jumalalta vastauksen, joka leimaisi koko hänen hengellisyyttään aina hänen elämänsä loppuun asti. Tässä jälleen lainaus pyhän Sofronin kirjasta:

Eräänä yönä hän [Siluan] taisteli tuskaisesti riivaajia vastaan, eikä kaikista pyrkimyksistään huolimatta pystynyt rukoilemaan puhtaasti. Hän nousi jakkaralta tehdäkseen kumarruksia. Silloin hän näki riivaajan valtavan hahmon ikonin edessä odottamassa kumarrusta itselleen. Kelja oli täynnä riivaajia. Siluan istui taas jakkaralle, kumartui ja raskain sydämin lausui rukouksen: ”Herra, sinä näet, että minä haluan rukoilla sinua puhtain mielin, mutta riivaajat estävät minua. Opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, etteivät ne häiritsisi minua.” Ja hän kuuli vastauksen sielussaan:

– Ylpeät kärsivät aina riivaajista.

– Herra, Siluan sanoi, opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, että sieluni nöyrtyisi.

Ja taas hän kuuli Jumalan vastauksen sydämessään:

– Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon.

Tuo lyhyt, rukouksessa käyty keskustelu Jumalan kanssa oli uusi, hyvin tärkeä tapaus isä Siluanin elämässä. Se opetti hänelle epätavallisen, käsittämättömän keinon, joka saattaa vaikuttaa julmalta, mutta hän otti sen vastaan iloisena ja kiitollisena. Hänen sydämensä tunsi, että Herra on hänelle armollinen ja ohjaa häntä. Mielensä pitäminen helvetissä ei ollut hänelle uutta. Ennen kuin Herra oli ilmestynyt hänelle, hän oli ollut siellä. Uutta Jumalan käskyssä oli ”äläkä joudu epätoivoon”.

Arkkimandriitta Sofroni Saharovilainen: Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, s. 45–46. Valamon luostari 2005

Olen kuullut eräältä tutulta papilta, että kun kerran eräs nunna kysyi pyhältä Sofronilta, mitä oikein tarkoittaa ”pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon”, tämä olisi kehottanut nunnaa olemaan miettimästä asiaa, koska lausuma ylitti hänen hengellisen kypsyytensä. Pyhittäjä Siluanin kuulemien sanojen merkitys on joskus pyörinyt minullakin päässä ja olen ehkä jotain uskaltanut veikkaillakin. Suureksi ilokseni satuin muutama viikko sitten törmäämään pyhän Sofronin oppilaan, arkkimandriitta Zachariaksen, kirjaan, jonka englanninkielisen käännöksen nimi on The Enlargement of the Heart. Tuossa kirjassa arkkimandriitta Zacharias kertoo, miten maallikot voivat hyvin saavuttaa sen hengellisen hyödyn, joka on pyhän Siluanin saaman vastauksen tarkoituksena. Hänen mukaansa meidän pitää koko ajan kiittää Jumalaa kaikesta ja aina lisätä heti perään: vaikka olenkin arvoton.

Ei ole vaikea nähdä, miten hengellisesti hyödyllinen tämä harjoite on: kaikesta kiittäminen auttaa näkemään kaiken Jumalan lahjana ja oman arvottomuuden korostaminen alleviivaa sitä, että todella kaikki on Jumalan sulaa lahjaa. ”Jos pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon” kuulostaa julmalta, tämä ”maallikkosovellus” on ainakin lempeä tapa kasvaa syvempään nöyryyteen ja Jumalan rakkaudesta iloitsemiseen.

Synti on ongelma, ei Jumala

Ollessani luterilainen näin netissä tämän videon, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Videolla ortodoksipappi tekee karkean vastakkainasettelun protestanttisen ja ortodoksisen pelastuskäsityksen välillä. Hän havainnollistaa tuoleilla sitä, että protestanttisen opin mukaan Jumala suostuu kääntymään jälleen langenneen ihmisen puoleen vain silloin, kun Kristus täyttää juridiset vaatimukset, jotka ovat jumalayhteyden ehto. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala ei taas koskaan käänny ihmisestä pois vaan pyrkii itsepintaisesti saamaan ihmisen takaisin yhteyteensä. Ortodoksisuuden mukaan ihmisen ongelma ei ole näin ollen se, että Jumalan rakkaus olisi lakannut synnin tähden, vaan se, että ihminen hylkää rakastavan Jumalan. Niinpä pelastuksessa ei ole perimmiltään kyse siitä, että vihainen Jumala lepytetään rakastavaksi, vaan siitä, että ihminen löytää jälleen Jumalan rakkauden.

Vuosia sitten video tuntui minusta turhan kärjistävältä, koska luterilaisen opin mukaan Jumala samanaikaisesti vihaa ja rakastaa ihmiskuntaa: hän vihaa syntisiä, koska lain täyttäminen on rakastavan jumalasuhteen edellytys eikä yksikään langennut pysty elämään täydellisesti Jumalan tahdon mukaan. Samaan aikaan Jumala on kuitenkin rakkaudessaan lähettänyt Poikansa kuolemaan syntisen ihmiskunnan edestä, jotta voisimme pelastua. Tätä toista näkökulmaa tuo nettivideo ei huomio ollenkaan ja siksi se vaikutti olkinuken mätkimiseltä. No, olen nyt jälkeenpäin tullut siihen tulokseen, että vaikka video onkin yksinkertaistava, siinä on kyllä oma pointtinsa: ortodoksisuudessa Jumalan rakkaus ei ole samanlaisten juridisten lukkojen takana kuin protestanttisuudessa.

Raamattu kyllä sisältää paljon juridista kieltä ja korostaa sitä, että sovitus on jumalasuhteen palauttamisen edellytys. Jotkut ortodoksit menevät minusta liian pitkälle, kun he torjuvat juridisen kielen käyttämisen ja sovituksen tarpeen kokonaan. Aion käsitellä joskus myöhemmin tarkemmin sellaisia raamatunkohtia, joita protestantit nostavat oman sovitusoppinsa tueksi. Tässä kohden tahdon vain todeta, että minusta vaikuttaa siltä, että ortodoksisen ja luterilaisen ajattelutapojen erilaisuus palautuu siihen, miten teologista kieltä tulkitaan: ortodokseilla on esimerkiksi tapana ymmärtää Jumalan vihan viittaavan kokemukseen, joka ihmisellä syntyy, kun hän elää synnissä; kyse ei ole siitä, että synti vaikuttaisi Jumalassa sisäisen muutoksen, vaan siitä, miten me koemme Jumalan eläessämme tietyllä tavalla. Protestanttien keskuudessa on ymmärtääkseni hajontaa siitä, mitä Jumalan vihan ymmärretään loppujen lopuksi tarkoittavan. Pitääkseen kiinni siitä, ettei Jumala voi muuttua, ainakin joidenkin luterilaisten teologien mukaan viha on Jumalan iankaikkinen ominaisuus.

Jos sekä ortodoksit että luterilaiset pitävät sovitusta välttämättömänä, voisi ehkä ajatella, että näkemyserot ovat melko kosmeettisia. Mutta ainakin minulle ortodoksisella pelastusopin omaksumisella on ollut suunnattoman suuri vaikutus hengelliseen elämääni. Ortodoksina nimittäin näen Jumalan vielä vahvemmin ehdottoman rakkauden kautta. Jumala ei ole koskaan ongelmani, vaan ongelma on synti, joka etäännyttää minua Jumalasta. Tekemällä syntiä käännyn pois Luojani rakkaudesta ja vaivun luonnonvastaiseen tilaan. Jumala ei kuitenkaan koskaan käänny minusta pois eikä hylkää minua. Pahimmillaan hän jättää minut siihen tilaan, jossa olen, koska en halua tuntea häntä. Tällainen rakkauden täyteinen jumalakäsitys antaa ihan erilaisen lähtökohdan kilvoittelulle kuin sellainen, jossa Jumala edellyttää täydellistä kelpaavuutta pelastavan rakkautensa ehtona ja hylkää syntisen, jos tämä lankeaa johonkin julkisyntiin, eli huomattavaan moraaliseen rikkomukseen.

Minulle erot tiivistyvät siihen, että ortodokseille Jumala ei koskaan ole ongelma. Synti on ainoa ongelmamme. Siksi koko kristillinen kilvoittelu keskittyy synnin ja himojen voittamiseen. Mitä enemmän pääsemme vapaiksi kaikesta meitä kietovasta pahasta, sitä avoimempia olemme Jumalalle, joka on aina valmis rakkaudessaan asettumaan sydämiimme.

Luottavatko ortodoksit tekoihinsa?

Nykyisenä ekumenian aikana on melko harvinaista kuulla, että roomalaiskatolilaiset luottaisivat tekoihinsa, koska he eivät allekirjoita luterilaista vanhurskauttamisoppia. Tämä väite oli kuitenkin tyypillinen 1500–1600-lukujen poleemisissa teoksissa ja kyllä sitä nykyäänkin kuulee ainakin netin kiivailla keskustelupalstoilla – ja tietysti myös tunnustuksellisissa luterilaisissa kirkoissa, joissa usein pitäydytään reformaatioajan vastakkainasetteluihin.

Minulle yksi suurista ongelmista ortodoksisuuden kanssa oli pelastusoppi. Minun oli vaikea nähdä, mikä perimmiltään erotti ortodoksista ja roomalaiskatolista pelastusajattelua toisistaan enkä käsittänyt, miten ”vanhojen kirkkojen” jäsenet eivät vaivu epätoivoon uskoessaan, että pelastuminen vaatii ihmisen myötävaikutusta. Ajattelin, että varmasti monet ortodoksit sydämessään luottavat yksin Kristukseen pelastuakseen. Samalla olin vakuuttunut, että ortodoksisen kirkon julkinen opetus on vaarallista, koska se korostaa ihmisen tekojen merkitystä iankaikkiseen elämään pääsemiseksi. Uskoin, että ortodokseihin, jotka ovat sydämestään omaksuneet kirkkonsa pelastusopin, sopivat apostoli Paavalin sanat: ”Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee’.” (Gal. 3:10)

Nyt kun ortodoksina kuulen syytteen tekoihin luottamisesta tai luen 1500-lukujen suurten teologien ”teko-opin” kritiikkiä, minua hieman huvittaa. Krittiikki kuulostaa niin hullunkuriselta. Tai no, myönnetäköön, että varmasti maailmasta löytyy ortodoksisen kirkon jäseniä, jotka ajattelevat kelpaavansa Jumalalle teoillaan. Mutta samaan hengenvetoon toteaisin, että samasta hengellisestä ongelmasta kärsiviä on todennäköisesti kaikissa tunnustuskunnissa. Jos kuitenkin pohdin oman kokemukseni kautta ja lukemani perusteella, leimaako ortodoksisesta hengellisyyttä ja sielunhoitoa se, että ortodokseja kehotettaisiin kartuttamaan hyviä tekoja ja luottamaan niihin, jotta he voisivat saada sielulleen rauhan, ajatus kuulostaa pähkähullulta. Ihan vierailemalla liturgiassa voi jo nopeasti huomata, että kirkko vetoaa rukouksissaan jatkuvasti siihen, että Jumala on ”hyvä ihmisiä rakastava Jumala”. Sanoisinkin, että jos jokin leimaa ortodoksista hengellisyyttä, niin se on juuri tämä: Jumala on pohjattoman hyvä, laupias ja rakastava. Ja koko kristillinen toivo pelastuksesta perustuu tähän. Jos meidän pitäisi jotenkin teoilla ansaita pelastuksemme ja lepyttää vihainen Jumala, me kaikki olisimme hukassa.

Väite tekoihin luottamisesta olettaa, että jos teot ovat välttämättömiä pelastukselle, kristitty välttämättä panee toivonsa niihin. Mutta miksi näin olisi? Eikö voi samanaikaisesti pitää paikkansa se, että meidän tulee ahkeroida pelastuaksemme (Fil 2:12), mutta laittaa kaikki luottamuksemme Jumalan laupeuteen? Minusta juuri tällainen dynamiikka luonnehtii ortodoksista hengellisyyttä. Ja jos näin ollen emme ”perustaudu lain tekoihin”, en osaa nähdä, miksi Paavalin tuomion sanat sopisivat meihin.

Ennakoin jo yhtä kriittistä huomiota, joka voi nousta edellä sanomastani: puhun epämääräisesti Jumalan laupeudesta, hyvyydestä ja rakkaudesta, mutta kristillisellä uskolla on ihan selvä kohde; Jeesus Kristus ja hänen sovitustyönsä. No, tässä tullaan siihen, että minusta luterilaisessa ja ortodoksisessa sovitusopissa on selkeä ero, johon paneudun joskus myöhemmin. Mutta sanoisin kuitenkin, että ortodoksit panevat toivonsa lihaksi tulleeseen, heidän puolestaan ristiinnaulittuun ja kuolemasta ylösnousseeseen Jumalan Poikaan. Minusta pelastusopillinen ajattelu menee aika lakimaiseksi, jos ihmisen pitää älyllisesti käsittää kaikki sovitusopilliset nyanssit prikulleen oikein.

Nähdäkseni meille ortodokseille sanalliset muotoilut eivät ole niinkään tärkeitä kuin osallisuus siihen todellisuuteen, joihin sanat viittaavat: Joka ikinen liturgia todistaa meille kokonaisvaltaisesti, että Jumalan Poika on syntiä ja kuolemaa voimakkaampi. Joka ikinen liturgia kirkastaa meille Jumalan ihmisrakkauden äärettömyyttä. Jokaisessa liturgiassa kirkko osallistuu pelastushistorian tapahtumiin. Uskon, että juuri osallisuus Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kirkon elämän kautta ylläpitää toivoa siitä, että kaikista synneistämme huolimatta voimme saavuttaa autuaan ylösnousemuksen. Ja liturgiasta meidät sitten lähetetään Herran nimessä ja rauhassa ahkeroimaan hyvissä teoissa, jotta Jumalan rakkauden elävöittämä toivomme voisi muuttua näkemiseksi ja perisimme iankaikkisen elämän.

Pelastuminen armosta

Olen ehdottanut, että Paavalin mukaan vanhurskauttaminen tapahtuu uskollisuudesta. Mutta miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että Paavalille on tyypillistä tehdä vastakkainasettelua armosta ja teoista pelastumisen välille? Jos meidän uskollisuudellamme olisi merkitystä vanhurskauttamisellemme, miten pelastus voisi olla enää armosta? Vastatakseni näihin kysymyksiin paneudun tänään kenties kaikkein kuuluisimpaan apostoli Paavalin kirjeen kohtaan, joka korostaa armosta pelastumista. Ef. 2:8–9:ssa apostoli kirjoittaa:

Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.

Paavali asettaa tässä selvästi vastakkain pelastumisen teoista ja Jumalan armosta, eli siitä, mitä Jumala on tehnyt ja tekee meidän hyväksemme. Paavali käyttää alkukielessä pelastaa-verbistä perfektimuotoa. Kreikassa perfektimuodolla ilmaistaan jotain, mikä on tehty menneisyydessä, mutta vaikuttaa vieläkin, joten Paavali sanoo, että Jumala on pelastanut meidät armosta ja me vieläkin olemme pelastettuja armosta. Paavali ottaa pelastuksemme perustan kokonaan pois teoiltamme. Pelastus on Jumalan lahja. Se ei ole meistä peräisin. Niinpä kenelläkään ei ole mitään kerskaamista. Mutta tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset ovat epäraamatullisia korostaessaan tekojen merkitystä pelastuksessa?

Efesolaiskirjeen alkuperäiselle kuulijakunnalle olivat hyvin tuttuja myyttiset kertomukset urotekoja tehneistä sankareista, jotka oli korotettu tekojensa tähden jumaliksi tai jumalan pojiksi. Kun tässä kontekstissa Paavali lausuu, ettei pelastuksemme ole teoista, ehkäpä voi arvata, mihin hän viittaa; Paavali kieltää jyrkästi sen, että pelastuksemme perustuisi siihen, että olisimme tehneet niin mahtavia tekoja, että Jumala olisi vaikuttunut niistä ja siksi lahjoittanut meille pelastuksen. Tekojemme sijaan Paavali korostaa Jumalan armoa pelastuksemme perustana. Ja haluan tässä yhteydessä painottaa nimeomaan sitä, että Paavali puhuu pelastuksemme perustasta. Tämä käy hyvin ilmeiseksi, kun huomioidaan myös seuraava jae:

Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme. (j. 10)

Paavali liittää sanalla ”sillä” tämän jakeen edellä käsittelemiimme jakeisiin. Niinpä Paavali tarkoittaa pelastuksella uudelleen luomista. Hänen mukaansa me olemme Kristuksessa Jeesuksessa luotuja sulasta armosta, Jumalan työn perusteella. Sama ajatus käy kauniisti ilmi Paavalin kirjeessä Titukselle:

Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan. (3:4–7)

On olennaista ymmärtää, etteivät ortodoksit ole koskaan väittäneet, että uudestisyntymisemme tapahtuisi tekojemme tähden. Kirkossa on alusti asti ollut aivan selvää, että kaste on uudestisyntymisen paikka. Siinä Jumala armostaan uudestisynnyttää meidät. Ja kasteessa meille lahjoitettua uutta elämää leimaa yhä täysi riippuvuus Jumalan armollisesta vaikutuksesta. Mutta kuten sanoin viime kirjoituksessani: Jumalan armollinen työ kasteessa ei vielä sinällään sulje pois sitä, että ihmiselle olisi myös osansa pelastuksessaan. Huomautin, että jo pelkkä kasteen saaminen edellyttää uskollisuutta kastekäskylle. Uskollisuus ei kuitenkaan ole mitään, mikä tekisi niin syvän vaikutuksen Jumalaan niin, että hänen olisi ikään kuin välttämätöntä pelastaa meidät. Ei suinkaan. Tässä ei ole mitään velvoitetta, ei mitään pakkoa, ei mitään ihmisansiota. On vain armollinen Jumala, joka tahtoo olla armollinen ja pelastaa ne, jotka haluavat pelastua, ottavat sanasta vaarin ja toimivat sen mukaan.

Luterilaiset tunnetusti olettavat, että armosta pelastuminen sulkisi kaiken ihmisen myötävaikutuksen pelastuksesta pois. Ja tietyssä mielessä tämä on totta: meidän tekomme eivät millään muotoa tee esimerkiksi kasteesta pätevää emmekä me ole teoillamme ansainneet sitä, että Jumala tuli ihmiseksi ja antoi kirkolleen pyhät sakramentit. Voisimme tehdä kuinka paljon tekoja hyvänsä, mutta jos Jumala ei sulasta armostaan tekisi meitä uusiksi luomuksiksi Kristuksessa ja armollaan tukisi ja kantaisi meitä, emme pelastuisi. Mutta toisaalta luterilainen ajattelutapa menee liian pitkälle. Raamattu ei nimittäin toimi sellaisen logiikan mukaan, että jos jokin luvataan armosta, silloin lupauksen toteutuminen ei vaadi ihmiseltä minkäänlaista uskollisuutta. Tästä voisi antaa lukemattomia esimerkkejä, mutta otan esille vain yhden: sen, miten uskollisuus ja armo kietoutuvat yhteen Aabrahamille annetun lupauksen toteutumisessa.

Uskollisuus liittyy Aabrahamille annettuun lupaukseen kahdellakin tavalla. Ensinäkin lupauksen antamista edelsi se, että Aabraham oli toiminut Jumalan käskyn mukaan ja jättänyt kotimaansa, jotta Jumalan lupaus ”minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi” (1 Moos. 12:2) voisi käydä toteen. Aabrahamin vanhurskauttamisesta puhutaan suoranaisesti vasta muutamaa lukua myöhemmin (1 Moos. 15:6), joten voidaan päätellä, että jos Aabraham ei olisi ollut kuuliainen Jumalan sanalle ja lähtenyt synnyinseuduiltaan, häntä ei olisi koskaan luettu uskon kautta vanhurskaaksi. Tästä voisi tehdä sovellukseen kasteeseen: jos emme ota kastekäskystä vaarin, emme koskaan pääse osallisiksi kasteen lahjoista. Samalla on totta se, että vaikka kaste edellyttää kuulaisuutta Jumalan käskylle, itse kasteen lahjat saamme täysin armosta. Meidän pieni uskollisuutemme ei tee kastetta uudestisyntymisen pesuksi. Sen tekee yksin Jumalan armo.

Toinen tapa, jolla uskollisuus liittyy Aabrahamille annetun lupauksen toteutumiseen on se, että Aabrahamista ei mitenkään olisi tullut suuren kansan isää ja siunausta kaikille kansoille, jos hän ei olisi yhtynyt vaimoonsa. Paavalin mukaan Jumala kyllä lupasi Aabrahamille perinnön, jonka osallisuus ei edellytä lain, eli Tooran, noudattamista (Gal. 3:18), mutta se mitä ilmeisemmin vaati tältä kuitenkin lupauksen mukaista toimintaa; Iisakin syntymä oli tavaton ihme ja Jumalan erityistä armoa, koska vanhemmat olivat jo iäkkäitä, mutta ei Iisakia mikään haikara heille tuonut. Jos Aabraham ei olisi ollut uskollinen ja toiminut saamansa lupauksen mukaisesti, hän ei olisi meille uskon isä, vaikka hänen isyytensä perustuu Jumalan armolliseen lupaukseen. Tästäkin avautuu sovellus omaan elämäämme: meille on armosta luvattu perinnöksi iankaikkinen elämä. Jumala on lahjoittanut meille jo tuon perinnön lupauksena ilman, että me sitä mitenkään ansaitsimme, mutta lupauksen toteutuminen vaatii silti lupauksen mukaista toimintaa. Ja Uusi testamentti tarjoaa ihan konkreettista opastusta siihen, mitä Jumalan valtakunnan periminen konkreettisesti edellyttää (ks. esim. Gal. 5:16–25; 6:8).

Armo ja teot istuvat samanaikaisesti kristilliseen uskoon, koska niillä on eri roolit pelastuksessamme. Armo on kaiken perusta. Ilman armoa me olemme täysin hukassa ja siksi kukaan ei voi ylpeillä pelastuksestaan. Jopa meidän hyvät tekomme ovat Jumalan valmistamia eikä niitä tehdä Jumalasta riippumatta! Samaan aikaan uskollisuus Jumalalle on edellytys sille, että Jumalan lupaukset voisivat konkretisoitua elämässämme. Jostain syystä protestanttisessa teologiassa armon ja tekojen on nähty ikään kuin kilpailevan samasta paikasta pelastuksessamme. Tämä on johtanut vastakkainasetteluun, joka on ortodoksiselle teologialle hyvin vieras. Haluan päättää tämän kirjoituksen vertaukseen, jota on käytetty itäisessä teologiassa havainnollistamaan sitä, miten armo ja teot sopivat yhteen. Muistelen, että havainnollistus on peräisin Cassianus Roomalaiselta (n. 360–435), mutta tässä Tito Collianderin esittämä versio:

Sitä uutta elämää, johon juuri olet astunut, on usein verrattu puutarhurin elämään. Viljelemänsä maan hän on saanut Jumalalta, samaten siemenen ja auringonlämmön ja sateen ja kasvun. Mutta työ on jätetty hänen itsensä tehtäväksi.

Jos maanviljelijä mielii runsasta satoa hänen on oltava varhain ja myöhään työssä, hänen on perattava ja möyhennettävä, kasteltava ja ruiskutettava, sillä viljelystä uhkaavat monet vaarat, joitten armoilla vuodentulo on. Työ ei saa koskaan laata, viljeliljän on alinomaa oltava varuillaan, alati valppaana, alati valmiina; mutta sittenkin sato on viime kädessä kokonaan riippuvainen sään valloista, se on: Jumalasta.

Se viljelmä, mitä meidät näin on pantu hoitamaan ja vartioimaan, on oman sydämemme pelto; sato on iankaikkinen elämä.

Kristityn tie, s. 13. Ortodoksinen veljestö 1991

Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät! (Osa II)

Lupasin viime viikon kirjoituksessani, että selitän seuraavassa julkaisussani tarkemmin, mitä ortodoksit tarkoittavat rukoillessaan: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät!”. Ennen kun ryhdyn tähän toimeen, sanon kuitenkin, että olen nuori riviortodoksi, joka jakaa vain pari näkökulmaa hyvin laajaan aiheeseen. Ajatukseni tulee ottaa ainoastaan yksittäisen ihmisen tuumailuina, jotka toki pyrkivät olemaan uskollisia kirkon uskolle.

Viime viikolla mainitsin, että kun ortodokseja haastetaan pyhien rukoilemisesta, he voivat hyvin puolustautua väittämällä, että samoin kuin me pyydämme esirukouksia läheisiltämme, voimme pyytää niitä pyhiltä. Esirukousnäkökulmaa painottava tulkinta pyhien rukoilemisesta vaikuttaa olleen keskeinen Jumalansynnyttäjälle suunnatun pyynnön tulkinnassa Suomen ortodoksisessa kirkossa; käsittääkseni arkkipiispa Paavalin (1914–1988) myötä meillä alettiin käyttää pyynnöstä muotoa: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät esirukouksillasi!”. Lisäystä ”esirukouksillasi” motivoi ekumeeninen näkökulma. Sehän korostaa, ettei Maria ole pelastuksen lähde. Nykyään kovinkaan moni pappi ei kuitenkaan liitä tuota lisäystä pyyntöön. Yleensä kirkossa rukoillaan yksinkertaisesti: ”Kaikkeinpyhin Jumalan synnyttäjä, pelasta meidät!”

En ole ollenkaan perehtynyt siihen, mikä selittää paluuta alkuperäiseen muotoon enkä tiedä myöskään, kuinka laajalle levinnyt arkkipiispa Paavalin käyttämä muoto oli. Mutta pohdin kuitenkin, voisiko lyhyemmän muotoilun suosiminen selittyä sillä, että se ilmentää paremmin ortodoksista uskoa. Olen nimittäin siinä ymmärryksessä, että ortodoksisen teologin mukaan Jumalan äidiltä ei pyydetä ainoastaan esirukouksia. Itselleni tämä on tullut vastaan erityisesti anomuskanonissa Jumalansynnyttäjälle. Kyseessä on esirukouspalvelus, jossa Jumalansynnyttäjältä rukoillaan sekä sielun että ruumiin terveyttä aina toistaen pyyntöjen välissä: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät!” Kyseisessä kanonissa on kyllä vahva esirukouspainotus, mutta nähdäkseni se korostaa tämän rinnalla muun muassa sitä, että Jumalansynnyttäjä voi auttaa meitä, koska Jumalan äitinä hän voi välittää Poikansa siunauksia. Kanonissa rukoillaan esimerkiksi:

Puhdas Jumalan morsian, * sinä joka synnytit meidän Herramme, * himojen kuohujen voittajan, * tyynnytä myös rikkomusten aallokko.

– –

Riemun alkusyyn * sinä synnytit, oi puhtahin, * oi täytä minutkin nyt riemulla * antaen sydämeeni sammumaton ilosi.

– –

Nyt makaan * vuoteellani sairastaen, * eikä ruumiille parannusta ole.* Mutta anon sinua hyvää, joka * synnytit Jumalan, maailman Vapahtajan, * sairauden hajottajan. * Nosta sairauden turmiosta minutkin!

Nämä kolme katkelmaa havainnollistavat sitä, että Jumalansynnyttäjän uskotaan voivan lahjoittaa häntä rukoileville niin sielun kuin ruumiin parannus. Jos siis kysytään, mitä tarkoittaa se, kun rukoillaan Jumalansynnyttäjältä pelastusta, vastaus löytyy kaiketi tästä: kokonaisvaltaista sielun ja ruumiin terveyttä. Pääpaino toki ortodoksisuudessa on aina edellisessä, koska ruumiillisilla sairauksilla voi olla sielun kannalta tervehdyttäviäkin vaikutuksia.

Jos tulokulma pyhien rukoilemiseen on vahvan protestanttinen, ajatus siitä, että Jumalansynnyttäjä välittää pelastusta voi tuntua ongelmalliselta. Mutta mietin, voisiko rinnastus sakramentteihin auttaa ainakin luterilaisia: ne eivät ole armon lähteitä, mutta ne välittävät sitä. Samoin Jumalansynnyttäjällä ei ole mitään omaa pelastusta jaettavana, vaan hän lahjoittaa meille sitä, mistä on osallinen Jumalassa. Toisena rinnastuksena sakramenttien lisäksi voisi mainita apostolien tekemät ihmeet: he paransivat sairaita Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen voimalla. He eivät kuitenkaan olleet parantavan voiman lähteitä vaan välittäjiä. Heidän kykynsä parantaa ei ole mitenkään pois siitä, että perimmiltään Jumala on kaiken parannuksen ja pelastuksen lähde.

Käytännössä moni ortodoksi ei varmaan ollenkaan edes mieti tällaisia teoreettisia kysymyksiä, joita olen pyöritellyt näissä kahdessa kirjoituksessani. ”Perusortodoksin” arkisessa rukouselämässä Jumalansynnyttäjän rukoileminen on itsestäänselvyys eikä hänelle tulisi mieleenkään, että näin tehden hän antaisi Jumalalle kuuluvan kunnian tämän äidille. Päinvastoin! Ortodokseille on kokemuksellisesti selvää, että Jumalansynnyttäjä ja kaikki pyhät johtavat rukoilijansa Jumalan luo. Pyhien kautta luoksemme laskeutuva rakkaus vetää meitä kohti kaiken rakkauden lähdettä, kolmiyhteistä Jumalaa.

Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät! (Osa I)

Lukiessani luterilaisena ortodoksisuudesta törmäsin usein väitteeseen, ettei ortodoksisuus avaudu kirjoista vaan palveluksiin osallistumisesta. Tämä ajatus oli jotenkin rasittava, koska se vaikutti tekevän käytännössä mahdottomaksi ortodoksisuuden ymmärtämisen etäältä, ja koin vaikeaksi mennä paikan päälle palveluksiin. Satuin kerran kuitenkin huomaamaan, että Taiteiden yön merkeissä Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkolla oli ortodoksisuutta käsittelevä pieni luento ja hieman myöhemmin rukouspalvelus. Kuuntelin luennon, joka oli ihan informatiivinen ja antoisa. Sen jälkeen jäin pyörimään Helsingin keskustaan kuluttaakseni aikaa ennen rukouspalvelusta. Kun pari tuntia oli kulunut, astelin uudelleen kirkon luo. Koska kirkon ovet olivat auki enkä halunnut varsinaisesti osallistua palvelukseen, jäin ovenpieleen ihmettelemään, mitä sisällä tapahtuu. No, ei mennyt kauaakaan, kun kuulin kirkossa rukoiltavan: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät!”. Se riitti minulle. Kauheaa Marian palvontaa! Jeesus on ainoa Pelastaja, ei Maria! Lähdin saman tien kauhistuneena ja epäuskoisena pois. Ei ollut tosiaankaan sykähdyttävä kokemus.

Olin tietysti poikkeuksellisen kova änkyrä, mutta totta on sekin, etteivät luterilaiset tunnetusti suhtaudu pyhien rukoilemiseen myönteisesti. Tässä on todellinen ekumeeninen haaste. Usein ortodoksit pyrkivät selittämään pyhien rukoilemista rinnastamalla sen eläviltä esirukousten pyytämiseen; samoin kuin voimme pyytää ystäväämme rukoilemaan puolestamme, voimme pyytää pyhiä tekemään saman. Kyse ei ole siis siitä, että pyhä korvaisi Jumalan perimmäisenä toivona vaan ihan viattomasta esirukouspyynnöstä. Protestanteilla on toki tähän selitykseen kaksi standardivastausta: Ensimmäinen on se, ettei meillä ole mitään lupausta siitä, että Jumala kuulisi kuolleiden rukoukset. Tähän ortodoksit tapaavat vastata, että Kristuksessa kuolleetkin elävät. Mutta haluan nyt tarttua tarkemmin toiseen moitteeseen: rukoukset pyhille eivät todellakaan vaikuta rinnastuvan esirukouspyyntöihin, joita kohdistamme eläville; kukapa pyytäisi esirukousta anomalla ystävältään pelastusta.

Vaikka pyhien rukoilemisen suhteen onkin todellisia näkemyseroja, en ajattele, että ne ovat niin massiivisia kuin aluksi voisi ajatella. Yksi iso protestanttista pöyristystä selittävä tekijä on kielimuuri. Protestanttisuudessa termi ”pelastus” ymmärretään nimittäin hyvin kapeasti. Yleensä sillä viitataan ainoastaan syntien anteeksiantamukseen, joka perustuu sille, mitä Kristus on tehnyt ihmiskunnan edestä. Joskus toki pelastuksesta puhutaan myös ”taivaaseen pääsemisenä” tai kaikkena sinä, mitä Jumala tekee ihmisen elämässä, jotta hän viimeisellä tuomiolla kuuluisi lampaiden joukkoon. Ortodoksisuudessa pelastus on kuitenkin laajempi käsite, mikä on hyvin ymmärrettävää jo ihan Uuden testamentin valossa. Aina suomenkielisissä Raamatun käännöksissä ei tosin näy se, että alkukieli puhuu pelastamisesta, koska kreikan verbi σώζω käännetään usein parantamiseksi. Tämä tulee vastaan etenkin Jeesuksen parantamisihmeiden kohdalla. Mutta onneksi meidän käännöksissämme on silti kohtia, joista käy ilmi se, että Kristuksen rinnalla voi olla muitakin ”pelastajia”. Esimerkiksi apostoli Paavali sanoo itsestään:

– – heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia.

1 Kor. 9:22

Paavali myös kehottaa Timoteusta hoitamaan virkansa uskollisesti, jotta tämäkin voisi pelastaa kuulijansa:

Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä; sillä jos sen teet, olet pelastava sekä itsesi että ne, jotka sinua kuulevat.

1 Tim. 4:16

En vielä malta olla mainitsematta Jaakobin kirjeen vakuutusta kaikille kristityille:

– – niin tietäkää, että joka palauttaa syntisen hänen eksymyksensä tieltä, se pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden.

Jaak. 5:20

Kuten sanottu, σώζω-verbin merkityskenttä on laaja. Nämä kolme Raamatun jaetta liittyvät hyvin vahvasti ”sielun pelastukseen”, vaikka pelastaa-verbi ei viittaa vain siihen. Nostin nämä jakeet kuitenkin esille, koska ne havainnollistavat, ettei Raamattu rajaa edes sielun pelastamista yksin Kristuksen työksi. Tai no, toki pelastaminen on perimmiltään Kristuksen työtä, mutta kolme esimerkkiäni havainnollistavat, että hänellä on pelastamisessaan apuna muitakin ”pelastajia”, joiden työ ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että Jumala on pelastuksen perimmäinen lähde. Toivon tämän auttavan ymmärtämään, että kun ortodoksit rukoilevat: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät”, heidän tarkoituksenaan ei ole sanoa: Jumalansynnyttäjä, ole meille toinen pelastaja Kristuksen rinnalla. Ehtoopalveluksen loppu oikeastaan havainnollistaa tätä hyvin; heti kun on rukoiltu Jumalansynnyttäjältä pelastusta, pappi jatkaa: ”Kunnia olkoon Sinulle Kristus, meidän Jumalamme, meidän toivomme, kunnia Sinulle!” Ortodoksin mieleenkään ei tule, että Jumalansynnyttäjälle esitetyn pyynnön ja Kristukselle lausutun kunnian välillä olisi ristiriita. Mutta jätän ensi kertaan sen, mitä ortodoksi tarkoittaa lausuessaan tuon pyynnön.