Andreas

Uuspatristisuuden järjettömyys

Opiskelukaverini Joona Korteniemi julkaisi reilut pari viikkoa sitten Katolista hapatusta -blogissa jutun idän ja lännen vastakkainasettelusta uuspatristisessa ortodoksisessa teologiassa. Uuspatristisella teologialla viitataan 1900-luvun ortodoksista teologiaa hallinneeseen suuntaukseen. Sen perustavana lähtökohtana oli, että Bysantin kukistumisen jälkeen ortodoksisuus oli jossain määrin turmeltunut, koska se oli joutunut läntisten ajattelutapojen vankeuteen. Oman ajan ortodoksisen teologian keskeiseksi tehtäväksi hahmotettiin palaaminen kirkkoisien teologiaan. Painotus siitä, että pitäisi irtautua läntisistä, skolastisista ajattelutavoista, toi monien uuspartistikkojen tuotantoon jyrkän idän ja lännen vastakkainasettelun. Joona kritisoi blogikirjoituksessaan uuspatristista teologiaa juuri kärkevistä vastakkainasetteluista, joissa läntinen teologia näyttäytyy pinnallisena, juridisena ja rationalistisena, kun taas itäinen teologia on syvää, mystistä ja kokemuksellista. Uuspatristiskot antavat ymmärtää, että idän ja lännen kristillisyys olisivat aivan perustavalla tavalla erilaisia. Tosin minun tekisi mieli sanoa, etteivät kaikki uuspatristikot ole kuitenkaan samasta puusta veistettyjä: isä Georges Florovski (1893–1979) on esimerkiksi huomattavasti maltillisempi teologi kuin isä John Romanides (1927–2001).

Minä altistuin uuspatristiselle teologialle, kun tutustuin luterilaisena ortodoksisuuteen kirjallisuuden ja nettimateriaalin kautta. Tiedän, että monet ovat innostuneet ortodoksisuudesta esimerkiksi Vladimir Losskin (1903–1958) Idän kirkon mystisen teologian tai John Romanideksen tuotannon äärellä, mutta minulle heidän rankat idän ja lännen vastakkainasettelunsa olivat kärkevyydessään luontaantyöntäviä. Tosin Romanidesta en ole itse edes lukenut, vaan olen törmännyt netissä ortodoksiseen apologetiikkaan, joka on ammentanut häneltä vaikutteita. Ehkäpä nettiapologetiikassa Romanideksen sinänsä kovat väitteet vielä kärjistyvät. No, joka tapauksessa uuspatrismin vaikutuksesta minulle suureksi älylliseksi ongelmaksi tuli vaikutelma, ettei järjellä ole mitään paikkaa ortodoksisuudessa; idässä todellisia teologeja ovat rukoilijat ja niinpä asioiden rationaalisen käsittelyn voi jättää skolastikoille. Kärjistyksestä syntynyt ongelmani oli se, että ortodoksisuus vaikutti epäinkarnatoriselta. Jos näet Jumalan Poika omaksui eheän inhimillisen luonnon, johon kuuluu järki, kaipa järjellä pitäisi olla jokin paikka teologiassa!

Yksi merkittävä askel tielläni ortodoksi oli Marcus Plestedin kirja Orthodox Readings of Aquinas, joka käsittelee sitä, miten Tuomas Akvinolaisen tuotantoon suhtauduttiin Bysantissa. Olen kuullut kyseistä teosta kohtaan kritiikkiä myöhemmin, mutta minulle Plested osoitti, ettei itäisen teologian tarvitse olla järkeä väheksyvää. Teoksesta käy ilmi, että eräät bysanttilaiset teologit suhtautuivat Akvinolaiseen hyvin arvostavasti ja ajattelivat, että hän erehtyi vain muutamassa opissa. He eivät sinänsä vierastaneet hänen skolastista tulokulmaansa teologiaan.

Myöhemmin olen lukenut vielä lisää ja vakuuttunut siitä, ettei järkeä ole suinkaan väheksytty ortodoksisessa teologiassa. Pidin viikko sitten esitelmän Itä-Suomen yliopistossa, jossa toin ilmi, että pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan järjen päätelmien avulla voidaan päätyä jopa siihen, että Jumala on kolminaisuus. Tällaista uskoa järjen kykyihin ei ollut edes Akvinolaisella; Tuomaalle kolminaisuusoppi oli erityinen ilmoitustotuus, jota ihminen ei pysty tietämään järjen varassa. Väitöskirjaopinnoissani olen puolestani tutustunut keskiajan läntiseen mystiikan traditioon. Tutkimastani kokemuksellisesta mystiikan perinteestä on kuiva rationaalisuus kyllä kaukana.

Näillä huomioilla haluan oikeastaan vain sanoa, että komppaan Joonan uuspatrismin kritiikkiä aika vahvasti. Joonan tavoin olen ihan samaa mieltä siitä, että uuspatristisuus toi 1900-luvun ortodoksisuudessa pinnalle kauniita piirteitä ortodoksisesta perinteestä, mutta olen iloinen, jos ortodoksisuus voisi etääntyä tällä vuosituhannella aivan turhaista vastakkainasetteluista. Ikävä kyllä kärjistykset vieläkin elävät. Luin tänä syksynä Eugenia Konstantinoun uuden kirjan Thinking Orthodox: Understanding and Acquiring the Orthodox Christian Mind. Teoksessa korostuu vahvasti läntisen kristinuskon rationalismi ja vieraantuneisuus patristisesta ajattelusta. Väitteiden tueksi vedotaan John Romanidekseen ja tämän oppilaaseen metropoliitta Hierotheos Vlachokseen (1945–). Konstantinoun mukaan idän ja lännen välillä on suunnaton kuilu, joka ei niinkään liity yksittäisiin opinkohtiin vaan mielenlaatuun, joka värittää teologian tekemistä.

Kirjojen lisäksi on tietysti jo mainitsemani ortodoksisen nettiapologetiikan maailma, jossa uuspatristiset kärjistykset elävät vahvoina. Pidän hirveän ongelmallisena ilmiönä sitä, että netissä on usein protestanttisen taustan omaavia maallikkoteologeja (kuten minä…), jotka vetävät tavattoman jyrkkiä rajoja lännen ja idän välille. Tuntuu siltä, että protestanttisuuden älyllinen tulokulma uskoon periytyy netissä käytävään poleemiseen keskusteluun: Annetaan triumfalistinen kuva siitä, että idässä kaikki on opillisesti oikeaa ja puhdasta, kun taas länsi on rationalismissaan pohjattoman mätää. Annetaan ymmärtää, että yhtymäkohdat idän ja lännen kristillisyyden välillä ovat vain pinnallisia. Luodaan vaikutelma, että keskeistä on uskon totuuksien rationaalinen hallinta. Jos tällainen oikeassa oleminen ja varmuus omista käsityksistä vallitsee mieltä, sehän on aivan omiaan ruokkimaan ylpeyttä. Ortodoksisuudesta voi tulla ideologia, ja silloin uskon keskuksena ei ole suhde Kristukseen. Ajattelen, että tämän vaaran ehkäisemiseksi on tärkeää nähdä Jumalan hyviä lahjoja ortodoksisuuden ulkopuolellakin. Uskon, että ortodoksina on paljon helpompi nähdä roomalaiskatolilaisuudessa hyvää kuin tunnustuksellisena luterilaisena. Onhan meillä paljon yhteistä historiaa, selkeät yhteiset juuret.

Kaiken tämän uuspatrismin liittyvän kritiikin jälkeen olen kuitenkin sitä mieltä, että uuspatristikkojen esittämässä kritiikissä on kyllä puolensa. Vaikka olen ehdottomasti sitä mieltä, että joidenkin uuspatristikkojen lännen kritiikki menee överiksi kärkevyydessään, samalla olen heidän kanssaan samaa mieltä siitä, että idän ja lännen kristillisyys on hengeltään melko erilaista. Jos otan nimittäin vertailukohdaksi niin sanotut monofysiittiset/miafysiittiset kirkot, joista ero tuli jo aiemmin, silloin ne vievät pidemmän korren. Niiden hengellisyys on lähempänä omaani, koska se on tulokulmaltaan jotenkin kovin itäistä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että yksi keskeinen selittäjä tulokulman itäisyydessä on yhteinen antropologia. Mutta enpä kirjoita tästä nyt enempää. Ensi viikolla hahmottelen hieman, miksi uuspatristikkojen esittämässä kriitikissä on kuitenkin jotain perää.

Hyväntekeväisyysvinkki

Joulupaasto alkaa ensi viikon maanantaina, ja ajattelin sen kunniaksi laittaa tänne pienen vinkin hyväntekeväisyyteen liittyen. Ortodoksejahan kehotetaan joka paaston aika käyttämään paastoamalla säästetyt rahat vähäosaisten hyväksi. Yksi hyvä lahjoituskohde on tietenkin ortodoksien ihka oma Filantropia, joka on kansainvlinen diakonia- ja lähetysjärjestö. Sain kuitenkin kimmokkeen tähän kirjoitukseen siitä, että näin tapasin ystävääni, joka on syvällä hyväntekeväisyyskuvioissa pitkän kiinnostuksen ja nykyään ihan töidenkin puolesta. Hän sanoi, että jos jonnekin kannattaa laittaa rahaa, niin tänne:

GiveWell – Maximum Impact Fund

GiveWellin sivuilta saa kaiken tarvittavan tiedon, joten en kirjoita siitä itse enempää. Jos Jumala suo, ensi viikolla julkaisen taas normaalipituisen jutun. Nyt on ollut niin kiireistä, että rahkeet eivät riitä muuhun kuin mainostamiseen. Kaikesta huolimatta: hyvää paastoa!

Saisiko olla verilettuja?

Eräs kysymys, jossa idän ja lännen kristillisyys eroavat toisistaan, on verensyönti. Ensimmäisen vuosituhannen kanoneista voi huomata, että varhaisina vuosisatoina kristityt eivät nauttineet verta. Keskiajan kuluessa läntinen kristillisyys kuitenkin erkani tästä perinteestä, ja nykyään pidetään usein selvänä sitä, että Apostolien tekojen 15. luvussa mainitun Jerusalemin kokouksen verensyöntikielto oli vain aikasidonnainen myönnytys juutalaiskristityille. Luterilaiset tunnustuskirjat ovat nimenomaan tällä kannalla. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan:

Apostolit käskivät pidättymään verestä (Ap.t. 15:20) jne. Kuka tätä nykyään noudattaa? Ne, jotka eivät noudata tätä käskyä, eivät silti tee syntiä, koska itse apostolitkaan eivät tahtoneet rasittaa omiatuntoja tällaisella orjuudella, vaan antoivat kiellon vain tietyksi ajaksi pahennuksen välttämiseksi.
CA XXVIII, 65

Jos mietitään kumpi puoli on tässä kysymyksessä oikeassa, ortodoksille pitäisi ymmärtääkseni riittää se, mitä kanonit ja kirkon perinne asiasta sanovat. Ajattelen kuitenkin, että kysymyksen pohtiminen Raamatun äärellä voi olla monella tapaa hyödyllistä. Yksi hyöty on se, että taas kerran voidaan nähdä, miten Vanha testamentti antaa tulkinta-avaimet Uuden testamentin oikeaan ymmärtämiseen; kun huomioidaan Jerusalemin kokouksen päätöksen vanhatestamentillinen tausta, voidaan käsittää, että kyseessä ei suinkaan ole väliaikainen säädös. Mutta ennen kuin menen Vanhaan testamenttiin, lainaan kokouksen päätöstä:

– – niitä, jotka pakanuudesta kääntyvät Jumalan puoleen, vaan heille kirjoitettakoon, että heidän pitää karttaman epäjumalien saastuttamaa ja haureutta ja lihaa, josta ei veri ole laskettu, sekä verta. (j. 19–20)

Kokous vapautti pakanakäännynäiset noudattamasta Mooseksen lakia näitä kohtia lukuun ottamatta. Mutta mistä nämä kiellot nousevat? Vastaus on Kolmannen Mooseksen kirjan pyhyyslaki (3 Moos. 17–26). Pyhyyslain lukuisat säädökset kertovat, miten Israelin tulisi elää luvatussa maassa, jotta se ei saastuttaisi maata ja joutuisi karkotetuksi pois. Tämän viikon kirjoituksen kannalta olennaista on se, että vaikka yleensä ottaen pyhyyslain säädökset ovat nimenomaan Israelille suunnattuja, Israelin keskellä asuvilta pakanoilta vaaditaan muutaman säädöksen noudattamista kuoleman uhalla: laki linjaa, että sekä israelilaisten että sen keskellä asuvien muukalaisten on uhrattava poltto- ja teurasuhrit yksin Herralle (3 Moos. 17:8–9), heidän on pidättäydyttävä veren syömisestä (3 Moos. 17:10–14) ja epäsopivista, haureellisista seksuaalisuhteista (3 Moos. 18), jotka saastuttavat maan. Lisäksi heiltä on kielletty lapsien uhraaminen Moolokille (3 Moos. 20:2–5), koska se saastuttaa pyhäkön ja häpäisee Herran nimen.

Kun huomioidaan, että jo Vanhan liiton aikana Israelin kansan keskellä asuneilta muukalaisilta, eli pakanoilta, edellytettiin tiettyjen säädösten ehdotonta noudattamista, tämä tekee ymmärrettäväksi Jerusalemin kokouksen päätöksen – varsinkin, kun sen päätökset noudattelevat muukalaisia koskevia pyhyyslain säädöksiä. Vanhan testamentin taustan valossa käy selväksi, että varhaiskirkossa kukaan ei ollut sillä kannalla, että Mooseksen laki olisi täysin kumottu pakanoiden osalta. Kiista oli varsinaisesti siitä, riittääkö se, että pakanat noudattavat samoja säädöksiä kuin Vanhan liiton aikana vai tulisiko heiltä vaatia enemmän; pitäisikö heistä tulla lihallisesti juutalaisia ennen kuin he voivat olla uuden Israelin (kirkon) jäseniä? Ja tämä tulkinta sopii muuten loistavasti yhteen Roomalais- ja Galatalaiskirjeen keskeisen sanoman kanssa: pakanoiden ei tarvitse noudattaa tooraa, eli tulla juutalaisiksi, jotta heidät voitaisiin vanhurskauttaa.

Joissain protestanttisissa kommentaareissa on kiinnitetty ihan oikein huomiota siihen, että Apostolien tekojen 15. luvun taustalla on pyhyyslaki. Tästä huolimatta on väitetty, että Jerusalemin kokouksen päätös koskisi vain niitä pakanoita, jotka asuivat juutalaiskristittyjen parissa. Mutta tämä ajatus kuulostaa epäuskottavalta jo sen tähden, että kyseisistä teoista on niin kova rangaistus Vanhassa testamentissa. On myös huomionarvoista, että Jerusalemin kokous halusi pitää kiinni näistä muutamasta käskystä, koska ne ovat välttämättömiä (Ap. t. 15:28). Nimenomaan verikieltoon liittyen on mielenkiintoista panna merkille sekin, että vaikka kyseinen kielto vaikuttaa puhtaasti rituaaliselta säädökseltä, se mainitaan Vanhassa testamentissa jo paljon ennen Mooseksen lakia. Verikielto säädetään samalla, kun ihmiselle annetaan ensi kerran lupa syödä lihaa. Tuolloin Nooalle annetaan aivan sama perustelu verensyömisen kieltämiselle kuin pyhyyslaissa myöhemmin: veressä on elämä (1 Moos. 9:4; vrt. 3 Moos. 17:10–11). Näin Vanha testamentti tekee selväksi, että veressä oleva elämä on tarkoitettu syntien sovittamiseksi, ei syötäväksi. Tämä vastakkainasettelu murtuu ainoastaan silloin, kun Raamatussa ensi kerran kehotetaan nauttimaan verta:

Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.
Matt. 26:27–28

Vanhus Joosef Vatopedilainen

Reilu viikko sitten nostettiin haudasta vanhus Joosef Vatopedilaisen (1921–2009) maalliset jäännökset. Hän oli Athoksen erämaassa asuneen pyhän Joosef Hesykastin (1898–1959) hengellinen lapsi. Vanhus Joosef eli 12 vuoden ajan äärimmäisessä askeesissa ja kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen. Pyhän Joosefin kuoltua vanhus Joosefin ympärille syntyi vähitellen oma veljestö. Vuonna 1987 osa veljestöstä asettui vanhus Joosefin johdolla Vatopedin luostariin, ja vuonna 1989 loputkin tulivat perässä. Vuonna 1990 Vatopedista tuli jälleen yhteiselämäluostari, ja vanhus Joosef toimi sen hengellisenä isänä aina kuolemaansa saakka.

Vanhus Joosef on tehnyt minuun suuren vaikutuksen nettivideoiden kautta. On koskettavaa nähdä ja kuulla, miten läheinen suhde hänellä oli (on) Jumalaan vuosien kilvoittelun myötä. Ajattelin jo aiemmin laittaa tänne muutaman linkin videoihin, joissa hän on äänessä. Se jäi kuitenkin aiemmin tekemättä. Nyt hänen jäännöstensä ylösottaminen muistutti asiasta, joten tässä muutama video, joihin saa englanninkieliset tekstitykset. (Sori muutamien videoiden tunnelmamusiikista…)

Oikeasti inkarnatorista: pumpulitupot ja muut reliikit

Lähetyshiippakunnan dekaani Joel Kerosuo tekee Luterilainen.net-sivustolle mielenkiintoista sarjaa nimeltä Oikeasti luterilainen. Sarjan jaksot koskettavat usein luterilaisuuden suhdetta kirkon historiaan, ja siksi olen kuunnellut sitä melko aktiivisesti; luterilaisuuden ja tradition suhde on minusta tavattoman kiinnostava kysymys. Sarjassa tulokulma kirkon historiaan on leimallisen luterilainen, ja se tuodaan avoimesti esille. Varsinkin kirkkoisien tekstien tulkinnassa on minusta tyypillistä ”kotiin päin vetäminen”. Mutta ei se mitään, ymmärrän kyllä. Oikeasti luterilaisessa on välillä ollut myös ortodoksisuuden kritiikkiä, ja olen miettinyt, että Kerosuon kritiikkiin olisi kiva vastata. Niinpä aion tänään aloittaa tämän projektin.

Viime viikolla mainitsin lyhyesti, että Vanhassa testamentissa kuolema ja saastaisuus liittyvät yhteen; Mooseksen lain mukaan esimerkiksi ruumiin koskettaminen tekee saastaiseksi (4 Moos. 19:11–13). Tästä huomiosta sain idean, että voisin tällä viikolla avata hieman ortodoksista ajattelua reliikeistä, koska reliikeissä Mooseksen lain ajatus kuolleen saastaisuudesta kääntyy päälaelleen: ruumiin palasten tai pyhiin kosketuksissa olleiden esineiden kautta voidaan tulla osallisiksi Jumalan pyhyydestä. Käsittelen reliikkejä vastaamalla Kerosuon reliikkien kunnioittamisen kritiikkiin, joka esitetään Oikeasti luterilaisen osassa 32 Suudelmia ja pumpulitukkoja.

Kerosuo johdattelee kuuntelijan reliikkien äärelle kertomalla ystävänsä ja tämän puolison piipahduksesta montenegrolaisessa luostarissa. Luostarin yhteydessä oli luola, jonne pariskunta meni katsomaan, mitä siellä oikein on. Heille paljastui, että luolassa säilytettiin luostarin perustaneen munkin pyhäinjäännöksiä. Luolassa oli jonoa ja sairaita kannettiin jonon ohi. Kun ystävä puolisoineen lopulta pääsi luostarin perustaneen munkin pyhäinjännöksen lähelle, he kohtasivat munkin, joka kritisoi pariskuntaa, koska nämä eivät ymmärtäneet suudella hänen tarjoamaansa ristiä. Kerosuo väittää, että puista ristiä tarjottiin pussattavaksi, koska sitä oli tarkoitus kunnioittaa itse munkin ruumiin sijaan, jotta munkin maalliset jäänteet olisivat pysyneet paremmassa kunnossa. Kuulostaa kummalliselta: Meillä ortodokseilla on kyllä ajatus kosketusreliikeistä, eli siitä, että reliikkien kanssa kontaktissa olleet esineet pyhittyvät, mutta väite siitä, että risti toimisi kosketusrliikkinä on minusta outo. Monet ortodoksit painottavat nimittäin sitä, että ristiä ei pitäisi viedä pyhäinjäännösten ylle, koska risti pyhittää eikä sitä tule pyhittää. Kaikki eivät ole tässä tosin ehdottomia. Mietin kuitenkin, että voisiko olla, että pappi tarjosi ristiä erotellakseen turisteista ortodoksit, jotta vain jälkimmäiset pääsisivät reliikin luo? Oli miten oli. Pieni kertomus antaa pohjan Kerosuon reliikkien kritiikille.

Kerosuo ortodoksisen reliikkiteologian kritiikki rakentuu jonkinlaisen rappioteorian varaan: Varhaiskirkossa marttyyreja muisteltiin luterilaisen tunnustuksen hengessä uskon esikuvina. Heidän reliikkinsä kerättiin talteen ja jumalanpalveluksia vietettiin marttyyrien hautojen luona, koska näin todistettiin ylösnousemususkoa, joka oli kreikkalaiselle maailmalle vieras. Pyhien ja heidän maallisten jäänteidensä kunnioittamisen lähtökohta oli siis täysin oikea, mutta vähitellen historian saatossa reliikkien kunnioitus lähti vinoutumaan ja otti jopa taikauskoisiakin muotoja. Kerosuo kritisoi aika paljon juuri ajatusta kosketusreliikeistä. Hänen mielestään pumpulitupot, jotka välittävät armoa, koska ne on kostutettu reliikeillä pyhiteyllä öljyllä, on luterilaisesta vinkkelistä eriskummallinen ajatus ja kaukana ensimmäisten kristittyjen tavasta kunnoittaa pyhiä uskon esikuvina. Kosketusreliikit toimivat esimerkkinä siitä, että meidän tulisi aina palata Raamattuun, jotta sinänsä oikeat asiat eivät lähtisi väärille raiteille.

Kun kuuntelin kosketusreliikkien kritiikkiä, minussa heräsi ajatus, että kyllähän tuon kritiikin ymmärtää. Vaikka myönnettäisiinkin, että reliikit voisivat olla pyhitettyjä, koska Pyhä Henki on pyhien ruumiissa läsnä (1 Kor. 6:19), on jonkin sortin venytys päätellä tästä, että reliikeistä pyhyys voisi vielä tarttua eteenpäin. Mutta sitten mieleeni tuli, että Apostolien teoistahan löytyy aiheen kannalta kaksi olennaista kohtaa:

Kannettiinpa sairaita kaduillekin ja pantiin vuoteille ja paareille, että Pietarin kulkiessa edes hänen varjonsa sattuisi johonkuhun heistä.
(5:15)

Ja Jumala teki ylen voimallisia tekoja Paavalin kätten kautta, niin että vieläpä hikiliinoja ja esivaatteita hänen iholtansa vietiin sairasten päälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois.
(19:11–12)

Tässä meillä on raamatullisia esimerkkejä ”kosketusreliikeistä”: varjo, hikiliinat ja esivaatteet. Ei montenegrolainen meininki siis niin kovin kummallista taida ollakaan. Toki luterilainen voi sanoa, ettei meillä ole mitään Jumalan käskyä tai lupausta reliikkien parantavasta voimasta, mutta tähän sanoisin oikeastaan vain: mitä sitten. Jos reliikit parantavat ihmisiä ja vieläpä vahvistavat uskoa, eikö se todista siitä, että Jumala siunaa niiden kautta? Yksittäisten raamatunkohtien lisäksi reliikkejä tukee ylipäätään Vanhasta testamentista nouseva ajatus, että niin kuin saastaisuus niin myös pyhyys on tarttuvaa. Tästähän kertoo jo temppelin osien nimitykset: kaikkeinpyhimmässä on liitonarkki, joka on Jumalan erityisen läsnäolon paikka, ja temppelin etuhuonetta sanotaan pyhäksi, koska se on lähellä kaikkeinpyhintä. Ja pyhäkkö esineistöineen ja koko Israelin kansa olivat pyhiä sen tähden, että Jumala asui sen keskellä (vrt. 3 Moos. 22:32). Pyhyydessä on näin ollen asteita ja nämä asteet määrittyvät sen mukaan, kuinka läheisessä kontaktissa asia on ollut Jumalan erityisen läsnäolon kanssa. Tässä on tausta Apostolien tekojen maininnoille.

Kun Raamatussa nähdään, millainen suhde jo apostolien aikana oli näiden reliikkeihin, on vaikea ajatella, että reliikkien kunnioitus olisi pitkän kehityksen tulosta. Ohjelma tosin heittää esille pari kirkkoisäargumenttia reliikkien kunnioitusta vastaan: Ensiksi mainitaan pyhän Ignatios Antiokialaisen (k. 98–117) toive, että leijonat söisivät hänen ruumiinsa kokonaan, jottei siitä olisi vaivaa kenellekään. Toiseksi mainitaan pyhän Antonios Suuren (n. 253–358) käsky päästä merkitsemättömään hautaan, jotta hänen ruumiinsa ei joutuisi harhaoppisten jäännösten ryöstäjien käsiin. Näihin sanoisin vastineeksi, että omana aikanamme esimerkiksi pyhä Porfyrios Kausokalivialainen (1906–1991) käski, että hänen ruumiinsa tulisi haudata salattuun paikkaan. Hän ymmärtääkseni pyysi tätä nöyryydestä – ei siis sen takia, että hän olisi reliikkien kunnioittamisen kriitikko. Mielestäni p. Porfyrioksen esimerkin valossa voidaan kyseenalaistaa turhan pitkälle menevät johtopäätökset edellä mainituista pyhien pyynnöistä. Varsinkaan kun emme taida tietää, mitä p. Antonioksen mainitsemat reliikkien ryöstäjät olisivat halunneet niillä tarkkaan ottaen tehdä. (Vilkaisin muuten netistä patristisia perusteluja reliikkien puolesta ja törmäsin tähän englanninkielisten lainausten kokoelmaan. Kannattaa perehtyä, jos aihe kiinnostaa!)

Kerosuo ei käsittele edellä mainitsemiani raamatunkohtia reliikkien puolesta. Sen sijaan hän kertoo, että kun hän on etsinyt ortodoksisia perusteluja reliikkien tueksi, hän on lähinnä törmännyt siihen, että huomautetaan, ettei Mooseksen lain kuolemaa koskevat saastaisuussäädökset koske reliikkejä. Hänen mielestään tällainen argumentti menee ohi maalin: se ei oikein vakuuta pumpulituppojen pyhittävästä voimasta. Mutta minä väittäisin, että tuohon ortodoksiseen argumenttiin kätkeytyy syvyyttä, joka ei ole ehkä ihan heti ilmeistä. Voidaan nimittäin kysyä: miksi kuolema ei enää saastuta? Ja tähän ortodoksinen vastaus on se, että Jumalan Poika on kukistanut kuoleman (ks. tämä ja tämä). Tällaisesta näkökulmasta jokainen reliikki on itse asiassa todistus ylösnousemuksesta. Jumalallista elämää, ylösnousemuksen voimaa välittävät reliikit julistavat ainutlaatuisella tavalla, että kuolemaan kätkeytyy elämä; sitä, mitä ennen leimasi saastaisuus ja Jumalasta vieraantuneisuus, määrittää nyt elämää antava Jumalan läsnäolo.

Vaikka pidän paljon Kerosuon letkeästä tyyllistä, minulle tuli ohjelmaa kuunnellessa päälimmäiseksi fiilikseksi se, että onpa luterilaisuus älyllistä. Kerosuo kummeksuu niin hirveästi sitä, miten pumpulitupot tai muu pyhitetty materia voisi välittää Jumalan armovoimaa. Mutta minun tekisi mieli parahtaa: Reliikithän ovat syvästi inkarnatorisia! Nehän todistavat aivan äärettömän konkreettisesti, että Jumala välittää läsnäoloaan aineen kautta! Myös Kerosuon kummastelemat suojeluspyhät korostavat uskon inkarnatorisuutta: meille ortodokseille on luonnollista ajatella, että eri asioille on omat suojeluspyhänsä, koska maallisen ja taivaallisen elämän välillä on jatkumo; jos joku on täällä ajassa erikoistunut johonkin asiaan, on luontevaa kääntyä hänen puoleensa siinä asiassa, kun hän on päässyt kirkkauteen. Ajallisen ja iankaikkisen, maallisen ja hengellisen välillä ei ole minkään sortin kuilua. Jumalan armo voi pyhittää aineen ja kirkastaa maalliset elämämme.

Muistan, että kun olin päättänyt liittyä ortodoksiseen kirkkoon, reliikit eivät aluksi tuntuneet mitenkään ”omalta jutulta”. Ymmärsin kyllä heti, että niissä näkyy ihan sama Jumalan alentuvan rakkauden ajatus kuin kaikkialla muuallakin ortodoksisessa teologiassa; se miten Jumala luotunsa kautta laskeutuu luoksemme, jotta voisimme tulla hänen rakkaudestaan osallisiksi. Mutta ei mennyt kauankaan, kun aloin ymmärtää reliikkejä jo hieman kokemuksellisestikin. Reliikkien synnyttämät kokemukset ovat monille ortodokseille tuttuja. Ja jos luterilainen yrittää todistaa, että reliikit ovat tulosta kirkon rappioon ajautumisesta, ortodoksin on aika vaikea niellä väitettä, mikäli hän on itse kokenut Jumalan intensiivistä läsnäoloa reliikkien äärellä. Jos reliikit kiinnostavat, Suomessa mahtava paikka reliikkien äärellä piipahtamiseen on Kerosuon useaan kertaan mainitsema Valamon luostari. Siellä ei ole pakko edes suudella ristiä, jotta pääsee ihmettelemään. Tervemenoa!

Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista

Viime kirjoituksessani kritisoin luterilaisuutta siitä, että Jumalan anteeksiantamus on siinä ikään kuin juridisten lukkojen takana. Tarkoitin ilmaisulla sitä, että Jumalan anteeksiantamuksen ehtona on se, että synti hyvitetään täysin: Jumalan anteeksiantamus vaatii, että hänen lakinsa täytetään kirjainta myöten ja että sen määräämä rangaistus kärsitään täysin. Ja koska syntiset eivät tuohon pysty, Kristus hankki meille anteeksiantamuksen nimenomaan täyttämällä lain ja kärsimällä sen rangaistuksen. Ortodoksinen ajatus, että Jumala voisi antaa synnin anteeksi ilman tuollaista juridiikkaa, voi kuulostaa vetoavalta, koska Jumalan anteeksiantamus vaikuttaisi paljon ehdottomammalta. Ehdottomuuden ajatuksessa vaikuttaa kuitenkin olevan suuri ongelma: Raamattu sanoo aivan suoraan, että ”ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista.” (Hepr. 9:22). Raamatunkohta näyttää selvästi kieltävän sen, että Jumala voisi antaa synnit anteeksi tuosta vain ilman sovitusuhria. Tänään haluan haastaa tämän tulkinnan.

Heprealaiskirjeen kohta vaikuttaa äkkiseltään hyvin yksiselitteiseltä, varsinkin jos on omaksunut syvällisesti protestanttisen sovitusopin. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, että jokainen Raamattua lukeva tuo mukanaan oletuksia tulkitessaan mitä tahansa tekstiä. Nähdäkseni Heprealaiskirjeen jakeen kohdalla protestanteille on tyypillistä olettaa, että verenvuodattaminen tarkoittaisi Kristuksen sovitustyötä ja syntien anteeksiantamus sitä, että Jumala ei lue ihmiselle tämän syntejä. Mutta nämä kaksi ajatusta ovat nimenomaan tiedostamattomia oletuksia, jotka eivät todellisuudessa ole kovin vankalla pohjalla.

On kyllä periaatteessa mahdollista, että verenvuodattaminen on synekdokee, eli retorinen kuvio, jossa osaa käytetään kokonaisuuden sijaan; tässä tapauksessa Kristuksen sovitustyön yksi osa, eli verenvuodattaminen, viittaisi koko sovitustyöhön. Tämä ei ole kuitenkaan kyseisen jakeen kohdalla mitenkään itsestäänselvä tulkinta; itse asiassa kun kiinnitetään huomiota jakeen kontekstiin, verenvuodattamisen pitäminen synekdokeena käy epäuskottavaksi. Heprealaiskirjeen kirjoittaja näet tuo yhdeksännessä luvussa ilmi juuri ennen jaetta 22, että Vanhan liiton uhrien veri puhdisti (ulkoisesti) niin Jumalan kansan kuin pyhäkön esineet (j. 19–21). Näin ollen veri ei viittaa Hepr. 9:22:n kontekstissa sovitustyöhön vaan ihan konkreettiseen vereen, joka on jostain syystä syntien anteeksiantamuksen edellytys. Eikä jakeen 22 lausuma liity vain Kristuksen vereen vaan myös eläinuhrien vereen, koska kirjoittaja jatkaa heti seuraavassa jakeessa:

On siis välttämätöntä, että taivaallisten kuvat [ilmestysmaja esineistöineen] tällä tavalla puhdistetaan, mutta että taivaalliset itse puhdistetaan paremmilla uhreilla kuin nämä.

On huomionarvoista, että Heprealaiskirjeen kirjoittaja liittää verellä puhdistamisen ja anteeeksiantamuksen toisiinsa. Tämä on ymmärrettävää, koska kreikan sanan ἄφεσις (afesis) merkityskenttä on melko laaja: se tarkoittaa kyllä anteeksiantamusta ja rangaistuksesta vapaaksi pääsemistä mutta myös vapauttamista. Kontekstissaan jakeen 22 on luontevaa tulkita väittävän, että ilman verenvuodattamista ei ole vapautumista synnin saastaisuudesta. Väittäisin, että tämä on ainoa tulkinta, joka on ymmärrettävä myös Vanhan testamentin valossa: Vanhan testamentin mukaanhan Israelin synnit saastuttivat heidän itsensä lisäksi maan ja pyhäkön, ja tämän takia Jumala sääsi suuren sovituspäivän papiston, kansan sekä pyhäkön sovittamiseksi (3 Moos. 16:16–20,24). Mielenkiintoista on se, että suuren sovintopäivän kuvauksessa sovittaminen, puhdistaminen ja pyhittäminen ovat synonymisiä käsitteitä (3 Moos. 16:19–20). Heprealaiskirjeen perusteella listaan voisi lisätä mukaan anteeksiantamisen.

Heprealaiskirjeen 9:22:n lähikontekstin ja suuren sovintopäivän kuvauksen valossa on ilmeistä, ettei Heprealaiskirjeen kirjoittaja väitä Kristuksen sovitustyön olevan anteeksiantamuksen juridinen ehto; eihän Jumala vaadi esimerkiksi pyhäkön esineistöltä juridista täydellisyyttä. Mutta miksi verenvuodatusta sitten tarvitaan, jotta saastaisuudesta voitaisiin puhdistua? Kun muistetaan, että suuren sovintopäivän kuvaus samaistaa puhdistamisen ja sovituksen, voidaan huomata, että Kolmas Mooseksen kirja vastaa veren vuodattamisen tarpeeseen heti suuren sovintopäivän kuvauksen jälkeen:

Kuka ikinä Israelin heimosta tai muukalaisista, jotka asuvat teidän keskellänne, syö verta, mitä tahansa, sitä ihmistä vastaan, joka verta syö, minä käännän kasvoni ja hävitän hänet kansastansa. Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä.
(17:10–11)

Heprean sana נֶ֫פֶשׁ (nefesh) tarkoittaa tarkkaan ottaen elinvoimaa, elämää. Siispä sovitus/puhdistus/anteeksiantamus tapahtuu veren vuodattamisen kautta, koska veressä oleva elämä puhdistaa saastaisuuden. Ajatus elämän puhdistavasta voimasta ei ole yllättävä, koska toorassa kuolema (elämän puute) ja saastaisuus kietoutuvat toisiinsa (esim. 4 Moos. 12:12; 19:13; 3 Moos. 11:24–25). Tämä huomio vie meidät takaisin viime viikon kirjoitukseeni, jossa kantavana ajatuksena on Jumalan elämän ratkaiseva rooli sovituksessamme; jumalallinen elämä kukisti kuoleman ja synnin vallan täyttämällä tuonelan elämällään. Heprealaiskirje ja Kolmas Mooseksen kirja tuovat tähän täydentävän näkökulman: nimeomaan veressä oleva elämä puhdistaa saastaisuudesta ja vapauttaa kuolemasta. Hepr. 9:22 ei siis aseta anteeksiantamusta ”juridisten lukkojen taakse”, vaan se korostaa Jumalan Pojan eläväksi tekevän veren luovuttamatonta merkitystä puhdistumisellemme synneistämme. Samalla jae osoittaa, että vaikka viimeksi esittelemäni kirkkoisien sovitusoppi voi kuulostaakin filosofiselta spekulaatiolta, sillä on vankat juuret niin Uudessa kuin Vanhassakin testamentissa.

Ortodoksinen sovitusoppi

Luterilaisena minulla oli tapana katsoa pääsiäisenä aina pieni pätkä ortodoksista pääsiäisyön palvelusta. Palvelus vaikutti aina hyvin dramaattiselta ja tunnelmalliselta. Jo Ylen kautta välittyi kuva siitä, että pääsiäinen on ortodokseille todella suuri juttu. Mutta opillisesti orientoituneena luterilaisena minua vaivasi se, että vaikutti epäselvältä, mistä ortodoksit pääsiäisenä iloitsivat. Minulle pääsiäinen keskittyi pitkälti sovitusopin äärelle, ja siksi olin yrittänyt etsiä selkeää selvitystä siitä, miten ortodoksit määrittelevät sovituksen. En ollut kuitenkaan löytänyt mitään, mikä olisi tyydyttänyt minua. Siksi minusta tuntui, että ortodoksit juhlivat kyllä valoisasti sitä, että Kristus on kuolemallaan kuoleman voittanut, mutta he eivät oikein tarjonneet selkeää selitystä sille, miksi Kristuksen kuolema kukisti kuoleman. Ja toisaalta luterilaisena uskoin, ettei kuoleman voittaminen ole sinällään suuri juttu, vaan se, että Kristus on maksanut ihmiskunnan äärettömän syntivelan, jotta voimme saada syntimme anteeksi.

Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa sovituksen ”mekaniikan” voisi kiteyttää niin, että Jumalan laki vaatii sekä täyttämistään iankaikkisen elämän ehtona että iankaikkista kadotusta niille, jotka ovat sen rikkoneet. Kristuksen tehtävä hahmottuu tämän valossa: hän täytti lain puolestamme, kun meistä ei ollut sitä täyttämään, ja kärsi sen määräämän rangaistuksen sijassamme. Tämä on rationaalisesti hyvin koherentti malli, ja monet protestantivat pitävät sitä aivan luovuttamattomana kristinuskolle; pelastava usko hahmotetaan uskoksi juuri tällaiseen juridiseen sovitusoppiin. Kun netissä sitten kohtasin protestanttisen sovitusovitusopin kritiikkiä ortodoksien tahtolta, minua jäi vaivaamaan, mitä he oikein voisivat tarjota tilalle.

En oikeastaan tiedä, mikä ortodoksisen sovitusopin hahmottamisessa oli niin vaikeaa. Ehkäpä tulokulma on jotenkin kovin erilainen verrattuna luterilaiseen. Ortodoksinen sovitusajattelu aukeni minulle oikeastaan vasta silloin kun ortodoksisuus ylipäätään alkoi kirkastua minulle. Nähdäkseni ortodoksisen sovitusajattelun hahmottamiseksi on keskeistä ymmärtää synnin ja kuoleman luonne oikein: synti on poiskääntymistä Jumalasta, joka on kaiken elämän lähde, ja niinpä synnin seurauksena on välttämättä kuolema. Koska Jumala on itse Elämä, meidän sovittamisessamme on kyse siitä, että Jumala tulee ihmiseksi, yhdistää Jumalasta vieraantuneen luontomme jälleen jumaluuteen, pyhittää koko ihmiselämän jumalallisella läsnäolollaan ja lopulta täyttää itse kuoleman elämällään. Koska kuolema on elämän puutetta, Jumalan läsnäolo kukistaa sen. Ja tätä me juhlimme laulaessamme: Kristus nousi kuolleista kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Ortodoksiseen sovitusajatteluun liittyy myös muita piirteitä, kuten saatanan kukistaminen, mutta ymmärtääkseni kaikki kirkkoisät jakavat edellä esitetyn ”sovitusmallin”. Siksi uskallan kutsua sitä ortodoksiseksi sovitusopiksi, vaikken olekaan mikään virallinen opin linjaaja.

Ortodoksisen sovitusopin esityksestäni voi herätä ymmärrettävä kysymys: eikö Raamattu kuitenkin kuvaa sovitusta juridisesti? Se ehdottomasti tekee niin. Mutta juridisen kielen käyttö ei vielä johda protestanttiseen sovitusoppiin. Raamattu käyttää itse asiassa useita eri kuvia esittäessään sen, mitä Kristus teki ihmiskunnan puolesta. Suinkaan kaikki niistä eivät ole juridisia. Ortodoksina ajattelen, että raamatullisen kuvaston tarkoituksena on sanottaa eri tavoin sitä mysteeriä, jonka edellä pyrin ilmaisemaan. Kaikki kuvat ovat vain vajavaisia välineitä valottamaan sitä, miten Jumalan Poika mahdollisti paluumme Jumalan yhteyteen.

Ehkäpä taas tulemme siihen, mitä olen toistanut usein täällä: vaikka meidän sovitusajatteluamme voi johonkin rajaan asti sanottaa, ortodoksisuus aukeaa lopulta osallisuuden kautta. Sen sijaan, että rakentaisimme pikkutarkkoja rationaalisia selityksiä sovituksen mekaniikasta – mikä on kaiketi mahdottomuus – me pyrimme tulemaan osallisiksi jumaluudesta. Joka on itse saanut maistaa jumalallista elämää, ymmärtää kokemuksellisesti, miten elämä todella voittaa kuoleman. Uskon, että vaikka moni ortodoksi ei osaisikaan selittää ymmärretävästi ortodoksista sovitusoppia, he tietävät paljon syvemmällä tasolla, mitä Jumalan Poika on elämällään ja kuolemallaan lahjoittanut meille. Ja tämän kokemuksellisen ymmärryksen tähden kirkko juhlii pääsiäistä niin valoisasti, että monet protestantitkin avavaat televisionsa tullakseen osallisiksi ylösnousemuksen ilosta.

Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon – sovellus maallikolle

Viime viikolla jaoin pyhittäjä Siluanin elämästä erän kohtauksen, joka oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Toinen kohtaus, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, on varmasti se kaikkein kuuluisin pyhän Siluanin elämässä: kun hän kamppaili ylpeyttä vastaan, hän sai rukouksessa Jumalalta vastauksen, joka leimaisi koko hänen hengellisyyttään aina hänen elämänsä loppuun asti. Tässä jälleen lainaus pyhän Sofronin kirjasta:

Eräänä yönä hän [Siluan] taisteli tuskaisesti riivaajia vastaan, eikä kaikista pyrkimyksistään huolimatta pystynyt rukoilemaan puhtaasti. Hän nousi jakkaralta tehdäkseen kumarruksia. Silloin hän näki riivaajan valtavan hahmon ikonin edessä odottamassa kumarrusta itselleen. Kelja oli täynnä riivaajia. Siluan istui taas jakkaralle, kumartui ja raskain sydämin lausui rukouksen: ”Herra, sinä näet, että minä haluan rukoilla sinua puhtain mielin, mutta riivaajat estävät minua. Opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, etteivät ne häiritsisi minua.” Ja hän kuuli vastauksen sielussaan:
– Ylpeät kärsivät aina riivaajista.
– Herra, Siluan sanoi, opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, että sieluni nöyrtyisi.
Ja taas hän kuuli Jumalan vastauksen sydämessään:
– Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon.
Tuo lyhyt, rukouksessa käyty keskustelu Jumalan kanssa oli uusi, hyvin tärkeä tapaus isä Siluanin elämässä. Se opetti hänelle epätavallisen, käsittämättömän keinon, joka saattaa vaikuttaa julmalta, mutta hän otti sen vastaan iloisena ja kiitollisena. Hänen sydämensä tunsi, että Herra on hänelle armollinen ja ohjaa häntä. Mielensä pitäminen helvetissä ei ollut hänelle uutta. Ennen kuin Herra oli ilmestynyt hänelle, hän oli ollut siellä. Uutta Jumalan käskyssä oli ”äläkä joudu epätoivoon”.
Arkkimandriitta Sofroni Saharovilainen: Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, s. 45–46. Valamon luostari 2005

Olen kuullut eräältä tutulta papilta, että kun kerran eräs nunna kysyi pyhältä Sofronilta, mitä oikein tarkoittaa ”pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon”, tämä olisi kehottanut nunnaa olemaan miettimästä asiaa, koska lausuma ylitti hänen hengellisen kypsyytensä. Pyhittäjä Siluanin kuulemien sanojen merkitys on joskus pyörinyt minullakin päässä ja olen ehkä jotain uskaltanut veikkaillakin. Suureksi ilokseni satuin muutama viikko sitten törmäämään pyhän Sofronin oppilaan, arkkimandriitta Zachariaksen, kirjaan, jonka englanninkielisen käännöksen nimi on The Enlargement of the Heart. Tuossa kirjassa arkkimandriitta Zacharias kertoo, miten maallikot voivat hyvin saavuttaa sen hengellisen hyödyn, joka on pyhän Siluanin saaman vastauksen tarkoituksena. Hänen mukaansa meidän pitää koko ajan kiittää Jumalaa kaikesta ja aina lisätä heti perään: vaikka olenkin arvoton.

Ei ole vaikea nähdä, miten hengellisesti hyödyllinen tämä harjoite on: kaikesta kiittäminen auttaa näkemään kaiken Jumalan lahjana ja oman arvottomuuden korostaminen alleviivaa sitä, että todella kaikki on Jumalan sulaa lahjaa. ”Jos pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon” kuulostaa julmalta, tämä ”maallikkosovellus” on ainakin lempeä tapa kasvaa syvempään nöyryyteen ja Jumalan rakkaudesta iloitsemiseen.

Pyhän Siluanin muisto

Huomenna (24.9.) ortodoksinen kirkko muistelee pyhittäjä Siluan Athosvuorelaista (1866–1938). Hän oli yksinkertainen munkki Athosvuoren Pyhän Panteleimonin luostarissa. Kenties hän olisi jäänyt täysin unohduksiin, ellei pyhä Sofroni Athosvuorelainen (1896‒1993) olisi tehnyt häntä tunnetuksi. Minulle Siluan on tärkeä pyhä. Hänen herkkyytensä ja koko maailmaa syleilevä rakkautensa kolahtavat kovasti. Hänen muistopäivänsä toi mieleeni erään minuun syvän vaikutuksen tehneen kohtauksen Siluanin elämästä. Haluan jakaa sen tässä hänen muistonsa kunniaksi:

Sen jälkeen kun Siluan oli saanut kokea helvetin kärsimyksiä ja kun Jumala oli kehottanut häntä: ”Pidä mielesi helvetissä”, hän alkoi rukoilla erityisesti vainajien puolesta, jotka riutuvat helvetissä, mutta hän rukoili myös elävien ihmisten ja tulevien sukupolvien puolesta. Hänen rukouksensa ylitti ajan rajat, eikä se kiinnittänyt huomiota ihmiselämän ohimeneviin ilmiöihin, kuten ihmisten jakamiseen ystäviin ja vihollisiin. Hän murehti maailman tähden ja sai nähdä ihmiset vain kahtena ryhmänä: toisen muodostavat ne, jotka ovat oppineet tuntemaan Jumalan ja toisen ne, jotka eivät ole oppineet. Hänestä oli sietämätöntä tiedostaa, että ihmiset joutuvat nääntymään helvetin synkässä pimeydessä.
Muistan hänen keskustelunsa erään erakkomunkin kanssa. Tämä sanoi:
‒ Jumala rankaisee kaikkia jumalattomia. He joutuvat palamaan ikuisessa tulessa.
Hän oli ilmeisesti tyytyväinen siitä, että heitä rangaistaan ikuisella tulella.
Siluan vastasi huolestuneena:
‒ No, sanohan, jos sinä pääset paratiisiin ja näet sieltä, että joku palaa helvetin tulessa, niin voitko olla silloin levollinen?
‒ Mutta minkä sille voi, oma syynsä, munkki vastasi.
Siihen Siluan vastasi murheellisena:
‒ Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta.
Arkkimandriitta Sofroni Saharov: Pyhittäjä Siluan Athosvuoralainen, s. 51. Valamon luostari 2005

Pyhään Siluaniin tutustumiseksi, suosittelen lämpimästi edellä lainaamaani pyhän Sofronin teosta, jonka suomenkielinen käännös on ollut tosin jo pitkään loppuunmyyty. Jos kyseistä teosta ei onnistu saamaan antikvariaatista käsiin, ainakin Siluanin synaksarion on helposti luettavissa. Se löytyy täältä.

Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!

Synti on ongelma, ei Jumala

Ollessani luterilainen näin netissä tämän videon, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Videolla ortodoksipappi tekee karkean vastakkainasettelun protestanttisen ja ortodoksisen pelastuskäsityksen välillä. Hän havainnollistaa tuoleilla sitä, että protestanttisen opin mukaan Jumala suostuu kääntymään jälleen langenneen ihmisen puoleen vain silloin, kun Kristus täyttää juridiset vaatimukset, jotka ovat jumalayhteyden ehto. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala ei taas koskaan käänny ihmisestä pois vaan pyrkii itsepintaisesti saamaan ihmisen takaisin yhteyteensä. Ortodoksisuuden mukaan ihmisen ongelma ei ole näin ollen se, että Jumalan rakkaus olisi lakannut synnin tähden, vaan se, että ihminen hylkää rakastavan Jumalan. Niinpä pelastuksessa ei ole perimmiltään kyse siitä, että vihainen Jumala lepytetään rakastavaksi, vaan siitä, että ihminen löytää jälleen Jumalan rakkauden.

Vuosia sitten video tuntui minusta turhan kärjistävältä, koska luterilaisen opin mukaan Jumala samanaikaisesti vihaa ja rakastaa ihmiskuntaa: hän vihaa syntisiä, koska lain täyttäminen on rakastavan jumalasuhteen edellytys eikä yksikään langennut pysty elämään täydellisesti Jumalan tahdon mukaan. Samaan aikaan Jumala on kuitenkin rakkaudessaan lähettänyt Poikansa kuolemaan syntisen ihmiskunnan edestä, jotta voisimme pelastua. Tätä toista näkökulmaa tuo nettivideo ei huomio ollenkaan ja siksi se vaikutti olkinuken mätkimiseltä. No, olen nyt jälkeenpäin tullut siihen tulokseen, että vaikka video onkin yksinkertaistava, siinä on kyllä oma pointtinsa: ortodoksisuudessa Jumalan rakkaus ei ole samanlaisten juridisten lukkojen takana kuin protestanttisuudessa.

Raamattu kyllä sisältää paljon juridista kieltä ja korostaa sitä, että sovitus on jumalasuhteen palauttamisen edellytys. Jotkut ortodoksit menevät minusta liian pitkälle, kun he torjuvat juridisen kielen käyttämisen ja sovituksen tarpeen kokonaan. Aion käsitellä joskus myöhemmin tarkemmin sellaisia raamatunkohtia, joita protestantit nostavat oman sovitusoppinsa tueksi. Tässä kohden tahdon vain todeta, että minusta vaikuttaa siltä, että ortodoksisen ja luterilaisen ajattelutapojen erilaisuus palautuu siihen, miten teologista kieltä tulkitaan: ortodokseilla on esimerkiksi tapana ymmärtää Jumalan vihan viittaavan kokemukseen, joka ihmisellä syntyy, kun hän elää synnissä; kyse ei ole siitä, että synti vaikuttaisi Jumalassa sisäisen muutoksen, vaan siitä, miten me koemme Jumalan eläessämme tietyllä tavalla. Protestanttien keskuudessa on ymmärtääkseni hajontaa siitä, mitä Jumalan vihan ymmärretään loppujen lopuksi tarkoittavan. Pitääkseen kiinni siitä, ettei Jumala voi muuttua, ainakin joidenkin luterilaisten teologien mukaan viha on Jumalan iankaikkinen ominaisuus.

Jos sekä ortodoksit että luterilaiset pitävät sovitusta välttämättömänä, voisi ehkä ajatella, että näkemyserot ovat melko kosmeettisia. Mutta ainakin minulle ortodoksisella pelastusopin omaksumisella on ollut suunnattoman suuri vaikutus hengelliseen elämääni. Ortodoksina nimittäin näen Jumalan vielä vahvemmin ehdottoman rakkauden kautta. Jumala ei ole koskaan ongelmani, vaan ongelma on synti, joka etäännyttää minua Jumalasta. Tekemällä syntiä käännyn pois Luojani rakkaudesta ja vaivun luonnonvastaiseen tilaan. Jumala ei kuitenkaan koskaan käänny minusta pois eikä hylkää minua. Pahimmillaan hän jättää minut siihen tilaan, jossa olen, koska en halua tuntea häntä. Tällainen rakkauden täyteinen jumalakäsitys antaa ihan erilaisen lähtökohdan kilvoittelulle kuin sellainen, jossa Jumala edellyttää täydellistä kelpaavuutta pelastavan rakkautensa ehtona ja hylkää syntisen, jos tämä lankeaa johonkin julkisyntiin, eli huomattavaan moraaliseen rikkomukseen.

Minulle erot tiivistyvät siihen, että ortodokseille Jumala ei koskaan ole ongelma. Synti on ainoa ongelmamme. Siksi koko kristillinen kilvoittelu keskittyy synnin ja himojen voittamiseen. Mitä enemmän pääsemme vapaiksi kaikesta meitä kietovasta pahasta, sitä avoimempia olemme Jumalalle, joka on aina valmis rakkaudessaan asettumaan sydämiimme.