yksin Raamattu – Palasia

Luterilaiset kirkkoisät? Patrististen lähteiden anakronistisesta tulkinnasta

Mainitsin taannoin, että nykyään monet protestantit tahtovat korostaa sitä, että reformaatiossa ei hylätty kirkollista traditiota, vaikka painotettiinkin Raamattua uskon korkeimpana auktoriteettina. Tähän samaan painotukseen liittyy usein kirkkoisien teologian arvostaminen. Jotkut tunnustukselliset luterilaiset ovat menneet tässä jopa niin pitkälle, että ovat väittäneet ainakin joidenkin kirkkoisien ennakoineen pelastusopetuksellaan ja raamattunäkemyksellään luterilaisten tunnustuskirjojen opetusta. Kansainvälisesti tällaisista veikoista kuuluisin on varmaankin Missouri-synodin pastori William Weedon (ks. esim. tämä), Suomessa kenties Seurakuntaliiton Esa Yli-Vainio (ks. esim. tämä).

Sekä Weedon että Yli-Vainio Weedonilta ammentaen esittävät aivan mahdottoman määrän kirkkoisien lainauksia, jotka heidän mukaansa todistavat luterilaisuuden puolesta. Mutta heillä on ongelmallinen metodi. He irrottavat yksittäisiä jakeita eri isien laajoista tuotannoista ja lukevat niihin sisälle luterilaisia merkityksiä. Jotta kirkkoisiä ymmärrettäisiin oikein, yksittäiset lausahdukset tulisi tulkita osana isien kokonaisteologista ajattelua. Esimerkiksi pelastuskäsityksen ymmärtämiseksi on olennaista huomioida laajoja patristisen ajattelun teemoja sekä kunkin yksittäisen isän antropologinen malli ja syntikäsitys. (Maksimos Tunnustajasta ks. tämä) Annanpa joitain yleisluontoisia esimerkkejä.

Pelastusopin kontekstissa patristisesti orientoituneilla luterilaisilla on yleistä se, että jos patristisessa lähteessä puhutaan armosta pelastumisesta, tämän ymmärretään tarkoittavan sitä, että ihminen pelastuu yksin uskosta Kristuksen sijaissovitustyön tähden. Tällöin jätetään huomioimatta se, että kirkkoisä ei välttämättä puhu armosta samassa mielessä kuin luterilainen. Sanaan ”armo” luetaan näin ollen sisälle hyvin hienosyinen luterilainen ymmärrys käsitteen merkityksestä. Kirkkoisille vanhurskauttaminen oli kuitenkin luonteeltaan uudistumista ja täten armokin hahmottuu muuten kuin jonkinlaisena forenssisena vanhurskauttamisena (ks. tämä).

Isillä yksin armosta pelastumisesta puhutaan lähtökohtaisesti kasteen yhteydessä. Kasteessa näet ihminen saa kertakaikkisesti kaikki synnit anteeksi ilman omia tekojaan. Kasteen jälkeisten syntien anteeksisaamiseen puolestaan liitettiin laajalti esimerkiksi almut (ks. tämä ja tämä). Eli jos patristisessa lähteessä puhutaan voimakkaasti armosta pelastumisesta, kontekstina on ainakin melkein aina kaste. Joskus armosta pelastumisesta puhutaan tosin myös Kristuksen sovitustyön yhteydessä. Tällöin halutaan painottaa sitä, että Jumala ihmisrakkaudessaan päätti pelastaa ihmiskunnan. Jumala ei ollut siihen mitenkään velvollinen tekojemme tähden, vaan hän päätti ryhtyä toimeen sulasta laupeudesta.

Mikäli armosta pelastumisesta puhutaan yleisemmin yksittäisen uskovan kohdalla, tämäkin on ihan ymmärrettävää, koska ihmisen suhde Jumalaan on koko ajan jälkimmäisen vaikutuksen ja hyvän tahdon varassa. Pelastus ”yksin armosta” voi tarkoittaa vain sitä, että Jumala ei ole mitenkään velvollinen pelastamaan ihmistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että armon lahjana vastaanottavan ei tulisi nähdä vaivaa saadakseen lahjan. Näinhän on ”maallisestikin”. Lahjan voi saada täysin armosta, mutta on pitänyt esimerkiksi mennä paikalle, jossa lahjoja jaetaan. Tai pitää ojentaa kätensä, jotta saa otettua sulasta armosta annetun lahjan vastaan. (Jatkolukemisena ks. tämä) Kun huomioidaan tällainen armosta saamisen merkitys, ei ole yhtään ihmeellistä, että isät voivat olla kovia synergistejä ja samalla korostaa armosta pelastumista.

Kirkkoisillä löytyy joitain mainintoja vanhurskautumisesta yksin uskosta. Tähän sanoisin vain lyhyesti vastineeksi, että Pelagiuskin puhuu yksin uskosta vanhurskautumisesta. Tämä osoittaa nähdäkseni riittävästi sen, että pelastusopilliset käsitteet tulee tarkasti määritellä kunkin käsiteltävän teologin kohdalla, jotta välttää heidän teologiansa anakronistisen tulkinnan. Kannattaa ehdottomasti lukea tämä ja tämä, jos yksin uskosta kirkkoisillä kiinnostaa.

Edellä sanotun nojalla armosta pelastumisen ei voi itsestäänselvästi olettaa opettavan luterilaista pelastuskäsitystä. Muita vaihtoehtoja on monia. Luterilaista tulkintaa vastaan todistaa etenkin se, että vieraan vanhurskauden imputoimisen ajatus edellyttää taustakseen voluntaristisen jumalakäsityksen, joka syntyi vasta myöhäiskeskiajalla.

Armokysymykseen liittyy sovituksen luonne. Senkin suhteen on yleistä se, että kun Kristus kuvataan ihmiskunnan syntien sovittajaksi ja kun hänen sanotaan kärsineen synnin rangaistuksen, tämä tulkitaan heti luterilaisittain. Ajatuksena on siis se, että olisi jokin juridinen syntivelka, jonka sovittaminen vaatii helvetin rangaistuksen kärsimistä ristillä. Isät puhuvat kuitenkin kuolemasta synnin palkkana ja rangaistuksena. Ja Kristuksen kuoleman merkitys hahmottuu ontologisesti eikä taivaallisen juridiikan mukaan: Kun Elämä laskeutuu kuolemaan, kuoleman valta murtuu, koska se ei voi pitää sisällään Elämää. Tästä seuraa kaikkien ylösnousemus. Luterilaistyyliselle sijaissovitukselle ei löydy mitään patristista tukea.

Viimeisenä kysymyksenä mainittakoon yksin Raamattu -periaate. Yksittäisiltä isiltä löytyy katkelmia, joissa korostetaan Raamatun riittävyyttä kristillisen opin lähteenä. Löytyy myös kohtia, joissa julistaja kehottaa koettelemaan opetuksensa Raamatulla. Tällaisista lausumista on kuitenkin aika pitkä matka sola scripturaan. Voi näet ihan hyvin olla ortodoksi ja ajatella, että Raamattu pitää sisällään koko kristillisen opin ja että opetus pitää koetella Raamatulla. Tämä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että Raamatun rinnalla on kirkollinen traditio, joka ikään kuin kaivaa esille Raamattuun kätkettyjä aarteita, jotka eivät välttämättä ole ilmeisiä jokaiselle lukijalle. (Kirkkoisä Irenaeus jopa ajatteli, että yksin Vanhasta testamentista löytyy jo koko kristillinen oppi!)

Sola scripturaan liittyy historiallisesti tiettyjä oletuksia, joita ei löydy kirkkoisiltä. Näiden joukkoon kuuluu muun muassa se, että Raamatussa kullakin opilla on selkeä sijaintipaikkansa. Jos kuitenkin ajatellaan niin, että Raamattu sisältää implisiittisesti perusteet kaikille kristillisille opinkäsityksille, tällöin näkemys on ortodoksille ok. Itse asiassa kaikki uskovat opin johtamiseen jollain tasolla, ja kysymys onkin siitä, missä menevät opin johtamisen rajat. Tähän Raamattu ei tarjoa eksplisiittistä vastausta.

Havainnollistaakseni opin johtamista otan esimerkiksi sen, että luterilaisten mukaan ehtoollisen asetussanat vaikuttavat Kristuksen todellisen läsnäolon ehtoollisaineissa. Tätä ei sanota Raamatussa suoraan. Käsitys kaiketi johdetaan siitä, että Raamatussa ei ajatella olevan toista hyvää kandidaattia ehtoollislahjojen pyhittämiselle. Mutta kaipa ortodoksisen käsityksen Pyhän Hengen avuksi huutamisesta ehtoollislahjojen pyhittäjänä voisi ihan hyvin johtaa Kristuksen lupauksesta kuulla opetuslastensa rukoukset. Mistä siis tietää, kumpi kanta on oikea? Ortodoksi vastaisi varmaan niin, että Raamatussa kirkkoa sanotaan totuuden pylvääksi ja perustukseksi (1 Tim. 3:15), ja niinpä sen (tulkinnallisten) päätösten normatiivisuudella on Raamatun itsensä tuki. (Ks. tämä) (Tätä päättelyä voi viedä eteenpäin kirkon erehtymättömyyteen asti, kuten pyhä Augustinus teki.)

Oma kysymyksensä on vielä se, mitä opilla tarkoitetaan patristisissa lähteissä. Basileios Suuri voi näet puhua siitä, että kristillinen oppi löytyy kokonaisuudessaan pyhistä kirjoituksista. Samalla hän kuitenkin sanoo, että apostoleilta on periytynyt suullisena traditiona kirkollisia käytäntöjä, jotka ovat aivan yhtä velvoittavia kuin kirjoituksista löytyvät opetukset. Ei olisi näin ollen ollenkaan kummaa, että hänen ajattelussaan esimerkiksi kasteen toimittaminen kolminkertaisesti upottaen ei ole kirkon oppia, jonka tulisi löytyä Raamatusta. Sen sijaan se on velvoittava kirkollinen käytäntö. Kun luterilainen olettaa, että käytännöt sisältyvät kirkolliseen oppiin tai opetukseen, Basileiosta tulkitaan väärin.

Toivottavasti nämä tulkinnalliset avaimet voisivat auttaa kirkkoisien tarkempaan luentaan! On kuvaavaa, että yksikään akateeminen patristinen tutkija ei ole Weedonin ja Yli-Vainion linjoilla. Tämän pitäisi jo sinällään herättää kysymyksiä siitä, kuinka anakronistista heidän varhaiskristillisen teologian tulkintansa on.

Sola scripturan kaksi maailmaa ja humanistinen kielikäsitys

Olen kääntymyksestäni asti pyöritellyt mielessäni sitä, että protestanttisuudessa tämän maailman, jossa elämme, rinnalle tulee ikään kuin toinen maailma. Tämä toinen maailma on se juridiikan ja taivaallisten oikeuksien maailma, josta protestanttinen pelastusoppi löytää kotinsa. Se, mikä on totta tässä näkyvässä maailmassa, ei välttämättä ole ollenkaan totta tuossa toisessa. Täällä voi olla syntinen, toisessa maailmassa vanhurskas, jne. Ja olen tietysti yhdistänyt tämän kaiken nominalismiin, koska nominalismiin kytkeytyy tahtokeskeinen jumalakäsitys. Tuon jumalakäsityksen valossa ei ole yhtään selvää, että luotu kertoo Luojastaan mitään. Siksi on tämä näkyvä maailma ja sen sanoma ja sitten ikään kuin omalakinen erityisen ilmoituksen maailma, jossa pätevät eri pelisäännöt.

NO. Nyt löysin ihan mainion Ben Porterin kirjoituksen, joka pureutuu tähän pyörittelemääni ajatukseen minua paljon paremmin sola scriptura -periaatteen näkökulmasta. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten protestanttinen reformaatio omaksui humanistisen kielikäsityksen, jonka mukaan sanojen merkitykset eivät juonnu näkyvästä maailmasta. Sen sijaan merkitysten lähteenä nähdään ihmisen sisäinen, esteettinen, henkinen ja mielikuvituksellinen maailma. Protestanttisuudessa tämä kielikäsitys johtaa siihen, että Raamatusta tulee ikään kuin itsenäinen merkitysjärjestelmä, joka ei saa merkitystään esimerkiksi viittauksesta ulkomaailmaan tai historiaan. Sitten todellisen kristityn ajatellaan pystyvän hengellisesti tietämään, että Raamattu on inspiroitu ja myös ymmärtämään sitä oikein Hengen valaisemana. Mutta koko ajattelutavan taustalla on siis tietty kielifilosofia.

Tätä outoa kielifilosofista näkemystä vastaan Porter argumentoi, että kielen merkitys syntyy aina suhteessa kontekstiin: kirjoittajaan, lukijaan, kulttuuriin ja ympäröivään todellisuuteen. Ajatus Raamatusta kuin omana maailmanaan hämärtää sen, että Raamattu on osa muuta maailmaa. Se on syntynyt maailman keskellä, tietyssä kontekstissa, osana tiettyä traditiota. Sellaisena sitä tulee myös lukea.

Sola vai solo scriptura?

Mahtaako syynä olla postmodernismi aikamme ja sen tuomat ongelmat Raamatun ”selkeydelle”, kun olen näkevinäni, että nykyään monet konservatiiviset protestantit tykkäävät painottaa kirkollisen tradition merkitystä Raamatun tulkinnassa. He korostavat sitä, ettei sola scriptura (yksin Raamattu) -periaate tarkoittanut alkujaan sitä, että kukin kristitty ottaisi vain Raamatun käteensä ja päättelisi, millaista kristinuskon tulisi olla. ”Raamattusooloilusta” käytetään joskus termiä solo scriptura erotuksena sola scripturasta. Historiallisena protestanttisena käsityksenä esitetään se, että Raamattua pidettiin uskon korkeimpana auktoriteettina, jolla tulee koetella kaikki muut auktoriteetit. Tällaisen position nähdään pitävän kiinni kirkollisen perinteen merkityksestä, mutta samalla jättävän Raamatun sille kuuluvalle paikalle.

Minusta kenties paras sola vs. solo Scripturan kritiikki on tämä kirjoitus, johon on vielä tämä jatko-osa. Kirjoittaja argumentoi, että erottelu ei ole toimiva, kun näkökulmaksi otetaan tulkinnan normatiivisuus. Kaikkein traditiomyönteisempäänkin sola scripturaan on sisäänrakennettu vakaumus, että henkilön tulee pitäytyä johonkin uskonnolliseen käsitykseen vain silloin, kun hän arvioi tuon näkemyksen olevan Raamatun mukainen. Kun tämä periaate hyväksytään, kirkollinen traditio ei ole enää normatiivisessa asemassa vaan yksilön omatunto. Tuossa kirjoituksessa on hyviä esimerkkejä tästä vakaumuksesta, muun muassa Lutherin kuuluisat sanat Wormsin valtiopäivillä 1520.

Yksilön omantunnon painotus tarkoittaa normatiivisuuden kannalta solo scripturaa. On ihan sama, kuinka paljon ihminen lukee kirkkoisiä tai sitoutuu muodollisesti tunnustuksiin. Lopulta oma omatunto astelee kaiken yli, jos henkilö on vakuuttunut kantansa raamatullisuudesta. Kirjoituksessa tätä havainnollistetaan kahdella valtiolla. Toisessa on korkein oikeus ja alioikeuksia, toisessa vain korkein oikeus. Riippumatta siitä, onko valtiossa alioikeuksia, korkein oikeus on ylimmän tuomiovallan käyttäjä.

Kirjoituksen jatko-osan hyödyllisin pointti on minusta se, että kirjoittaja korostaa sitä, ettei hänen argumenttinsa ole luonteeltaan epistemologinen. Hän ei siis väitä, ettei protestantti voisi tietää, mitä Raamattu sanoo yhdestä jos toisestakin kysymyksestä. Sen sijaan kirjoittaja argumentoi, ettei protestantin tulkinta ole sinällään normatiivinen ilman kirkkoa. Taas voidaan rinnastaa maalliseen oikeuteen: ihminen voi ihan onnistuneesti päätellä, kuka on rikollinen tai mikä on lainvastaista, mutta tämä ei tarkoita sitä, että hänen ”tuomionsa” olisivat juridisesti velvoittavia.

Tuo jatko-osa muuten osoittaa hienosti senkin, etteivät kirkkoisät opettaneet sola scripturaa, vaikka heiltä löytyykin hyvin protestanttiselta raamattunäkemykseltä kuulostavia katkelmia. Tämän osoittaminen käy kiinnittämällä huomiota siihen, etteivät he tehneet yksilön omastatunnosta korkeita ”oikeusinstanssia”, ja lukemalla katkelmat osana heidän laajempaa tuotantoaan, jolloin niiden kontekstuaalinen luonne piirtyy paremmin esiin.

Joskus ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset argumentoivat vähän hölmösti niin, että protestantti joutuu turvautumaan jonkinlaiseen ”yksilön arvioinnin oikeuteen” (right of private judgment) arvioidessaan erinäisiä oppeja. Sen sijaan vanhoissa kirkoissa luotetaan kirkkoon. Protestantti voi tuollaiseen argumentointiin sanoa ihan oikeutetusti vastaan, että ovathan ”vanhoihin kirkkoihin” liittyneetkin käyttäneet arviointikykyään arvioidessaan, mikä kirkko on todella Kristuksen kirkko. Niinpä he ovat menetelleet ihan samoin kuin protestantit turvautuessaan arviointikykyynsä.

Nämä kaksi kirjoitusta haastavat nähdäkseni aika hyvin tämän protestanttisen vasta-argumentin, kun ne osoittavat, ettei kiista koske epistemologiaa vaan sitä, kuinka velvoittava yksilön omantunnon tuomio on. Minulle ortodoksina tilanne on se, että olen tullut siihen tulokseen, että tämä on Kristuksen kirkko. Siksi kuulun tähän kirkkoon. Kirkon sisällä olen voinut tulla, jos yhteen ja toiseenkin käsitykseen erinäisistä asioista, mutta niillä ei ole mitään normatiivista merkitystä kenenkään kannalta. Hyvä niin. Suosittelen kaikille muillekin samaa asemaa.

Sovittavat almut

Tahdon nostaa tänään pikkuisen näkyvämmin esille David J. Downsin kirjan Alms: Charity, Reward, and Atonement in Early Christianity, johon viittasin aiemmin eräässä kirjoituksessani. Tämä tutkimus on tosi mielenkiintoinen monelta kantilta. Se valottaa uskoa almujen syntien sovittavuuteen aloittaen Vanhan testamentin eräistä teksteistä ja päätyen noin 250-luvulle kirkkoisä Cyprianukseen, joka esitti ensimmäisenä jokseenkin systematisoidun opetuksen siitä, että almujen tarkoituksena on nimenomaan sovittaa kasteen jälkeisiä syntejä.

Luterilaisille ja muille protestanteille ajatus almujen sovittavuudesta kuulostaa aivan kauhealta. Nousee heti ajatus, että sovittavat almut ovat heti jotenkin ristiriidassa Kristuksen ristintyön riittävyyden kanssa. Tässä kirjoituksessa en paneudu tähän problematiikkaan, vaikka onkin syytä ehkä todeta, että ymmärrys teologisen kielen luonteesta on ratkaisevan tärkeää almupuheen oikein ymmärtämisen kannalta. Haluan ennemmin vain tuoda esille sen, että varhaiset kirkkoisät eivät nähneet minkään sortin ongelmaa näiden kahden välillä. Heidän teologisten oletusten valossa sekä Kristuksen risti että almut voivat olla sovittavia samaan aikaan.

Kirkkoisille oli joukko raamatunkohtia, jotka olivat ratkaisevan tärkeitä almujen sovittavalle voimalle. Näistä keskeisimmät olivat kreikankielisessä muodossa Dan. 4:24, Sananl. 10:12, Tob. 12:8–10, Siir. 3:30, Luuk. 11:41 ja 1 Piet. 4:8. Ennakoiden luterilaisia vastineita noiden kohtien käyttämiseen almujen syntien sovittavuuteen sanonpa pari juttua. Ensimmäinen on se, että iso kysymys on se, mitä tekstimuotoa meidät tulee seurata Vanhan testamentin osalta. Pikkuisen yksinkertaistaen voi sanoa, että kreikankielinen Septuaginta (LXX) oli varhaiskristittyjen Vanha testamentti. Siinä almukorostus on hieman vahvempi kuin heprealaisessa tekstissä. Näin ollen on hyvä kysyä: kumpaa tekstiä meidän tulisi seurata? Minä antaisin ääneni Septuagintalle sen takia, että ortodoksina ajattelen, ettei ollut sattumaa, että kristityt pitäytyivät nimenomaan tuohon tekstiin. Jumalan kaitselmuksesta kirkko otti nimenomaan Septuagintan omakseen. Uuden testamentin Vanhan testamentin lainauksistakin suurin osa on Septuagintan mukaisia.

Toinen kysymys liittyy myös tekstipohjaan mutta tällä kertaa Raamatun kaanoniin. Kun Septuagintassa ovat mukana deuterokanoniset kirjat, tai niin sanotut apokryfikirjat, ovatko ne normatiivisia kristityille? Jos ne ovat osa kaanonia, silloin Tobitin ja Siirakin almuopetus on otettava vakavasti. Ja koska antaisin ääneni jälleen Septuagintan sitovuudelle, tästä seuraisi protestanttista kaanonia laajemman kaanonin hyväksyminen.

Kolmas pointsi liittyy yksittäisten kohtien tulkintaan. Vaikka luterilaiset voisivat selittää, että esim. Sananl. 10:12 tai 1 Piet. 4:8 eivät puhu siitä, että synnit saadaan Jumalan edessä anteeksi, tämä tulkintamalli olisi ristiriidassa koko varhaiskirkon todistuksen kanssa. Nyt kysymys on: Pitäisikö ristiriidalla olla mitään väliä? Tulisiko varhaiskirkollisen tulkinnan olla ohjeellinen meidän Raamatun tulkinnallamme? Tai karkeammin ilmaistuna: jos kenellekään ei tullut mieleen luterilainen tulkinta 1500 vuoteen, pitäisikö ehkä miettiä, kuinka varmasti se pitää paikkansa?

Viimeisen pointsiin liittyen on muuten mielenkiintoista, että olen ollut havaitsevinani viimeisten vuosien aikana luterilaisuudessa yhä korostuvampaa traditiopainotusta. Esim. taannoisessa tekstissäni käsittelemäni Jordan Cooper kääntyi luterilaisuuteen ainakin osittain siksi, että hän huomasi, että varhaiskirkossa kellään ei ollut reformoitua sakramenttioppia. Näin kirkon tradition todistus vakuutti hänet siitä, että tietyt raamatunkohdat pitäisi tulkita reformoidusta traditiosta poikkeavalla tavalla. Hänen ajattelussaan taitaa painaa melkoisesti traditionäkökulma: jos kaikki ovat olleet kanssasi eri mieltä siitä, miten Raamattua tulee ymmärtää, ehkä olet väärässä. No, minä haluaisin nyt heittää tämän saman argumentin luterilaisten suuntaan almujen osalta: jos yksikään kirkkoisä ei nähnyt ristiriitaa Kristuksen sovitustyön ja almujen sovittavuuden välillä, voisiko luterilainen sovitusoppi olla virheellinen?

Suosittelen kaikkia avoimin mielin kysymykseen suhtautuvia lukemaan Downsin kirjan! Se on varsin laadukas syventyminen aiheeseen, joka ei ole saanut mitenkään mittaamattomasti huomiota.

Raamatun kaanon – protestanttisuuden Akilleen kantapää

Kristus nousi kuolleista!

Reformaatio näki itsensä paluuna raamatulliseen uskoon. Pyrkimyksenä oli koetella kaikki muut hengelliset auktoriteetit Jumalan sanalla. Protestantit uskoivat, että Raamattu itse opettaa olevansa erehtymätön ja riittävä opinlähde. Sen ymmärrettiin pitävän sisällään kaiken, mitä ihmisen tarvitsi tietää pelastuakseen. Samalla tunnustettiin, että mikäli opilla ei ole selkeää perustaa Raamatussa, sitä ei voida pitää kirkkoa sitovana.

Raamattukäsitykseen liittyy olennaisesti kysymys siitä, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun. Tietääkseni Luther oli ainoa reformaattori, joka suoranaisesti kyseenalaisti joidenkin kaanoniin kuuluvien kirjojen kanonisuuden. Hän tunnetusti piti mm. Jaakobin kirjeen kanonisuutta kyseenalaisena. Muut protestantit olivat maltillisempia. Ehkäpä jollekin voi tulla kuitenkin yllätyksenä, että luterilaisuudessa ennen Johann Gerhardin aikaa (1582–1637) Uuden testamentin kirjat jaoteltiin kahteen luokkaan: homologoumena-kirjoja (neljä evankeliumia, Ap. t., Paavalin kirjeet, 1 Piet., 1 Joh.) pidettiin opillisesti sitovina, koska niiden kanonisuuden puolesta todistaa koko varhaiskirkko; antilegomena-kirjat (Hepr., Jaak., 2 Piet., 2 Joh., 3 Joh., Ilm.) puolestaan laskettiin kaanoniin kuuluviksi, mutta koska niiden kanonisuudesta ei oltu varhaiskirkossa ihan yksimielisiä, luterilaiset ajattelivat, ettei yksin niiden varaan voinut perustaa oppeja. Ja toki protestantit torjuivat deuterokanonisten (”apokryfikirjojen”) kirjojen kanonisuuden. Myöhemmässä luterilaisuudessa Uuden testamentin kirjojen kahtia jaottelu jäi pois ja deutoerokanoniset kirjat poistuivat Raamatuista, vaikka ne aluksi pysyivätkin mukana ikään kuin liitteenä.

Tutkimani Martin Chemnitz on tyypillinen 1500-luvun puolivälin jälkeinen luterilainen teologi. Hän korosti todella paljon varhaiskirkon todistusta kaanonkysymyksessä. Hänelle Uuden testamentin kirjojen kaksi luokkaa oli itsestäänselvyys. Hän piti roomalaiskatolista Trenton kirkolliskokousta tuomittavana, kun se poisti homologoumena–antilegomena-jaottelun, joka perustuu varhaiskristilliseen todistukseen. Chemnitzille nimenomaan varhaiset lähteet olivat ainoa tapa tietää, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun. Myöhempi luterilaisuus alkoi varhaiskirkon luovuttamattoman roolin sijaan korostaa Pyhän Hengen sisäistä todistusta: tiedämme, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, koska Pyhä Henki todistaa sydämissämme, että ne kuuluvat Raamattuun. Tämä ajattelutapa johti juuri siihen, että homologoumena- ja antilegomena-kirjojen jaottelusta vähitellen luovuttiin, koska antilegomena-kirjoillakin nähtiin kyky antaa tuollainen sisäinen todistus. Näin ollen 1500–1600-lukujen luterilaisuudessa oli kaksi tapaa tietää Raamatun kokoonpano: joko kirkon historiallinen todistus tai Pyhän Hengen sisäinen todistus. Raamattu ei itse kerro, mitkä kirjat siihen kuuluvat, joten oli valittava jompikumpi noista kahdesta.

Minusta kaanonkysymys on protestanttisuudelle todellinen ongelma. On toki totta, että jos yksin Raamattu -periaate määritellään siten, että koko kristillinen oppi on ilmaistu Raamatussa, silloin kaanonkysymys ei periaatteessa kumoa kyseistä periaatetta. Voidaan näet väittää, ettei kysymys kaanonin rajoista ole opillinen. Näin luterilaiset tekivät roomalaiskatolisen kritiikin edessä muutama sata vuotta sitten. Kuitenkin tietämys siitä, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, on koko protestanttisen opillisen ajattelun edellytys. Jos meillä ei ole varmaa tietoa Raamatun kokoonpanosta, meillä ei voi olla varmaa tietoa mistään opista. Tämä pätee myös pelastusvarmuuteen: jos perustamme pelastusvarmuuden Raamatun kirjoihin, joiden kanonisuutta ei voi erehtymättömästi osoittaa, meillä ei voi olla erehtymätöntä pelastusvarmuutta.

Tässä vaiheessa voidaan kysyä, eivätkö varhaiskirkko ja Pyhän Hengen sisäinen todistus kykene protestanttisestä vinkkelistä antamaan varmaa tietoa siitä, mitkä kirjat ovat kanonisia. Lyhyesti sanottuna: eivät. Varhaiskirkon todistukseen tukeutumisessa on pari ongelmaa protestanttiselta kannalta. Ensimmäinen ongelma on suullisen tradition luotettavuus. Esimerkiksi Chemnitz on täysin epäjohdonmukainen siinä, että hän yleensä väittää suullisten traditioiden turmeltuvan, mutta kun tullaan Raamatun kaanoniin, yhtä äkkiä ne ovatkin ehdottoman luotettavia. Hän ei kerro lukijalle, miksi varhaiskirkkoa voi pitää erehtymättömän luotettavana kaanonkysymyksessä, jos se ei ole sitä muuten. Ehkäpä joku voisi todeta tähän vastaan, että kyllähän me nykytieteen keinoin voimme päästä siihen, että Uuteen testamenttiin kuuluvat kirjat ovat peräisin ensimmäiseltä vuosisadalta. Jos kuitenkin kuunnellaan nykyeksegeettejä, kaanoni ainakin supistuisi huomattavasti, kun esimerkiksi Efesolais- ja Kolossalaiskirjettä sekä pastoraalikirjeitä (1 Tim.; 2 Tim; Tiit.) ei pidettäisi Paavalin kirjoittamina. Toki radikaalimmat eksegeetit argumentoisivat varmasti kaikkien Uuden testamentin kirjojen apostolista alkuperää vastaan. Jotain Kristuksen opetukseen meneviä palasia varmaankin löytyisi ripotellen sieltä täältä. Mutta aika ohut pohja jäisi kirkon opille.

Toiseksi Varhaiskirkon todistuksen kannalta on myös huomionarvoista se, että Vanhan testamentin kreikannos, Septuaginta (LXX), oli varhaiskristittyjen Raamattu. Septuagintaan taas kuuluvat mukaan Vanhan testamentin deuterokanoniset kirjat. Tiedän kirkkoisistä kaksi, Athanasios Suuri ja Hieronymus, jotka pitäytyivät suppeampaan ”protestanttiseen Vanhan testamentin kaanoniin” – Hieronymus käsittääkseni tosin vielä muutti myöhemmin kantaansa hyväksyen laajemman kaanonin. Mutta ihan selvää on se, että sekä idässä että lännessä vakiintui vuosisatojen myötä Raamatun kaanoniksi se, jossa mukanat ovat deuterokanoniset kirjat. Jos siis luotetaan varhaiskirkon todistukseen Raamatun kaanonista ja siihen, että Henki johdatti kirkon pitämään tiettyjä kirjoja kanonisina, millä perusteella hylätään osa varhaiskristittyjen ja myöhemmän kirkon Vanhasta testamentista? Jos deuterokanoniset kirjat hyväksytään osaksi Raamattua, tällä on tavattoman suuria opillisia vaikutuksia; esimerkiksi vapaa tahto (Siir. 15:14–17.) ja kuolleiden puolesta rukoileminen ovat aivan vastaansanomattoman vankalla raamatullisella perustalla (2 Makk. 12:46).

Septuagintasta voidaan tehdä helposti hyppy Hengen sisäiseen todistukseen: jos Henki oli todistanut kirkossa vuosisatojen ajan, että Vanhan testamentin deuterokanoniset kirjat kuuluvat Raamattuun, millä perusteella protestantit voivat hylätä ne? Toki 1600-luvulla luterilaiset ja muut antoivat perusteluja sille, miksi apokryfikirjat eivät ole kanonisia. Niissä nähtiin mm. ristiriitoja ja historiallisia virheitä. Mutta samanlaista kritiikkiä voisi kohdistaa protestanttien kanonisina pitämiin kirjoihin. Selityksiä ongelmallisten kohtien selittämiseen aina löytyy. Ja ylipäätään Hengen sisäiseen todistukseen vetoaminen on minusta vähän outoa luterilaisessa kontekstissa. Mistä luterilainen tietää, että hänen vakuuttuneisuutensa on Pyhästä Hengestä? Millä perusteella hän pystyy erottamaan Hengen todistuksen väärästä todistuksesta? Miksi luterilainen vakuuttuneisuus Vanhasta testamentin kaanonin laajuudesta on oikea, mutta varhaiskristittyjen vakuuttuneisuus Septuagintasta ei ole Pyhästä Hengestä? Käytännössä vaikuttaa siltä, että protestantitkin hyväksyvät Raamatun kaanonin laajuuden tietyn tradition perusteella.

Kysymys kaanonista on protestanttisuuden todellinen heikko kohta. Jos ja kun protestanteilla ei ole mitään tapaa tietää ehdottoman varmasti, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, koko kristillinen oppi on epävarmalla pohjalla. Jos ei haeta uskossa ehdotonta varmuutta, tämä ei ehkä ole koko uskoa romahduttavaa. Mutta tunnustuksellisessa luterilaisuudessa varmuus on kovassa huudossa. Siksi pidän tässä esitettyjä näkökulmia pohtimisen arvoisina. Esittämistäni ongelmistani pääsee yksinkertaisesti eroon sillä, että luottaa kirkkoon: Jumala on monenlaisten vaiheiden kautta johdattanut kirkkoa niin, että sillä on käsissään luotettava Raamattu. (Tekstikriittiset teoriat huomioiden voisi vielä sanoa, että tämän luottamuksen ei tarvitse rajoittua vain kaanoniin vaan myös niihin teksteihin, jotka nykyisissä Raamatuissa ovat.) Kun Jumala on kerran osoittanut suurta varjelusta kirkkoaan kohtaan kaanonin kanssa, on luontevaa ajatella myös, että Jumala on pitänyt kirkkonsa uskollisena Raamatussa ilmoitetulle uskolle.

Ongelmallista Raamatun luentaa

Parin kuukauden takainen kirjoitukseni Hepr. 9:22:sta oli vastine erään nettikirjoittajan väitteeseen Raamatun pelastusopin forenssisuudesta. Halusin kirjoituksellani osoittaa, että kun huomioidaan jakeen Vanhan testamentin tausta ja lähikonteksti, veren välttämättömyys anteeksiantamuksen edellytyksenä ei hahmotu forenssisesti siinä mielessä kuin luterilaiset asian ymmärtävät. Kun sitten lähetin linkin foorumille, jossa jakeeseen oli vedottu, sain vastineeksi roppakaupalla yksittäisiä raamatunkohtia, joiden nähtiin todistavan, että luterilainen oppi on oikea. Jakeiden yhteydessä ei ollut minkään sortin analyysia siitä, miten ne osoittaisivat kirjoitukseni väitteet vääriksi. Lähettäjät ajattelivat käsittääkseni, että Raamatun opetus noissa jakeissa on niin itsestäänselvää, ettei niitä tarvitse sen kummemmin analysoida tai selittää.

Reaktiot kirjoitukseeni toivat mieleeni muutaman vuoden takaiset Jehovan todistajien vierailut luonani. Heidän kanssaan tuli usein vähän samanlainen fiilis kuin nyt nettifoorumilla: aina kun osoitti heille jonkin jakeen, joka haastoi heidän oppisysteemiään, he hyppäsivät toisiin jakeisiin, jotka heidän mielestään todistivat heidän oppinsa oikeaksi. Keskusteluissa oli turha odottaa syvällistä raamatunkohtien analysointia tai vastapuolen argumenttien märehtimistä. He rakensivat yksittäisten, kontekstista irrotettujen raamatunkohtien avulla rationaalisesti koherentilta vaikuttavan systeemin, jonka uskottavuus perustui pitkälti siihen, että se vaikutti niin älyllisesti johdonmukaiselta. Systeemi oli kuitenkin vain näennäisesti horjumaton. Se alkoi vaappua heti, jos alettiin tarkemmin tutkia yksittäisiä raamatunjakeita, joilla he perustelivat näkemyksiään.

No, luterilainen raamatuntulkinta on paljon vakuuttavampaa kuin Jehovan todistajien – varsinkin, kun luetaan 1500-luvun esityksiä raamatuntukinnasta eikä nykypäivän nettifoorumeja. Luterilaiset eivät hypi mielivaltaisen oloisesti raamatunkohdasta toiseen pyrkien luomaan rationaalisesti koherenttia systeemiä Jehovan todistajien tapaan. Ajattelen kuitenkin, että luterilainenkin raamatuntulkinta rakentuu lopulta yksittäisten, kontekstista irrotettujen raamatunkohtien tai -katkelmien varaan. Erityisesti Paavalin kirjeillä on luterilaisuudessa aivan luovuttamaton merkitys. Raamatuntulkinnan taustalla on myös selkeä, jo Lutherilta periytyvä, sielunhoidollinen motiivi: pelastusvarmuus. Tämän seurausta on se, että jos Raamatussa on jokin jae, joka ei oikein istu luterilaiseen pelastusnäkemykseen, silloin se voidaan ohittaa tai tulkita niin, että se on harmoniassa luterilaisen pelastusopin kanssa eikä siten horjuta pelastusvarmuutta.

Raamatunkohtien irrottaminen kontekstistaan oli yleistä jo 1500-luvulla. Melanchthonin vaikutuksesta varhaista luterilaista ajattelua leimasi ”opinkohta-ajattelu”, jonka mukaan Raamatussa on opin sijaintipaikkoja. Ne ovat ikään kuin kontekstista irrallisia dogmaattisia väitteitä, joille oppi tulee rakentaa. Opinkohta-ajattelun rinnalla painotettiin terminologista analyysia. Ajateltiin, että keskeinen syy opin turmeltumiselle keskiajalla oli se, että raamatullisiin käsitteisiin luettiin sisään Raamatun ulkopuolisia merkityksiä; esimerkiksi vanhurskauttaminen ymmärrettiin latinalaisittain vanhurskaaksi tekemisenä eikä vanhurskaaksi julistamisena kreikkalaiseen tai heprealaiseen tapaan. Terminologisella analyysilla taattiin se, että opinkohdissa esiintyvät termit määriteltiin oikein ja siten pystyttiin johtamaan niistä todellinen, raamatullinen oppi. 1500-luvulla terminologisella analyysilla perehdyttiin yksittäisten sanojen esiintymiseen Raamatussa ja sekulaarissa kirjallisuudessa. Tällöin jää tyystin huomioimatta, että samasta asiasta voidaan puhua eri sanoilla.

Keskeinen ongelma 1500-luvun hermeneutiikassa on minusta se, että Uuden testamentin tulkinnassa ei huomioida tarpeeksi Vanhan testamentin taustaa. Yksittäiset raamatunkohdat ja niiden terminologinen analyysi tuo ilmi vain murto-osan yhteyksistä, joita Raamatussa piirretään Vanhan ja Uuden testamentin välille. Esimerkkinä laajemmasta ja rikkaammasta perspektiivistä voisi mainita temaattisten yhteyksien huomioimisen: kun ollaan sisällä siinä, miten Vanha testamentti luonnehtii merta kontrolloimattomana ja kaoottisena voimana, joka on vain Jumalan hallittavissa, silloin Jeesuksen käveleminen veden päällä ja myrskyn tyynnyttäminen, ovat todisteita hänen jumaluudestaan. Vaikka meillä ei olisi yhtään ”selkeää raamatunkohtaa”, jossa Jeesusta sanottaisiin Jumalaksi, Uuden testamentin lukeminen Vanhan testamentin linsseillä paljastaisi sen, että evankelistat kuvaavat Jeesuksen Jumalaksi. Väittäisin myös, että suuren sovintopäivän valossa on ymmärrettävää, ettei vanhurskauttaminen ole pelkkää juridista hyväksi lukemista, vaikka sanalla sinällään olisikin forenssinen merkitys. Mutta kirjoitan tästä lisää joskus toiste.

Kahden kuukauden takaisessa kirjoituksessani tulkitsin jaetta Hepr. 9:22 Vanhan testamentin linssein. Kiinnitin huomiota siihen, että Vanhan testamentin logiikan mukaan veri puhdistaa sen takia, että siinä on elämä. Sain kritiikkiä siitä, että luen Heprealaiskirjettä niin kuin se ei olisi itsestään ymmärrettävä. Mutta sanoisin tähän vastaan, että Vanhasta testamentista ammentava analyysi on etenkin Heprealaiskirjeen kohdalla perusteltua. Kirjehän on kirjoitettu juutalaisille ja se pyrkii osoittamaan Vanhan testamentin esimerkein, että Uusi testamentti on Vanhan testamentin täyttymys. Kirjoitukseni provosoimat vastineet ohittivat kokonaan Vanhan testamentin taustan varmaankin juuri sen takia, että niissä oletetaan, että yksittäiset raamatunkohdat ovat ymmärrettäviä ilman kontekstia; esimerkiksi eräs kirjoittaja lainasi Hepr. 10:14–18:sta olettaen, että se jotenkin itsestäänselvästi kumoaisi näkemykseni:

Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. Todistaahan sen meille myös Pyhä Henki; sillä sanottuaan: “Tämä on se liitto, jonka minä näiden päivien jälkeen teen heidän kanssaan”, sanoo Herra: “Minä panen lakini heidän sydämiinsä ja kirjoitan ne heidän mieleensä”; ja: “heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muista”. Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita.

Ilmeisesti kirjoittajan oletuksen oli se, että ”täydellisyys” viittaa juridiseen vanhurskauteen, jonka Kristus on hankkinut, ja siksi jae kumoaa ortodoksisen pelastusopin. Tässä näkyy kirkkaasti ”proof textauksen” ongelma: kirjoittaja irrottaa katkelman kontekstistaan ja olettaa, että jakeessa esiintyvillä käsitteillä olisi jotenkin itsestäänselvät merkitykset – jotka ovat tietysti luterilaisen teologian mukaisia. Toinen kirjoittaja taas kritisoi kirjoitustani nostamalla esille yksittäisiä jakeita Hepr. 9:stä (j. 12, 15, 26, 28) lukien niitä luterilaisen forenssisesti ja väittäen, että kirjoitukseni Hepr. 9:22:sta on jotenkin hämärä. En usko, että näiden jakeiden tarkempi analysoiminen hetkauttaa foorumikirjoittajia suuntaan tai toiseen. Heillä on tietynlainen esiymmärrys siitä, mitä kirjeessä sanotaan ja minusta on tuskin sitä muuttamaan. Ajattelen kuitenkin, että joitain toisia voisi kiinnostaa, miten Heprealaiskirjeen lukujen 9 ja 10 opetusta pelastuksesta voidaan lukea protestanttisesta tulkinnasta poikkeavalla tavalla. Haluan siksi tulevissa kirjoituksissani käydä läpi nuo luvut tukeutuen Vanhaan testamenttiin ja lukien yksittäiset jakeet osana laajempaa kontekstia. Aloitan tämän projektin ensi torstaina, jos Jumala suo.

Luterilaisia raamatunkohtia: 2 Tim. 3:15–17

Kuten viime viikolla jo sanoin, historiallisesti 2 Tim. 3:15–17 on ollut protestanteille kaikkein keskeisin Raamatun jakso Sola scripturan perustelemiseksi. Siinä Paavali kirjoittaa Timoteukselle: ”– – koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” Tästä jaksosta väännettiin jo 1500- ja 1600-luvuilla protestanttien ja roomalaiskatolilaisten välillä. Niinpä minulla ei ole tarjota ennenkuulumattomia argumentteja, mutta pyrin referoimaan keskeiset argumentit ja perustelemaan, miksi protestanttinen tulkinta ei mielestäni kestä.

Aloitetaan siitä, miksi protestantit pitävät kohtaa niin tärkeänä yksin Raamattu -periaatteelle. Luterilaiset tarttuvat jaksossa yleensä kahteen seikkaan: pyhät kirjoitukset voivat tehdä viisaaksi pelastukseen ja ne kykenevät tekemään Jumalan ihmisestä täydellisen (ἄρτιος), kaikkiin hyviin tekoihin valmistetun. Näiden näkökulmien perusteella päätellään, että koska Jumalan henkäyttämät kirjoitukset voivat tehdä viisaaksi pelastukseen ja Jumalan ihmisestä täydellisen, tästä seuraa se, ettei ihmisen pelastuminen vaadi Raamatun rinnalle tai lisäksi toista erehtymätöntä opinlähdettä, jonka valossa kaikki opit tulisi koetella. Sellaisen olemassaolo olisi itse asiassa ristiriidassa sen kanssa, mitä Paavalin sanoista Timoteukselle voidaan päätellä.

Usein roomalaiskatolinen vastine lähti – ja vieläkin lähtee – liikkeelle siitä, että kirjoitukset, jotka Timoteus tunsi pienestä pitäen eivät voineet olla Uuden testamentin kirjoituksia, koska niitä ei ollut vielä olemassa Timoteuksen ollessa lapsi. Niinpä ne kirjoitukset, jotka pystyvät tekemään Timoteuksen viisaaksi pelastukseen, ovat mitä ilmeisemmin Vanhan testamentin kirjoitukset. Jos mainintaa näin ollen käytetään perusteena sille, että kristillinen oppi löytyy selkeästi ja täyteydessään Raamatusta – niin kuin reformaation aikana protestantit tekivät – se ei kelpaa perusteeksi Sola scripturalle. Paavalihan korkeintaan väittää, että Vanhan testamentin kirjoitukset voivat ohjata (kaiketi messiasprofetioiden yms. kautta) uskomaan Kristukseen ja siten tehdä viisaaksi pelastukseen. Mutta tämä on eri asia kuin sanoa, että Vanha testamentti sisältäisi selvin sanoin koko kristillisen opin.

Haluaisin vielä painottaa jakeeseen 15 liittyen sitä, että Paavali kirjoitti kirjeensä tietylle historialliselle henkilölle, tietyssä historiallisessa tilanteessa; vaikka Timoteuksen isä oli kreikkalainen (Ap.t. 16:1–3), hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat juutalaisia (2 Tim. 1:5), ja siten hän oli kasvanut tiiviissä yhteydessä juutalaisuuteen, sen perinteisiin, tapoihin ja Raamatun tulkintaan. Siksi hänellä oli kasvuympäristönsä antamat ”tulkinnalliset linssit” pyhiin kirjoituksiin. Tämän tähden ei mielestäni voida mutkattomasti olettaa siitä, että jos kirjoitukset pystyivät tekemään Timoteuksesta viisaan pelastukseen, ne voisivat tehdä kenelle tahansa saman. Näin kuitenkin protestanttisessa argumentaatiossa usein oletetaan, kun kohdan historiallista kontekstia ei huomioida. Tämä on ylipäätään ongelmana, kun yksittäisiä Raamatun jakeita käytetään oppien tukena.

Protestanttinen argumentaatio ei vielä kaadu siihen, vaikka jae 15 koskisi nimenomaan Vanhaa testamenttia. On nimittäin mielenkiintoista, että esimerkiksi suuri luterilainen teologi Martin Chemnitz (1522–1586) myönsi, että 2 Tim. 3:15:n maininta kirjoitusten kykeneväisyydestä tehdä Timoteus viisaaksi pelastukseen, liittyy Vanhaan testamenttiin. Hän kuitenkin väitti muiden luterilaisten tavoin, että jae 16 laajentaa ”kirjoitukset” koskemaan kaikkia kanonisia kirjoituksia; Chemnitz huomauttaa, että Paavalin kirjoittaessa Timoteukselle melkein kaikki Uuden testamentin kirjoitukset oli kirjoitettu ja hänen mukaansa olisi herjaavaa väittää, etteivät ne sisältyisi Paavalin sanoihin kirjoituksesta, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta. Minulla ole mitään ongelmaa tämän tulkinnan kanssa. Isoksi kysymykseksi nousee kuitenkin, sisältyykö Paavalin sanoihin nykyään kaikkien tunnustamien kanonisten kirjojen lisäksi muutakin. Kohtahan ei ota mitään kantaa siihen, mikä kaikki kirjoitus on Jumalan henkäyttämää. Se ottaa ainoastaan kantaa siihen, mitä tuollainen kirjoitus voi tehdä.

Paavalin mukaan Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyt kirjoitus ”on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” Jo 1500- ja 1600-luvuilla luterilainen päättely meni niin, että koska Jumalan henkäyttämä kirjoitus voi tehdä Jumalan ihmisen täydelliseksi, näin ollen sen rinnalla ei tarvita muita erehtymättömiä opin lähteitä. Jos näet Raamattu tarvitsi rinnalleen esimerkiksi suullisen tradition täydentämään siinä ilmoitettua oppia, silloin se ei tekisi Jumalan ihmistä täydelliseksi. Päättelyssä on kuitenkin yksi kohtalokas ongelma: Paavali ei sano, että Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyt kirjoitus voi tehdä Jumalan ihmisen täydelliseksi, vaan että se on hyödyllinen tekemään Jumalan ihmisen täydelliseksi. Tässä on iso ero. Otanpa esimerkin: voin sanoa, että Pizze-kirja on hyödyllinen, jotta voisin tulla täydelliseksi pizzan tekijäksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirjan tarjoama tieto vielä sinällään tekisi minusta täydellisen pizzaiolon tai että se sisältäisi edes kaiken välttämättömän tiedon, jota loistavan pizzan tekeminen edellyttää.

Jo 1500-luvulla roomalaiskatolilaiset tarttuivat sanaan ”hyödyllinen” (ὠφέλιμος) ja huomauttivat, ettei hyödyllisyys tarkoita riittävyyttä. Sekä Chemnitz Examenissaan että Johann Gerhard (1582–1637) Locissaan pyrkivät vastaamaan tähän väitteeseen. Heidän argumenttinsa ovat hyvin samankaltaisia ja kärsivät samasta perusongelmasta. Koska Gerhardin käsittely on vahvemman skolastinen, keskityn Examenin argumentaatioon. Chemnitz myöntää heti aluksi, että jos Paavali sanoisi Raamattua ainoastaan hyödylliseksi opetukseen (yms.), silloin kohta ei todistaisi varmasti Raamatun riittävyyttä opinlähteenä. Mutta koska Paavali sanoo, että Raamattu on hyödyllinen tekemään Jumalan ihminen, evankeliumin julistaja (vrt. 1 Tim. 6:11), täydelliseksi, tämä todistaa Raamatun riittävyyden. Hänelle ratkaisevan tärkeä yksityiskohta on siis sana täydellisyys. Mutta minusta Chemnitz oikeastaan vain ohittaa haasteen: Paavalin mukaan Jumalan henkäyttämä kirjoitus on hyödyllinen, jotta Jumalan ihminen olisi täydellinen. Paavali ei sano, että Raamattu sisältää kaiken olennaisen, niin että se on riittävä tekemään Jumalan ihmisestä täydellisen.

Kun 2 Tim. 3:15–17:sta lukee huolellisesti, minusta on selkeää, ettei se opeta Sola scripturaa. Näin ollen protestanteille tulee ongelma eteen: yksin Raamattu -periaatteella itsellään ei ole selkeää raamatunkohtaa takanaan. Näin ollen sellainen perinteinen luterilainen ajatus, että jokainen kristillinen oppi vaatii raamatullisen opin sijaintipaikan, sortuu. Tämä ei kuitenkaan vielä välttämättä tarkoita sitä, että Sola scripturasta olisi välttämätöntä luopua; esimerkiksi nykyään jotkut korostavat kanonisten kirjoitusten erityislaatuisuutta ja väittävät, että kaikki, mitä niissä ei ole ”selkeästi sanottu”, ei voi olla opillisesti velvoittavaa. Tässäkin näkemyksessä on omat ongelmansa, mutta niistä joskus toisten.

Luterilaisia raamatunkohtia: 1 Kor. 4:6

Olen tähän mennessä blogissani laiminlyönyt yhden ihan keskeisimmistä luterilaisuuden piirteistä: kristillisten oppien raamatullisen perustelemisen. Paikkaan nyt tätä puutetta kahdella kirjoituksella, joissa syvennyn raamatunkohtiin, joita esitetään luterilaisen yksin Raamattu -periaatteen tueksi. Olen valinnut tällä viikolla käsittelyyn jakeen 1 Kor. 4:6. Ensi viikolla on vuorossa 2 Tim. 3:15–17.

Kun olin luterilainen, tiesin kyllä, että on olemassa sellainen raamatunkohta, jossa sanotaan: ”Tämän olen, veljet, sovittanut itseeni ja Apollokseen, teidän tähtenne, että meistä oppisitte tämän: ’Ei yli sen, mikä kirjoitettu on’, ettette pöyhkeillen asettuisi mikä minkin puolelle toista vastaan.” (1 Kor. 4:6). Se ei kuitenkaan juuri tullut mieleeni pohtiessani, minkä raamatunkohtien varaan luterilainen raamattuperiaate rakentuu. Tämä voi selittyä sillä, että vaikka nykyään aina silloin tällöin viitataan 1 Kor. 4:6:en, historiallisesti jae ei ole mitenkään keskeinen perusteltaessa yksin Raamattu -periaatetta; esimerkiksi 1500–1600-luterilaiset dogmatiikot viittaavat yleensä vain 2 Tim. 3:15–17:sta luterilaisen opinsijaintipaikkana (sedes doctrinae). Sinänsä ihan jännää, koska 1 Kor. 4:6:ssa suoraan sanotaan ”ei yli sen, mikä kirjoitettu on”. Kuulostaa vahvasti Sola scripturalta.

No, syy sille, miksi kohta ei ole nauttinut suurta suosiota edes luterilaisten – tai laajemminkaan protestanttien – parissa, löytynee siitä, että se ei ole yksiselitteinen. Keskeinen tulkintaongelma on se, mihin viitataan muotoilulla ”ei yli sen, mikä kirjoitettu on”. Jos jaetta käytetään Sola scripturan perusteena, silloin oletetaan, että ”se, mikä kirjoitettu on” viittaa kaikkiin Uuden ja Vanhan testamentin kanonisiin kirjoihin, jotka meillä on tänä päivänä Raamatussa. Mutta ongelma on siinä, että kun Paavali kirjoitti käsittelemämme jakeen, suurta osaa Uudesta testamentista ei ollut vielä edes olemassa; Ensimmäistä korinttilaiskirjettä edelsivät todennäköisesti ainoastaan Galatalaiskirje sekä Paavalin kaksi kirjettä tessalonikalaisille. Jos 1 Kor. 4:6:n kirjoittamishetkellä se, mikä oli kirjoitettu ja minkä yli ei saanut mennä, kattoi ainoastaan Vanha testamentin kirjat ja pari Uuden testamentin kirjettä, olisi epäraamatullista pitää esimerkiksi evankeliumien opetusta kristillistä kirkkoa sitovana. Enpä tiedä, kuka olisi tällaisella linjalla.

Vaikka 1 Kor. 4:6 ei ole ihan yksiselitteinen, minusta uskottavin tulkintavaihtoehto on se, että Paavali viittaa ”sillä, mikä kirjoitettu on”, Vanhan testamentin jakeisiin, joita hän lainaa ennen neljättä lukua Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään. Apostoli nimittäin esittää kirjeensä ensimmäisessä ja kolmannessa luvussa Vanhan testamentin lainauksia opetuksensa tueksi ja näin tehdessään hän viittaa lainaamiinsa kohtiin ”sinä, mikä kirjoitettu on”. Tässä kirjeen alun kaikki kolme lainausta johdantoineen:

Sillä tämän maailman viisaus on hullutus Jumalan silmissä. Sillä kirjoitettu on: ”Hän vangitsee viisaat heidän viekkauteensa” [Job 5:13]; ja vielä: ”Herra tuntee viisasten ajatukset, hän tietää ne turhiksi” [Ps. 94:11].

1 Kor. 3:19–20

Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: ”Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra” [Jer. 9:23].
1 Kor. 1:30–31

Onhan kirjoitettu: ”Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi”. [Jes. 29:14] Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi? [Jes. 19:12]
1 Kor. 1:19–20

Esittämäni tulkinta sopii myös erittäin hyvin 1 Kor. 4:6:n lähikontekstiin. Apostoli näet käyttää jakeessa 6 sanottua perusteena seuraavaan jakeen moittiville kysymyksille: ”Sillä kuka antaa sinulle etusijan? Ja mitä sinulla on, jota et ole lahjaksi saanut? Mutta jos olet sen saanut, niin miksi kerskaat, ikäänkuin se ei olisi saatua?” (j. 7) Koska aiemmissa luvuissa esitetyt Vanhan testamentin lainaukset keskittyvät ylpeydestä nousevien paheiden kritisoimiseen, ne toimivat erittäin hyvin perusteluna sille, että korinttilaisten tulisi olla toisiaan kohtaan nöyriä, nähdä riippuvuutensa Jumalasta ja kerskata vain hänen lahjoistaan. Ja koska apostolit ovat olleet nöyryydessään esikuvallisia pitäytyen Vanhan testamentin asettamiin ihanteisiin, korinttilaisten tulisi ottaa heistä mallia eikä mennä pöyhkeydessään sen yli, mikä on kirjoitettu.

Luterilaisuus ei tietenkään kaadu siihen, ettei 1 Kor. 4:6 opeta Sola scripturaa. Onhan jäljellä vielä kaikkein keskeisin raamattuperuste yksin Raamattu -periaatteelle. Mutta jos 2 Tim. 3:15–17:stakin menee pohja alta, silloin luterilaisen opin kivijalka kyllä jo horjuu, vaikka se ei täysin kaatuisikaan. Siitä lisää ensi viikolla.