hyvät teot – Palasia

Luterilainen perisynti – kilvoituksen latistaja

Kirjoitin vähän aikaa sitten siitä, kuinka hyödyllisenä olen kokenut ortodoksisen askeettisen perinteen hengelliselle elämälleni. Annoin ymmärtää, että luterilaisuudessa asketismiin suhtaudutaan usein varauksellisesti, koska sen nähdään kyseenalaistavan luomakunnan hyvyys. Nyt ajattelin käsitellä toista luterilaisuuden piirrettä, jonka näen haitallisena kovalle kilvoittelulle. Tämä on luterilainen perisyntioppi.

Oletan, että blogini lukijat ovat perillä luterilaisesta perisyntikäsityksestä. Lyhyesti sen mukaan ihminen on syntiinlankeemuksen seurauksena syvästi turmeltunut. Kaikki ihmissielun liikkeet ovat jollain tavoin vinossa. Hyvissä teoissakin on syntiä ja siksi ne eivät semmoisenaan kelpaa Jumalalle. Luterilaiset kyllä muodollisesti tunnustautuvat siihen, että uskon myötä ihmisessä alkaa sisäinen uudistuminen, mutta samalla kuitenkin painotetaan sitä, ettei perisynnistä päästä tässä elämässä eroon. Uudistuksesta ei tule koskaan täydellistä. Synti riippuu meissä kiinni.

Perisyntiin liittyy luterilaisuudessa olennaisesti omavanhurskauden pahe. Ajatellaan, että ihmisellä on taipumuksena luottaa itseensä ja omiin tekoihinsa kelvatakseen Jumalalle. Kun ihminen tekee hyvää, kiusauksena on aina ylpeys, joka näyttäytyy luottamuksena siihen, että olisi oman hurskautensa perusteella Jumalalle mieluinen.

Kokemukseni mukaan sekä perisynnin radikaaliuden että omavanhurskauden painotukset johtavat käytännössä siihen, että odotukset kristityn kilvoituksen mahdollisuuksista eivät ole kovin korkealla. Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on toki painotettu sitä, ettei elävä usko voi säilyä karkeiden ulkoisten syntien rinnalla. Ainakin tämän tasoista uudistusta siis odotetaan. Mutta joidenkin ilmeisten syntien välttämäinen on vielä aika kaukana ortodoksisten askeettien antamasta esimerkistä. Sellainen ei tule porukoille mieleenkään, koska perisynnin nähdään ampuvan korkeat haaveilut alas.

Luterilaiselle aivan erityislaatuinen piirre on pikkuisen neuroottinen suhde hyviin tekoihin. Ajatellaan, että jos niihin keskitytään, lipsutaan helposti omavanhurskauteen ja omiin tekoihin luottamiseen. Siksi onkin turvallisempaa pysyä jonkin sortin lain ja evankeliumin -mankelissa, jossa tunnustetaan omaa syntisyyttään ja uskotaan kaikki anteeksi. Kovan kilvoittelun integroiminen tähän edestakaisin veivaukseen ei ota onnistuakseen.

Sitten tähän päälle tulee vielä luterilainen lakiteologia, jossa usein operoidaan kaikki tai ei mitään -asenteella. Ihminen on joko täyttänyt lain tai ei. Perisyntinen ei koskaan onnistu täyttämään lakia, joten taas on helpompi pyöriä siellä lain ja evankeliumin mankelissa kuin pyrkiä jotenkin progressiivisesti etenemään kilvoittelussa. Prosessuaalinen ajattelu antaisi ihan toiset lähtökohdat hengellisessä elämässä etenemiselle. Ei olisi niin mustavalkoista ja totaalista. Pienikin edistys on edistystä, ja lopulta pienet edistysaskeleet johtavat suuriin muutoksiin.

Ortodoksisuudessa ei minusta ole niin valoinen ihmiskäsitys, kun annetaan usein ymmärtää. Suhde kilvoittelun mahdollisuuksiin on kuitenkin huomattavasti luterilaisuutta korkeammalla. Ja tällä optimismilla on myös konkreettisia vaikutuksia. Niitä olen nähnyt maltillisesti omassa elämässäni mutta kirkkaimmillaan tietenkin pyhissä.

Luettu vanhurskaus varhaiskirkossa

Luterilaiset pyrkivät 1500-luvulla osoittamaan, että heidän vanhurskauttamisoppinsa löytyy jo varhaiskirkosta. Nykyään yleisesti myönnetään se, että yksin uskosta -periaatteelle on vaikea löytää kunnon perusteita kirkkoisien teksteistä. Jos luterilaiset kuitenkin yrittävät tänä päivänä osoittaa, että heidän vanhurskauttamisopilleen löytyy jotain tukea ensimmäisiltä vuosisadoilta, heillä on tapana viitata sekä Klemensin kirjeeseen korinttolaisille että Kirjeeseen Diognetokselle. Kommentoin kummankin luterilaista käyttöä tässä kirjoituksessani.

Rooman piispa Klemens (n. 35–99) esitetään luterilaisen vanhurskauttamisopin edustajana, koska kirjeessään korinttolaisille hän kirjoittaa näin:

Kaikki he [Jaakob ja hänestä polveutuvat heimot] siis saavuttivat kunniaa ja ylistystä, mutta eivät omasta ansiostaan tai tekojensa varassa tai vanhurskautta harjoittamalla, vaan hänen tahdostaan. 4. Emme liioin mekään, jotka hänen tahdostaan olemme kutsutut Kristuksessa Jeesuksessa, tule vanhurskaiksi omassa varassamme emmekä viisautemme tai ymmärryksemme tai hurskautemme tai sydämemme pyhyydessä tekemiemme tekojemme kautta, vaan uskon kautta, jonka kautta kaikkivaltias Jumala aikojen alusta asti on kaikki vanhurskauttanut.

Kleemensin kirje korinttolaisille, 32:3–4. – Apostoliset isät. Suom. Heikki Koskenniemi. Jyväskylä: STKS, 1989

Lainauksen voi tulkita luterilaisen vanhurskauttamisopin mukaisesti, jos ajatellaan, että Klemensin puhe uskosta vanhurskauttamisesta tarkoittaa sitä, että Kristuksen vanhurskaus luetaan meidän hyväksemme. Klemens ei missään esitä tätä ajatusta. Hän puhuu vain uskosta ratkaisevana tekijänä vanhurskauttamisessamme. Edellä (luvussa 30) hän tosin puhuu myös teoista vanhurskauttamisesta. Käyttämäni Koskenniemen käännös on sikäli epäjohdonmukainen, että se puhuu teoista vanhurskaaksi osoittautumisesta aiemmassa kohdassa, jota en tähän alinaa. Eroa kahden kohdan vanhurskauttamispuheen välillä ei kreikassa ole eikä konteksti nähdäkseni anna aihetta eri käännöstapaan. Kaksi vanhurskauttamisesta puhuvaa kohtaa ovat niin lähellä toisiaan, että on outoa kääntää ne eri tavalla.

Ortodoksina minulla ei ole mitään ongelmaa Kleemensin kanssa. Usko vanhurskauttaa. Usko on perusta, jolle koko jumalasuhde rakentuu. Meidän kristillinen elämämme ei rakennu tekojen varaan vaan uskon. On olennaista, että Klemens puhuu katkelmassa siitä, minkä varaan kristillinen elämämme rakentuu. Kokonaan eri kysymys on se, onko teoilla merkitystä vanhurskauttamisessamme jotenkin muuten. Teot ovat olennaisia esimerkiksi uskossa säilymisessä. Jos tulkinnalliseksi lähtökohdaksi otetaan se, että uskosta vanhurskauttaminen on uskon perusta, mutta teoilla voi olla muuten väliä vanhurskauttamisessamme, ei ole mitään ristiriitaa uskosta ja teoista vanhurskautumisen välillä. Edellinen puhuu siitä, miten Jumalan yhteyteen päästään, jälkimmäinen siitä, miten suhdetta Jumalaan ylläpidetään uskossa.

Kirje Diognetokselle esittää autuaan vaihtokaupan ajatuksen, joka on luterilaisille rakas. Kohta kuuluu näin:

Meitä säälien hän omasta aloitteestaan otti kantaakseen meidän syntiemme taakan ja antoi oman Poikansa lunnaiksi meidän edestämme, pyhän laittomien puolesta, sen jossa ei pahuutta ollut, pahojen puolesta, vanhurskaan väärien puolesta, katoamattoman katoavaisten, kuolemattoman kuolevaisten puolesta. Mikä muu näet olisi voinut peittää meidän syntimme kuin hänen vanhurskautensa? Kenessä muussa olisi ollut mahdollista meidän laittomien ja jumalattomien tulla vanhurskaiksi kuin Jumalan Pojassa ja vain hänessä? Oi, mikä ihana vaihtokauppa! Oi tutkimatonta luomistyötä! Oi odottamattomia hyviä tekoja! Monien laittomuuden piti hukkua yhteen ainoaan vanhurskaaseen, yhden ainoan vanhurskauden piti vanhurskauttaa monet laittomat.

Kirje Diognetokselle, 9:2–5

Ei ole ihme, että monet luterilaiset näkevät katkelman osoittavan vastaansanomattoman selkeästi, että varhaiset kristityt uskoivat luettuun vanhurskauteen. Mutta taas kun tekstiä katsotaan tarkemmin, luterilainen tulkintamalli ei vaikuta ainoalta mahdolliselta.

Olen aiemmin blogillani kiinnittänyt huomiota siihen, että Paavalin kielenkäytössä pukeutuminen viittaa uudistumiseen. Peittämistä koskee sama juttu: kun vedenpaisumuksessa maa peittyi veteen, se uudistui. Ja kun temppelissä liitonarkki tai temppelin kalusto peitettiin verellä, ne puhdistettiin synnistä. Kun huomioidaan tämä raamatullinen tausta, syntien peittäminen Kristuksen vanhurskaudella ei viittaa siihen, että meille luetaan Kristuksen vieras vanhurskaus. Se tarkoittaa sitä, että me uudistumme, kun tulemme osallisiksi Kristuksen vanhurskaudesta. Tätä tulkintaa tukee se, että lainaamassani katkelmassa autuaan vaihtokaupan lisäksi kirjoittaja ylistää ”tutkimatonta luomistyötä”. Lisäksi ihmisen ongelmina hahmotetaan pahuuden ja synnin lisäksi katovaisuus ja kuolevaisuus. Vanhurskauttamisessa on kyse uudeksi luomisesta, katoamattoman elämän saamisesta. Tämän elämän Jumalan Poika valmisti meille ”odottamattomilla hyvillä teoillaan”, tuhoamalla syntimme ja luomalla uudelleen ihmisen itsessään maanpäällisen vaelluksen aikana. Ja tästä uudesta elämästä voidaan päästä osallisiksi Jumalan Pojassa. Tämä vanhurskaus ei ole Kristuksen hyvien tekojen hyväksi lukemista vaan Jumalan Pojan omaa vanhurskautta.

Nämä tulkintani kahdesta tekstistä ovat linjassa tämän hetken huippututkimuksen kanssa. Suosittelen kaikkia teitä, joita varhaiskristillinen vanhurskauttamisoppi kiinnostaa, perehtymään Matthew J. Thomasin esitykseen varhaiskristillisestä vanhurskauttamisopista. Sen voi lukea ilmaiseksi täältä. Thomas käsittelee lyhyesti myös tämän blogikirjoituksen tekstejä.

Olenko epäilykseen johdattava rationalisti? Vastine pastori Juuso Mäkiselle

Eräs ystäväni kertoi minulle vajaa viikko sitten, että luterilainen.netissä Lähetyshiippakunnan pastori Juuso Mäkinen on julkaissut väitöskirjani kritiikin. Kirjoitus herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Ennen kaikkea haluaisin korjata tiettyjä väärinkäsityksiä, joita uskon sen synnyttävän. Siksi tässä pienoinen vastineeni kritiikkiin.

Aluksi pitää sanoa, että olen hyvin otettu väitöskirjani saamasta huomiosta. Olen siinä uskossa, että väitöskirjat jäävät usein pölyyntymään Kansalliskirjaston hyllyille. Siksi olen kovin kiitollinen kaikesta huomiosta, jota tutkimukseni saa. Iloitsen myös siitä, että Mäkinen pitää työtäni huolella tehtynä ja koki sen etenevän akateemiseksi tutkimukseksi jouhevasti. Pyrin tekemään siitä kohtuullisen helppolukuisen, joten on mukava kuulla, jos olen ainakin jokseenkin onnistunut tavoitteessani.

Ennen kuin menen varsinaiseen kritiikkiin vastaamiseen, tahdon tuoda esille Mäkisen arviosta puuttuvan jutun, jonka olisi toivonut olevan mukana. Haen tutkimuksessani vastausta kolmeen kysymykseen: mitä pelastusvarmuus on, mitä se sisältää ja kuinka keskeinen se on Chemnitzille. Jos lukee Mäkisen arvion tarkasti läpi, siitä saa selville, että pelastusvarmuus on Chemnitzin uskon ytimessä. Siitä myös saa selville, että Chemnitzille pelastusvarmuus on sekä järjellistä ja tunteellista varmuutta – vaikka olisi ehkäpä parempi puhua tiedollisesta ja kokemuksellisesta varmuudesta. Arviosta ei selviä, että pelastusvarmuus kattaa Chemnitzin ajattelussa niin varmuuden siitä, että kristitty on tällä hetkellä armon alla kuin siitä, että kristitty on predestinoitu iankaikkiseen elämään. Mutta ei sillä niin väliä. Minua oikeastaan harmittaa se, että varmuuden luonteeseen liittyen arviossa ei huomioida kunnolla yhtä minulle kaikkein merkittävimmistä löydöistä: Chemnitzin mukaan pelastusvarmuus on erehtymätöntä tiedollista varmuutta. Tämä on todella paljon sanottu enkä ole ihan oikeasti varma, ajattelevatko edes tunnustukselliset luterilaiset nykyään näin.

Kun väitöskirjassani haastan muutaman kerran Chemnitzin ajattelua, se koskee nimenomaan varmuuden erehtymättömyyttä. Tämän toivon lukijan pitävän mielessä Mäkisen arviota lukiessa, koska tarkoitukseni ei ole haastaa sitä, että ihmisellä voisi olla syvä pelastuksen toivo tai jonkinlainen varmuuskin pelastuksesta. Ajattelen, että jos tunnustuksellinen luterilainen lukee arvion tietämättä, mitä väitöskirjassani sanon, hän saa helposti vääristyneen kuvan kannastani. Mäkinen antaa näet jo otsikoinnin perusteella ymmärtää, että väitöskirjallani johdatan kristittyjä epävarmuuteen pelastuksesta. Näin en kuitenkaan nähdäkseni tee. Analysoin Chemnitzin ajattelun koherenssia. Tämän analyysin kautta päädyn siihen, että Chemnitz väittää pelastusvarmuuden erehtymättömyyttä sielunhoidolliseksi välttämättömyydeksi, mutta hänen oma teologinen ajattelunsa ei anna riittäviä perusteita erehtymättömälle varmuudelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei Chemnitz voisi tarjota rakentavia ja lohdullisia sielunhoidollisia välineitä, joilla voidaan valaa kristittyihin uskoa Jumalan armoon ja välttää se, että syntiensä kamppaileva päätyisi epätoivoon pelastuksestaan. Haastan sen, että kristityn varmuus pelastuksesta voisi olla erehtymätöntä ja väitän, että ehdoton pelastusvarmuus ei ole sielunhoidollinen välttämättömyys, koska Chemnitzkin pärjäsi käytännössä ilman sitä.

Vielä ennen arvion suurimpaan ongelmaan tarttumista tahtoisin sanoa sen, etten tiedä, kuinka paikallaan on arvion pieni kappale kääntymyksestäni ortodoksiksi. Mietin, miksi se pitää nostaa esille. Onko kappaleen tarkoituksena vain heittää jonkinlainen varjo tutkimukseni luotettavuuden ylle? Jos kääntymykseni näkyy ratkaisevalla tavalla tutkimuksessani, tämä olisi hyvä demonstroida. Nyt minusta Mäkisen väite siitä, että suhteeni Chemnitziin olisi tullut ristiriitaiseksi kääntymykseni myötä, jää hataralle pohjalle. Toki käsittelen nominalismia niin kuin taannoisissa palasissani, mutta sangen maltillisesti. Ainoa suurempi kysymys, jossa kääntymykseni näkyy ja josta itse saan kiinni, on se, että torjun loogisten ristiriitojen mahdollisuuden. Luterilaisena olisin toki ajatellut, että niitä voi olla, joten kääntymykseni on muuttanut suhdettani tähän yksittäiskysymykseen. En kuitenkaan tiedä, onko loogisen koherenssin puutteen kritisoiminen välttämättä osoitus jännitteisestä suhteesta tutkimuskohteeseen. Ajattelen pikemminkin, että akateemisessa tutkimuksessa on nimenomaan syytä nostaa esille tutkimuskohteen ajattelun koherenssi. Näin tehdään jatkuvasti riippumatta siitä, ollaanko ajattelijan kanssa yleensä ottaen samoilla linjoilla vai ei. Kenties vain luterilaiseen tunnustukseen sitoutunut tutkija voisi ohittaa loogiset ristiriidat olan kohautuksella. Selvennyksenä sanottakoon sekin, ettei suhteeni Chemnitziin ole mitenkään jännitteinen, ristiriitainen tai negatiivinen. Hän on minulle pikemminkin kuin vanha ystävä, jonka kanssa olen nykyään monesta asiasta eri mieltä.

Mutta nyt vihdoin itse arvion keskeisimpään kritiikkiin. Mäkinen kritisoi minua johdonmukaisuuden vaatimuksesta, jonka esitän Chemnitzin teologialle. Chemnitz ei pyri teologiassaan loogiseen koherenssiin, joten Mäkisen mielestä on kyseenalaista, että minä edellytän Chemnitziltä sitä. Oikeastaan vastasin tähän kritiikkiin juuri edellä: me edellytämme loogista koherenssia lähtökohtaisesti, joten en näe, että toimin kyseenalaisesti tehdessäni niin Chemnitzin tuotannon äärellä. Väitöskirjassani mainitsen muutaman esimerkin siitä, millaisia ongelmia seuraa, jos sallitaan loogiset ristiriidat teologiassa: Jumala voi rikkoa lupauksensa mutta olla totuudellinen; Paavali ja Jaakob voivat opettaa täysin ristiriitaisesti vanhurskauttamisesta ja kumpikin olla oikeassa; ei olisi myöskään mitään syytä muotoilla klassisia oppeja Kristuksesta ja kolminaisuudesta, koska Jumala voisi olla kolme ja yksi samassa merkityksessä ja Kristus yksi ja kaksi samassa mielessä tai olla olematta. Näitä esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Kaikki inhimillinen ajattelu ja looginen päättely kyseenalaistuisi. Raamatunkin ymmärtäminen ja soveltaminen vaatii välttämättä kumpaakin. Niinpä loogisten ristiriitojen salliminen on kuin pandoran lipas, jonka avaamisen myötä erehtymätön pelastusvarmuus ei käy ainoastaan mahdottomaksi vaan kaikelta teologiselta argumentaatioltakin menee mielekkyys.

Ymmärtääkseni loogisten ristiriitojen hyväksyminen johtaa siihen, että teologiasta tulee jonkin sortin todellisuudestamme riippumaton kielipeli. Ehkäpä hölmö havainnollistus. Jos Raamatussa sanottaisiin samasta objektista että se on sekä kolmio että neliö, voisimme sitoutua tuollaiseen väitteeseen velvollisuudesta Raamatun opetusta kohtaan, mutta uskontotuus ei kyllä tarkoittaisi yhtään mitään. Objekti ei näet voi olla samaan aikaan kolmi- ja nelikulmainen. Se on loogisesti mahdotonta. Tai jos käyttää tuota Paavalin ja Jaakobin harmonisoimista toisena esimerkkinä: Jos oletetaan, että Paavali on vanhurskauttamisopiltaan vankka luterilainen ja Jaakob opettaa taas tekojen vanhurskauttavan, nämä kaksi kantaa voidaan loogisten ristiriitojen hyväksyttäessä sallia samaan aikaan. Tällöin kuitenkin päädyttäisiin hullunkuriseen tilanteeseen: Paavalin perusteella voisimme tuomita Jaakobin opetuksen, mutta Jaakobiin tukeutuen olisimme oikeassa. Meillä ei olisi käryäkään siitä, miten voimme olla samaan aikaan oikeassa ja väärässä saman kysymyksen suhteen emmekä edes tietäisi, mitä uskomme. Keskeistä olisikin vain uskoa Raamatun ristiriitaisia totuuksia samaan aikaan. On minusta oikeastaan aika hämmentävää, että näistä loogisista ristiriidoista seuraavia ongelmia ei ole juuri pohdittu luterilaisessa perinteessä.

Sekin on ehkä hyvä todeta, että Raamattu ei missään sano loogisia ristiriitaisuuksia olevan. Tämä on Chemnitzin kannalta ongelmallista, koska hän olettaa, että Raamattu itse esittää ne tulkintaperiaatteet, joilla sitä on tulkittava. Missään Raamatussa ei kuitenkaan sanota tai edes anneta epäsuoremmin ymmärtää, että sen tulkinnassa tulee huomioida loogiset ristiriidat. Ja vaikka Raamattu sanoisi yleisluontoisesti loogisia ristiriitoja olevan, se ei kerro, missä opinkohdissa niitä on. Näinpä lukijalla ei ole erehtymätöntä opasta siihen, missä Raamatussa tulee toimia logiikan lakien mukaan ja milloin pitää jättää tilaa loogisille ristiriidoille. Loogisten ristiriitojen mahdollisuus ja niiden esiintyminen tietyissä opeissa on siis ihan puhtaasi luterilainen päätelmä, joka nousee tietynlaisesta Raamatun lukutavasta. Tuo lukutapa johtaa siihen, että Raamattu vaikuttaa sisäisesti ristiriitaiselta joissakin kysymyksissä. Jos on toisenlainen lukutapa, koko ongelmavyyhtiin ei päädytä.

Takaisin arvioon. Mäkisen väittää, että olen oletetussa rationalismissani epäjohdonmukainen, koska ortodoksina ja kristittynä sitoudun pyhää kolminaisuutta ja Kristusta koskeviin dogmeihin, jotka ovat hänen mukaansa loogisia ristiriitoja. Hän ensin lainaa minun väitöskirjastani yllä referoimani katkelman, jossa tuon ilmi sen, että loogiset ristiriidat vievät mielekkyyden klassissilta kristologisilta ja trinitaarisilta dogmeilta. Sitten hän jatkaa minun väitteeni haastaen:

Tosiasiassa kaksiluonto-oppi ja kolminaisuusoppi ovat oppikirjaesimerkkejä teologian loogisista ristiriitaisuuksista tai jännitteistä. Järki ei voi käsittää, kuinka kukin jumalallinen persoona omistaa kokonaan koko jumaluuden olemuksen mutta on silti itsenäisesti olemassa eikä toisten persoonien osa tai ominaisuus. Järki ei voi käsittää, kuinka Jumalan Poika omaksui ihmisyyden, niin että koko jumaluuden ttäyteys asuu Hänen ihmisluonnossaan ruumiillisesti (Kol. 2:9), mutta kuitenkin niin, että Isä ja Pyhä Henki, jotka jakavat saman jumaluuden kuin Poika, eivät ole tulleet ihmiseksi.

Mäkisen väitteessä perustavana ongelmana on se, että hän määrittelee loogisen ristiriidan poikkeuksellisella tavalla. Hän ei miellä loogista ristiriitaa loogiseksi mahdottomuudeksi. Sen sijaan hän samaistaa loogisen ristiriidan ja sen, että jokin uskontotuus on järjen ylittävä tai järjelle mahdoton käsittää. Nämä eivät kuitenkaan ole sama asia. Tämän jokainen voi varmistaa googlaamalla tai esimerkiksi katsomalla Timothy Pawlin In Defense of Conciliar Christology: A Philosophical Essay – teoksesta (Oxford: Oxford University Press 2016) sivut 88–91. Selvennyksenä nyt siis sanottakoon, että olisi loogisesti ristiriitaista väittää esimerkiksi, että Kristus on vain yksi persoona ja samalla sanoa, että hän on kolme persoonaa sanan täsmälleen samassa merkityksessä. Tai sanoa, että ainoastaan Isä on tosi Jumala sanan varsinaisessa merkityksessä ja samalla sanoa, että Poika ja Pyhä Henki ovat tosi Jumala aivan samassa merkityksessä. Tai olisi ristiriitaista, että vain Isä on luonnoltaan Jumala ja samalla väittää, että Poika on luonnoltaan Jumala. Siinä ei ole kuitenkaan mitään loogisesti ristiriitaista, että kristityt tunnustavat, että on kolme jumalallisista persoonaa mutta vain yksi jumalallinen luonto. Persoona ja luonto eivät näet ole synonyymisiä käsitteitä. Jumala ei ole kolme ja yksi samassa merkityksessä, ja siksi sellainen kolminaisuushavainnollistus, että 1+1+1=1 ei pidä paikkansa. Klassisten dogmien pointtina on esittää erotteluja, jotka ovat kyllä järjen ylittäviä mutta eivät kuitenkaan loogisesti ristiriitaisia.

Kun Mäkinen sekoittaa järjen ylittävyyden ja loogisen ristiriitaisuuden, hän tulee antaneeksi kuvan, että olisin armoton rationalisti, joka ei ajattele, että uskontotuudet voisivat ylittää ymmärryksemme. Näin ei suinkaan ole. Myönnän auliisti sen, että olen täysin pihalla esimerkiksi siitä, miten Kristus omaksuu inhimillisen luonnon inkarnaatiossa ja kuinka hänen kaksi luontoa tarkkaan ottaen suhteutuvat toisiinsa ja hänen yhteen persoonaansa. On kuitenkin eri asia uskoa siihen, että jokin on luonteeltaan niin järjen ylittävä, ettemme pysty sitä käsittämään kuin uskoa sellaisia väitteitä, jotka ovat järjettömiä.

Jos ajatellaan, että loogiset ristiriidat ovat mahdottomia – jota siis ehdottomasti suosittelen! –Chemnitzin ajattelun ongelmallisuudet piirtyvät esiin. Kolme esimerkkiä. Chemnitz väittää, että meidän tulee tehdä hyviä tekoja varjeltuaksemme uskossa. Jos logiikan lait mitenkään pätevät, tämä tarkoittaa sitä, että myötävaikutamme pelastukseemme. Näen tässä siis juuri niitä ”synergistisiä implikaatioita”, jotka Mäkinen noteeraa kritisoidessaan tutkimustani loogisen koherenssin vaatimuksesta. Toisena esimerkkinä voisi mainita sen, että mikäli Jumala on kääntymyksemme ja uskossa varjeltumisemme ainoa syy niin kuin Chemnitz ajattelee, silloin myös ihmisen kadotukseen joutuminen on yksin hänen käsissään. Näin on välttämättä. Eikä tätä karua totuutta saa kaunisteltua pois. Kolmantena esimerkkinä se, että mikäli voimme langeta uskosta pois kuolemansynnin takia ja voimme vaikuttaa siihen, teemmekö kuolemansyntejä vai emme, voimme jälleen myötävaikuttaa pelastukseemme. Nämä kolme esimerkkiä havainnollistavat sitä, miten Chemnitzin ajattelussa on keskenään ristiriitaisia piirteitä: toiset edustavat synergismiä, toiset monergismia, jos ollaan johdonmukaisia. Chemnitz ei tietenkään ole johdonmukainen, ja tämä ei ole yhdentekevää. Jos näet sanomme esimerkiksi tekevämme tekoja varjeltuaksemme uskossa, mutta kiellämme myötävaikuttavamme pelastukseemme, emme sano oikeastaan mitään. Lausumme uskonnolliselta kuulostavia väitteitä, jotka eivät tarkoita mitään ymmärrettävää.

Seuraavaan asiaan. Mäkinen ajattelee reformoidun foundationalismin hengessä, että kaikilla on perususkomuksia, jotka uskotaan sellaisinaan ilman, että niitä voisi osoittaa ehdottoman tosiksi. Siksi hän näkee ongelmallisena sen, että minä nostan moneen kertaan väitöskirjassani esille protestanttien ongelmana sen, että kun he pyrkivät erottamaan oikean ja väärän Raamatun tulkinnan, he päätyvät kehäpäättelyyn. Mäkisen mukaan ainoa mahdollinen ratkaisu oikean Raamatun tulkinnan löytämiseen on kuunnella itse Raamattua, jossa Pyhä Henki puhuu. Hän vieläpä heittää pallon minun puolelleni väittäessään, että vanhat kirkot päätyvät myös kehäpäättelyyn argumentoidessaan, miksi juuri minun kirkkoni kaikista näistä ensimmäisen vuosituhannen kirkoista on juuri se oikea. Kukin näistä kirkoista joutuu hänen mukaansa viittaamaan omaan traditioonsa perustellessaan, miksi juuri se on oikea kirkko. Näin kirkko olettaa traditionsa pätevyyden ja oikeuttaa sillä olevansa juuri oikea kirkko.

Mäkisen rinnastus vaikuttaa ehkä väitöskirjaani lukematta ihan pätevältä. Jos kuitenkin on lukenut väitöskirjani, voi huomata, että Mäkinen jättää yhden olennaisen tekijän pois laskusta: Pyhän Hengen valaisun merkityksen eksegeettisissä kiistoissa. Tuon väitöskirjassani esille sen, että protestantit toisaalta korostivat ulkoista sanaa oman oppinsa totuudellisuuden perustana, toisaalta he vetosivat siihen, että oikea Raamatun ymmärtäminen vaatii Pyhän Hengen valaisua. Juuri tämä ulkoisen sanan ja Pyhän Hengen valaisun yhdistelmä on haastava, koska jälkimmäinen välttämättä suhteellistaa edellisen merkityksen. Jos en nimittäin voi ymmärtää sanaa oikein ilman Pyhää Henkeä, silloin minulla täytyy olla Pyhä Henki, jotta Raamattu aukeaa oikein. Ja jos Raamatun perusteella argumentoin opillisen käsitykseni puolesta, silloin oletan ymmärtäväni sanaa oikein, koska minulla on Pyhä Henki. Minä voin kuitenkin ortodoksina väittää, että historialliset todisteet tukevat sitä, että juuri minun kirkkoni on ollut lankeamatta skismaan muista kirkoista varhaiskirkon kanonien mukaan. Tämän väitteen arvioiminen historiallisten lähteiden valossa ei nähdäkseni edellytä erityistä Pyhän Hengen valaisua. Kirkkojen opin arvioimisessa ei näin ollen päädytä kehään.

Tässä kaikki, mitä haluan sanoa vastineena Mäkisen esittämään kritiikkiin. Toivottavasti nämä korjasivat mahdollisia väärinymmärryksiä! Toivon, etten ollut turhan poleeminen. En usko ollenkaan, että Mäkisen tarkoituksena oli edustaa minua väärin tai antaa väitöskirjani argumentaatiosta turhan heikko kuva.

Tahdon lopuksi vielä nostaa pinnalle kolme väitöskirjani inspiroimaa kysymystä, joiden pohtimista pitäisin ekumeenisestikin hyödyllisenä. Ensimmäinen näistä on jo mainitsemani pelastusvarmuuden varmuus. Minua kiinnostaa: pitävätkö luterilaiset vieläkin pelastusvarmuutta erehtymättömänä tiedollisena varmuutena? Mikäli he eivät tee niin, uskon, että tässä on todellinen ekumeenisen lähentymisen paikka. Paljon sellaista opetusta, mitä luterilaisuudessa käsiteltäisiin pelastusvarmuuden alla, voi löytää ”vanhoilta kirkoilta” toivon käsittelyn yhteydestä. Uskon, että käytämme erilaista kieltä, mutta olemme todellisuudessa lähempänä toisiamme kuin voisi aluksi ajatella.

Toinen kysymys liittyy Chemnitzin opetukseen hyvien tekojen merkityksestä pelastusvarmuudelle. Chemnitz väittää, että tiedämme uskon aidoksi sen tuottamista hyvistä teoista. Tällä tavoin hän tulee sitoneeksi pelastusvarmuuden tekoihin: jotta olemme osallisia pelastuksesta, meillä tulee olla todellinen usko; jotta tiedämme, että meillä on todellinen usko, meidän tulee tehdä hyviä tekoja. Jälleen kysyn: uskovatko luterilaiset nykyään näin? Mikäli teoilla nähdään tällainen rooli, en tiedä, onko esimerkiksi luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten välillä perustavaa eroa pelastusvarmuudessa. Jo keskiajalla nimittäin ajateltiin, että hyvät teot ovat todisteita siitä, että ihminen on pelastettu – vaikka ne eivät olekaan ehdottoman varmoja todisteita.

Kolmanneksi ja viimeiseksi. Pyhän Hengen valaisulla nähtiin merkittävä rooli Raamatun oikeassa ymmärtämisessä 1500-luvulla. Minun oma tuntumani 2000-luvun tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on se, että Raamatun selkeyttä painotetaan sen verran voimakkaasti, että Pyhän Hengen valaisun merkitys rajoittuu vain joihinkin tiettyihin seikkoihin, esimerkiksi ”vaikeiden Raamatun kohtien” selittämiseen. Olenkohan oikeilla jäljillä? Jos ajatellaan, että Raamattu on periaatteessa selkeä kenelle tahansa sen lukijalle, silloin kait vältetään esille nostamani Pyhän Hengen valaisuun ja ulkoisen sanan selkeyteen liittyvä kehällisyyden ongelma. Nykyaika tuo toki omat haasteensa tekstien varmalle tulkinnalle, koska tekstien kontekstuaalinen luonne tiedostetaan paremmin kuin 1500-luvulla. Minulle keskeiseksi kysymykseksi hahmottuu se, onko lukija sellaisen tulkintatradition sisällä, että hän saa luotettavasti kiinni siitä, mistä teksteissä oikein puhutaan.

Modernia pelagiolaisuutta

Luterilaisilla on tapana mieltää kaikki synergia pelastusopissa pelagiolaisuutena. Tämä pelagiolaisuuden määritelmä ei ole historiallisesti uskottava, kun paneudutaan siihen, mikä pelagiolaisuudessa tarkkaan ottaen koettiin ongelmallisena viidennellä vuosisadalla. Kirjoitan ehkä tästä aiheesta joskus toiste tarkemmin, mutta tässä yhteydessä sanon vain sen, että pelagiolaisuuskiistan ytimessä oli luonnon ja armon välinen suhde: tarvitseeko ihminen välttämättä jo luomisessa saamiensa lahjojen lisäksi erityistä armoa pelastuakseen?

Pelagiolaisuus tuli minulle vasta mieleen, kun törmäsin Kotimaan juttuun Kai Sadinmaan ”rippikoulusta”. Sadinmaa tiivistää Jeesuksen merkityksen näin:

Jeesus ei kuollut meidän syntiemme tähden, eikä tehnyt mitään muutakaan puolestamme, vaan kutsui uuteen olemiseen, manifestoi ja osoitti, että todellisuuden kantava ja perimmäinen voima on Jumalan tinkimätön rakkaus, joka asettuu kaikkien tarpeessa olevien, sorrettujen ja ulossuljettujen rinnalle – –

Sadinmaan ymmärrys Jeesuksen merkityksestä vaikuttaa olevan puhtaan esikuvallinen. Elämällään Kristus osoitti kullekin meistä kutsun uudenlaiseen olemiseen. Tuo uusi oleminen on kuitenkin vain mukautumista todellisuuden kantavaan voimaan, joka ymmärretään Jumalan ehdottomaksi rakkaudeksi. Nähdäkseni Pelagius allekirjoittaisi ilomielin Sadinmaan julistuksen sisällön. Kenties hän tosin näkisi Jeesuksen pelastustyöllä suuremman arvon; muistelen näet, että Pelagius ajatteli kasteen antavan ennen sitä tehdyt synnit anteeksi. Vaikka Kotimaan jutussa ”rippikouluun” osallistuneet hehkuttavat Sadinmaan ajatuksia, minulle varsinkin näin kirkkovuoden huipennuksen alla Sadinmaan visio kristinuskosta tuntuu todella lattealta.

Ortodoksisuudessa Kristuksen elämällä ja kuolemalla nähdään aivan ratkaiseva merkitys ihmiskunnan pelastuksen kannalta. ”Luomisen armo” ei riitä langenneen ihmisen pelastumiseen. Vain lihaksi tullut Jumalan Poika voi vapauttaa meidät synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Sen hän tekee täyttämällä tuonelan jumalallisella elämällään ja lahjoittamalla meille osallisuuden kirkkauteensa pyhien sakramenttiensa ja kirkkonsa elämän kautta.

Parhaiten ortodoksinen ymmärrys Kristuksen pelastustyöstä aukeaa palveluksiin osallistumalla. Odotan erityisellä innolla huomisen Kristuksen hautauspalvelusta sekä pääsiäisyön palvelusta. Rohkaisin teitä, kaikki ei-ortodoksiset lukijat, tulemaan mukaan! Ortodoksinen liturginen elämä aivan ainutlaatuisen kokonaisvaltaisella tavalla kirkastaa Kristuksen pelastustyötä. Se ei välitä meille vain ulkokohtaista tietoa 2000 vuoden takaisista tapahtumista vaan tekee meidät niistä osallisiksi. Eikä Kristus kavennu vain esimerkiksi. Hän kirkastuu meille ihmiskunnan ainoana toivona.

Luottavatko ortodoksit tekoihinsa?

Nykyisenä ekumenian aikana on melko harvinaista kuulla, että roomalaiskatolilaiset luottaisivat tekoihinsa, koska he eivät allekirjoita luterilaista vanhurskauttamisoppia. Tämä väite oli kuitenkin tyypillinen 1500–1600-lukujen poleemisissa teoksissa ja kyllä sitä nykyäänkin kuulee ainakin netin kiivailla keskustelupalstoilla – ja tietysti myös tunnustuksellisissa luterilaisissa kirkoissa, joissa usein pitäydytään reformaatioajan vastakkainasetteluihin.

Minulle yksi suurista ongelmista ortodoksisuuden kanssa oli pelastusoppi. Minun oli vaikea nähdä, mikä perimmiltään erotti ortodoksista ja roomalaiskatolista pelastusajattelua toisistaan enkä käsittänyt, miten ”vanhojen kirkkojen” jäsenet eivät vaivu epätoivoon uskoessaan, että pelastuminen vaatii ihmisen myötävaikutusta. Ajattelin, että varmasti monet ortodoksit sydämessään luottavat yksin Kristukseen pelastuakseen. Samalla olin vakuuttunut, että ortodoksisen kirkon julkinen opetus on vaarallista, koska se korostaa ihmisen tekojen merkitystä iankaikkiseen elämään pääsemiseksi. Uskoin, että ortodokseihin, jotka ovat sydämestään omaksuneet kirkkonsa pelastusopin, sopivat apostoli Paavalin sanat: ”Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee’.” (Gal. 3:10)

Nyt kun ortodoksina kuulen syytteen tekoihin luottamisesta tai luen 1500-lukujen suurten teologien ”teko-opin” kritiikkiä, minua hieman huvittaa. Krittiikki kuulostaa niin hullunkuriselta. Tai no, myönnetäköön, että varmasti maailmasta löytyy ortodoksisen kirkon jäseniä, jotka ajattelevat kelpaavansa Jumalalle teoillaan. Mutta samaan hengenvetoon toteaisin, että samasta hengellisestä ongelmasta kärsiviä on todennäköisesti kaikissa tunnustuskunnissa. Jos kuitenkin pohdin oman kokemukseni kautta ja lukemani perusteella, leimaako ortodoksisesta hengellisyyttä ja sielunhoitoa se, että ortodokseja kehotettaisiin kartuttamaan hyviä tekoja ja luottamaan niihin, jotta he voisivat saada sielulleen rauhan, ajatus kuulostaa pähkähullulta. Ihan vierailemalla liturgiassa voi jo nopeasti huomata, että kirkko vetoaa rukouksissaan jatkuvasti siihen, että Jumala on ”hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala”. Sanoisinkin, että jos jokin leimaa ortodoksista hengellisyyttä, niin se on juuri tämä: Jumala on pohjattoman hyvä, laupias ja rakastava. Ja koko kristillinen toivo pelastuksesta perustuu tähän. Jos meidän pitäisi jotenkin teoilla ansaita pelastuksemme ja lepyttää vihainen Jumala, me kaikki olisimme hukassa.

Väite tekoihin luottamisesta olettaa, että jos teot ovat välttämättömiä pelastukselle, kristitty välttämättä panee toivonsa niihin. Mutta miksi näin olisi? Eikö voi samanaikaisesti pitää paikkansa se, että meidän tulee ahkeroida pelastuaksemme (Fil 2:12), mutta laittaa kaikki luottamuksemme Jumalan laupeuteen? Minusta juuri tällainen dynamiikka luonnehtii ortodoksista hengellisyyttä. Ja jos näin ollen emme ”perustaudu lain tekoihin”, en osaa nähdä, miksi Paavalin tuomion sanat sopisivat meihin.

Ennakoin jo yhtä kriittistä huomiota, joka voi nousta edellä sanomastani: puhun epämääräisesti Jumalan laupeudesta, hyvyydestä ja rakkaudesta, mutta kristillisellä uskolla on ihan selvä kohde; Jeesus Kristus ja hänen sovitustyönsä. No, tässä tullaan siihen, että minusta luterilaisessa ja ortodoksisessa sovitusopissa on selkeä ero, johon paneudun joskus myöhemmin. Mutta sanoisin kuitenkin, että ortodoksit panevat toivonsa lihaksi tulleeseen, heidän puolestaan ristiinnaulittuun ja kuolemasta ylösnousseeseen Jumalan Poikaan. Minusta pelastusopillinen ajattelu menee aika lakimaiseksi, jos ihmisen pitää älyllisesti käsittää kaikki sovitusopilliset nyanssit prikulleen oikein.

Nähdäkseni meille ortodokseille sanalliset muotoilut eivät ole niinkään tärkeitä kuin osallisuus siihen todellisuuteen, joihin sanat viittaavat: Joka ikinen liturgia todistaa meille kokonaisvaltaisesti, että Jumalan Poika on syntiä ja kuolemaa voimakkaampi. Joka ikinen liturgia kirkastaa meille Jumalan ihmisrakkauden äärettömyyttä. Jokaisessa liturgiassa kirkko osallistuu pelastushistorian tapahtumiin. Uskon, että juuri osallisuus Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kirkon elämän kautta ylläpitää toivoa siitä, että kaikista synneistämme huolimatta voimme saavuttaa autuaan ylösnousemuksen. Ja liturgiasta meidät sitten lähetetään Herran nimessä ja rauhassa ahkeroimaan hyvissä teoissa, jotta Jumalan rakkauden elävöittämä toivomme voisi muuttua näkemiseksi ja perisimme iankaikkisen elämän.

Pelastuminen armosta

Olen ehdottanut, että Paavalin mukaan vanhurskauttaminen tapahtuu uskollisuudesta. Mutta miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että Paavalille on tyypillistä tehdä vastakkainasettelua armosta ja teoista pelastumisen välille? Jos meidän uskollisuudellamme olisi merkitystä vanhurskauttamisellemme, miten pelastus voisi olla enää armosta? Vastatakseni näihin kysymyksiin paneudun tänään kenties kaikkein kuuluisimpaan apostoli Paavalin kirjeen kohtaan, joka korostaa armosta pelastumista. Ef. 2:8–9:ssa apostoli kirjoittaa:

Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.

Paavali asettaa tässä selvästi vastakkain pelastumisen teoista ja Jumalan armosta, eli siitä, mitä Jumala on tehnyt ja tekee meidän hyväksemme. Paavali käyttää alkukielessä pelastaa-verbistä perfektimuotoa. Kreikassa perfektimuodolla ilmaistaan jotain, mikä on tehty menneisyydessä, mutta vaikuttaa vieläkin, joten Paavali sanoo, että Jumala on pelastanut meidät armosta ja me vieläkin olemme pelastettuja armosta. Paavali ottaa pelastuksemme perustan kokonaan pois teoiltamme. Pelastus on Jumalan lahja. Se ei ole meistä peräisin. Niinpä kenelläkään ei ole mitään kerskaamista. Mutta tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset ovat epäraamatullisia korostaessaan tekojen merkitystä pelastuksessa?

Efesolaiskirjeen alkuperäiselle kuulijakunnalle olivat hyvin tuttuja myyttiset kertomukset urotekoja tehneistä sankareista, jotka oli korotettu tekojensa tähden jumaliksi tai jumalan pojiksi. Kun tässä kontekstissa Paavali lausuu, ettei pelastuksemme ole teoista, ehkäpä voi arvata, mihin hän viittaa; Paavali kieltää jyrkästi sen, että pelastuksemme perustuisi siihen, että olisimme tehneet niin mahtavia tekoja, että Jumala olisi vaikuttunut niistä ja siksi lahjoittanut meille pelastuksen. Tekojemme sijaan Paavali korostaa Jumalan armoa pelastuksemme perustana. Ja haluan tässä yhteydessä painottaa nimeomaan sitä, että Paavali puhuu pelastuksemme perustasta. Tämä käy hyvin ilmeiseksi, kun huomioidaan myös seuraava jae:

Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme. (j. 10)

Paavali liittää sanalla ”sillä” tämän jakeen edellä käsittelemiimme jakeisiin. Niinpä Paavali tarkoittaa pelastuksella uudelleen luomista. Hänen mukaansa me olemme Kristuksessa Jeesuksessa luotuja sulasta armosta, Jumalan työn perusteella. Sama ajatus käy kauniisti ilmi Paavalin kirjeessä Titukselle:

Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan. (3:4–7)

On olennaista ymmärtää, etteivät ortodoksit ole koskaan väittäneet, että uudestisyntymisemme tapahtuisi tekojemme tähden. Kirkossa on alusti asti ollut aivan selvää, että kaste on uudestisyntymisen paikka. Siinä Jumala armostaan uudestisynnyttää meidät. Ja kasteessa meille lahjoitettua uutta elämää leimaa yhä täysi riippuvuus Jumalan armollisesta vaikutuksesta. Mutta kuten sanoin viime kirjoituksessani: Jumalan armollinen työ kasteessa ei vielä sinällään sulje pois sitä, että ihmiselle olisi myös osansa pelastuksessaan. Huomautin, että jo pelkkä kasteen saaminen edellyttää uskollisuutta kastekäskylle. Uskollisuus ei kuitenkaan ole mitään, mikä tekisi niin syvän vaikutuksen Jumalaan niin, että hänen olisi ikään kuin välttämätöntä pelastaa meidät. Ei suinkaan. Tässä ei ole mitään velvoitetta, ei mitään pakkoa, ei mitään ihmisansiota. On vain armollinen Jumala, joka tahtoo olla armollinen ja pelastaa ne, jotka haluavat pelastua, ottavat sanasta vaarin ja toimivat sen mukaan.

Luterilaiset tunnetusti olettavat, että armosta pelastuminen sulkisi kaiken ihmisen myötävaikutuksen pelastuksesta pois. Ja tietyssä mielessä tämä on totta: meidän tekomme eivät millään muotoa tee esimerkiksi kasteesta pätevää emmekä me ole teoillamme ansainneet sitä, että Jumala tuli ihmiseksi ja antoi kirkolleen pyhät sakramentit. Voisimme tehdä kuinka paljon tekoja hyvänsä, mutta jos Jumala ei sulasta armostaan tekisi meitä uusiksi luomuksiksi Kristuksessa ja armollaan tukisi ja kantaisi meitä, emme pelastuisi. Mutta toisaalta luterilainen ajattelutapa menee liian pitkälle. Raamattu ei nimittäin toimi sellaisen logiikan mukaan, että jos jokin luvataan armosta, silloin lupauksen toteutuminen ei vaadi ihmiseltä minkäänlaista uskollisuutta. Tästä voisi antaa lukemattomia esimerkkejä, mutta otan esille vain yhden: sen, miten uskollisuus ja armo kietoutuvat yhteen Aabrahamille annetun lupauksen toteutumisessa.

Uskollisuus liittyy Aabrahamille annettuun lupaukseen kahdellakin tavalla. Ensinäkin lupauksen antamista edelsi se, että Aabraham oli toiminut Jumalan käskyn mukaan ja jättänyt kotimaansa, jotta Jumalan lupaus ”minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi” (1 Moos. 12:2) voisi käydä toteen. Aabrahamin vanhurskauttamisesta puhutaan suoranaisesti vasta muutamaa lukua myöhemmin (1 Moos. 15:6), joten voidaan päätellä, että jos Aabraham ei olisi ollut kuuliainen Jumalan sanalle ja lähtenyt synnyinseuduiltaan, häntä ei olisi koskaan luettu uskon kautta vanhurskaaksi. Tästä voisi tehdä sovellukseen kasteeseen: jos emme ota kastekäskystä vaarin, emme koskaan pääse osallisiksi kasteen lahjoista. Samalla on totta se, että vaikka kaste edellyttää kuulaisuutta Jumalan käskylle, itse kasteen lahjat saamme täysin armosta. Meidän pieni uskollisuutemme ei tee kastetta uudestisyntymisen pesuksi. Sen tekee yksin Jumalan armo.

Toinen tapa, jolla uskollisuus liittyy Aabrahamille annetun lupauksen toteutumiseen on se, että Aabrahamista ei mitenkään olisi tullut suuren kansan isää ja siunausta kaikille kansoille, jos hän ei olisi yhtynyt vaimoonsa. Paavalin mukaan Jumala kyllä lupasi Aabrahamille perinnön, jonka osallisuus ei edellytä lain, eli Tooran, noudattamista (Gal. 3:18), mutta se mitä ilmeisemmin vaati tältä kuitenkin lupauksen mukaista toimintaa; Iisakin syntymä oli tavaton ihme ja Jumalan erityistä armoa, koska vanhemmat olivat jo iäkkäitä, mutta ei Iisakia mikään haikara heille tuonut. Jos Aabraham ei olisi ollut uskollinen ja toiminut saamansa lupauksen mukaisesti, hän ei olisi meille uskon isä, vaikka hänen isyytensä perustuu Jumalan armolliseen lupaukseen. Tästäkin avautuu sovellus omaan elämäämme: meille on armosta luvattu perinnöksi iankaikkinen elämä. Jumala on lahjoittanut meille jo tuon perinnön lupauksena ilman, että me sitä mitenkään ansaitsimme, mutta lupauksen toteutuminen vaatii silti lupauksen mukaista toimintaa. Ja Uusi testamentti tarjoaa ihan konkreettista opastusta siihen, mitä Jumalan valtakunnan periminen konkreettisesti edellyttää (ks. esim. Gal. 5:16–25; 6:8).

Armo ja teot istuvat samanaikaisesti kristilliseen uskoon, koska niillä on eri roolit pelastuksessamme. Armo on kaiken perusta. Ilman armoa me olemme täysin hukassa ja siksi kukaan ei voi ylpeillä pelastuksestaan. Jopa meidän hyvät tekomme ovat Jumalan valmistamia eikä niitä tehdä Jumalasta riippumatta! Samaan aikaan uskollisuus Jumalalle on edellytys sille, että Jumalan lupaukset voisivat konkretisoitua elämässämme. Jostain syystä protestanttisessa teologiassa armon ja tekojen on nähty ikään kuin kilpailevan samasta paikasta pelastuksessamme. Tämä on johtanut vastakkainasetteluun, joka on ortodoksiselle teologialle hyvin vieras. Haluan päättää tämän kirjoituksen vertaukseen, jota on käytetty itäisessä teologiassa havainnollistamaan sitä, miten armo ja teot sopivat yhteen. Muistelen, että havainnollistus on peräisin Cassianus Roomalaiselta (n. 360–435), mutta tässä Tito Collianderin esittämä versio:

Sitä uutta elämää, johon juuri olet astunut, on usein verrattu puutarhurin elämään. Viljelemänsä maan hän on saanut Jumalalta, samaten siemenen ja auringonlämmön ja sateen ja kasvun. Mutta työ on jätetty hänen itsensä tehtäväksi.
Jos maanviljelijä mielii runsasta satoa hänen on oltava varhain ja myöhään työssä, hänen on perattava ja möyhennettävä, kasteltava ja ruiskutettava, sillä viljelystä uhkaavat monet vaarat, joitten armoilla vuodentulo on. Työ ei saa koskaan laata, viljeliljän on alinomaa oltava varuillaan, alati valppaana, alati valmiina; mutta sittenkin sato on viime kädessä kokonaan riippuvainen sään valloista, se on: Jumalasta.
Se viljelmä, mitä meidät näin on pantu hoitamaan ja vartioimaan, on oman sydämemme pelto; sato on iankaikkinen elämä.
Kristityn tie, s. 13. Ortodoksinen veljestö 1991

Kolmas palanen: Pelastusvarmuus, hyvät teot ja synti (30.4.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Olen saanut vaihtelevaa palautetta päivityksistä. Paljon kiitosta. Eräät ovat varmaankin kokeneet ne suorastaan hoitavina. Toisille nämä ovat olleet vaikeita paloja purtavaksi. Osasta on tuntunut siltä, ettei vielä olisi pitänyt julkaista tällaista. Saan kokemuksesta kiinni. Minulle on nyt mielessäni useampi syy, miksi haluan tällaisen sarjan tänne kirjoittaa, joten jatkan sen työstämistä. Tämä ei ole ikuisuusprojekti, vaan annan kourallisen palasia, joilla voi hahmottaa ajatteluani, sen syvärakenteita. Mutta mennäänpä asiaan.

Varsinkin edellinen palanen kohdistui vahvasti tiettyyn luterilaisuuden haaraan, kun viittasin useampaan otteeseen Pieperiin. Nyt alan hieman laajentaa perspektiiviä, kun puhun tunnustuskirjojen luterilaisuudesta laajemmin, ehkäpä koko luterilaisuudesta. Kolmas palanen liittyy siihen, että luterilaisuudessa ei ole nähdäkseni oikein toimivaa tapaa sovittaa yhteen uskoa evankeliumiin ja kristillistä vaellusta.

Viime palasessa toin esille sen, että ollessani tunnustuksellinen luterilainen pelastusvarmuuden asemaa horjutti vahva tiedollinen korostus. Tai ei oikeastaan kovin paljoa. Paljon suurempi ongelma pelastusvarmuudelle oli uskon, hyvien tekojen ja julkisyntien välinen suhde. Viime vuosi oli elämäni vaikein tämän problematiikan tähden.

Periluterilaista on sanoa, että hyvät teot ovat aidon uskon tuntomerkki. Joskus jopa väitetään, että hyvät teot syntyisivät ikään kuin automaattisesti; kristittyä ei tarvitse pakottaa tekemään hyvää, vaan iloinen usko saa hänet rientämään lähimmäisensä avuksi kaikkeen hätään. Tämä on erityisesti nuoren Lutherin painotus.

1900-luvun luterilaisuudessa on korostunut nuoren Lutherin ajattelu. On suorastaan kielletty lain ohjaava ja kurittava tehtävä kristityn kannalta. Hyvistä teoista on tehty melkeinpä vapaaehtoisia. On neuroottinen suhde siihen, ettei vain korostettaisi lakia, kun on aina vaara joutua sen alle. Kaikki uskonkysymykset pyörivät laki–evankeliumi-mankelin läpi. Ehkä tämä on sielunhoidollisesti lohdullista. Ei lain velvoittavuus kauheasti paina. En tosin ole ihan varma siitä, onko tuo sielunhoidollisestikaan kovin kestävää, kun ihminen elää jatkuvassa kierteessä syyllisyydestä armahdukseen. Oudoksi homma menee varsinkin silloin, jos uskova haluaisi kokea syyllisyyttä, jotta hän voisi kokea sitä vahvemmin tulevansa armahdetuksi.

Minulle sielunhoidollisen ongelmallisuuden lisäksi malli karahtaa siihen, että se on jotenkin niin ”ideologisesti” motivoitunut, ettei se tunnu älyllisesti rehelliseltä, vaikka ymmärrän motiiveja sen taustalla. Jos avaa Raamatun, joutuu huomaamaan, että siellä homma ei pelaa vain syyttävän lain ja lohduttavan evankeliumin vastakkainasettelulla. Siellä on myös esimerkiksi kehotuksia kristilliseen elämään, uhkauksia pelastuksen menettämisestä ja huoneentauluja opastamassa eri kutsumuksiin. Kristityn pitää kilvoitella. Muuten hän ei voi periä iankaikkista elämää.

Vaikuttaa siltä, että nuori Luther oli väärässä. Hänhän vanhemmalla iällään murehtikin sitä, miten hänen julistamansa evankelinen vapaus toimi saksalaisilla oikeutuksena sikamaiselle elämälle. Kun hän huomasi, että pelkkä armon julistus ei saa kristittyjä ahkeroimaan hyvässä, hän alkoi julistaa vahvemmin lakia, aina jostain 1530-luvun puolivälistä kuolemaansa saakka. Alkoi korostua se, että hyvät teot erottavat oikean uskon väärästä. Lain ei pitänyt enää vain tuomita ja tehdä tietä evankeliumille, se oli luovuttamaton kristilliselle vaellukselle monessa mielessä.

Minulle se, että kristityn tulee tehdä hyviä tekoja, ei ole ollut pitkään aikaan ongelma. Mankeli jäi jumiin jo vuosia sitten. Jos Hengen hedelmien tarkkailussa ei rupea turhan neuroottiseksi, jokainen voi tietää tehneensä hyvää uskon motivoimana. Toisaalta, jos omaa elämää alkaa käydä läpi ”Jumalan ehdottoman lain valossa”, toki alkaa helposti ahdistaa.

Luterilaisilla on ollut tarve osoittaa, ettei ehdoton evankeliumi johda suruttomuuteen. Siksi on väitetty kovasti, että hyvät teot seuraavat välttämättä uskoa. Ihmisellä ei ole todellista uskoa, jos hän ei tee hyvää ja taistele syntiä vastaan. Mutta tähän kätkeytyy perustava ongelma.

Monet opillisesti intohimoiset luterilaiset hahmottavat hyvin sen, miten kalvinismi kyseenalaistaa pelastusvarmuuden: yhtälö ”rajattu sovitus (vain valittujen synnit on sovitettu) + pyhien kestävyys (uudestisyntynyt ei voi koskaan luopua pelastavasta uskosta)” riistää pelastusvarmuuden, jos se viedään johdonmukaisesti maaliinsa. Rajattu sovitus synnyttää näet sen ongelman, että pitää tietää olevansa valittu, jotta voi tietää, että synnit on sovitettu. Sen tietäminen, että on valittu, riippuu taas siitä, että on uudestisyntynyt ja että on pelastava usko. No, voisi ajatella, että kyllä uskova voi tietää olevansa uskossa ihan uskon kokemuksestaan tai hyvistä teoista, joita usko on tuottanut. Mutta ongelma on siinä, että monet, jotka ovat vaikuttaneet olevan vilpittömästi uskossa kuitenkin lankeavat ja vaikuttavat menettäneen uskonsa. Pelastavasta uskosta luopuminen ei kuitenkaan kalvinistisen systeemin mukaan ole mahdollista. Niinpä se usko, josta on luovuttu, on ollut alkujaankin ”kuollutta uskoa”. Kokemus siitä, että olisi ollut pelastettu, on ollut koko ajan valheellinen. Suureksi kysymykseksi nousee: Mistä minä voin olla varma siitä, ettei minulla ole vain kuviteltua uskoa? Miksi minun kokemukseni tai hedelmäni olisivat jotenkin todellisempia kuin naapurin Pertin, joka meni yhtäkkiä maailmaan?

Luterilaisuus välttää kalvinismille ominaisen ongelman opettamalla koko maailmaa koskevaa sovitusta ja uskosta luopumisen mahdollisuutta. Voisi ajatella, että se ei näin ollen kohtaa ”kuvitellun uskon ongelmaa”. Mutta tämä ei pidä paikkaansa. Yksimielisyyden ohjeen mukaan pelastava usko ei voi olla sellaisessa ihmisessä, jossa vallitsee paha aikomus. Schmalkaldenin opinkohdissa Luther jyrisee niitä vastaan, jotka väittävät, että Pyhä Henki voisi asua sellaisessa, joka antautuu karkeisiin synteihin, kuten murhaan tai aviorikokseen.

Jotta meillä voisi olla ehdoton pelastusvarmuus, pitäisi olla ehdoton varmuus siitä, mitä on paha aikomus, mitä karkeat synnit. Vain silloin olisi hyvät perusteet pitää omaa uskoaan varmasti oikeana, koska mikään synti ei voisi luoda kyseenalaistavaa varjoaan sen ylle. Paavali antaa joitain vinkkejä siitä, mitä uskova ei voi tehdä ja säilyä pelastettuna, esim. Gal. 5:ssa hän kirjoittaa: ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.”

No, joku sanoo: ”Ota nyt vähän järki käteen! Kyllä ihminen voi tietää, elääkö hän ihan läpeensä jumalatonta elämää vai ei.” Ongelma tällaisessa väitteessä on vain se, että luterilaisuudessa usko järjen kykyihin ei ole kovin korkealla. Nopeasti ajaudutaan myös ongelmiin Yksin Raamattu -periaatteen kanssa, jos joudummekin rakentamaan uskoamme paljon järjen ja tunteidemme varaan emmekä Jumalan selvän sanan.

Haastavaksi karkeiden syntien hahmottamisen tekee se, että me kaikki imemme ympäristömme ja aikamme arvoja. Voimmeko olla siis varmoja, ettemme harjoita tietämättämme jotain pelastuksen ryöstävää syntiä, koska oma aikamme on sokaissut silmämme ja tehnyt korvamme kuuroiksi? Tulee mieleen Lambeth ja vuosi 1930. Joku voisi väittää, että suurin osa nykyistä kristikuntaa elää haureudessa. Onko suurin osa kristityistä siis vain nimikristittyjä ja matkalla helvettiin? Minä en ajattele niin, mutta miten tunn. luterilainen voi absoluuttisella varmuudella tietää, että olen absoluuttisen oikeassa. Enpä usko, että voi. Ja muistakaa, että Luther sanoo Onanin syntiä insestiä ja aviorikosta pahemmaksi. Luther toki voi olla väärässä – mutta oliko? Absoluuttisen varmasti? Vai olisiko kyse sittenkin siitä, että me täällä jälkikantilaisessa (?) maailmassa olemme luopuneet luonnonoikeusajattelusta, jolla on ihan selkeä perusta Raamatussa ja joka on ihan päivänselvä asia, mutta oma kontekstimme on tehnyt meistä perustavalla tavalla typeriä. No, minä sanon edelleen, etten ole Lutherin kanssa aivan samaa mieltä. Mutta aika piinallisia kysymyksiä.

Yksi ”pelastusreitti” voisi olla se, että painottaa tiedon ja omantunnon merkitystä suhteessa karkeisiin synteihin: vain omantunnon haavoittaminen siitä syystä, että tietää tekevänsä väärin, on uskolle kestämätöntä. Katsotaanpa, miten ajatus toimii: jos henkilö on konservatiivinen kristitty, siinä on suuri ongelma, että nuori pari elää avoliitossa. Tällöin voi nousta kysymys: Voiko elää avoliitossa ja silti olla uskossa? Jos avopari vaikuttaa uskovan Kristukseen, mitä tulee tehdä? Minä ajattelin niin, että pitää Raamatusta kertoa, että Jumala pitää avoliittoa vakavana syntinä. Jumalan sana sanoo, etteivät haureelliset peri Jumalan valtakuntaa. Jos pari ei tätä hyväksyisi, olisin pitänyt heitä epäuskoisina Raamattuun vedoten. Se hinta, minkä tästä ”joutuu maksamaan” on se, että jos joku tulee sinulle Raamatusta näyttämään, että olet väärässä, iankaikkinen kohtalosi on pelissä. Jos et ota nuhtelusta vaarin tai jos et torju sitä, koska oletkin oikeassa, uskosi voi haavoittua, ehkä kokonaan kuolla. (Omaksi puolustuksekseni sanon sen, että älkää luulko, että olisin ollut sosiaalisesti taidoton hölmö, joka olisi sanonut tällaista kaikille tuntemilleni avopareille. Minun toimintani keskittyi STLK:n sisälle. Sielläkin pyrin olemaan lempeä ja maltillinen, kun toin näitä vaikeita asioita esille, mutta kyllä tuli haavoitettua pahasti ihmisiä, vaikka tarkoitus olikin hyvä. Iankaikkinen elämä koko ajan pelissä.)

Olen kirjoittanut nyt hyvin rankasti. Halusin näillä konkreettisilla esimerkeillä tuoda asian lähelle. Jos tässä sanottu saa jonkun ahdistamaan, olkaa yhteydessä pastoreihinne. Toivottavasti he osaavat auttaa. Minulle voi lähettää myös yksityisviestejä. Voin kertoa, miten minä olen selättänyt esittämäni ongelmat. Viivytän tarkoituksella ratkaisujeni antamista julkisesti, koska minulla on ihan selkeä ajatus siitä, miten palasten tulee pudota. Ja minulta pyydettiin ennen kaikkea perusteita lähtemiseni syille. Siksi niitä annan. Tämä on varmasti aika kovaa lainsaarnaa.

Yhteenvedon- tai johtopäätöksenomaisesti sanon sen, että luterilaisuus voi antaa voimakkaita varmuuden hetkiä: Sana painuu sydämeen ja antaa lohdutuksen. Kaste kirkastaa sen, että Jumala on luvannut viedä myrskyjen läpi ikuiseen elämään. Ehtoollispöytä vakuuttaa, että Kristus kuuluu juuri minulle. Sulaa ihanuutta! Mutta mitäs sitten, kun sana ei ole mielessä, kun kaste on unohtunut, kun on maanantai eikä ehtoollispöytään pääsekään. Nopeasti ollaan lain alla. Ehkä tulee tarve pitää orjamaisesti näistä ”armon hetkistä” kiinni, koska niissä on rauha, ei välttämättä muuten. Tasapainoinen ja terve hengellinen elämä on hyvin haastavaa.

Minusta luterilaisuudelle on murskaavaa se, ettei se voi loppujen lopuksi tarjota sitä ehdotonta pelastusvarmuutta, jonka saavuttaminen on luterilaisen uskon keskeisin kysymys. Jos kirkko seisoo tai kaatuu oikean vanhurskauttamisopin varassa, luterilaisuus ei minusta pysy oikein kunnolla pystyssä – vaikka siinä onkin hyvin lohdullisia palasia.

Tässä kuvattujen ongelmien taustalla on se, että luterilaisuudessa ensimmäinen uskonkappale on usein käytännössä aika heikoilla. Jos olisi myönteisempi suhde tunteisiin, järkeen, kokemuksiin yms. voisi olla helpompaa laittaa asiat oikeaan perspektiiviin. Mutta tarjoaako luterilaisuus tähän hyvän perustan, siitä lisää ensi palasessa.