Pelastuminen armosta

Olen ehdottanut, että Paavalin mukaan vanhurskauttaminen tapahtuu uskollisuudesta. Mutta miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että Paavalille on tyypillistä tehdä vastakkainasettelua armosta ja teoista pelastumisen välille? Jos meidän uskollisuudellamme olisi merkitystä vanhurskauttamisellemme, miten pelastus voisi olla enää armosta? Vastatakseni näihin kysymyksiin paneudun tänään kenties kaikkein kuuluisimpaan apostoli Paavalin kirjeen kohtaan, joka korostaa armosta pelastumista. Ef. 2:8–9:ssa apostoli kirjoittaa:

Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.

Paavali asettaa tässä selvästi vastakkain pelastumisen teoista ja Jumalan armosta, eli siitä, mitä Jumala on tehnyt ja tekee meidän hyväksemme. Paavali käyttää alkukielessä pelastaa-verbistä perfektimuotoa. Kreikassa perfektimuodolla ilmaistaan jotain, mikä on tehty menneisyydessä, mutta vaikuttaa vieläkin, joten Paavali sanoo, että Jumala on pelastanut meidät armosta ja me vieläkin olemme pelastettuja armosta. Paavali ottaa pelastuksemme perustan kokonaan pois teoiltamme. Pelastus on Jumalan lahja. Se ei ole meistä peräisin. Niinpä kenelläkään ei ole mitään kerskaamista. Mutta tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset ovat epäraamatullisia korostaessaan tekojen merkitystä pelastuksessa?

Efesolaiskirjeen alkuperäiselle kuulijakunnalle olivat hyvin tuttuja myyttiset kertomukset urotekoja tehneistä sankareista, jotka oli korotettu tekojensa tähden jumaliksi tai jumalan pojiksi. Kun tässä kontekstissa Paavali lausuu, ettei pelastuksemme ole teoista, ehkäpä voi arvata, mihin hän viittaa; Paavali kieltää jyrkästi sen, että pelastuksemme perustuisi siihen, että olisimme tehneet niin mahtavia tekoja, että Jumala olisi vaikuttunut niistä ja siksi lahjoittanut meille pelastuksen. Tekojemme sijaan Paavali korostaa Jumalan armoa pelastuksemme perustana. Ja haluan tässä yhteydessä painottaa nimeomaan sitä, että Paavali puhuu pelastuksemme perustasta. Tämä käy hyvin ilmeiseksi, kun huomioidaan myös seuraava jae:

Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme. (j. 10)

Paavali liittää sanalla ”sillä” tämän jakeen edellä käsittelemiimme jakeisiin. Niinpä Paavali tarkoittaa pelastuksella uudelleen luomista. Hänen mukaansa me olemme Kristuksessa Jeesuksessa luotuja sulasta armosta, Jumalan työn perusteella. Sama ajatus käy kauniisti ilmi Paavalin kirjeessä Titukselle:

Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan. (3:4–7)

On olennaista ymmärtää, etteivät ortodoksit ole koskaan väittäneet, että uudestisyntymisemme tapahtuisi tekojemme tähden. Kirkossa on alusti asti ollut aivan selvää, että kaste on uudestisyntymisen paikka. Siinä Jumala armostaan uudestisynnyttää meidät. Ja kasteessa meille lahjoitettua uutta elämää leimaa yhä täysi riippuvuus Jumalan armollisesta vaikutuksesta. Mutta kuten sanoin viime kirjoituksessani: Jumalan armollinen työ kasteessa ei vielä sinällään sulje pois sitä, että ihmiselle olisi myös osansa pelastuksessaan. Huomautin, että jo pelkkä kasteen saaminen edellyttää uskollisuutta kastekäskylle. Uskollisuus ei kuitenkaan ole mitään, mikä tekisi niin syvän vaikutuksen Jumalaan niin, että hänen olisi ikään kuin välttämätöntä pelastaa meidät. Ei suinkaan. Tässä ei ole mitään velvoitetta, ei mitään pakkoa, ei mitään ihmisansiota. On vain armollinen Jumala, joka tahtoo olla armollinen ja pelastaa ne, jotka haluavat pelastua, ottavat sanasta vaarin ja toimivat sen mukaan.

Luterilaiset tunnetusti olettavat, että armosta pelastuminen sulkisi kaiken ihmisen myötävaikutuksen pelastuksesta pois. Ja tietyssä mielessä tämä on totta: meidän tekomme eivät millään muotoa tee esimerkiksi kasteesta pätevää emmekä me ole teoillamme ansainneet sitä, että Jumala tuli ihmiseksi ja antoi kirkolleen pyhät sakramentit. Voisimme tehdä kuinka paljon tekoja hyvänsä, mutta jos Jumala ei sulasta armostaan tekisi meitä uusiksi luomuksiksi Kristuksessa ja armollaan tukisi ja kantaisi meitä, emme pelastuisi. Mutta toisaalta luterilainen ajattelutapa menee liian pitkälle. Raamattu ei nimittäin toimi sellaisen logiikan mukaan, että jos jokin luvataan armosta, silloin lupauksen toteutuminen ei vaadi ihmiseltä minkäänlaista uskollisuutta. Tästä voisi antaa lukemattomia esimerkkejä, mutta otan esille vain yhden: sen, miten uskollisuus ja armo kietoutuvat yhteen Aabrahamille annetun lupauksen toteutumisessa.

Uskollisuus liittyy Aabrahamille annettuun lupaukseen kahdellakin tavalla. Ensinäkin lupauksen antamista edelsi se, että Aabraham oli toiminut Jumalan käskyn mukaan ja jättänyt kotimaansa, jotta Jumalan lupaus ”minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi” (1 Moos. 12:2) voisi käydä toteen. Aabrahamin vanhurskauttamisesta puhutaan suoranaisesti vasta muutamaa lukua myöhemmin (1 Moos. 15:6), joten voidaan päätellä, että jos Aabraham ei olisi ollut kuuliainen Jumalan sanalle ja lähtenyt synnyinseuduiltaan, häntä ei olisi koskaan luettu uskon kautta vanhurskaaksi. Tästä voisi tehdä sovellukseen kasteeseen: jos emme ota kastekäskystä vaarin, emme koskaan pääse osallisiksi kasteen lahjoista. Samalla on totta se, että vaikka kaste edellyttää kuulaisuutta Jumalan käskylle, itse kasteen lahjat saamme täysin armosta. Meidän pieni uskollisuutemme ei tee kastetta uudestisyntymisen pesuksi. Sen tekee yksin Jumalan armo.

Toinen tapa, jolla uskollisuus liittyy Aabrahamille annetun lupauksen toteutumiseen on se, että Aabrahamista ei mitenkään olisi tullut suuren kansan isää ja siunausta kaikille kansoille, jos hän ei olisi yhtynyt vaimoonsa. Paavalin mukaan Jumala kyllä lupasi Aabrahamille perinnön, jonka osallisuus ei edellytä lain, eli Tooran, noudattamista (Gal. 3:18), mutta se mitä ilmeisemmin vaati tältä kuitenkin lupauksen mukaista toimintaa; Iisakin syntymä oli tavaton ihme ja Jumalan erityistä armoa, koska vanhemmat olivat jo iäkkäitä, mutta ei Iisakia mikään haikara heille tuonut. Jos Aabraham ei olisi ollut uskollinen ja toiminut saamansa lupauksen mukaisesti, hän ei olisi meille uskon isä, vaikka hänen isyytensä perustuu Jumalan armolliseen lupaukseen. Tästäkin avautuu sovellus omaan elämäämme: meille on armosta luvattu perinnöksi iankaikkinen elämä. Jumala on lahjoittanut meille jo tuon perinnön lupauksena ilman, että me sitä mitenkään ansaitsimme, mutta lupauksen toteutuminen vaatii silti lupauksen mukaista toimintaa. Ja Uusi testamentti tarjoaa ihan konkreettista opastusta siihen, mitä Jumalan valtakunnan periminen konkreettisesti edellyttää (ks. esim. Gal. 5:16–25; 6:8).

Armo ja teot istuvat samanaikaisesti kristilliseen uskoon, koska niillä on eri roolit pelastuksessamme. Armo on kaiken perusta. Ilman armoa me olemme täysin hukassa ja siksi kukaan ei voi ylpeillä pelastuksestaan. Jopa meidän hyvät tekomme ovat Jumalan valmistamia eikä niitä tehdä Jumalasta riippumatta! Samaan aikaan uskollisuus Jumalalle on edellytys sille, että Jumalan lupaukset voisivat konkretisoitua elämässämme. Jostain syystä protestanttisessa teologiassa armon ja tekojen on nähty ikään kuin kilpailevan samasta paikasta pelastuksessamme. Tämä on johtanut vastakkainasetteluun, joka on ortodoksiselle teologialle hyvin vieras. Haluan päättää tämän kirjoituksen vertaukseen, jota on käytetty itäisessä teologiassa havainnollistamaan sitä, miten armo ja teot sopivat yhteen. Muistelen, että havainnollistus on peräisin Cassianus Roomalaiselta (n. 360–435), mutta tässä Tito Collianderin esittämä versio:

Sitä uutta elämää, johon juuri olet astunut, on usein verrattu puutarhurin elämään. Viljelemänsä maan hän on saanut Jumalalta, samaten siemenen ja auringonlämmön ja sateen ja kasvun. Mutta työ on jätetty hänen itsensä tehtäväksi.

Jos maanviljelijä mielii runsasta satoa hänen on oltava varhain ja myöhään työssä, hänen on perattava ja möyhennettävä, kasteltava ja ruiskutettava, sillä viljelystä uhkaavat monet vaarat, joitten armoilla vuodentulo on. Työ ei saa koskaan laata, viljeliljän on alinomaa oltava varuillaan, alati valppaana, alati valmiina; mutta sittenkin sato on viime kädessä kokonaan riippuvainen sään valloista, se on: Jumalasta.

Se viljelmä, mitä meidät näin on pantu hoitamaan ja vartioimaan, on oman sydämemme pelto; sato on iankaikkinen elämä.

Kristityn tie, s. 13. Ortodoksinen veljestö 1991