Luottavatko ortodoksit tekoihinsa?

Nykyisenä ekumenian aikana on melko harvinaista kuulla, että roomalaiskatolilaiset luottaisivat tekoihinsa, koska he eivät allekirjoita luterilaista vanhurskauttamisoppia. Tämä väite oli kuitenkin tyypillinen 1500–1600-lukujen poleemisissa teoksissa ja kyllä sitä nykyäänkin kuulee ainakin netin kiivailla keskustelupalstoilla – ja tietysti myös tunnustuksellisissa luterilaisissa kirkoissa, joissa usein pitäydytään reformaatioajan vastakkainasetteluihin.

Minulle yksi suurista ongelmista ortodoksisuuden kanssa oli pelastusoppi. Minun oli vaikea nähdä, mikä perimmiltään erotti ortodoksista ja roomalaiskatolista pelastusajattelua toisistaan enkä käsittänyt, miten ”vanhojen kirkkojen” jäsenet eivät vaivu epätoivoon uskoessaan, että pelastuminen vaatii ihmisen myötävaikutusta. Ajattelin, että varmasti monet ortodoksit sydämessään luottavat yksin Kristukseen pelastuakseen. Samalla olin vakuuttunut, että ortodoksisen kirkon julkinen opetus on vaarallista, koska se korostaa ihmisen tekojen merkitystä iankaikkiseen elämään pääsemiseksi. Uskoin, että ortodokseihin, jotka ovat sydämestään omaksuneet kirkkonsa pelastusopin, sopivat apostoli Paavalin sanat: ”Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee’.” (Gal. 3:10)

Nyt kun ortodoksina kuulen syytteen tekoihin luottamisesta tai luen 1500-lukujen suurten teologien ”teko-opin” kritiikkiä, minua hieman huvittaa. Krittiikki kuulostaa niin hullunkuriselta. Tai no, myönnetäköön, että varmasti maailmasta löytyy ortodoksisen kirkon jäseniä, jotka ajattelevat kelpaavansa Jumalalle teoillaan. Mutta samaan hengenvetoon toteaisin, että samasta hengellisestä ongelmasta kärsiviä on todennäköisesti kaikissa tunnustuskunnissa. Jos kuitenkin pohdin oman kokemukseni kautta ja lukemani perusteella, leimaako ortodoksisesta hengellisyyttä ja sielunhoitoa se, että ortodokseja kehotettaisiin kartuttamaan hyviä tekoja ja luottamaan niihin, jotta he voisivat saada sielulleen rauhan, ajatus kuulostaa pähkähullulta. Ihan vierailemalla liturgiassa voi jo nopeasti huomata, että kirkko vetoaa rukouksissaan jatkuvasti siihen, että Jumala on ”hyvä ihmisiä rakastava Jumala”. Sanoisinkin, että jos jokin leimaa ortodoksista hengellisyyttä, niin se on juuri tämä: Jumala on pohjattoman hyvä, laupias ja rakastava. Ja koko kristillinen toivo pelastuksesta perustuu tähän. Jos meidän pitäisi jotenkin teoilla ansaita pelastuksemme ja lepyttää vihainen Jumala, me kaikki olisimme hukassa.

Väite tekoihin luottamisesta olettaa, että jos teot ovat välttämättömiä pelastukselle, kristitty välttämättä panee toivonsa niihin. Mutta miksi näin olisi? Eikö voi samanaikaisesti pitää paikkansa se, että meidän tulee ahkeroida pelastuaksemme (Fil 2:12), mutta laittaa kaikki luottamuksemme Jumalan laupeuteen? Minusta juuri tällainen dynamiikka luonnehtii ortodoksista hengellisyyttä. Ja jos näin ollen emme ”perustaudu lain tekoihin”, en osaa nähdä, miksi Paavalin tuomion sanat sopisivat meihin.

Ennakoin jo yhtä kriittistä huomiota, joka voi nousta edellä sanomastani: puhun epämääräisesti Jumalan laupeudesta, hyvyydestä ja rakkaudesta, mutta kristillisellä uskolla on ihan selvä kohde; Jeesus Kristus ja hänen sovitustyönsä. No, tässä tullaan siihen, että minusta luterilaisessa ja ortodoksisessa sovitusopissa on selkeä ero, johon paneudun joskus myöhemmin. Mutta sanoisin kuitenkin, että ortodoksit panevat toivonsa lihaksi tulleeseen, heidän puolestaan ristiinnaulittuun ja kuolemasta ylösnousseeseen Jumalan Poikaan. Minusta pelastusopillinen ajattelu menee aika lakimaiseksi, jos ihmisen pitää älyllisesti käsittää kaikki sovitusopilliset nyanssit prikulleen oikein.

Nähdäkseni meille ortodokseille sanalliset muotoilut eivät ole niinkään tärkeitä kuin osallisuus siihen todellisuuteen, joihin sanat viittaavat: Joka ikinen liturgia todistaa meille kokonaisvaltaisesti, että Jumalan Poika on syntiä ja kuolemaa voimakkaampi. Joka ikinen liturgia kirkastaa meille Jumalan ihmisrakkauden äärettömyyttä. Jokaisessa liturgiassa kirkko osallistuu pelastushistorian tapahtumiin. Uskon, että juuri osallisuus Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kirkon elämän kautta ylläpitää toivoa siitä, että kaikista synneistämme huolimatta voimme saavuttaa autuaan ylösnousemuksen. Ja liturgiasta meidät sitten lähetetään Herran nimessä ja rauhassa ahkeroimaan hyvissä teoissa, jotta Jumalan rakkauden elävöittämä toivomme voisi muuttua näkemiseksi ja perisimme iankaikkisen elämän.