varhaiskristillisyys

Pyhä ortodoksisuus vai orientaaliortodoksisuus?

Roomalaiskatolinen apologeetti Joe Heschmeyer oli äskettäin Pints with Aquinas -ohjelmassa. Juontaja Matt Fradd kysyi tältä näkemyksiä ortodoksisuuteen liittyen. Yhtenä argumenttina ortodoksisuutta vastaan Heschmeyer väitti, että oikean uskonnon etsijän pitäisi ”kaitsea” itseään ja pystyä esimerkiksi arvioimaan, kumpi, ortodoksisuus vai orientaaliortodoksisuus, on oikeassa. Hän argumentoi, että paaviuden avulla välttäisi ongelman. Tämän sanottuaan hän antoi raamattuargumentin paaviuden puolesta, mikä vaikuttaa minusta ihan yhtä ”itsensä kaitsemiselta” kuin opilliset argumentit ortodoksisuuden puolesta ja orientaaliortodoksiaa vastaan…

Olen sitä mieltä, että oikeaa uskontoa etsivä joutuu aina arvioimaan erinäisiä argumentteja eikä ongelmaa pääse pakoon. Mutta en ole kuitenkaan vakuuttunut, että ortodoksisuuden ja orientaaliortodoksisuuden kiistassa yksittäisellä etsijällä tarvitsisi välttämättä ole hyvin sofistikoitunutta ymmärrystä kahden ryhmän kristologisista eroista, jotka historiallisesti erottivat ne toisistaan. Jo pieni aihepiiriin paneutuminen esimerkiksi osoittaa sen, että orientaalit olivat fiksaantuneita pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen kristologisiin muotoiluihin. Siksi voidaan kysyä: onko perusteltua nostaa yksittäinen kirkkoisä ainoaksi validiksi kristologiseksi ääneksi vai pitäisikö huomioida laajemmin kokonaiskirkon kristologiset painotukset? Päälle sitten vielä se, että tutkimuksessa yhä väitellään Kyrilloksen kristologiasta. Olisi aikamoista hulluutta laittaa kaikkia pelimerkkejä yhden teologin varaan, kun elämänsä hänen teologiansa tutkimiselle omistaneet heebot ovat eri mieltä hänen näkemyksistään.

Heschmeyer olettaa, että opillinen argumentaatio olisi ainoa tapa arvioida, kumpi porukoista on oikeassa (jos siis oletetaan, ettei roomalaiskatolilaisuus ole vaihtoehto). Näin ei kuitenkaan ole. Kristologisen ongelmakentän voi välttää kiinnittämällä huomion sen sijaan instituutionaaliseen ja kanoniseen jatkuvuuteen. Usein Khalkedonia kannattavien ortodoksien ja Khalkedonin torjuneiden orientaaliortodoksien eron katsotaan astuneen voimaan heti Khalkedonin jälkeen vuonna 451. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Kaksi ryhmittymää olivat pitkälti saman ulkoisen kirkon sisällä aina 500-luvun jälkimmäiselle puoliskolle saakka ja keisarit pyrkivät sovittelemaan ryhmittymien näkemyksiä, jotta yhteinen opillinen sävel löytyisi.

Keisari Justinianos Suuren kaudesta (527–565) muodostui sikäli vedenjakaja, että hän suosi piispaksi nimittämisissä Khalkedonin kannattajia ja orientaalimyönteiset piispat alkoivat loppua valtakunnasta. Tämän seurauksena orientaalien piispa Jaakob Baradeus vihki lukemattomia piispoja itäisellä Välimerellä ja perusti kaupunkeihin, joissa oli jo ortodoksisia piispoja, rinnakkaiset piispanistuimet. Tämä toiminta meni selkeästi kanonista perinnettä vastaan, jonka mukaan yhdellä alueella voi olla vain yksi piispa. Baradeuksen toiminnan seurauksena orientaalit erkaantuivat khalkedonilaisesta valtakirkosta. Nykyiset orientaaliset johtavat juurensa Baradeuksen perustamiin epäkanonisiin hierarkioihin. Historian valossa orientaalit olivat yksiselitteisesti ne, jotka erkaantuivat valtakirkosta.

Ehkäpä joku orientaali nyt väittäisi argumenttia vastaan, että harhaopin takia olisi sallittua perustaa rinnakkaishierarkioita. Mutta minä en ole ainakaan onnistunut paikantamaan yhtään varhaiskristillistä lähdettä, jossa sanottaisiin näin. Kirkon elämää leimasi vahva usko siihen, että totuus tulisi lopulta kirkolliskokouksissa vahvistetuiksi, vaikka välillä harha näyttäisikin olevan voitolla (kuten areiolaiskiistojen aikana). Baradeuksen toiminta oli irtautumista kirkon synodaalisesta toimintatavasta, kun yksittäinen piispa nousi kirkolliskokousten varaan rakentuvan mallin yli. Tämä rinnastuu siihen, miten niin sanotut tosi ortodoksit ovat toimineet modernina aikana vanhan kalenterin ja ekumenian tähden: he eivät ole jättäneet haitalliseksi kokemiensa ilmiöiden ratkaisemista kirkolliskokouksille vaan ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä ja perustaneet epäkanonisia hierarkioita. Tämä on skismaattisuutta, epäluottamusta siihen, että Jumala ajallaan korjaa ongelmat kirkossa – mitä tahansa ne mahdollisesti ovatkaan.

Moderni ekumenia tuo vielä koko kysymykseen oman twistinsä. Siinä on ollut yleistä ajatella, että opilliset erot ortodoksien ja orientaaliortodoksien välillä liittyvät pitkälti sanojen erilaiseen käyttöön. Minä en ihan osta tätä. Mutta jos kuitenkin sanotaan, että osapuolet ovat lähentyneet toisiaan ja orientaalit ovat vakuuttuneet siitä, etteivät khalkedonilaiset ole nestoriolaisia – niin kuin on historiallisesti väitetty – voidaan kysyä, millä he oikeuttavat skismansa. Todistustaakka on yksiselitteisesti heillä, koska he erottautuivat khalkedonilaisista.

Viimeisenä näkökulma voisi peliin heittää vielä Pascalin vaa’an. Ortodoksisuus on ymmärtääkseni pelastusopiltaan eksklusiivisempaa kuin orientaaliortodoksisuus. Jos ihminen ei pysty arvioimaan, kumpi kahdesta vaihtoehdosta on oikea, kannattaa tietysti valita se, jonka hylkäämisestä olisi potentiaalisesti kohtalokkaammat seuraukset.

Palatakseni alkuun sanoisin siis niin, ettei Heschmeyer huomioi sitä, että suhteessa orientaaleihin ortodoksisuuden puolesta voi argumentoida monin muinkin tavoin kuin vain kristologisia yksityiskohtia analysoiden. Oikean uskon etsijä ei voi mitenkään välttää sitä, että eri vaihtoehtoja joutuu arvioimaan parhaansa mukaan. Toivon, että tässä esitetyistä näkökulmista voisi olla etsijälle apua!

Oppi välttämättömänä pahana

Minun taustani on hyvin opillisesti virittyneessä luterilaisuudessa. Siellä on tosi tärkeää, että opilliset nyanssit ovat kunnossa. Olennaista on se, että tunnustautuu älyllisesti erinäisiin opillisiin juttuihin. Jos kuitenkin miettii historiallisesti tunnustuksellisen luterilaisuuden painotuksia, ne ovat kohtuullisen uusia. Vaikuttaa siltä, että opillista painotusta selittävät paljon teologiset kiistat. Syntyihän luterilaisuus opillisten kiistojen myötä, ja siksi tärkeäksi tuli määritellä se, mikä on opillisesti oikein, mikä väärin. Ehkäpä jonkin sortin opillisuuden huipentuma saavutettiin 1600-luvun puhdasoppisuudessa, mutta kyllä vielä 1800-luvulla jotkin nippelikysymykset tarkentuivat, kun Amerikan luterilaisuudessa kiisteltiin kirkko- ja virkaopista.

Mutta ei luterilaisuuden pikkutarkoissa määrittelyissä ole kyse vain kiistojen tuotoksista. Nimittäin sille ominainen älyllinen painotus leimaa aika vahvasti koko läntistä kristinuskoa. Olen tainnut blogilla jo aiemmin tuumailla, että painotus selittyisi aristoteelisella vaikutuksella läntiseen kristinuskoon keskiajalla. Ja olen edelleen tuolla kannalla. Myönnän kyllä sen, että esimerkiksi pyhän Maksimos Tunnustajan opetus Kristuksen kahdesta tahdosta on aika skolastista pikkutarkkoina jaotteluineen. Kenties siis protoskolastiikka löytyykin idästä. Mutta minusta aika tärkeä pointti ainakin Maksimokseen liittyen on se, että Maksimos ei määritellyt määrittelemisen vuoksi. Hän ei alkanut kirjoittaa kristinuskon yleisesityksiä. Määritelmiä tarvittiin vain hyvin rajatuissa kysymyksissä. Keskiajan skolastiikkaa ei nähdäkseni leimannut ainakaan samassa määrin kirkkoa repivät oppikärhämät (vaikka joitain oppituomioita toki annettiin). Käsityserot eivät olleet kirkkoa jakavia. Debattia käytiin yliopistoissa. Älyllistä pyörittelyä ei motivoinut niinkään harhaoppien vaarat vaan pyrkimys uskon totuuksien mahdollisimman pikkutarkkaan älylliseen ymmärtämiseen.

Kun nykyään puhutaan uskonnosta, helposti uskontoa lähestytään tämän läntisen älyllisen pyörittelyn perinteen lähtökohdista. Uskonnossa on kyse siitä, että sitoutuu joihinkin uskonnollisiin totuusväittämiin. Ja sitten eri tunnustuskuntien eroja lähestytään siitä vinkkelistä, missä ne eroavat opillisesti toisistaan. Kun huomioidaan nykyisen uskontokäsityksen älylliset lähtökohdat, on minusta jotenkin ravistelevaa miettiä sitä, että vasta nyt juhlitaan Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotissynttäreitä. Kun kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla, kirkolla meni siis noin kolme sataa vuotta siihen, että kolminaisuusoppi muotoiltiin. Kaiken kukkuraksi Nikean vuoden 325 tunnustuksessa ei sanottu vielä Pyhästä Hengestä mitään vaan ainoastaan tunnustettiin, että uskotaan Pyhään Henkeen. Eivätkö nämä seikat kerro omiaan siitä, että varhaiskristillisyyden painotukset olivat ihan toisenlaisia kuin nykyiset?(!)

Minä ajattelin niin, että alussa oli liturginen yhteisö, tietyt perityt tavat ja sanoma julistettavana. Uskossa oli kyse elämäntavasta, yhteisöön kuulumisesta, ylösnousseen Herran läsnäolosta. Näiden peruspalikoiden varassa elettiin iloisesti ennen kuin tuli harhoja ja harhaoppisia, jotka sanoivat jotain, mikä oli niin perustavasti vinossa jonkin sortin intuitiivisen uskontajun kanssa, että oli tarve alkaa tarkemmin määritellä sitä, mihin me oikein uskomme. Mutta opillisen määrittelyn tarve nousi siis ulkoapäin tulleen vaaran tähden. Oppi oli ikään kuin välttämätön paha. Käytännössä minusta tämä huomio voisi motivoida miettimään, mikä uskossa oikeasti on keskeistä. Ehkä varhaisilla kristityillä oli syvällisempi ymmärrys kristinuskon luonteesta kuin meillä 2000-luvun länkkäreillä.

Vanhat kirkot ja historian todistus: mistä tietää mikä kirkko on oikea?

Roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa apologetiikassa joskus väitetään, että protestantit ovat jakaantuneet 33 000 eri kirkkoon. Tämän nähdään todistavan, ettei Raamattu riitä takamaan opillista yksimielisyyttä. Näyttää nimittäin ainakin käytännössä siltä, että Raamatun perusteella on mahdotonta saada selville, miten kristittyjen tulisi tarkalleen uskoa. Joskus protestantit heittävät tähän argumenttiin vastineeksi sen, että niin sanotut vanhat kirkotkin ovat jakaantuneita. On ortodokseja, roomalaiskatolilaisia, monofysiittejä (mm. koptit, armenialaiset, etiopialaiset) ja nestoriolaisia ( ns. Idän kirkko). Mistä voisi tietää, mihin näistä kirkoista pitäisi kuulua, jos hylättäisiin yksin Raamattu -periaate?

Olen aiemmin lyhyesti ottanut kantaa siihen, että minusta ortodoksisuus on paljon uskottavampi vaihtoehto kuin roomalaiskatolilaisuus, jos kiinnitetään huomio siihen, millaista hengellisyyttä kirkot edustavat. Ortodoksisuus on minusta ihan selvästi vahvemmassa jatkumossa ensimmäiseen vuosituhannen hengellisyyteen kuin moderni roomalaiskatolilaisuus. No, tämä argumentti tuskin tyydyttää kaikkia. Eikä se vielä riitä perusteluksi sille, miksi en ole kopti tai Idän kirkon jäsen. Oma kysymyksensä on myös se, tarvitseeko minun oikeuttaa ortodoksisuuttani kritisoimalla muiden kirkkojen käsityksiä. Ortodoksisuudella voi itsessään olla niin suuri todistusvoima, ettei ”kilpailijoiden” arvostelu ole tarpeen. Ajattelin kuitenkin tänään esittää ortodoksisuuden eduksi yhden argumentin, joka on luonteeltaan ennen kaikkea historiallinen. Ehkäpä sitä voi olla jollekulle hyötyä. Historiallinen argumentti on näet sikäli kiva, ettei se vaadi suurta dogmaattista tietämystä – toisin kuin esim. Filioque-oppiin tai kristologiaan liittyvien yksityiskohtaisten kysymysten pyörittely.

Argumenttini on suunnattu roomalaiskatolilaisia ja monofysiittejä vastaan. Nestoriolainen kristologia on niin ilmeisesti kahta ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta vastaan (”Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen – – joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista”), että se kaatuu mielestäni jo siihen. Toki sekin on sanottava, että kaikki vanhat patriarkaatit tuomitsivat Nestorioksen vuoteen 433 mennessä. Kaikille Antiokian patriarkaatissa tosin tämä ei kelvannut, ja niin sai alkunsa nestoriolainen kirkko, jolle nykyinen Idän kirkko on jatkoa. Tämän kirkon isät erottautuivat muusta ortodoksisesta/katolisesta maailmasta ja siten seuraavaksi sanomani soveltuu ainakin osittain heihin.

Etenkin roomalaiskatolilaisuutta ja monofysitismiä koskevan argumentin ymmärtämiseksi on tärkeää tiedostaa, miten skismaattisuus miellettiin varhaiskirkossa. Skismalla tarkoitettiin sitä, että piispa tai pappi erottautuu kirkon yhteydestä ja perustaa oman rinnakkaisen seurakunnan tai laajemman kirkollisen rakenteen jo olemassa olevan kirkollisen rakenteen rinnalle. (Ks. esim. apostolinen kaanon 31 [/32] tai Basileios Suuren kanoni 1, joilla on ekumeeninen arvovalta) Osoitan seuraavaksi, että tämän skisman määritelmän valossa roomalaiskatolilaiset ja monofysiitit ovat skismaatikkoja. Aloitan roomalaiskatolilaisista.

Varmasti monelle on tuttua se, että vuotta 1054 pidetään perinteisesti ratkaisevana hetkenä, jolloin idän ja lännen kirkon tiet erosivat toisistaan. Silloin paavin lähettiläs, kardinaali Humbertus, julisti Konstantinopolin patriarkan, Mikael I Kerularioksen, erotetuksi kirkon yhteydestä. Konstantinopolin patriarkka vastasi julistamalla paavin delegaatiolle anateeman, mutta käsittääkseni paavia ei julistettu kirkon kirouksen alaiseksi. On kyseenalaista, oliko Humbertuksen Hagia Sofiaan jättämä pannakirje juridisesti validi, koska paavi oli ehtinyt kuolla delegaation matkan aikana. Ei sillä niin väliä. Skismaattisuuskysymyksen kannalta tärkeää on se, että vaikka Konstantinopoli ja Rooma olisivatkin anatematisoineet toisensa, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem olivat silti yhteydessä Roomaan. Tilanne oli siis jokseenkin rinnasteinen sille, että vaikka Moskovan ja Aleksandrian patriarkaattien välit ovat tällä hetkellä poikki, suuri osa muuta ortodoksista maailmaa on kirkollisessa yhteydessä kumpaankin.

Argumenttini kannalta olennaista on painaa mieleen se, että noin vuoden 1100 kulmilla tilanne on se, että Rooma on periaatteessa kirkollisessa yhteydessä kolmeen vanhaan patriarkaattiin. Se tunnusti kunkin kolmen patriarkaatin kirkollisen vallan. On kuvaavaa, että Aleksandrian patriarkka kutsuttiin osallistumaan Neljänteen lateraanikonsiiliin vuonna 1215, ja ilmeisesti tämä lähetti sinne edustajiaan. Kuitenkin ensimmäisestä ristiretkestä alkaen noin seuraavan parin sadan vuoden aikana Rooma pystytti Antiokiaan (1099), Jerusalemiin (1099) ja Aleksandriaan (1300-l. alku) rinnakkaishierarkiat. Toki myös Konstantinopoliin neljännen ristiretken (1204) jälkeen. Tällainen kirkollinen toiminta on paraatiesimerkki siitä, miten täytetään varhaiskirkon kanonien skismaattisuuden tunnusmerkit. En oikein tiedä, mitä roomalaiskatolilaiset tekevät tämän kanssa. Nämä ovat historiallisia tosi asioita, jotka voi tarkistaa ihan Wikipediasta ja joita ei siten käy kiistäminen 😉 Ehkäpä ainoa ratkaisu ongelmaan on määritellä skismaattisuus uusiksi? Näinhän Roomassa onkin tehty, kun skismaattisuus on nykyään kait sitä, ettei alistuta paaville. Tällainen määritelmä on kuitenkin luopumista kyseisen synnin varhaiskirkollisesta määritelmästä, jonka kaikki osapuolet aikoinaan allekirjoittivat.

Monofysiittien kanssa kuvio on monessa mielessä erilainen, mutta synti lopulta sama. Voi tulla kenties yllätyksenä, että monofysiitit ja ortodoksit olivat vuosikymmenet Khalkedonin (451) jälkeenkin samaa kirkkoa. Keisarien myötävaikutuksella kumpaakin näkemystä siedettiin saman kirkon sisällä. Keisari Justinianoksen kaudesta (527–565) tuli kuitenkin vedenjakaja. Ortodoksien ja monofysiittien voimasuhteet olivat käyneet edellisille suunnattoman suotuisiksi keisarin suosiessa Khalkedonin kannattajia. Pian olisi koittanut tilanne, ettei kirkossa olisi ollut enää monofysiittipiispoja. Siksi vuoden 575 paikkeille monofysiitit päättivät vihdoin reagoida dramaattisesti piispapulaansa ja luoda rinnakkaishierarkian nykyiselle Egyptin alueelle vihkien yli 70 piispaa. Nämä vihkimykset olivat varhaiskirkon kanonisen perinteen näkökulmasta skismaattisia. Niinpä on jälleen ilmeistä, ketkä loivat rinnakkaisalueen kirkolliselle alueelle, jolla oli jo kaikkien osapuolien kanonisesti tunnustama hierarkia.

Egyptin koptit eivät ole tietenkään ainoita monofysiittejä. Armenialaiset eivät ole ainakaan minulle vaihtoehto, koska kirkkoon kuuluminen vaatii etnistä armeniolaisuutta. On aika ilmeistä, että kyseessä ei ole uskontunnustuksen katolinen kirkko. Etiopian ortodoksinen kirkko puolestaan kuului aina 300-luvulta 1900-luvun jälkipuolelle hallinnollisesti Egyptin koptikirkkoon ajautuen siten monofysiittien käsiin. Vaikka Etiopiaan ei perustettu rinnakkaishierarkiaa, se on sidoksissa Egyptin kirkkoon, jonka hierarkian juuret menevät vuoden 575 skismaattisiin vihkimyksiin.

Johtopäätöksenä sanoisin siis, että kaikki vanhat kirkot lähtevät liikkeelle siitä, että kirkko oli aluksi yksi. Vuosisatojen varrella tästä yhdestä porukasta erottautui ryhmiä. Kaikki vanhat kirkot väittävät olevansa suorassa jatkumossa alkuperäisen joukon kanssa. Mutta nähdäkseni historia antaa vankan tukensa sille, että esittelemistäni ryhmistä vain ortodoksinen kirkko on välttänyt skismaattisuuden synnin. Me emme ole koskaan olleet ensin perustamassa rinnakkaishierarkioita muiden vanhojen kirkkojen alueille.

Kuolleiden puolesta rukoileminen ja pyhiltä esirukousten pyytäminen – pakanallista vaikutustako?

Karikatyyrisen kertomuksen mukaan varhaiskristityt olivat hyviä protestantteja aina keisari Konstantinus Suureen saakka. 300-luvulla tapahtuneen valtiokirkollistumisen myötä pahat pakanalliset vaikutukset pääsivät kuitenkin tunkeutumaan kirkkoon. Pakanauskontojen jumalat korvattiin pyhillä, kuolleiden puolesta alettiin rukoilla. Kertomus on yleinen ja vaikutusvaltainen, mutta se on ihan höpöhöpöä. Valotan seuraavaksi lyhyesti sekä kuolleiden puolesta rukoilemisen että pyhiltä esirukouksien pyytämisen juutalaisia juuria.

Ehkäpä monelle voi tulla yllätyksenä se, että juutalaiset rukoilevat vielä tänäkin päivänä kuolleiden puolesta. Rukoukset kuolleiden puolesta ovat itse asiassa vakiintunut osa juutalaisia jumalanpalveluksia. Käsittääkseni ensimmäinen maininta juutalaisten kuolleiden puolesta rukoilemisesta löytyy Toisesta makkabilaiskirjasta. Siinä kerrotaan taistelussa kuolleiden juutalaisten puolesta rukoilemisesta seuraavaa:

Seuraavana päivänä, kun oli jo kiireesti huolehdittava kaatuneista, Juudaksen miehet menivät hakemaan ruumiit viedäkseen ne sukulaisten joukkoon esi-isien hautaan. Silloin he huomasivat, että jokaisella kaatuneella oli vaatteidensa alla jamnialaisten epäjumalille omistettuja taikakaluja. Laki kieltää juutalaisilta sellaiset, ja kaikki ymmärsivätkin, että juuri niiden tähden nuo miehet olivat kaatuneet. He ylistivät Herraa, oikeamielistä tuomaria, joka tuo kaiken salatun julki, ja rukoilivat hartaasti, että hän pyyhkisi miesten rikkomuksen kokonaan pois. Urhea Juudas kehotti väkeään pysymään erossa synninteosta – olivathan he omin silmin nähneet, mihin kaatuneiden synti oli vienyt.

2 Makk. 12: 39–42

Kaatuneet juutalaiset olivat langenneet epäjumalanpalvelukseen. He olivat hakeneet sotaonnea vierailta jumalilta ja siksi olivat kuolleet taistelussa. Vaikka synti oli niinkin suuri kuin epäjumalanpalvelus, juutalaiset rukoilivat sotapäällikkö Juudas Makkabin johdolla heidän puolestaan.

Toinen makkabilaiskirja on nykytutkimuksen mukaan kirjoitettu 104–63 ennen ajan laskun alkua. Näin meillä on selkeä todiste siitä, että kuolleiden puolesta rukoiltiin jo ennen Kristuksen tuloa. On kuitenkin sanottava, että ensimmäinen maininta kuolleiden puolesta rukoilemisesta ei tarkoita sitä, että käytäntö olisi syntynyt vasta tuolloin. Toisessa makkabilaiskirjassa kuolleiden puolesta rukoileminen mainitaan ilman sen suurempia selityksiä. Tämä voi kertoa siitä, että kuolleiden puolesta rukoileminen oli jo vakiintunut käytäntö juutalaisuudessa.

Uudesta testamentista meillä ei ole yhtään yhtä selkeää esimerkkiä kuolleiden puolesta rukoilemisesta. Yksi tapaus tosin taitaa löytyä apostoli Paavalin toisesta kirjeestä Timoteukselle, jossa apostoli sanoo:

Antakoon Herra laupeutta Onesiforuksen huonekunnalle, sillä usein hän on minua virvoittanut, eikä ole kahleitani hävennyt; vaan kun hän tuli Roomaan, etsi hän minua innokkaasti ja löysi minut. Suokoon Herra, että hän löytää laupeuden Herran tykönä sinä päivänä. Ja kuinka suuria ne palvelukset olivat, joita hän teki Efesossa, sen sinä parhaiten tiedät.

2 Tim. 1:16–18

Katkelmassa huomionarvoista on se, että apostoli puhuu kaikesta siitä, mitä Onesiforos oli tehnyt hänen hyväkseen ja sitten esittää pyynnön, että Jumala muistaisi tätä viimeisenä päivänä. Koska apostoli viittaa kaikkeen siihen, mitä Onesiforos oli tehnyt, tämä viitannee siihen, että Onesiforos oli jo kuollut. Näin ollen Paavalin toivotus, tai pyyntö, olisi rukous kuolleen Onesiforoksen puolesta. Kohta ei toki ole vastaansanomattoman selvä peruste kuolleiden puolesta rukoilemiselle, mutta ihan mahdollinen. Varsinkin, kun huomioidaan, että tuon ajan juutalaisuudessa jo rukoiltiin kuolleiden puolesta.

On vielä mainittava Pietarin ilmestys, joka on mukana varhaisimmassa säilyneessä kanonisten kirjojen listassa, Muratorin kaanonissa (n. 170–200), mutta joka ei kuitenkaan lopulta vakiinnuttanut asemaansa kanonisena kirjana. Pietarin ilmestys oli kuitenkin suuresti arvostettu kirja ja se heijastelee varhaiskristillisiä uskomuksia. Siksi on syytä mainita, että kyseisen kirjan 12. luvussa pyhien esirukoukset vapauttavat sieluja tuonelan kärsimyksestä ennen viimeistä tuomiota. Esirukousten tähden kastamattomat saavan jopa mahdollisuuden saada kasteen eräässä manalan järvessä. Pietarin ilmestys ajoitetaan noin vuoteen 135. Näinpä on selvää, että rukous kuolleiden puolesta oli osa varhaiskristillistä uskoa.

Jos juutalaisten rukoukset kuolleiden puolesta voivat hämmästyttää, ehkäpä sitäkin yllättävämpää on se, että juutalaisuudessa on myös pitkä perinne kuolleilta esirukouksien pyytämisestä. Juutalaisuudessa on ollut tapa rukoilla kuolleiden haudoilla ja pyytää näiltä esirukouksia. Erityisen tärkeitä rukouspaikkoja ovat olleet esimerkiksi patriarkkojen ja matriarkkojen haudat. Paikkoja on pidetty erityisen otollisina rukoukselle. Niillä on vedottu kuolleiden hyveellisyyteen, jotta Jumala vastaisi rukouksiin. On esitetty myös pyyntöjä kuolleille itselleen, jotta nämä rukoilisivat Jumalaa joko yksilön, perheen tai Israelin kansan puolesta. (Täältä löytyy lyhyt juttu juutalaisesta käytännöstä.) Mainitsemisen arvoista on myös se, että jo Job. 5:1:ssä puhutaan ilmeisesti enkeliltä esirukouksen pyytämisestä, koska Vanhassa testamentissa enkeleitä kutsutaan pyhiksi.

Esirukousten pyytämisen käytäntö on selvästi nähtävissä toisen temppelin ajan juutalaisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi Ensimmäinen Eenokin kirja (9:1–3) mainitsee kuolleiden sielujen rukoilevan Miikaelia, Urielia ja Rafaelia, jotta nämä veisivät heidän kokemansa vääryyden Jumalan eteen tuomittavaksi. Myöhemmin samassa kirjassa (65:2–4) Nooa pyytää esi-isältään Eenokilta esirukouksia, jotta maailma säästyisi vedenpaisumukselta. Muistelen myös, että Elialta olisi pyydetty jossain toisen temppelin ajan kirjallisuudessa esirukouksia, mutten saa päähäni nyt tarkkaa lähdettä. Elian asema esirukoilijana voi tosin näkyä siinä, että eräät juutalaiset ajattelivat Kristuksen pyytävän Elialta apua ristillä riippuessaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, jos ja kun Elialta pyydetiin muutenkin esirukouksia tuohon aikaan. (Tässä mainitut tiedot pyhien esirukouksista juutalaisuudessa ovat Stephen de Youngin kirjasta Apocrypha, jota suosittelen lämpimästi. Se on tilattavissa esim. täältä.)

Enkelit, Eenok ja Elia eivät ole sattumalta esirukousten kohteita ennen Kristuksen ylösnousemusta. Juutalaisen perinteen mukaan Eenok oli otettu taivaaseen. Taustalla tässä oli se, että Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ei sanota, että Eenok olisi kuollut vaan että Jumala otti hänet pois (1 Moos. 5:24). Ja tunnettua on se, että Elia ei kuollut, vaan hän kohosi tulivaunuissa taivaaseen (2 Kun. 2:11). Enkelit ovat totta kai Jumalan valtaistuimen ympärillä. Ennen Kristuksen ylösnousemusta kaikki muut sielut olivat tuonelassa. Kun Eenokin ja Elian asema oli siinä määrin erityinen, että heidät oli otettu taivaaseen, heiltä oli luonnollista pyytää esirukouksia. Kun Kristuksen tuonelaan astumisen myötä autuaasti nukkuneet sielut pääsivät Jumalan valtaistuimen ympärille, on selvää, että esirukoilijoita alettiin pyytää muiltakin ihmisiltä.

Kun on puhe kristillisestä pyhien rukoilemisesta ennen konstantinolaista käännettä, on tunnettua, että 200-luvulta on peräisin Jumalansynnyttäjälle kohdistettu rukous, joka tunnetaan latinalaisella nimellä Sub tuum praesidium. Kuitenkin jo 100-luvultakin löytyy selkeä viittaus pyhien rukoilemiseen. Paavalin ja Theklan teoissa näet kuvataan, kuinka Paavali puhui juuri ennen kuolemaansa hepreaksi ”isien” kanssa. Tämän teoksen lisäksi on toki myös hautakirjoituksia sun muuta, joista käy ilmi, että kuolleilta pyydettiin rukouksia. Näistä voi lukea lyhyesti esim. täältä.

Yllä sanottu osoittaa, että sekä kuolleiden puolesta rukoilemisella että pyhiltä esirukousten pyytämisellä on juuret Kristuksen syntymää edeltäneessä ajassa. Parin ensimmäisen vuosisadan kristilliset tekstit puhuvat sen puolesta, että nämä käytännöt periytyivät juutalaisuudesta varhaiseen kristinuskoon. Niinpä on ilmeistä ettei Konstantinus Suuren kääntymys johtanut siihen, että pakanuudesta olisi omaksuttu aivan ennenkuulumattomia rukouskäytäntöjä.