Ensivaikutelmia paavista

Edellisessä kirjoituksessani uumoilin sitä, että mikäli uusi paavi on yhtä progressiivinen kuin edeltäjänsä, roomalaiskatolilaisuus päätyy skismaan. Tässä vaiheessa on vaikea sanoa paavin progressiivisuusasteesta kauheasti mitään. Äkkiseltään vaikuttaa siltä, että paavi on maltillisen ja lempeän oloinen mies. Häneen liittyy piirteitä, jotka vetävät kahteen suuntaan: Esimerkiksi pukeutuminen ja nimivalinta viittaavat siihen, että uusi paavi on näkemyksiltään perinteisempi kuin Franciscus. Kuitenkin puheissa kuuluvat Franciscuksen äänenpainot, muun muassa, synodaalisuuden ylistäminen ja dialogisuuden korostaminen. Voi hyvin olla, että kardinaalikollegio näki uudessa paavissa sillanrakentajan, joka pitäytyy Franciscuksen perintöön, mutta on kuitenkin edeltäjäänsä ymmärtäväisempi ja maltillisempi myös kirkon perinteisiä ajattelutapoja, käytäntöjä ja niiden kannattajia kohtaan.

Minuun uusi paavi on tehnyt tavattoman hyvän ensivaikutelman ennen kaikkea siksi, että hän puhuu Kristuksesta. Hän ajattelee, että kirkon pitää jäädä taka-alalle ja kirkon Herran olla huomion kohteena. Tästä ei voi saada kuin pisteitä minun silmissäni. Ei kai siinä sinällään mitään pahaa ole, että kirkon johtajat ottavat kantaa globaaleihin ongelmiin. Tai puhuvat YK-kieltä. Mutta jotenkin tosi raikasta, että on paavi, jonka selkeänä näkynä on, että uskon ytimessä on Kristus. Ja että kirkon on kutsuttu uhrautumaan Herransa tavoin rakkaudessa maailman elämäksi, että se on kutsuttu tekemään lähetystä, viemään uskon iloa kaikille kansoille. Kirkon missio ei kavennu ilmastonmuutoksen torjuntaan, ihmisoikeuksien edistämiseen ja maalliseen rauhan julistamiseen. Paavi Leo XIV on vanha lähetystyöntekijä, ja tämä kuuluu hänen puheissaan.

Olen toiveikas uuden paavin suhteen. Toivon vilpittömästi, että hänen kauttaan leimaa kauttaaltaan Kristus-keskeisyys. Uskon, että täten hänellä voisi olla myönteinen vaikutus kaikkiin kristillisiin kirkkoihin.

Rooman ketteryys ja yhteinen tulevaisuus

Ajattelinpa julkaista ylimääräisen kirjoituksen tänään, koska uutta paavia ollaan parhaillaan valitsemassa. Uuden paavin valinta tuo mieleeni ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden erilaisen ymmärryksen kirkon rakenteesta.

Kun olen lukenut perusteluita roomalaiskatolilaisuuteen kääntymiselle, kenties kaikkein keskeisin argumentti näyttää olevan se, että kirkolla on yksi selkeä pää. Tämän seurauksena kirkko voi muun muassa selkeästi linjata, miten johonkin opilliseen tai eettiseen kysymykseen tulee suhtautua. Ei tarvitse (ainakaan teoriassa) arvailla sitä, mitä kirkko uskoo.

Roomaan verrattuna ortodoksisuus on hallinnollisesti selkeästi hajanaisempaa, kun ei ole yhtä paavin kaltaista päätä vaan useampi paikalliskirkko. Jotta johonkin kysymykseen saadaan yhteinen selkeä kanta, se voi ottaa aikansa, koska kaikkien paikalliskirkkojen pitää asettua samaan linjaan. Tarvitaan ehkä jopa kriisejä yhteisymmärrykseen löytymiseksi. Paikalliskirkkojen itsenäisyyttä painottaessaan ortodoksinen systeemi ei siis ole ollenkaan niin ketterä ja notkea kuin roomalaiskatolinen. Selkeys voi vaatia vuosisatoja.

Mutta minä en pidä ortodoksisuuden jähmeämpää systeemiä mitenkään huonona juttuna. Yksittäinen seurakuntalainen voi ihan iloisesti kilvoitella jonkin sortin epäselvyyden keskelläkin, ja nimenomaan ortodoksisuuden paikalliskirkkojen yksimielisyyden linja takaa sen, että ei tehdä nopeita ja typeriä päätöksiä. Todellinen yksimielisyys ehkä saavutetaan hitaasti, mutta se on ainakin huolellisen märehdinnän tulos. Systeemi tuo ortodoksisuuteen konservatiivisen eetoksen. Ja toki uskon, että kirkon elämää varjelee Pyhä Henki, eikä opillisen ja eettisen ajattelun koherenssi selity vain sillä, että systeemi ei mahdollista innovaatioita.

Tätä kirjoittaessani uutta paavia ei ole ehditty vielä valita, mutta rohkenisinpa ruveta profeetaksi ja väittää, että jos Franciscuksen seuraaja on yhtä progressiivinen kuin hän (mitä tosin pidän epätodennäköisenä), edessä on varmasti merkittävä skisma. Niin paljon Rooma on muuttunut viimeisen 12 vuoden aikana, eivätkä kaikki ole olleet kovin innoissaan. Paavin keskitetty valta on mahdollistanut sen, että roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut huomattavia opillisluontoisia muutoksia paavi Franciscuksen aikana. Näistä mainittakoon, vaikka uudelleenavioituneille ehtoollisen antamisen salliminen, kuolemantuomio-opetuksen muuttaminen sekä homoparien siunaaminen. (Traditionaaliset katolilaiset pyrkivät toki harmonisoimaan näitä muutoksia historiallisten näkemysten kanssa, mutta aika epätoivoista.) Tällaiset muutokset syövät uskoa siihen, että roomalaiskatolinen kirkko olisi opiltaan muuttumaton. Miten voi luottaa Rooman erehtymättömyyteen, jos kirkko olisikin opettanut Franciscukseen saakka esimerkiksi kuolemantuomion moraalisesta luonteesta väärin? Opinkehityksestä ei ole selittämään kelkan täydellistä kääntämistä. Kyse ei ole kehityksestä vaan muutoksesta.

(Tällä Franciscuksen ongelmallisen progressiivisuuden mainitsemisella en halua missään mielessä mitätöidä hänen ajattelunsa kauniita piirteitä ja elämänsä monenlaista esikuvallisuutta. Niistä voi lukea esimerkiksi tästä.)

Minä olen ehkä vähän hullunkurisestikin toiveikas siitä, mihin progressiiviset paavit lopulta johtavat. Uskon, että ”Pietari” nousee vielä lankeemuksestaan. Ja olen alkanut ajatella, että ehkäpä se tapahtuu juuri niin, että paavin alla roomalaiskatolinen kirkko menettää täysin uskottavuutensa erehtymättömänä opinvarjelijana. Tämän takia paavi alkaakin pikkuhiljaa hahmottua vain yhtenä erehtyvänä patriarkkana. Tässäpä loistava lähtökohta sille, että viides patriarkka voisi löytää takaisin neljän muun joukkoon! Jumala suokoon.

Haaveilemaani kehitystä on mielestäni hienosti alustettu jo tämän vuosituhannen alun ekumeniassa. Roomalaiskatoliset oppineet ovat ottaneet selvää etäisyyttä Vatikaani I:n paaviuskäsitykseen väittäessään, ettei ensimmäisen vuosituhannen aikana idässä ymmärretty paavilla olevan oikeutta puuttua suoraan muiden patriarkaattien asioihin. Jos nämä ekumeeniset kehityskulut kiinnostavat, kannattaa lukea Ravennan (2007), Chietin (2016) ja Aleksandrian (2023) dokumentit.

Jumala antakoon viisautta kardinaalikollegiolle, jotta voitaisiin saada kirkon ykseyttä edistävä paavi!

Ortodoksisuuden ongelmat

Tämän blogin alkuaikoina kirjoitin tänne aika paljon omakohtaista matksua. Vähitellen ajaudun kuitenkin kirjoittamaan ortodoksista apologetiikkaa, jossa vastapuolena on tunnustuksellinen luterilaisuus. Kun olen kirjoituksesta toiseen osoittanut luterilaisuuden heikkoja kohtia ja ylistänyt ortodoksisuutta, on ehkäpä syntynyt vaikutelma, että ortodoksisuudessa ei olisi mitään ongelmia. Liian romanttisessa käsityksessä ortodoksisuudesta on kuitenkin vaaransa. Ei ole mitenkään hyvä lähtökohta, jos joku liittyy kirkkoon romanttisten mielikuvien vallassa. Menee varmaankin enintään muutama vuosi niin kirkon rikkinäisyys lävähtää vasten kasvoja. Ja ehkä sitten kysymykseksi voi nousta se, tekikö ihminen oikean valinnan liittyessään kirkkoon.

Ajattelen aika vahvasti niin, että omaa perhettä ei pidä julkisesti kritisoida. Siksi en ole esittänyt täällä ortodoksisen kirkon kritiikkiä. Minulle maallikkona ei myöskään suoranaisesti kuulu kirkon ongelmiin puuttuminen muuten kuin rukoillen. Piispojen ja pappien tehtävänä on kaita laumaa, ei kaltaiseni lampaan. Toisaalta minun ei ole sikälikään tarvetta kritisoida kirkkoani, että jos seuraa kansainvälisiä tai kotimaisia uutisia, voi aika nopeasti ymmärtää sen, että ortodoksista kirkkoa vaivaat monenlaiset ongelmat.

Kritiikin sijaan ajattelinkin jakaa muutaman apuneuvon, jotka ovat auttaneet minua elämään ortodoksina monenlaistenkin ongelmien keskellä. Ensimmäinen niistä on kirkkohistoria. Itselleni on ollut hyödyllistä paneutua ensimmäisen vuosituhannen kirkkohistoriaan, koska se tuo jonkin verran suhteellisuutta nykyisiin ongelmiin. Kirkollinen elämä oli näet kirkon ”kultaisina vuosisatoinakin” yhtä sekamelskaa. Oli korruptoituneita piispoja ja pappeja, paikalliskirkkojen välisiä skismoja, vaikutusvaltaisia harhaopettajia, oikeaoppisten vainoa, kirkon päätymistä vallanpitäjien talutusnuoraan, ja niin edelleen. Vaikka jonain synkkinä hetkinä kirkon nykyinen tilanne voisikin vaikuttaa aivan ennenkuulumattoman kauhistuttavalta, kirkkohistoria auttaa laittamaan nykyiset ongelmat laajempaan perspektiiviin.

Toinen ehdoton apu kirkollisiin murheisiin on Jumalan kaitselmukseen luottaminen. Tämä on pointti oikeastaan nousee tuosta ensimmäisestä: kun kirkon elämä on aina ollut melko kaoottista ja kun Jumala on silti pitänyt huolta tästä kirkosta ja jopa kruunannut sen läpi vuosisatojen lukemattomilla pyhillä, ei pidä vaipua toivottomuuteen. Jumalan kaitselmuksen kauneus piirtyy esiin kenties aivan ainutlaatuisella tavalla sen takia, ettei kirkon käytännön todellisuus ole usein kovin ruusuista.

Kolmas apu liittyy siihen, mihin yksittäinen uskova kiinnittää huomionsa. On todella helppoa elää päivät vain pohtien sitä, millaisia ongelmia kirkossa tai muissa ihmisissä on. Tämä vetää mielen maahan ja on todella kuluttavaa. Todellinen kilvoittelu on ”autuaan itsekeskeistä”. Huomio on vahvasti omassa navassa. Paras tapa vaikuttaa ortodoksisuuden ongelmiin on kilvoitella, jotta itse pyhittyisi. Maailmassa on lopulta tosi vähän asioita, joihin voi suoranaisesti vaikuttaa. Murehtiminen ja päivittely eivät auta mitään. Omaan sydämeen on kuitenkin Jumalan armon avulla todella suuri vaikutusvalta. Siksi sen tulisi aina olla ensisijainen parannuskohde, kun pohditaan, mitä ongelmia minun tulisi laittaa maailmassa kuntoon. Eikä tämän toteamuksen pitäisi olla vain jokin hurskas lausahdus. Sen pitäisi tulla käyttöön kautta lihaksi. Muiden ongelmiin keskittyminen on lähinnä ajan tuhlausta.

Herra armahda. Ja Kristus nousi kuolleista!

Farisealainen Paavali

Tänään ajattelin mainostaa melko tuoretta kirjaa, rovasti Stephen De Youngin teosta Saint Paul the Pharisee: Jewish Apostle to All Nations. Kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisen osan jujuna on käsitellä Paavalin ajattelua ensimmäisen vuosisadan juutalaisessa kontekstissa ja osana hänen omaa elämän historiaansa. Tällaisesta perspektiivistä esimerkiksi Paavalin pelastusoppi hahmottuu aika eri tavoin kuin 1500-luvun protestanttisuudessa. Mikäli minun Paavalin kirjeiden selitykset tällä blogilla ovat jo luettuja, De Youngin Paavali-tulkinta voi kuulostaa yllättävän tutulta. Olen näet saanut aika paljon vaikutteita De Youngin netistä löytyvästä raamattuopetuksesta.

Kirjan toinen osa koostuu De Youngin kaikkien kirjeiden melko dynaamisista käännöksistä, jotka tulkitsevat Paavalin opetusta ensimmäisen osan valossa. On todella mielenkiintoista huomata, kuinka De Youngin käännösratkaisut tuovat ihan uudenlaisia sävyjä Paavalin opetukseen! Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa saada ihan uudenlainen näkökulma apostolin kirjeisiin.

Ylipäätään Ancient Faith -kustantajan kirjoja on saataville helposti Suomeen. Niitä saa jopa ilman postikuluja, jos tilaa kerralla tarpeeksi paljon Adlibrikseltä.

Aivan lopuksi mainostan vielä uutta artikkeliani, joka käsittelee pyhän Maksimos Tunnustajan vanhurskauttamisoppia erityisesti lain tekojen näkökulmasta. Kyseessä on akateeminen julkaisu, joten se voi olla melko haastava. Sen voi lukea ilmaiseksi täältä. Voin paljastaa tässä jo sen, että pyhän Maksimoksen Paavali-tulkinta sopii kauniisti yhteen De Youngin kirjan kanssa, vaikka Maksimoksen tulkintaa värittääkin askeettinen ote ja 600-luvun konteksti.

Miten määritellä ekumeeninen kirkolliskokous?

Yksi klassinen roomalaiskatolinen argumentti ortodoksisuutta vastaan on se, ettemme kykene määrittelemään, mikä tekee kirkolliskokouksesta ekumeenisen. Sitten luetellaan joitain kirkolliskokouksia, kuten vuoden 449 Efeson ryövärisynodi, joiden oli tarkoitus olla ekumeenisia kirkolliskokouksia, mutta jotka eivät sitä kuitenkaan olleet. Joskus ortodoksit vastaavat haasteeseen väittämällä, että ekumeenisen kirkolliskokouksen määrittää yksinkertaisesti se, että tietty kokous on saanut kirkon ymmärryksessä ekumeenisen kirkolliskokouksen aseman vuosisatojen varrella. Tämä väite ei kuitenkaan kestä päivänvaloa, se on vasta 1800-luvulla syntynyt. Kannattaa tsekata tämä kirjoitus, jos aihe kiinnostaa.

Ekumeeninen kirkolliskokous on oikeastaan helposti määriteltävissä. Nikean II kirkolliskokous näet linjasi, että synodista tekee ekumeenisen se, että se on kaiken viiden patriarkaatin ja niiden synodien ratifioima ja että kokouksen päätökset ovat levitetty koko maailmaan (vrt. Apt. 15:22–30). Koska viiden patriarkaatin systeemi ei ole apostolista perua, voidaan tietysti kysyä, kuinka mielekäs määritelmä on. Tällä ei ole kauheasti väliä periaatteellisesti, jos ekumeenisia kirkolliskokouksia pidetään erehtymättöminä. Niinpä myös tuota määritelmää. Mutta minusta määritelmä on toimiva, kun huomioidaan, mistä se nousee. Ajatus on nähdäkseni se, että koko kirkko on edustettuna viiden patriarkaatin kautta. Koko kirkkoa näet pidettiin erehtymättömänä, vaikka ajateltiinkin, että yksittäiset paikalliskirkot voivat mennä harhaan. Nikean II:n ekumeenisen kokouksen määritelmä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun koko kirkko allekirjoittaa jonkin kokouksen opetuksen, silloin tuo kokous on ekumeeninen. Hallintosysteemi voisi olla periaatteessa muunkinlainen, olennaista on se, että koko kirkko on edustettuna. Jos esim. ortodoksinen kirkko tänä päivänä pitäisi ekumeenisen kirkolliskokouksen, viisi patriarkaattia (tai neljä) eivät riittäisi, koska nykyään on enemmän itsenäisiä paikalliskirkkoja kuin vuonna 787. Niidenkin tulisi ratifioida kokouksen opetus, jotta se olisi ekumeenisesti arvovaltaista.

Joskus on muuten sellainen harhaluulo, ettei ortodoksinen kirkko kykenisi enää järjestämään koko kirkkoa sitovia kokouksia. Tämä on kuitenkin virheellinen uskomus. Ortodoksisessa kirkossa on lukuisia kokouksia, jotka ovat yleisortodoksisesti hyväksyttyjä ja siten koko kirkkoa velvoittavia. Näistä mainittakoon esimerkiksi 1300-luvun puolivälin kokoukset, jotka vahvistivat pyhän Gregorios Palamaksen opetuksen Jumalan olemuksesta ja energioista sekä vuoden 1672 Jerusalemin synodi, joka kokoontui protestanttisuuden torjumiseksi. On sinänsä hyvä kysymys, miksi näitä kokouksia ei sanota ekumeenisiksi, jos koko kirkko on ne hyväksynyt. Ehkäpä syynä on se, että Rooma ei ole ollut mukana päätösten hyväksymisessä, joten Nikea II:n määritelmä ei kirjaimellisesti toteudu, vaikka Rooman ei katsota enää kuuluvan kirkkoon. Toisaalta syy voi olla sekin, ainakin myöhäisempien kokousten kohdalla, ettei keisari ole kutsunut niitä. Siinä mielessä ne eroavat myös ensimmäisen vuosituhannen kokouksista. (En tosin tiedä, kutsuiko keisari 1300-luvun kokoukset.)

Jos kiinnostaa lukea enemmän ekumeenisen kirkolliskokouksen määrittelemisestä, kannattaa lukea nämä kaksi kirjoitusta (tämä ja tämä), joista käy ilmi, että kirkon konsensus on ollut ratkaiseva ekumeenisuuden kriteeri. Ortodoksit ovat pitäytyneet johdonmukaisesti tähän varhaiskristilliseen ymmärrykseen.

Retractio II: miksi en ole…

Taannoisessa kirjoituksessani perustelin sitä, miksen ole roomalaiskatolilainen sillä, että minusta roomalaiskatolilaisuus on yliälyllistä. Mainitsin samalla antaneeni jo aiemmin perusteluita roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Nostin tuossa kirjoituksessani esille kriittiset pointsini antaen ymmärtää, että nuo kritiikit olisivat kelpoja perusteluita valita ortodoksinen kirkko roomalaiskatolisen sijaan. Ja kyllä ne tavallaan ovatkin. Mutta vedän tänään silti vähän sanojani takaisin.

Mieltäni alkoi hieman kaivertaa se, että perustelin ortodoksiseen kirkkoon kuulumista osoittamalla toisen kirkon puutteita. Ja nyt kun jälkeenpäin ajattelen tuota strategiaa, en tiedä, tykkäänkö siitä hirveän paljon. Netti on pullollaan videoita, joissa erinäisten älyllisluontoisten argumenttien kautta pyritään perustelemaan, miksi kaikki muut uskonnot ja uskot ovat vääriä ja minun ainoastaan oikea. Ja minusta tuntuu siltä, että tällainen lähestymistapa johtaa helposti neuroottiseen tarpeeseen osoittaa älyllisen argumentein oma usko todeksi. Tai no, aina meininki ei ole neuroottinen. Videoiden tekijä voi olla myös voitollisen varma omasta kannastaan ja pitää vastakkaisella kannalla olevia täysin typerinä. En sitten tiedä, kuinka paljon parempi tämä vaihtoehto on. Toki varmaan teoreettisesti on mahdollista myös se, että analyyttisen kylmästi vertaillaan eri positioiden uskottavuutta, mutta tämä lienee melko harvinaista.

Olen pyöritellyt jonkin verran uskonnollista varmuutta. Teinhän väitöskirjani pelastusvarmuudesta. Tutkimustyön perusteella minulle on kirkastunut se, että historialliset lähteet eivät voi antaa absoluuttista varmuutta mistään asiasta. Aina voi tulla esimerkiksi uusia historiallisia löytöjä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Niinpä kun historiallisiin lähteiden vedoten pyritään osoittamaan oma kanta oikeaksi, voi olla ihan ymmärrettävästi neuroottisuuden vaara, jos kaipauksena on aivan ehdoton ja aukoton varmuus. Historialliset lähteet eivät tarjoa sellaista. Toisaalta minusta vaikuttaa siltä, että opillinen argumentaatio ja ehdoton varmuus ovat myös aika hankala kombinaatio. Kirjoitin viime kerralla Filioquesta. Minusta esittämäni ”malli” on oikea ja kaunis. Mutta olen ihan varma, että joku toisella kannalla oleva voisi esittää argumentteja, joihin en osaisi vastata ja jotka voisivat siten kyseenalaistaa sen, onko esittämäni malli oikeasti niin ehdottoman varmasti oikea kuin ajattelen sen olevan. Viime kädessä luotankin tuossa asiassa kirkkoon, en siihen, että minulla on kompetenssia perustella jokin opillinen käsitys absoluuttisen varmasti oikeaksi.

Sitten vielä oma juttunsa on se, että ihminen ei taida olla niin rationaalinen olento kuin valistuksen perintönä on ollut tapana ajatella. Se, mitä ihminen pitää uskottavana, ei suinkaan määrity vain rationaalisin perustein. Tämä on itse asiassa ortodoksisen askeettisen teologian eräs lähtökohta: koska sielun alimmat osat sumentavat järkeä, niitä tulee askeesin kautta laittaa ojennukseen, jotta voisimme nähdä mielellämme kirkkaammin. Tästä vinkkelistä oikean uskon löytäminen vaatii etsijältä kilvoittelua. Ja toisaalta vaikuttaa siltä, että kuulijat korvat ovat vain silloin auki, jos kuulija kokee jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyisessä tilanteessaan. Muistan erään tuttuni sanoneen, että hän kokee saavansa kaikki hengelliset tarpeensa tyydytetyksi Lähetyshiippakunnassa. Siksi hänellä ei ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Tuollaisessa tilanteessa rationaaliset argumentit tuskin vaikuttavat paljoakaan. Ehkäpä voin perustella jonkin rationaalisen pointin hyvin, mutta se ei vielä liikuta sielua tekemään niitä johtopäätöksiä, jotka minä näkisin johdonmukaisina.

Jos mietin uskon ja järjen suhdetta omakohtaisesti ja ortodoksisuuden kannalta, ajattelen jotenkin niin, että ortodoksinen usko on historiallisten ja rationaalisten argumenttien valossa uskottavaa. Sen lisäksi minulla on tiettyjä hengellisiä kokemuksia, jotka puhuvat ortodoksisuuden puolesta vielä vahvemmin kuin rationaaliset argumentit. Lisäksi ortodoksina minulla on moderneja ja muinaisia pyhiä, joiden hengelliseen kokemukseen ja arvostelukykyyn voin luottaa. Samat pyhät todistavat pelkällä olemassaolollaan siitä, että ortodoksisuus toimii. Sehän ”tuottaa” pyhiä.

Selvää minulle on se, että haluan välttää överiksi menevän subjektivismin, joka näkee uskon valitsemisen lähes irrationaalisena hyppynä. Toisaalta en pidä uskottavana sitäkään, että oman uskon voisi perustella jotenkin ehdottoman varmasti rationaalisin argumentein, jotka ovat kaikille ihan ilmeisiä. Kenties ihanteellista on se, että usko on rationaalisesti uskottavaa ja hyvin perusteltua mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti todeksi elettyä. Ja ehkäpä ennen kaikkea se, että ortodoksista uskoa ei määritä se, mikä muissa on pielessä vaan se, että todeksi elettynä ortodoksisuus on pohjattoman kaunista Kristuksen tuntemista.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan mukaan ihminen voi tulla osalliseksi erehtymättömästä varmuudesta. Tämä vaatii kuitenkin täyttä antautumista Jumalan rakastamiseen, ei YouTubessa ja nettifoorumeilla loputonta argumentointia.

Filioque on heresiaa! Filioque on ok!

On yleisesti tunnettua, että idän ja lännen kirkkojen skismassa keskeisessä osassa oli niin sanottu Filioque-lisäys, joka lisättiin lännessä Nikean uskontunnustukseen satoja vuosia alkuperäisen Nikean uskontunnustuksen kirjoittamisen jälkeen. Filioque tarkoittaa sitä, ettei Pyhä Henki lähde ainoastaan Isästä vaan myös Pojasta. Idässä lisäystä pidettiin periaatteellisesti ongelmallisena, koska millään paikalliskirkolla ei ole oikeutta muokata koko kirkon yhteistä uskontunnustusta omin päin. Tämän lisäksi lisäys nähtiin myös teologisesti ongelmallisena. Idässä näet pidettiin kiinni siitä, että yksin Isä on jumaluuden lähde. Lännessä Filioque on otettu kuitenkin toisen vuosituhannen ajan itsestäänselvyytenä. Sellaisena se päätyi myös protestanttisiin uskontunnustuksiin.

Filioquen suhteen on hyvä ymmärtää se, että kyseessä on hyvin spesifi opillinen käsitys. Kysymys on siitä, että Pyhä Henki saa olemassaolonsa lähtemällä iankaikkisuudessa sekä Isästä että Pojasta. Tämä on tärkeää todeta, koska Filioque voidaan ymmärtää myös toisella tavalla. Itseasiassa ensimmäisellä vuosituhannella on muutama mielenkiintoinen maininta, joista käy ilmi, että Filioque ymmärrettiin silloin eri tavoin kuin myöhäisemmässä läntisessä teologiassa. Esimerkiksi Maksimos Tunnustaja selittää kirjeessään Marinukselle, etteivät latinalaiset suinkaan tarkoita Filioquella sitä, että Poika olisi jumaluuden lähde Isän lisäksi. Filioquen tarkoituksena on ilmaista, että Pyhä Henki käy esiin (προϊέναι) myös Pojan kautta. Eli Pyhän Hengen ja Pojan välillä on jonkin sortin (ikuinen) suhde, mutta Poika ei kuitenkaan ole Pyhän Hengen olemassaolon lähde tai alku.

Idässä Filioque torjuttiin myöhemmin, koska käsite oli saanut eri merkityksen kuin aiemmin. Ortodoksisen kirkon virallinen kanta on ilmaistu Blahernaen synodissa 1285. Kyseinen synodi torjuu latinalaisen opetuksen Pyhän Hengen lähtemisestä Pojasta. Samalla se kuitenkin tunnustaa, että Pyhän Hengen ja Pojan välillä on iankaikkinen suhde: Pyhä Henki säteilee ikuisesti ja manifestoituu Pojan kautta. Isä on kuin aurinko, josta lähtee sekä valo että säteitä. Valo puolestaan ilmenee vain säteiden kautta. Eli Pyhä Henki lähtee kyllä Pojasta, muttei hän saa olemassaoloaan Pojalta. Mutta niin kuin säteet välittävät auringon valoa, niin Poikakin on Pyhän Hengen välittäjä jo iankaikkisuudessa. Pyhän Hengen välittäminen on Pojalle kuuluva tunnusmerkki, hypostaattinen ominaisuus.

Blahernaen aurinkohavainnollistus voi olla nykyihmisille sikäli hankala, että meille säteiden ja valon erottelu ei tule niin luonnostaan kuin 1200-luvun ihmisille. Ehkäpä raamatullinen havainnollistus voisi olla toimivampi: kun Kristus kastettiin, hän sai Isältä lahjaksi Pyhän Hengen. Ja sitten Kristus lähetti Pyhän Hengen opetuslapsilleen. Poika on siis Hengen välittäjä Pyhän Hengen ollessa Isän lahja Pojalle. Latinalainen Filioque ei hahmota Pyhän Hengen suhdetta Poikaan tässä mielessä lahjana eikä se tunnusta Hengen välittämistä Pojan erityisominaisuutena, koska Pojan rooli Pyhään Henkeen on yksipuolisen aktiivinen: hän ei ota vastaan Isän lahjaa vaan lähettää Isän kanssa Pyhän Hengen ilman minkään sortin välittäjäasemaa. Näinpä ortodoksisessa mallissa Jumalan persoonien iankaikkiset suhteet piirtyvät paljon selvemmin esille Kristuksen elämässä kuin läntisessä mallissa.

Pojan asema Pyhän Hengen välittäjänä sekä iankaikkisuudessa että ajassa vastaa toisinaan vastaantulevaan luterilaiseen Filioque-opin torjumisen kritiikkiin. Luterilaiset joskus väittävät, että Filioquen kieltäminen tarkoittaisi sitä, että Pyhän Hengen toiminta voisi olla jotenkin Pojasta riippumatonta. (Tällainen ajatus pilkahtaa esiin tämän kirjoituksen lopussa.) Ajatus on jotenkin se, että koska ortodoksisuudessa on vahva mystiikan painotus, halutaan, että Henki voisi toimia jotenkin välittömästi ilman Kristusta. No, tämä on aivan hullunkurinen väite ihan kolminaisuusopillisen teologian valossa. Onhan kaikkien kolminaisuuteen uskovien ajattelun lähtökohtana se, että kolminaisuuden toiminta on jakamatonta. Niinpä ei ole mitään Hengen toimintaa Isästä ja Pojasta riippumatta. Mutta kun huomioidaan vielä se, että Pojan erityisominaisuutena on Pyhän Hengen välittäminen, silloin joidenkin luterilaisten ajatus asettuu sitäkin kummallisempaan valoon.

Ajatus Pyhästä Hengestä Isän lahjana Pojalle avaa myös huikeita näkökulmia Raamatun pelastusoppiin, siihen, miksi Pyhän Hengen saaminen on niin merkittävää erityisesti apostoli Paavalin kirjeissä (esim. Room. 8:15; Gal. 3:2; 4:6). Ei ole mitenkään sattumaa, että Pyhä Henki on lapseuden Henki, koska se suhde, joka uskovilla on taivaalliseen Isään, ilmentää suhdetta, joka Isällä ja Pojalla on iankaikkisuudessa. Kumpaakin suhdetta leimaa rakkaus, Pyhän Hengen antaminen ja vastaanottaminen sekä Hengen manifestoituminen tai loistaminen meidän kauttamme.

Raamatullisuuteen liittyen on muuten huomattavaa se, ettei Filioquella ole yhtään selkeää opinsijaintipaikkaa. Näin ollen se on aika ongelmallinen oppi luterilaisille. 1500-luvulla luterilaisille keskeisin kohta opin tueksi taisi olla Joh. 16:17 (”Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.”). Kyseisen kohdan voi kuitenkin ymmärtää ihan hyvin ortodoksisen ymmärryksen mukaisesti niin, että Poika lähettää Hengen ajassa jakaen Pojan lahjoja uskoville. Samoin maininta siitä, että Pyhä Henki ei ole ainoastaan Isän vaan myös Pojan Henki sopii mainiosti yhteen kuvaamani ortodoksisen näkemyksen kanssa. Onhan Henki Isän lahja Pojalle, ja Poika välittää Hengen. Vieläpä ainoassa kohdassa, jossa puhutaan Hengen iankaikkisesta lähtemisestä erotellaan se, että Henki lähtee Isästä ja että Poika lähettää Hengen. (Joh. 15:26) Luterilaiset ovat kenties tiedostaneet opin heikon perustan. Siksi tervehdin ilolla sitä, että kansainvälisessä luterilaisten ja ortodoksien ekumeniassa päädyttiin viime vuonna siihen, ettei Filioque kuulu Nikean uskontunnustukseen.

Lopuksi on ehkä myönnettävä, että ortodoksisesta perinteestä löytyy kyllä ääniä, joiden mukaan Poika on Hengen lähettäjä vain ajassa, Jumalan pelastustaloudessa. Näin taisi ajatella esimerkiksi pyhä Fotios Suuri. Ymmärtääkseni Blahernaen linja on kuitenkin ainoa, joka on synodaalisesti vahvistettu. Niinpä se on käsittääkseni virallista oppia. Tässä esittämäni ajatukset ja tulkintani ovat tietysti omiani. Ottakaa ne sellaisina.

Miksi en ole roomalaiskatolilainen: uskon yliälyllisyys

Tällä hetkellä on joukko nuoria miehiä, jotka etsivät perinteistä kristinuskoa. Osa päätyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeisiin tai Lähetyshiippakuntaan. Osa taas kaipaa vielä syvemmin juurtunutta kristinuskoa ja pohtii, pitäisikö liittyä roomalaiskatoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon.

Tämä blogi on tarkoituksella keskittynyt ortodoksisuuden ja luterilaisuuden suhteeseen. Koska kuitenkin jotkut lukijakunnasta voivat pohtia, kumpaan ”vanhoista kirkoista” tulisi liittyä, on ehkäpä paikallaan antaa (taas) joitain perusteita ortodoksisuuden puolesta ja roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Olenkin jo aiemmin esittänyt joitain argumentteja. Olen muun muassa väittänyt, että roomalaiskatolilaisuus on pastoraalisesti kovaa kuolemansyntiopissaan (paraatiesimerkkinä se, että jätät sunnuntain messun väliin ilman hyvää syytä ja olet matkalla helvettiin), että ortodoksisuus edustaa eheämmin ensimmäisen vuosituhannen hengellisyyttä ja että roomalaiskatolilaiset aloittivat kirkkojen skisman, jos käytetään skisman varhaiskirkollista määritelmää. Aivan viimeisin kritiikkini kohdistui roomalaiskatolisen armo-opin mekanistisuuteen. Tänään lisään argumenttien joukkoon yhden lisää: minusta roomalaiskatolilaisuus on turhan älyllistä.

Kun väitän roomalaiskatolilaisuutta liian älylliseksi, joku voi heti väittää vastaan, ettei väitteeni pidä paikkansa. Teesini voisi haastaa seuraavasti: minun näkemykseni roomalaiskatolilaisuudesta on pitkälti nettiapologetiikan värittämä ja siten vääristynyt, seurakuntaelämässä on uskovia laidasta laitaan, älyllisesti ja vähemmän älyllisesti orientoituneita. No, tätä argumenttia vastaan nostaisin Vatikaani II:n ja sen seurauksena syntyneen paavi Paavali VI:n uuden messun (novus ordo). Vatikaani II:n linjaamat liturgiset uudistukset (Sacrosanctum Concilium) olivat maltillisia, mutta sen seurauksena syntyi aika radikaalejakin liturgisia kokeiluja etenkin 1970-luvulla. Minua ei sinänsä kiinnosta tuoda esille mitään överiesimerkkejä. Roomalaiskatolilaisuuden älyllisyyden kritisoimiseksi minulle riittää oikeastaan se, että paavin siunauksella messu kävi läpi suuria uudistuksia hyvin nopeassa ajassa.

En käy läpi messu-uudistuksen yksityiskohtia, koska haluan pitää kirjoituksen kohtuullisen lyhyenä. Tahdon vain todeta, että jos verrataan Vatikaani II kirkolliskokousta edeltänyttä messua, jota paavi Franciscus on pyrkinyt viime vuosina tukahduttamaan, ja nykyään esimerkiksi Vatikaanissa vietettävää uutta messua, erot ovat huomattavia. Siinä missä vanhempi messu on suuntautunut Jumalaan ja on täynnä symboliikkaa, joka korostaa messun mysteeriluonnetta, uusi messu on paljon vahvemmin tämänpuoleinen yhteisön juhla. Tämä orientaatioero kiteytyy nähdäkseni siihen, että vanhassa messussa pappi on kääntänyt selkänsä kohti kansaa ja on symbolisesti suuntautunut kohti Jumalaa, kun taas uudessa messussa pappi on kääntynyt kohti kansaa ja alttari on papin ja kansan välissä. Ortodoksina minulle vanha messu tuntuu symbolisuudessaan ja tuonpuoleisuudessaan paljon tutummalta kuin uusi, joka on jotenkin hyvin protestanttisen tuntuinen.

Kritiikkiini on yksinkertainen. Minusta se, että kristinuskon ydin, jumalanpalvelus, voidaan pistää muutamassa vuodessa aivan uusiksi, kertoo siitä, että ihmiskäsitys on jotenkin hyvin älyllinen. Puuttuu ymmärrys siitä, miten riitit muovaavat syvätasolla ihmistä. Jos näet ymmärrettäisiin rituaalien voima, niihin kajoamiseen suhtauduttaisiin todella maltillisesti. Historiallisesti jumalanpalvelukset ovatkin kehittyneet pikkuhiljaa ja orgaanisesti. Paavius kuitenkin mahdollistaa sen, että uskonnollisen elämän ydin voidaan pistää nopealla aikataululla radikaalisti uusiksi. Niinpä oikeastaan se, ettei meillä ortodokseilla ole paavin kaltaista päätä, edesauttaa sitä, ettei kirkossa tapahdu novus ordon tapaisia liturgisia mullistuksia. Ajattelen lisäksi, että taustalla on myös holistisempi ihmiskäsitys. Koska meillä on hyvin kokonaisvaltainen käsitys jumalanpalveluksesta ja sen vaikutuksesta ihmiseen, olisi sula mahdottomuus, että kirkon liturginen elämä uudistettaisiin perin pohjin pika-aikataululla. En siis mitenkään kiellä sitä, että kaikki roomalaiskatolilaiset eivät ole älyllisesti orientoituneita. Väittäisin kuitenkin, että paavin johtama messu-uudistus roomalaiskatolilaisuudessa viestii siitä, että ihmiskäsitys on todella älyllisesti painottunut.

Vatikaani II:n seurauksena messun lisäksi myös perinteiset roomalaiskatoliset askeettiset harjoitteet jäivät vähitellen unholaan. Ymmärtääkseni ainakin paaston osalta tässäkin on taustalla tuo pyhäksi julistettu paavi Paavali VI, joka linjasi vuonna 1966, että paikalliset piispainkokoukset voivat päättää, voiko perjantain lihapaaston korvata muilla tavoin. Tämä päätös johti sitten käytännössä siihen, että lihan syömisen välttämisestä perjantaisin ei enää pidetty käytännössä kiinni valtaosassa roomalaiskatolista maailmaa. Paavin päätösten ja lukuisten sitä seuranneiden piispainkokouksien määräykset puhuvat hyvin älyllisesti värittyneen ihmiskäsityksen puolesta. Muuten tällaiset mullistukset eivät olisi mitenkään voineet tapahtua. Hurjaa, että yksi älyllisesti virittynyt paavi voi yhdellä päätöksellä laittaa kirkon parituhatvuotiset käytännöt uusiksi lähes sormia napauttamalla uusiksi.

Joku roomalaiskatolinen traditionalisti toki allekirjoittaisi varmaankin melkein kaiken, mitä olen sanonut tähän mennessä. Hän kuitenkin väittäisi, että Vatikaani II:n tuomat mullistukset ovat vain ajallinen vitsaus, jonka Jumala lopulta varmasti korjaisi. No, tätä väitettä vastaan minä kiinnittäisin huomiota siihen, että näiden ongelmien juuret menevät tavattoman syvälle läntisessä kirkkohistoriassa. Jo keskiajalla tapahtui merkittäviä liturgisia muutoksia, joiden kautta Rooman kirkko irtaantui ensimmäisen vuosituhannen käytännöistä: ehtoollisleipä vaihtui happamattomaksi, malja riistettiin kansalta, kasteen ulkoinen muoto muutettiin kolminkertaisesta upottamisesta valeluksi ja imeväisiltä evättiin ehtoollinen. Vaikuttaa siltä, että skolastiikka ainakin osittain selittää näitä muutoksia. Se näet helposti taipui jonkinlaiseen sakramentaaliseen reduktionismiiin, kun määriteltiin pikkutarkasti se, mikä minimissään tekee sakramentista sakramentin. Näin esimerkiksi kasteen apostolinen muoto joutui mäkeen ja tilalle tuli vedellä valeleminen, koska sakramentin ytimenä nähtiin ainoastaan vesi ja kolminaisuuden nimi. Varhaiskristilliset symboliset näkökulmat jäivät ihan toissijaiseen asemaan, niitä ei pidetty luovuttamattomina.

Minä olen siinä ymmärryksessä, että skolastiikan älyllinen määrittelyn tendenssi liittyy Aristoteleen vaikutukseen läntiseen teologiaan. Aristoteleen ihmiskäsityksessä huomioitavaa on se, että älyllinen käsittäminen on siinä tosi korkeassa arvossa. Totuuksien älyllinen ymmärtäminen on mielen korkeinta toimintaa toisin kuin ortodoksisuudessa, jossa mieli voi hengellisesti nähdä jumalallisia energioita. Siksi uskon, että nimenomaan arabeilta tulleen aristoteelisen vaikutuksen tähden läntiseen kristillisyyteen tuli vahvan älyllinen pohjavire, joka ei samalla tavalla leimannut ensimmäisen vuosituhannen kristillisyyttä. (Myönnän, että älyllisen painotuksen lisäksi läntisessä kristillisyydessä on toki toisenlaisiakin korostuksia, mutta tämä on silti yksi keskeinen.) Ja tämä älyllisyys päätyi myös Vatikaani II:n liturgisiin uudistuksiin. Olivathan kaikki Vatikaani II:n suuret nimet vieläpä syvällisen uusskolastisen koulutuksen saaneita! (Hyvänä esimerkkinä Joosef Ratzinger/paavi Benedictus XVI, joka muuten ajatteli Rooman pedofiliaskandaalin johtuneen luonnonlakiajattelun laiminlyömisestä Vatikaani II:n jälkeen. Minusta aika hyvä kandidaatti tämän lisäksi olisi mainitsemani askeettisen teologian laiminlyönti, varsinkin pappisseminaarilaisten keskuudessa.)

Myönnän, että tässä suditaan aika isolla pensselillä, mutta uskon, että jotenkin näin se meni. Toistan oikeastaan vähän eri näkökulmasta argumenttini, jonka esitin jo aiemmin tällä samalla blogilla: minusta ortodoksisuus edustaa hengellisyydeltään ja ihmiskäsitykseltään eheämmin ensimmäisen vuosituhannen hengellisyyttä kuin roomalaiskatolilaisuus. Aiemmassa kirjoituksessa näin nominalismissa keskeisen selittäjän sille, miksi ortodoksisuus on hengellisyydeltään lähempänä varhaiskirkkoa kuin roomalaiskatolilaisuus. Tänään olen ikään kuin kaivautunut nominalismin taakse sen aristoteelisiin juuriin. Nominalismi toki pyrki nimenomaan ottamaan etäisyyttä skolastikkojen älyllisestä näpertelystä, mutta symbolisen maailman kieltämisellään se radikalisoi tiettyjä skolastiikan reduktionistisia piirteitä. Vatikaani II:ta seurannut liturginen uudistus näyttäytyy minulle jonkinlaisena ensimmäisen vuosituhannen hengellisyydestä irtautumisen kulminaationa, koska sen seurauksena uskon kova ydin, ehtoollisjumalanpalvelus, meni ihan uusiksi. Kun siis on kaksi kirkkoa, jotka kummatkin väittävät olevansa ensimmäisen vuosituhannen kirkon perillisiä, minusta on aika selkeää, kumpi näistä kirkoista on uskottavampi.

Sovittavat almut

Tahdon nostaa tänään pikkuisen näkyvämmin esille David J. Downsin kirjan Alms: Charity, Reward, and Atonement in Early Christianity, johon viittasin aiemmin eräässä kirjoituksessani. Tämä tutkimus on tosi mielenkiintoinen monelta kantilta. Se valottaa uskoa almujen syntien sovittavuuteen aloittaen Vanhan testamentin eräistä teksteistä ja päätyen noin 250-luvulle kirkkoisä Cyprianukseen, joka esitti ensimmäisenä jokseenkin systematisoidun opetuksen siitä, että almujen tarkoituksena on nimenomaan sovittaa kasteen jälkeisiä syntejä.

Luterilaisille ja muille protestanteille ajatus almujen sovittavuudesta kuulostaa aivan kauhealta. Nousee heti ajatus, että sovittavat almut ovat heti jotenkin ristiriidassa Kristuksen ristintyön riittävyyden kanssa. Tässä kirjoituksessa en paneudu tähän problematiikkaan, vaikka onkin syytä ehkä todeta, että ymmärrys teologisen kielen luonteesta on ratkaisevan tärkeää almupuheen oikein ymmärtämisen kannalta. Haluan ennemmin vain tuoda esille sen, että varhaiset kirkkoisät eivät nähneet minkään sortin ongelmaa näiden kahden välillä. Heidän teologisten oletusten valossa sekä Kristuksen risti että almut voivat olla sovittavia samaan aikaan.

Kirkkoisille oli joukko raamatunkohtia, jotka olivat ratkaisevan tärkeitä almujen sovittavalle voimalle. Näistä keskeisimmät olivat kreikankielisessä muodossa Dan. 4:24, Sananl. 10:12, Tob. 12:8–10, Siir. 3:30, Luuk. 11:41 ja 1 Piet. 4:8. Ennakoiden luterilaisia vastineita noiden kohtien käyttämiseen almujen syntien sovittavuuteen sanonpa pari juttua. Ensimmäinen on se, että iso kysymys on se, mitä tekstimuotoa meidät tulee seurata Vanhan testamentin osalta. Pikkuisen yksinkertaistaen voi sanoa, että kreikankielinen Septuaginta (LXX) oli varhaiskristittyjen Vanha testamentti. Siinä almukorostus on hieman vahvempi kuin heprealaisessa tekstissä. Näin ollen on hyvä kysyä: kumpaa tekstiä meidän tulisi seurata? Minä antaisin ääneni Septuagintalle sen takia, että ortodoksina ajattelen, ettei ollut sattumaa, että kristityt pitäytyivät nimenomaan tuohon tekstiin. Jumalan kaitselmuksesta kirkko otti nimenomaan Septuagintan omakseen. Uuden testamentin Vanhan testamentin lainauksistakin suurin osa on Septuagintan mukaisia.

Toinen kysymys liittyy myös tekstipohjaan mutta tällä kertaa Raamatun kaanoniin. Kun Septuagintassa ovat mukana deuterokanoniset kirjat, tai niin sanotut apokryfikirjat, ovatko ne normatiivisia kristityille? Jos ne ovat osa kaanonia, silloin Tobitin ja Siirakin almuopetus on otettava vakavasti. Ja koska antaisin ääneni jälleen Septuagintan sitovuudelle, tästä seuraisi protestanttista kaanonia laajemman kaanonin hyväksyminen.

Kolmas pointsi liittyy yksittäisten kohtien tulkintaan. Vaikka luterilaiset voisivat selittää, että esim. Sananl. 10:12 tai 1 Piet. 4:8 eivät puhu siitä, että synnit saadaan Jumalan edessä anteeksi, tämä tulkintamalli olisi ristiriidassa koko varhaiskirkon todistuksen kanssa. Nyt kysymys on: Pitäisikö ristiriidalla olla mitään väliä? Tulisiko varhaiskirkollisen tulkinnan olla ohjeellinen meidän Raamatun tulkinnallamme? Tai karkeammin ilmaistuna: jos kenellekään ei tullut mieleen luterilainen tulkinta 1500 vuoteen, pitäisikö ehkä miettiä, kuinka varmasti se pitää paikkansa?

Viimeisen pointsiin liittyen on muuten mielenkiintoista, että olen ollut havaitsevinani viimeisten vuosien aikana luterilaisuudessa yhä korostuvampaa traditiopainotusta. Esim. taannoisessa tekstissäni käsittelemäni Jordan Cooper kääntyi luterilaisuuteen ainakin osittain siksi, että hän huomasi, että varhaiskirkossa kellään ei ollut reformoitua sakramenttioppia. Näin kirkon tradition todistus vakuutti hänet siitä, että tietyt raamatunkohdat pitäisi tulkita reformoidusta traditiosta poikkeavalla tavalla. Hänen ajattelussaan taitaa painaa melkoisesti traditionäkökulma: jos kaikki ovat olleet kanssasi eri mieltä siitä, miten Raamattua tulee ymmärtää, ehkä olet väärässä. No, minä haluaisin nyt heittää tämän saman argumentin luterilaisten suuntaan almujen osalta: jos yksikään kirkkoisä ei nähnyt ristiriitaa Kristuksen sovitustyön ja almujen sovittavuuden välillä, voisiko luterilainen sovitusoppi olla virheellinen?

Suosittelen kaikkia avoimin mielin kysymykseen suhtautuvia lukemaan Downsin kirjan! Se on varsin laadukas syventyminen aiheeseen, joka ei ole saanut mitenkään mittaamattomasti huomiota.

Rooman riemuvuoden mekaaninen armo

Tänään poikkean tavallisesta julkaisutahdistani. Olen provosoitunut kirjoittamaan ylimääräisen kirjoituksen. Luin näet äskettäin opiskelukaverini, Joona Korteniemen, blogikirjoituksen, joka nosti minussa pinnalle melkoisia reformaatiosympatioita.

Ennen kuin menen kritiikkiin, ehkä pitää sanoa kuitenkin se, että minä suhtaudun roomalaiskatolilaisuuteen melko myönteisesti. Ortodoksiksi käännyttyäni minulla on oikeastaan ollut ehkä jonkin sortin taipumus tulkita roomalaiskatolista oppia ”parhain päin”. Olen tällä blogillani jonkin verran esimerkiksi kirjoittanut siitä, kuinka juridista kieltä tai lunastusoppia voisi tulkita niin, että ortodoksinen ja roomalaiskatolinen opetus olisivat keskenään harmonisoitavissa. Minun taipumukseni on ymmärtää juridinen kieli ontologisesti: näin ollen kaikki teoilla vanhurskautuminen sun muu voidaan ymmärtää kuvaavan sitä, miten ihminen eheytyy pyrkiessään Jumalan kaltaisuuteen. Olen ajatellut, että roomalaiskatolilaiset olisivat samoilla linjoilla. Ainakin kiirastulen luonnetta on hahmotettu melko terapeuttisesti uudemmassa teologiassa.

NO. Joonan kirjoituksesta minulle tuli vähän sellainen olo, että tänä vuonna vietettävä roomalaiskatolilaisten riemuvuosi vie maton alta kaikilta näiltä kauniilta selitysmalleiltani. Siis come on! Kun roomalaiskatolilainen kävelee jostakin ovesta läpi, hän saa kaikki syntiensä ajalliset rangaistukset anteeksi. Ymmärrän toki, että Rooma ei halua antaa ymmärtää, että pelkkä oven läpi käveleminen antaisi kaikki synnin seuraukset anteeksi. Tätä pyritään painottamaan, kun sanotaan esimerkiksi, että aneen saaminen edellyttää ripittäytymistä, messuun osallistumista ja täydellistä sisäistä irrottautumista vähäisistäkin synneistä, ja niin edelleen. Mutta silti! Täydellinen ane saadaan kävelemällä oven läpi. Tämä ei sovi yhtään yhteen tuon ontologisen tulkintamallini kanssa. Oven läpi käveleminen yksittäisenä tekona ei näet muuta ihmistä välttämättä yhtään mitenkään, vaikka riemuvuoden aneen korkeat ehdot täyttyisivätkin.

Olisi eri asia sanoa, että noiden sinänsä korkeiden ehtojen täyttyessä ovesta käveleminen olisi sielua eheyttävää, koska se olisi osa laajempaa, sielua parantavaa prosessia. Riemuvuosi lupaa kuitenkin paljon enemmän: saadaan kaikki synnin ajalliset seuraukset anteeksi yksittäisen ulkoisen teon kautta. Tosin pitää sanoa, että minulle herää noista täydellisen aneen saamisen korkeista ehdoista kysymyksenä se, että jos ihminen on sisäisesti täysin irtautunut synnistä ennen ovesta kävelemistä, mihin tuota oven anetta enää tarvitaan. Taustalla on kait pakko olla ortodoksisuudesta poikkeava ymmärrys synnin rangaistuksista. Ymmärrys ei ole ainakaan täysin ontologinen. Jos nimittäin ihminen on sisäisesti irtautunut vähimmistäkin synneistä, silloin hänen sielunsahan on eheä. Ei ole mitään, mihin tarvittaisiin terapeuttista ”rankaisemista” tai kurittamista. Ei ole enää mitään parannettavaa. Rooman mallissa synnin rangaistuksissa ei näin ollen vaikuta olevan kyse vain ontologiasta. Sen lisäksi on jonkin sortin ”juridisen hyvittämisen taso”, joka toimii näköjään tarvittaessa hyvin mekaanisesti.

Ja jotenkin tämän riemuvuoden armon mekanistisuuden äärellä kaikki puhe Jumalan laupeudesta ja toivosta kuulostaa tosi oudolta. Ihan kuin Jumalan armo toimisi jotenkin konemaisen mekaanisesti! En ymmärrä ollenkaan Joonan tai kenenkään muunkaan roomalaiskatolilaisen riemuvuosihehkutusta. Tässähän on minusta parhaimmillaan sitä myöhäiskeskiajan lakimaisen mekanistista hengellisyyttä, jota vastaan protestantit kapinoivat! (Veikkaanpa, että taustalla on sama teologisen kielen liian kirjaimellinen tulkinta, jota olen aiemmin kritisoinut täällä käsitellessäni luterilaista pelastusoppia.)

Hullunkurista on tosiaan se, että tämä sama mekanistinen jumalakäsitys periytyy protestanttisuuteen, vaikka korostettiinkin armon ehdottomuutta. Sekä Joonan kirjoituksessa että protestanttisuudessa armoa on yllin kyllin, mutta se toimii tosi mekaanisesti. Jumalalle keskeistä vaikuttaa olevan se, että tietyt säännöt täytetään, jotta hänen sinänsä suunnattoman suuresta armosta päästään osallisiksi. Roomalaiskatolilaisuudessa voi kävellä ovien läpi, protestanttisuudessa tarvitaan täydellistä lain täyttämistä, luettua vanhurskautta.

Joskus pohditaan, miksi ortodoksisuudessa ei koskaan koettu reformaation kaltaista protestiliikettä. Minä uskaltaisin ehdottaa, että keskeinen syy tälle voisi olla se, ettei ortodoksisuudessa armossa ole kyse mekaniikasta vaan osallisuudesta Jumalan omaan elämään. Uskossa on kyse persoonallisesta suhteesta, jota ulkoiset teot voivat vain välillisesti palvella. Jumala on hyvä ja ihmisiä rakastava. Hänen armonsa edeltää kaikkia tekoja, kannattelee niitä ja kruunaa ne. Jumala ei ole asettanut armoaan lukkojen taakse. Hän on aina valmis antamaan kaiken anteeksi, ilman ovien läpi kulkemista tai luettua vanhurskautta. Ongelma on meissä, siinä ettemme me tahdo häntä. Siksi tarvitaan kilvoitusta.