Eräs roomalaiskatolinen ystäväni mainosti minulle Oikeasti luterilainen -podcastin uutta jaksoa. Minusta podcastin roomalaiskatolilaisuuden ja ortodoksisuuden kritiikki on melko puuduttavaa enkä jaksaisi enää vastailla siihen. Eivätkä Kerosuo ja Mäkinenkään tahdo käsittääkseni minkälaista dialogia kanssani, joten vähän turha huudella sivusta. Koska ystäväni kuitenkin tahtoi minun kommentoivan jaksoa, heitän ilmoille pari pointsia.
Ensinnäkin Mäkinen on minusta ihan oikeassa siinä, että ehtoollisjumalanpalvelus kantaa mukanaan pelastusoppia. Roomalaiskatolinen ja ortodoksinen jumalanpalvelus ilmentävät synergisistä pelastuskäsitystä. Ja tämä tapahtuu minusta paljon hienovaraisemmin kuin Mäkinen antaa ymmärtää. Kyse ei ole vain kaavojen sanoista vaan itse toimituksesta. Ehtoollisessa näet tuodaan leipää ja viiniä kiitosuhrina Jumalalle. Ja Jumala vastaa tähän uhriin muuttamalla ne Poikansa ruumiiksi ja vereksi. Synergia on mukana jo itse ehtoollisaineissa: Jumala on sulasta armostaan antanut vehnää ja viinirypäleitä, jotka ihmisen vaivannäöllä on työstetty leiväksi ja viiniksi. Ja nämä sitten kannetaan kiitosuhrina Jumalalle. Tähän uhriin Jumala vastaa sitten muuttamalla ne Poikansa ruumiiksi ja vereksi.
Juuri tämä on ortodoksista kilvoituksen teologiaa. Jumala antaa sulasta armosta meille mittaamattomasti lahjoja. Sitten me näemme vaivaa jalostaen niitä ja antaen itsemme niiden kautta Jumalalle. Tähän Jumala vastaa lahjoittamalla meille armonsa, jota ei voida mitenkään ansaita. Jumalalla ei ole mikään pakko ottaa kiitosuhrejamme vastaan. Emme voi varsinaisesti antaa hänelle mitään. Mutta hän haluaa laupeudessaan kruunata tekonsa meissä.
Heittäisin tässä vielä vastapallona luterilaisille sen, että heillekin ehtoollisessa armon saaminen edellyttää synergiaa. Tarvitaan näet ihmisten tekemää leipää ja viiniä, jotta sakramentti voidaan toimittaa. Luterilainen tulokulma näihin juttuihin on jotenkin tosi punktuaalinen: katsotaan vain sitä hetkeä, jolloin Jumala lahjoittaa sakramentissa armonsa, ja tämän perusteella argumentoidaan, ettei Jumalan armo edellyttää ihmisen tekoja. Jos kuitenkin katsotaan vähän laajemmin, synergialta on vaikea välttyä. (Tästä aihepiiristä olen kirjoittanut laajemmin täällä.)
Toisena pointsina se, että Kerosuolta ja Mäkiseltä uupuu kokonaan anamneettisuus, kun he käsittelevät Kristuksen ristin uhrin nykyistymistä. Ajatushan on nimenomaan se, että kertakaikkiset historialliset tapahtumat tulevat läsnäoleviksi ehtoollisjumalanpalveluksessa. Kyse ei ole noiden tapahtumien toistamisesta vaan nykyistämisestä. Liturgisessa ajassa ylitetään ajan ja paikan rajat ja astutaan sisälle kertakaikkisiin pelastushistoriallisiin tapahtumiin. Siksi kaikki ”messu-uhrin” ja Kristuksen kertakaikkisen sovitusuhrin toistamisen vastakkainasettelu on ihan turhaa.
Eikä tämä anamneettinen näkökulma ole Raamatulle vieras. Sehän näkyy jo Vanhassa testamentissa siinä, miten Egyptin pakkosiirtolaisuuden muisteleminen teki osalliseksi noista tapahtumista, vaikka ei olisi itse ollut tuolloin edes syntynyt. (2 Moos. 13:8) Ja tämä on sitten taustana sille, kun Kristus kehottaa viettämään ehtoollista muistokseen. (Luuk. 22:19)
Mutta täytyy toki täältä sivusta vähän köhiä, että koko messu-uhrikiista on melko läntinen kärhämä. Siinä suuri merkitys on ylipäätään sovitusopillisella ajattelulla. En minäkään oikein innostu keskiaikaisesta messu-uhriopista, joka vaikuttaa ottavan sovituskielen kirjaimellisesti ja edistävän aika mekaanista hengellisyyttä. Jumalan kunnian ja vanhurskauden hyvittämistä veriuhrilla sun muuta kummallista. Mutta jos ja kun Raamatun mukaan veri sovittaa sen takia, että siinä on elämä, ”messu-uhrissa” on nimenomaan kyse siitä, että Jumalan elämä murtautuu kirkkokansan keskuuteen. Golgatan uhrin läsnäolevaksi tulemisen myötä lankeemuksen tuoma ero Jumalan ja ihmisen välillä umpeutuu. Ihminen yhdistyy jälleen Jumalan elämään. Tätä on sovitus.
Toivottavasti tästä oli jollekin apua. Voin kyllä vastata näiden Lähetyshiippakunnan ”reformikatolilaisten” kritiikkiin, jos sille on tilausta. Omasta puolestani hirveää hinkua ei tähän kirjoitteluun ole, kun kokemukseni mukaan siellä ei olla kauhean vastaanottavaisia kritiikin uudelleen arvioimiselle. Ja jos lähtökohta on ortodoksinen tai roomalaiskatolinen, kritiikki on melko kökköä eikä siihen oikein jaksa sanoa mitään vastaan.