kokemukset – Palasia

Miksi Jordan Cooper ei ole ortodoksi: viisi syytä

Mainitsin aiemmassa blogikirjoituksessani, että Jordan Cooper on kenties paras luterilainen nettiapologeetti. Hänellä on melko suosittu YouTube-kanava, ja vaikuttaa siltä, että hänen kuulijakunnassaan on paljon niitä, joita ortodoksisuus askarruttaa. Cooperilta on pyydetty paljon videoita ortodoksisuuteen liittyen. Kaikkein katsotuin hänen ortodoksisuutta käsitelevistä videoistaan on Five Reasons I Am Not Eastern Orthodox. En jaksa kommentoida hänen kaikkia ortodoksisuutta käsitteleviä videoitaan, joten keskityn tähän suosituimpaan.

Cooper sanoo aivan videonsa aluksi, että runsaista pyynnöistä huolimatta hän oli pitkään julkaisematta videota, joka käsittelee hänen syitään sille, miksei hän ole ortodoksi. Hän sanoo yhtenä syynä sen, että ortodoksisuudesta on vaikea saada kiinni, koska meillä ei ole mitään yhtä virallista katekismusta niin kuin esimerkiksi roomalaiskatolilaisilla. Sanoisin tähän, että meillä itse asiassa on sellainen. Pietari Mogilan tunnustus on yleisortodoksisesti hyväksytty, joten se on kaikkein arvovaltaisin ortodoksinen katekismus. Se on satoja vuosia vanha eikä missään nimessä täydellinen. Silti se on ihan hyvä opas ortodoksisuuteen.

Cooperin ensimmäinen syy sille, miksi hän ei ole ortodoksi, on ortodoksisen teologian apofaattisuus. Hänen mukaansa apofaattinen teologia tarkoittaa sitä, että Jumala tunnetaan parhaiten negaatioiden kautta – sanomalla, mitä hän ei ole, sen sijaan, että sanottaisiin, mitä hän on. Koska ortodoksisen teologian mukaan Jumalan olemus ylittää ymmärryksemme, pääsemme tarkempaan jumalakäsitykseen kieltämällä sen, että hän on millään tavoin sitä, mitä ajattelemme hänen olevan. Tämä vakaumus näkyy myös ortodoksisessa rukouskäsityksessä, jossa rukouksen korkein muoto ylittää sanat ja käsitteellisen ajattelun. Cooper argumentoi ortodoksista käsitystä vastaan muun muassa viittaamalla siihen, että Uudessa testamentissa keskitytään Kristuksen persoonan ja sovitustyöhön, ei sanattomaan Jumalan tuntemiseen. Jumala tunnetaan Kristuksessa.

Cooperin ensimmäinen kritiikki on ymmärrettävä, jos ortodoksisuus hahmottuu 1900-luvun ortodoksisen kirjallisuuden kautta. Hänen kuvaansa ortodoksisuudesta värittää varmaankin Vladimir Losskin Idän kirkon mystinen teologia, joka on muistaakseni kaikkein vaikutusvaltaisin ortodoksinen kirja modernina aikana. Cooperin ajatus, että ortodoksisuudessa Jumala tunnettaisiin ennen kaikkea negaatioiden kautta, kuulostaa kuitenkin todella oudolta riviortodoksin korviin. Minä meinaan en kohtaa ortodoksisuutta 1900-luvun ortodoksisten akateemikkojen kautta vaan kirkon liturgisessa elämässä, joka on täynnä sanoja ja kuvia ja jonka keskuksena on pyhä ehtoollinen, Kristuksen ruumis ja veri. Siksi Cooperin kritiikki kuulostaa kovin kummalliselta. Toki myönnän sen, että meidän kirkostamme löytyy vahva apofaattinen perintö ja että ortodoksisen uskon mukaan Jumala ylittää käsityskykymme ja siten korkeimmat rukoukset muodot ovat käsitteellisyyden ylittävää kokemuksellisuutta.

On myös mainittava se, että Cooper ei ollenkaan noteeraa sitä, että vaikka ortodoksisuuden mukaan Jumalan olemus on tuntematon, hän on kuitenkin ominaisuuksissaan/energioissaan tavoitettavissa. Jumalan korkeinta tuntemista ei ole se, että kielletään Jumalaan liittyen yhtä ja toista. Tätä korkeampaa on kokea Jumalan energiat siinä määrin kuin se on ihmiselle mahdollista.

Jumalan energioista päästäänkin kätevästi Cooperin toiseen kritiikkiin. Hän väittää ortodoksisen jumalallistumiskäsityksen olevan uusplatonismin leimaama. Hän väittää, että ortodoksista rukouksellisuutta leimaava kokemuksellisuus on uusplatonistista lainaa, joka on peräisin (Pseudo-)Dionysios Areopagitalta ja Gregorios Palamakselta. Tätä vasten hän asettaa Kristus-keskeisen jumalallistumiskäsityksen, joka löytyy joiltain varhaisemmilta kirkkoisiltä, kuten pyhältä Irenaeus Lyonilaiselta, Athanasios Aleksandrialaiselta ja Kyrillos Aleksandrialaiselta. Nämä isät korostivat sitä, että inkarnaation tähden me voimme tulla osallisiksi Jumalan ominaisuuksista.

Vastauksena kritiikkiin sanoisin sen, että minusta vaikuttaa, ettei Cooperilla ole kokemusta niistä rukouksellisista tiloista, joista pyhät Dionysios ja Palamas puhuvat. Siksi ne on helppo leimata uusplatonistiseksi vaikutukseksi. Mutta mitä jos meillä on kasapäin munkkeja, jotka parhaansa mukaan seurasivat Kristusta ja kohosivat sanattomaan, kokemukselliseen Jumalan kohtaamiseen? Jotenkin hölmöä sanoa tätä uusplatonistiseksi lainaksi, vaikka voi olla, että mystisissä kokemuksissa on joitain yhtäläisyyksiä.

Minusta on myös ihan hupsua asettaa vastakkain kokemuksellinen rukous ja Kristus-keskeinen hengellisyys, jossa Jumalan ominaisuuksista päästään osallisiksi inkarnaation kautta. Voin vakuuttaa, että ne Athosvuoren munkit, jotka saavat mystisiä kokemuksia, osallistuvat usein Herran pyhään ehtoolliseen, joka tekee osalliseksi Jumalan ominaisuuksista. Ylipäätään kokemuksellisuuden, Jumalan ominaisuuksien ja Kristuksen inkarnaation erotteleminen toisistaan on tosi outoa. Sellainen onnistuu vain jossain kirjallisessa maailmassa, jossa ei huomioida, millaista elämää kristilliset kirjoittajat elävät. Kaikki ortodoksinen kirjoittaminen tapahtuu eukaristisessa kontekstissa. Aina ei välttämättä yhteyksiä kokemuksellisen rukouksen ja Kristuksen välillä sanoteta, mutta tämä ei tarkoita sitä, että hengellisyys ei olisi Kristus-keskeistä. Väittäisinpä oikeastaan, että hengellisyys on niin Kristus-keskeistä, ettei kaikkea tarvitse aina sanoa ääneen.

Vanhurskauttaminen on Cooperin kolmas syy sille, miksei hän ole ortodoksi. Hän kiinnittää huomiota siihen, että moderni ortodoksisuus torjuu usein kaiken juridisen kielen pelastusopista. Juridinen kieli on kuitenkin läpeensä paavalilaista ja sitä löytyy myös kirkkoisiltä. Minusta tämä on ihan validi kritiikki, ja olen käsitellytkin sitä tällä blogilla aiemmin. Olen käyttänyt täällä paljon palstaa ortodoksisen vanhurskauttamisopin hahmottelemiseen ja ehdottanut, kuinka juridinen kieli voidaan ymmärtää oikein ortodoksisessa kontekstissa. Jos ortodoksisen juridiikan kritiikin haluaa ymmärtää parhain päin, silloin kannattaa lähteä siitä, että kun ortodoksit torjuvat juridisen kielen, heillä on mielessä tietynlainen juridisuus, joka onkin torjuttavaa. Jos juridisuus hahmotetaan toisella tavalla, mitään ongelmaa ei ole. Ei myöskään syytä torjua ortodoksisuutta. Mutta ei tästä enempää. Täältä löytyy paljon kirjoituksia vanhurskauttamiseen ja juridiikkaan liittyen.

Neljäs Cooperin syistä on hänen augustinolaisuutensa. Cooper sanoo ortodokseilla olevan ”kevyempi” perisyntioppi kuin Augustinuksella, koska he ovat synergistejä. Ja tämä on hänestä huono juttu, koska Ramattu opettaa, että ihmiset ovat kuolleita synteihinsä ennen kääntymystä. Olen käsitellyt tätäkin aihetta blogillani jo aiemmin, joten ei siitä sen enempää. Ehkä sanoisin kuitenkin, että minusta ortodoksisuuden ihmiskäsityksen valoisuuttaa usein liioitellaan. Kyllä mekin uskomme siihen, että lankeemuksella on ollut dramaattiset vaikutukset ihmisluontoon. Eikä kukaan voi pelastua ilman Jumalan armoa. Minusta koko perisynti–esi-isien synti -vastakkainasettelu, jota löytyy joissain ortodoksipiirteissä, on täysin turha. Me emme usko siihen, että Aadamin henkilökohtainen syyllisyys periytyy tämän perillisille. Mutta samoilla linjoilla ovat myös roomalaiskatolilaiset, ainakin nykyään.

Cooperin viides ja viimeinen syy, miksei hän ole ortodoksi, on ikonien asema ortodoksisuudessa. Cooper ei sinällään vastusta uskonnollisten kuvien tekemistä, mutta hänen mielestään ortodoksisuudessa ikoneilla on aivan luovuttamaton merkitys hengellisyydessä. Ne ovat välttämättömiä. Hänen mukaansa varhaiset kirkkoisät ja Raamattu eivät anna ikoneille yhtä merkittävää asemaa.

Cooperin väite varhaiskirkosta ja kuvista on käsittääkseni linjassa vallitsevan mielipiteen kanssa. Valtaosa nykytutkijoista on käsittääkseni sitä mieltä, että varhaisina vuosisatoina kristityt olivat melko kuvakielteisiä. Arkeologiset löydöt ovat johtaneet jonkinlaiseen uudelleenarvointiin. Mutta taitaa olla ainakin yleistä ajatella, että Nikean II kirkolliskokouksen edustama kuvien kunnioittaminen oli vierasta varhaisten vuosisatojen kristityille. Olen aiemmin lyhyesti kommentoinut sitä, miksi tämä ei ole minun uskolleni kompastuskivi, joten en turhaan toista sitä, minkä olen jo sanonut. Haluan kuitenkin tässä yhteydessä mainostaa aivan uutta Michael Gartenin kirjaa Early Icons, joka argumentoi niin arkeologisten kuin kirjallistenkin lähteiden perusteella, että kuvien kunnioitus oli osa kristillistä uskoa alusti asti. Gartenin kirjan joihinkin lukuihin voi tutustua täältä.

Tässä pienet vastineeni Cooperin videoon. Ehkäpä päällimmäisenä fiiliksenä minulle jää se, että Cooper kritisoi ortodoksisuutta ulkopuolisena. Hänen näkökulmansa on älyllinen, se perustuu kirjoihin. Vaikka johonkin rajaan asti väärinymmärryksiä voi korjata, ortodoksiuudesta pääsee todella kiinni vain osallistumalla kirkon elämään. Tervetuloa!

Onko usko suhde vai vain Raamattuun luottamista?

Tahdon tänään kommentoida Lähetyshiippakunnan pastori Markus Pöyryn saarnaa, joka on otsikoitu Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Saarnassaan Pöyry kohdistaa kritiikkiä protestanttien parissa yleistyneeseen tapaan puhua uskosta suhteena Jeesukseen. Jotkut protestantit jopa määrittelevät koko kristinuskossa olevan kyse suhteesta Jumalaan. Pöyry näkee puhetavan ongelmallisena ennen kaikkea kahdesta syystä. Ensinäkin hän näkee sen kyseenalaistavan Raamatun opetuksen siitä, että Jeesus ja uskova ovat yhtä. Hän rinnastaa tämän ykseyden aviopuolisoiden väliseen ykseyteen. (Tämä perustelu ei minusta ole kummoinen, koska aviopuolisot säilyvät kuitenkin kahtena persoonana, joiden välillä on nimenomaan suhde.) Toinen perustelu on Pöyrylle erityisen painava, ja hän käyttää huomattavan osan puolen tunnin saarnastaan sen parissa. Hänen mukaansa uskon hahmottaminen suhteeksi Jeesukseen vie uskon painopisteen pois Kristuksesta, tämän pelastustyöstä ja armolupauksista ja suuntaa sen uskovaan ja tämän tunteisiin. Seuraukset painopisteen siirrosta ovat kohtalokkaat, koska ne saavat kristityn hakemaan sielulleen rauhaa itsestään eikä Jeesuksesta. Nimenomaan tämä toinen pointsi on nyt se, jota haluan vähän pyöritellä.

Aluksi sanottakoon se, että sinällään symppaan Pöyryn tunnekeskeisyyden kritiikkiä. On ongelmallista, jos uskon elämän korkeimpana päämääränä on hengellisten tunteiden saaminen. Jumala tuolloin ikään kuin välineellistetään palvelemaan kristityn (hengellistä) nautinnonhalua. Usein on vieläpä niin, että tunteisiin painottuvassa kristillisyydessä ei välttämättä harjoiteta henkien koettelemista. Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa mennään kuitenkin ehkäpä toiseen ääripäähän. Oma kokemukseni tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on se, että tunteita lähestytään pääasiassa negaatioiden kautta. Usein painotetaan sitä, että vastoin tunteita saa uskoa Raamatun lupauksiin, jotka vakuuttavat Jumalan armosta tunteista huolimatta. Pöyryn saarnassa tämä korostus on hyvin vahva. Hän painottaa, että tunteet eivät ole mittarille sille, onko kristitty armon alla vai ei. Sana pysyy horjumattomana tunteiden vaihdellessa.

Monet ortodoksisuuteen kääntyneet kertovat, että he ovat siirtyneet asioiden teoreettisesta totena pitämisestä niiden todeksi elämiseen. Pöyryn painotukset toivat tämän mieleen. Saarnasta saa vaikutelman, että kristinuskossa on kyse vain Jumalan armolupauksista kiinni pitämisestä. Ja siinä se. Enkä tiedä, olisiko Pöyry kanssani eri mieltä, jos sanoisin, että lupauksiin luottaminen ei tarkoita vuorovaikutuksellista ja dynaamista suhdetta toisen persoonan kanssa. Niinpä luterilaisessa uskossa korostuu tiettyjen väittämien totena pitäminen ja niihin luottaminen. Tämä ei ole sattumaa, koska painotus kytkeytyy luterilaiseen pelastusoppiin: vuorovaikutuksellinen suhde tekisi uskon elämästä heti synergistisen prosessin, jossa on kaksi osapuolta suhteessa keskenään. Tätä luterilainen ei voi sallia. Elävän persoonan sijaan usko hahmottuu ”suhteena” tiettyihin teksteihin ja siihen, mitä niissä sanotaan.

Luterilaista painotusta motivoi sielunhoidollinen huoli. Ihminen ei voi kuulemma saada rauhaa, jos tunteet kertoisivat meille, millä tolalla suhteemme Jumalaan on. Mutta minä en ole tästä ollenkaan varma. Itselleni luterilaisesta pelastusopista luopuminen ei ole tuonut hengellistä kriisiä. Siitä on seurannut vuorovaikutuksellisempi ja elävämpi suhde Jumalaan, koska näen nyt uskon vahvasti vuorovaikutuksellisena suhteena. Tunteilla on tässä suhteessa tärkeä paikkansa, vaikka suhde ei kavennukaan tunteisiin. Esimerkkinä tunteiden merkityksestä voisin sanoa, että jos tunteeni Jumalaa kohtaan ovat kylmät, ajattelen sen yleensä kertovan minulle hengellisistä ongelmista. Ja sitten rippi-isän avulla yritän päästä kartalle siitä, mikä kaikki elämässäni sulkee minua Jumalan (koettavalta) läsnäololta. Eikä minun kylmyyteni nähdessäni tule vaipua epätoivoon. Voin luottaa siihen, että Jumala tahtoisi sulkea minut ehdottomaan rakkauteensa, mutta ongelma on siinä, että minä en tahdo sitä. Rakastamalla luotua enemmän kuin häntä torjun hänet elämästäni. Kristuksessa näkyvä Jumalan suunnaton ihmisrakkaus kuitenkin vakuuttaa minua siitä, ettei minun tarvitse joutua epätoivoon nähdessäni kylmyyteni ja heikkouteni. Ihan sekin, että olen vielä hengissä, kertoo siitä, ettei Jumala ole luovuttanut pelastukseni suhteen. Siksi minunkaan ei tule luovuttaa, vaikka usein lankeankin ja huomaan eksyneeni kauas Jumalan luota.

Minun korvaani saarnassa särähti erityisesti se, että Pöyryn mukaan uskon elämässä ei ole kyse jumalasuhteen syvenemisestä. Jos minä kuvaisin kristillisen kilvoituksen tavoitetta, sanoisin nimenomaan, että siinä pyritään yhä syvempään ja kokonaisvaltaisempaan Kristuksen tuntemiseen. Koko elämäni tarkoitus on vain se, että voisin tuntea Herran syvemmin. Jokaisella päivittäisellä valinnallani, ajatuksellani, teollani on väliä. Joko ne vievät minua lähemmäs Kristusta tai kauemmaksi hänestä. Tällä tavoin elämästä tulee läpeensä Kristus-keskeistä. Luterilaisuudessa pelastusoppi johtaa nähdäkseni taas siihen, että arkielämän valinnoilla ei ole hengellisesti juuri väliä, koska pelastuksella ei ole mitään tekemistä tekojemme kanssa. Näin maallinen ja hengellinen erkanevat ikään kuin omiksi piireikseen, joiden välillä ei ole vuorovaikutuksellista suhdetta. Luterilaisen pelastusopin ”hinta” on siis kova: luterilaisilla on joukko lupauksia, joihin he luottavat, ortodokseilla on myös Raamatun lupaukset, mutta niiden lisäksi vuorovaikutuksellinen suhde lupausten antajaan.

Pyhäni muisto

Olen kertonut täällä aina silloin tällöin pyhistä, jotka ovat minulle tärkeitä. En ole kuitenkaan vielä sanonut omasta taivaallisesta esirukoilijastani mitään. Etunimeni perusteella voisi arvella, että pyhäni olisi ylienkeli Mikael (8.11.), mutta arvaus ei osuisi kohdilleen. Eikä se ole kukaan muukaan pyhä Mikael. Päätin valita oman pyhäni toisen nimeni perusteella ja päädyin apostoli Andreakseen, jonka muistopäivä on tänään (30.11.). Hänet tunnetaan ortodoksisessa perinteessä lisänimellä ”Ensinkutsuttu”, koska häntä pidetään ensimmäisenä opetuslapsena, joka tunnisti Jeesuksen Messiaaksi. Olen jälkeenpäin kuullut, että Antti olisi yleisin suomalainen ortodoksimiehen nimi ja apostoli Andreas siksi varmaan suosituin miesten pyhä. Ei siis kauhean omaperäinen valinta pyhäksi. En kuitenkaan kadu päätöstäni.

Minulla ei ole tällä kertaa jakaa hienoja lainauksia pyhän tuotannosta. Raamatussa toki apostoli Andreas pääsee pari kertaa ääneen (Joh. 1:40–42; 6:8–9), mutta hän ei sano mitään kovin ikimuistoista. Minua Andreas inspiroi ennen kaikkea esimerkkinä. Keskeinen piirre apostoli Andreaksen elämässä on Kristuksesta kertominen. Johanneksen evankeliumin ensimmäisestä luvusta voidaan oppia, että hän johti veljensä Pietarin Herran luo. Eikä hänen Kristuksesta todistamisen intonsa jäänyt siihen: apostoli Andreaksen suurista lähetysmatkoistaan voi lukea täältä.

Voisi ajatella, että apostoli Andreaksen elämä on niin kaukana omastani, että hän ei ole kummoinen esikuva kaltaiselleni lämpimässä kodissa kyyhöttävälle, akateemisesti orientoituneelle 2020-luvun suomalaiselle. En ole edes minkään sortin opetusvirassa, joten minun tehtäväni ei ole edes julistaa evankeliumia samalla tavalla kuin hänen. Väittäisin kuitenkin, että jokaisella kristityllä on mahdollisuus soveltaa pyhänsä esimerkkiä omaan elämäänsä; esimerkiksi apostoli Andreaksen alttius kärsiä Kristuksen evankeliumin tähden voi inspiroida minua siihen, että luovun Kristuksen tähden omista haluistani ja tarpeistani niiden hyväksi, jotka Jumala on laittanut minun elämääni. Näin voin omalla paikallani todistaa Herrasta ja kulkea apostoli Andreaksen jalanjäljissä, vaikka kompuroiva vaellukseni jääkin kauas hänen asettamastaan esikuvasta.

Toistaiseksi suurimmat hetkeni apostoli Andreaksen kanssa ovat olleet Athoksella, kun olen päässyt kunnioittaman hänen reliikkejään sekä Andreaksen skiitalla että Ksenofontoksen luostarissa. Mutta ei pyhä tietysti vaikuta ainoastaan siellä, missä hänen reliikkinsä ovat, ja olen kokenutkin apostolin varjelusta tällä lyhyellä taipaleellani ortodoksina muutenkin – joskus vahvemmin, joskus heikommin. Minulla on vielä paljon opittavaa omasta pyhästäni ja toivon kasvavani syvempään läheisyyteen hänen kanssaan. Jo nyt kuitenkin yhdyn iloiten päivän kontakkiin:

Ylistäkäämme Jumalan innoittamaa Andreasta hänen rohkeudestaan. Vapahtajan ensimmäinen apostoli ja Pietarin veli, toi veljensä Kristuksen luokse, ja hän huutaa meille: Tulkaa, me olemme löytäneet Hänet, jota maailma halajaa.

Neljäs palanen: Ensimmäinen uskonkappale (1.5.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Olen käynyt läpi suuren ajatustavan mullistuksen. Se ei tarkoita sitä, ettei paljon vanhaakin olisi jäljellä – sekä hyvässä että huonossa mielessä. Jälkimmäiseen koriin kuuluu varmaankin se, että minulla on taipumuksena pitää ihmisten ajattelua liian mekaanisena. Tämä piirre korostuu varsinkin täällä netissä, kun kirjoittaa monelle ihmiselle. En osaa huomioida tarvittavalla tavalla prosesseja, joissa toiset ovat. Lieneekö se edes mahdollista? No, pari palasta enää jäljellä. Sanonpa kuitenkin vielä alkuun sen, että minulle oli aikoinaan ihan mullistavaa, kun Esko väitti, etteivät ihmiset ole dogmaattisia koneita! 🙂 Aika kuvaavaa. Olkaa armollisia minua kohtaan. Nyt on neljännen palasen aika.

Mahtoiko se olla Tero, joka sanoi muutama kuukausi (?) sitten, että luterilainen julistus on usein käytännössä flaciolaista; siitä välittyy kuva, että ihminen olisi täysin roskaa, hänen tekonsa kokonaan mätiä. Ja minä sanoisin, että tällainen flaciolaisuus on ihan pätevää tietystä hyvin, hyvin, hyvin rajallisesta näkökulmasta katsottuna. Mutta jos tästä yhdestä näkökulmasta tulee ainoa näkökulma, silloin alkaa sattua. Jos se dominoi, ei pyyhi hyvin. Tunnarit tuntevat rientävät aivan oikein kertomaan, että kyllä he tunnustavat yhteiskunnallisen vanhurskauden olemassaolon; ihminen voi olla maallisessa mielessä ihan hyvä tyyppi. Ehkäpä suurempi kysymys on se, jääkö luomisen hyvyys kuitenkin varjoon, kun luterilaisen uskon painopiste on niin vahvasti vanhurskauttamisopissa, 2. ja 3. uskonkappaleessa.

Synkkä ihmiskäsitys on luovuttamaton osa protestanttista uskoa. Ajatellaan, että sen valossa käy vasta kunnolla ilmi, kuinka suurta on Jumalan armo. Kun laki paljastaa synnin syvyyden ja pimeyden, sitä kauniimpana näyttäytyy Jeesuksen Kristuksen tuoma syntien anteeksiantamus. Ja minä sympatisoin tätä näkökulmaa. En missään nimessä halua kyseenalaistaa sitä, että armo aukeaa erityisesti silloin, kun näkee, miten paljon sitä tarvitsee. Jumalan armon voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.

Mutta täydellisen turmeluksen opin asema protestanttisuudessa on minulle ongelma. Synnistä puhutaan helposti ikään kuin olemassa olevana asiana, substanssina. Synti ei kuitenkaan ole substanssi, koska Jumala ei ole luonut mitään pahaa. Luomakunta on hyvä. Ihminenkin on hyvä, koska Jumala on hyvä. Jos mitätöimme ihmisen arvon syntiopilla, hyökkäämme Luojaa vastaan. Maltilliset luterilaiset usein tekevätkin tärkeitä erittelyjä: luomisen näkökulmasta ihminen on hyvä, mutta langenneena hän on Jumalan vihan alla, jne. (Minulle synti on muuten nykyään vinoutumista ja kieroutumista, kapeaa perspektiiviä, joka saa ihmisen katsomaan maailmaa perkeleen silmin. Mutta siitä lisää ensi päivityksessä?)

Ongelma on erityisesti painotuksessa. Korostus ihmisen turmeluksesta johtaa minusta käytännössä usein siihen, että luomisen lahjoihin suhtaudutaan väheksyvästi, tai ei ainakaan niin ihmetellen kuin voisi. Jälkimmäiseen liittyen voisin sanoa sen, että nykyään minulle koko luomakunta todistaa aivan uudella tavalla Jumalan ihmisrakkautta. Olin ennenkin Vähä katekismuksesta oppinut ja kokemuksellisesti ymmärtänyt, kuinka hyvin Jumala pitää minusta päivittäin huolen. Ero nykytilaan on siinä, että uskonkappaleet ovat vahvemmin yhteydessä toisiinsa. Se, mikä on ennen ollut hyvää, on nyt vielä parempaa. Kristuksen kuninkuus läpäisee koko todellisuuden, jne.

Edelliseen, luomistyön väheksymiseen, liittyen totean, että minun kokemukseni on se, että esim. tunteet ovat tunnarit vakavasti ottavissa luterilaisissa piireissä kaikkein useimmiten esillä muodossa: sinun ei tarvitse uskoa omiin tunteisiisi, vaan vastoin niitä, saat heittäytyä Jumalan Pojan sovitustyön varaan. Sama negaation kautta luomistyön lähestyminen koskee myös järkeä, jota Luther taisi kutsua sellaisella, sinänsä ymmärrettävällä, nimityksellä, että jätän sen mainitsematta… Toki, taas maltilliset luterilaiset sanovat, että tunteet ja järki ovat hyviä asioita, kun ne pysyvät rajoissaan. Tunteet voivat antaa tärkeää tietoa meille. Järki taas soveltuu loistavasti askaroimaan ihmiselle alisteisen, maallisen regimentin alueella. Hengellisen elämän alueella suhteen järkeen tulee olla kuitenkin varauksellisempi, vaikka jonkin sortin uudestisyntyneen järjen oppi tunnustettaisiinkin.

Minulle oli muuten aika mullistavaa, kun opin tuntemaan paremmin joitain psykologian tarjoamia näkökulmia. Olin nimittäin imaissut todella vahvasti sellaisen eetoksen, että tunteisiin ei tule luottaa, vaan yksin Jumalan sanaan. Mutta onneksi minulle alkoi aueta se, että tunteet ovat oikeasti tärkeitä. Niitä pitää kuunnella. Ne voivat viedä harhaan joskus, koska ihmisen perspektiivi asioihin voi olla vinoutunut, mutta tunteet ovat oikeasti hyviä, Jumalan lahjoja. Jos tunteita ei kuuntele, sattuu. Pahasti. Syntiä, sanon minä.

Jos tunteita ja järkeä ei kuuntele, ei voi olla hyvä sielunhoitaja. Jumalan sanan oppia pitää osata soveltaa yksittäisille kristityille, muuten haavoittaa – voi ryöstää toiselta jopa kokemuksen Jumalan rakkaudesta, armosta ja rauhasta. Jokainen ei tarvitse samaa hoitoa. Pitää kirjoittaa henkilökohtaisia reseptejä. Gerhard on ihan oikeassa siinä, että pelkällä saarnalla ei saa hoidettuja sieluja kuntoon. Tarvitaan yksityisrippiä. Mutta kahden keskeinen kohtaaminen ja opetuksen sielunhoidollinen soveltaminen vaatii uskoa siihen, että minun järkeni, mutuni, päättelyni yms. voivat olla toisen sielun kannalta erittäin tärkeitä. Onko kuitenkaan varaa uskoa näin, jos ihmismieli on syvästi turmeltunut?

Ja kuinka toimiva mainitsemani erottelu maallisen ja hengellisen välillä oikeastaan on? Voiko todellisuutta pilkkoa ikään kuin kahteen palaan? Ei se tietenkään ole tarkoituskaan. Maallinen regimenttikin on Jumalan. Mutta toisaalta: eivätkö sielunhoidolliset pohdinnat ja opastukset ole leimallisen hengellisiä neuvoja? Jos väitetään, että järki toimii hyvin vain maallisten asioiden parissa, ei ole kovin hyvää pohjaa sanoa toiselle, että tämän pitää nyt uskoa pastorin sielunhoidollista viisautta eikä Jumalan sanan ehdotonta käskyä, jonka pastori kuitenkin tietää syvällä sisimmässään pistävän tuon haavoittuneen lampaan aivan paloiksi. Vähän kiusalliseksi asetelman tekee se, että pastori yleensä puhuu triumfalistisesti siitä, että sanaa pitää seurata kaikissa tilanteissa ehdoitta, ilman kompromisseja. Nyt vaikuttaa siltä, että hän itse toimii juuri niin kuin ne, joita hän yleensä julkisesti kritisoi. Jos taas hylkää ”ihmisviisauden” ja menee systeemin ehdoilla, silloin ei välitä siitä, että ihmiset pirstoutuvat. Ehkä tulee sille sokeaksi. Tärkeämpäähän on uskollisuus Jumalan sanalle, tai oikeastaan sille, millaiseksi minä hahmotan Jumalan sanan opetuksen niillä oletuksilla, joita en ehkä tiedostakaan omistavani.

Kaltaiselleni kaupunkilaispojalle, jota ei ole siunattu paljolla maalaisjärjellä, systeemin mukaan toimiminen meni erittäin pitkälle. Niillä, joilla on jalat tukevammin maassa ja paljon elämänkokemusta, voi olla paljon tasapainoisempi suhde esittämiini probleemoihin. Ongelma minusta on kuitenkin siinä, että tunnustuskirjojen luterilaisuus on teoreettisessa oppikeskeisyydessään omiaan ruokkimaan sokeutta todellisuudelle, jossa elämme ja vaatimaan uskollisuutta oppisysteemille.

Mutta mistä kumpuaa tarve asettaa vastakkain järki, tunteet ja Jumalan sana? Raamatullinen perisyntioppi on varmasti luterilaisen automaattivastaus. Minä väitän, että juuret menevät syvälle myöhäiskeskiajan ajatteluun. Siitä kertoo seuraava palanen. Mutta sanon jo nyt varoitukseksi: homma menee vaikeammaksi. Se taitaa olla oikeastaan pala eikä palanen. Sen varassa kaikki seisoo ja kaatuu. Siksi viides postaukseni lähtöni syistä on näillä näkymillä tämän sarjan viimeinen. Se ilmestynee torstaina. Jos Jumala suo, kirjoitan vielä sen jälkeen yhden päivityksen siitä, minne askeleeni suuntautuvat jatkossa.