jumalallistuminen

Jälkiajatuksia II: ortodoksisuus lupaa eniten

Uusimmat kirjoitukseni jumalallistumisesta ovat synnyttäneet poikkeuksellisen paljon palautetta. Eräs lukija teki hyviä kriittisiä huomioita kirjoituksiini liittyen. Vastasin hänelle sähköpostilla. Alla vastaukseni. Laitan tähän mukaan väliotsikot, jotta käsiteltävät asiakokonaisuudet hahmottuvat hyvin.

Roomalaiskatolisen pelastuskäsityksen luonne

Minun ymmärrykseni on se, että roomalaiskatolisessa pelastusopissa armo hahmotetaan luotuna, teologisina hyveinä, jotka vuodatetaan ihmiseen kasteessa. Kristillinen elämä ja pelastus prosessina hahmottuu näissä teologisissa hyveissä sekä muissa hyveissä kasvamisena. Metafyysiseltä kantilta nämä hyveet ovat luotuja eikä niihin liity ainakaan ortodoksisen ymmärryksen mukaista partisipaatiota Jumalaan. Koska room. kat. systeemi ei erottele Jumalan olemusta ja energioita, ei ole tilaa sille, että ihminen voisi olla osallinen Jumalasta itsestään olematta olemuksellisesti Jumala. Ortodoksisuudessa ihminen vai taas tulla jumalaksi armosta, Jumalan energioihin osallisuuden kautta. Totta toki se, että ihmisestä ei voi koskaan tulla esim. yhtä viisas kuin Jumalasta, koska Jumalan viisaudella ei ole rajoja, ihmisen osallisuus Jumalan viisauteen on puolestaan rajallista. Tämä partisipaation rajallisuuden ajatus varmaan vastaa tuohon tuumailuusi siitä, voivatko tavalliset uskovat jumalallistua (= kyllä voivat).

Valomystiikka

Tuo pointtisi valomystiikan epävakuuttavuudesta on hyvä. En avaa kirjoituksessani sitä, miksi pidän juuri valomystiikkaa keskeisenä. Taustalla painotuksessa on se, että ortodoksisuudessa on suurempi usko siihen, että Jumalan kirkkaus voidaan nähdä jo tässä elämässä. Roomalaiskatolilaisuudessa tälle ei käsittääkseni ole tilaa. Jumalan olemuksen näkeminen onnistuu vasta toisessa elämässä. Kenties tähän on jotain poikkeuksia, mutta yleislinja on se, että Jumalan kirkkaus kuuluu vasta toiseen elämään. Ja tästä argumentti: jos meillä on pyhiä, jotka kokevat tulevaa kirkkautta jo tässä elämässä, tämä puhuu tämän uskon erityislaatuisuuden puolesta. Valon näkemisessä on kyse hengellisestä Jumalan kirkkauden katselemisesta.

Tekoälyn väitteet

Tekoälyn väitteistä en ole täysin varma. Ortodoksisessa mallissa esim. bilokaatio selittyy hyvin osallisuudella Jumalan kaikkialla läsnäolevuuteen. En tiedä, millaisen selitysmallin läntinen systeemi tuohon tarjoaisi. Lähtökohta on kuitenkin käsittääkseni se, että ihminen on lokaalinen olento ja sidottu yhteen paikkaan kerrallaan. Tästähän reformaation ehtoolliskiistatkin nousivat. Mutta roomalaiskatolilaiset toki uskovat transsubstantiaatioon, joten voi olla, etteivät he ole niin ehdottomia ihmisyyden lokaalisuudessa kuin reformoidut.

Luodun keskeneräisyys, armon ja luonnon suhde

Mitä tulee tuohon luodun vähättelyyn, se voi kenties liittyä siihen, että ortodoksisuudessa luotu on sinällään keskeneräistä. Se on kutsuttu jumalallistumaan. Tämä käy hyvin ilmi siinä, että useilla isillä (esim. Irenaeus, Maksimos Tunnustaja) Aadamin luomisessa lihaksitullut Jumalan Sana on Jumalan kuva, jonka mukaan ihminen luodaan. Ihminen on kutsuttu saavuttamaan Kristuksen kaltaisuus, jumalallistunut tila. Ja tämä voi tapahtua vain Jumalan armon avulla. Niinpä luonnollinen on tavallaan yliluonnollista, koska nämä kietoutuvat toisiinsa ihmisen luomisen prototyypissä, Kristuksessa. Kristus on ihminen sanan perimmäisessä merkityksessä, meidän ihmisyytemme on hänen rinnallaan vajaata. Aristoteelisemmassa mallissa (jota minusta läntinen ymmärrys heijastelee) luotu taas on jotenkin täydellisempää itsessään. Luotu pystyy saavuttamaan ”omin voimin” luonnonmukaisen teloksensa. On luonnollisia hyveitä ja yliluonnollisia hyveitä; toiset voi saavuttaa luonnollisin voimin, toisten saavuttamiseen tarvitaan vuodatettua armoa. Mutta minusta ortodoksisuus ei ole mitenkään luotua vähättelevää sinänsä, puutteellisuudessa tai vajavaisuudessa ei ole sinänsä mitään pahaa. Ja oletkin ihan oikeassa siinä, että ortodoksisessa mallissa luotu on kutsuttu nimenomaan osalliseksi Jumalan energioihin. Ihmisestä voi tulla kaikki, mitä Jumala on, lukuun ottamatta tämän olemusta. Tämä on todella korkea käsitys luodusta.

Blogikirjoitusvinkki

En usko, että näissä kysymyksissä on kyse vain semanttisesta sotkusta vaan ihan oikeista metafyysistä eroista. Tässä on muuten kohtuullisen pitkä, mutta tosi hyvä kirjoitus, joka valaisee jumalakäsityksen vaikutuksia kokonaisteologiaan: https://energeticprocession.wordpress.com/2009/03/08/anglicans-in-exile/ En sano, ettei minulle heräisi jostain jutuista kysymyksiä, mutta ajattelen, että tässä on silti tavoitettu jotain olennaista.

Jälkiajatuksia: ortodoksisuus lupaa eniten

Hurskaista hurskain kummisetäni luki kirjoitukseni ”Ortodoksisuus lupaa eniten” ja ehkä vähän kummasteli joitain sen väitteitä. Tässä kirjoituksessa en mene tarkemmin siihen, mitä hän sanoi, mutta hänen palautteensa inspiroimana haluan kuitenkin täsmentää joitain sanomiani juttuja.

Aluksi sanottakoon, että kirjoituksen tarkoituksena oli väittää, että kristillisten kirkkojen joukossa ortodoksisella kirkolla on korkein näkemys siitä, mitä ihmisen pelastus tarkoittaa, ja että meillä on pyhiä, joissa ortodoksinen pelastuskäsitys ”tulee lihaksi”. Otin ortodoksisen pelastusopin vastapariksi ennen kaikkea roomalaiskatolisen pelastuskäsityksen, jossa pelastuksessa ei ole kyse osallisuudesta Jumalaan itseensä vaan pikemminkin hyveissä kasvamisesta. Väitin, että jos lähtökohdaksi otetaan ortodoksinen pelastuskäsitys, silloin mikään muu kirkko ei väitä pelastavansa sanan ortodoksisessa merkityksessä.

Sanoin kirjoituksessani ehkä turhan varovaisesti sen, että vaikka roomalaiskatolilaiset uskovatkin pelastuksesta eri tavoin kuin ortodoksit, tämä ei tarkoita, ettei heidänkin joukostaan voisi löytyä pyhiä, joiden pyhyys muistuttaa ortodoksipyhien pyhyyttä. Sanon tämä nyt siis suoraan: minusta on ihan luontevaa ajatella, että virheellisestä pelastuskäsityksestä huolimatta roomalaiskatolilaistenkin parissa on sangen ortodoksiselta vaikuttavia pyhiä. Käsittääkseni esimerkiksi karmeliitoilta löytyy kuvauksia samankaltaisesta valon näkemisestä kuin hesykastipyhiltä. Jos nämä kokemukset ovat Jumalasta, silloin on ilmeistä, että puutteellinen teoreettinen selitysmalli ei estä jumalallistumista.

Tästä tuleekin mieleeni se, että keskiajan läntisessä mystiikassa jotkut mystikot joutuivat kirkon kanssa vaikeuksiin, kun he sanoittivat mystisiä kokemuksiaan liian rohkeasti läntisen kirkon korvissa. Välillä noissa kokemuksissa vaikuttaa siltä, että luodun ja Luojan rajat menevät sekaisin. Mietin kuitenkin: Mitä jos noiden mystikkojen ongelmana olivat liian köyhät selitysmallit? Kun he eivät tunteneet Jumalan olemuksen ja energioiden erottelua, ehkä he eivät onnistuneet ilmaisemaan kokemuksiaan niin tarkasti kuin ”itäisellä apparaatilla” olisi onnistunut (?). Heti kun olen ”tullut vastaan” näillä sanoillani, huomauttaisin kuitenkin, että opilla vaikuttaa olevan merkitystä mystisissä kokemuksissa. Lännestä ei esimerkiksi löydy laajalti samanlaista valomystiikkaa kuin idästä. Teoriaa ja käytäntöä ei voida näin ollen täysin erottaa toisistaan. (Toki joku ortodoksi voisi sanoa, että tiettyjen mystisten kokemusten puute ei kerro teorian vaikutuksesta käytäntöön vaan armon puutteesta lännessä. Kait sinänsä mahdollinen selitysmalli, vaikka aika karu. Ehkä osaan sanoa tästä aiheesta enemmän sitten, kun uskonnolliseen kieleen liittyvä akateeminen projekti, jossa olen mukana, on saatu päätökseensä.)

Toisena isona pointtina tahdon sanoa sen, että kirjoitukseni tulokulma on aika teoreettinen. Lyön pöytään ehkäpä kaikkein erityislaatuisimmat esimerkit ortodoksisesta pyhyydestä. Jumalallisen valon näkemiset sun muut ovat aika marginaalinen ilmiö ortodoksienkin parissa. Halusin kuitenkin nostaa radikaaleja esimerkkejä, koska ne havainnollistavat minusta hyvin sitä, että ortodoksisuus väittää todella suuria, mutta toisaalta puheille on myös katetta.

Ääriesimerkeillä argumentoinnissa kääntöpuolena toki on se, että jos pyhyys liitetään vain johonkin radikaaleihin ilmiöihin, voidaan tulla helposti sokeiksi arjen pyhyydelle. Jos omassa mielessä pyhät ovat vain jumalallisen valon näkeviä Athoksen munkkeja, silloin ei välttämättä huomaa maailmassa kilvoittelevien pyhyyttä. Mutta kirjoitukseni ei tosiaan ollut mikään kaikenkattava kuvaus pyhyydestä. Keskityin apologeettisin perustein tiettyihin ilmiöihin, jotka erityislaatuisuudellaan puhuvat vahvasti ortodoksisuuden puolesta.

Mutta se siitä. Toivottavasti nämä tarkentavat huomiot tekevät ajatteluani ymmärrettävämmäksi.

Miksi Jordan Cooper ei ole ortodoksi: viisi syytä

Mainitsin aiemmassa blogikirjoituksessani, että Jordan Cooper on kenties paras luterilainen nettiapologeetti. Hänellä on melko suosittu YouTube-kanava, ja vaikuttaa siltä, että hänen kuulijakunnassaan on paljon niitä, joita ortodoksisuus askarruttaa. Cooperilta on pyydetty paljon videoita ortodoksisuuteen liittyen. Kaikkein katsotuin hänen ortodoksisuutta käsitelevistä videoistaan on Five Reasons I Am Not Eastern Orthodox. En jaksa kommentoida hänen kaikkia ortodoksisuutta käsitteleviä videoitaan, joten keskityn tähän suosituimpaan.

Cooper sanoo aivan videonsa aluksi, että runsaista pyynnöistä huolimatta hän oli pitkään julkaisematta videota, joka käsittelee hänen syitään sille, miksei hän ole ortodoksi. Hän sanoo yhtenä syynä sen, että ortodoksisuudesta on vaikea saada kiinni, koska meillä ei ole mitään yhtä virallista katekismusta niin kuin esimerkiksi roomalaiskatolilaisilla. Sanoisin tähän, että meillä itse asiassa on sellainen. Pietari Mogilan tunnustus on yleisortodoksisesti hyväksytty, joten se on kaikkein arvovaltaisin ortodoksinen katekismus. Se on satoja vuosia vanha eikä missään nimessä täydellinen. Silti se on ihan hyvä opas ortodoksisuuteen.

Cooperin ensimmäinen syy sille, miksi hän ei ole ortodoksi, on ortodoksisen teologian apofaattisuus. Hänen mukaansa apofaattinen teologia tarkoittaa sitä, että Jumala tunnetaan parhaiten negaatioiden kautta – sanomalla, mitä hän ei ole, sen sijaan, että sanottaisiin, mitä hän on. Koska ortodoksisen teologian mukaan Jumalan olemus ylittää ymmärryksemme, pääsemme tarkempaan jumalakäsitykseen kieltämällä sen, että hän on millään tavoin sitä, mitä ajattelemme hänen olevan. Tämä vakaumus näkyy myös ortodoksisessa rukouskäsityksessä, jossa rukouksen korkein muoto ylittää sanat ja käsitteellisen ajattelun. Cooper argumentoi ortodoksista käsitystä vastaan muun muassa viittaamalla siihen, että Uudessa testamentissa keskitytään Kristuksen persoonan ja sovitustyöhön, ei sanattomaan Jumalan tuntemiseen. Jumala tunnetaan Kristuksessa.

Cooperin ensimmäinen kritiikki on ymmärrettävä, jos ortodoksisuus hahmottuu 1900-luvun ortodoksisen kirjallisuuden kautta. Hänen kuvaansa ortodoksisuudesta värittää varmaankin Vladimir Losskin Idän kirkon mystinen teologia, joka on muistaakseni kaikkein vaikutusvaltaisin ortodoksinen kirja modernina aikana. Cooperin ajatus, että ortodoksisuudessa Jumala tunnettaisiin ennen kaikkea negaatioiden kautta, kuulostaa kuitenkin todella oudolta riviortodoksin korviin. Minä meinaan en kohtaa ortodoksisuutta 1900-luvun ortodoksisten akateemikkojen kautta vaan kirkon liturgisessa elämässä, joka on täynnä sanoja ja kuvia ja jonka keskuksena on pyhä ehtoollinen, Kristuksen ruumis ja veri. Siksi Cooperin kritiikki kuulostaa kovin kummalliselta. Toki myönnän sen, että meidän kirkostamme löytyy vahva apofaattinen perintö ja että ortodoksisen uskon mukaan Jumala ylittää käsityskykymme ja siten korkeimmat rukoukset muodot ovat käsitteellisyyden ylittävää kokemuksellisuutta.

On myös mainittava se, että Cooper ei ollenkaan noteeraa sitä, että vaikka ortodoksisuuden mukaan Jumalan olemus on tuntematon, hän on kuitenkin ominaisuuksissaan/energioissaan tavoitettavissa. Jumalan korkeinta tuntemista ei ole se, että kielletään Jumalaan liittyen yhtä ja toista. Tätä korkeampaa on kokea Jumalan energiat siinä määrin kuin se on ihmiselle mahdollista.

Jumalan energioista päästäänkin kätevästi Cooperin toiseen kritiikkiin. Hän väittää ortodoksisen jumalallistumiskäsityksen olevan uusplatonismin leimaama. Hän väittää, että ortodoksista rukouksellisuutta leimaava kokemuksellisuus on uusplatonistista lainaa, joka on peräisin (Pseudo-)Dionysios Areopagitalta ja Gregorios Palamakselta. Tätä vasten hän asettaa Kristus-keskeisen jumalallistumiskäsityksen, joka löytyy joiltain varhaisemmilta kirkkoisiltä, kuten pyhältä Irenaeus Lyonilaiselta, Athanasios Aleksandrialaiselta ja Kyrillos Aleksandrialaiselta. Nämä isät korostivat sitä, että inkarnaation tähden me voimme tulla osallisiksi Jumalan ominaisuuksista.

Vastauksena kritiikkiin sanoisin sen, että minusta vaikuttaa, ettei Cooperilla ole kokemusta niistä rukouksellisista tiloista, joista pyhät Dionysios ja Palamas puhuvat. Siksi ne on helppo leimata uusplatonistiseksi vaikutukseksi. Mutta mitä jos meillä on kasapäin munkkeja, jotka parhaansa mukaan seurasivat Kristusta ja kohosivat sanattomaan, kokemukselliseen Jumalan kohtaamiseen? Jotenkin hölmöä sanoa tätä uusplatonistiseksi lainaksi, vaikka voi olla, että mystisissä kokemuksissa on joitain yhtäläisyyksiä.

Minusta on myös ihan hupsua asettaa vastakkain kokemuksellinen rukous ja Kristus-keskeinen hengellisyys, jossa Jumalan ominaisuuksista päästään osallisiksi inkarnaation kautta. Voin vakuuttaa, että ne Athosvuoren munkit, jotka saavat mystisiä kokemuksia, osallistuvat usein Herran pyhään ehtoolliseen, joka tekee osalliseksi Jumalan ominaisuuksista. Ylipäätään kokemuksellisuuden, Jumalan ominaisuuksien ja Kristuksen inkarnaation erotteleminen toisistaan on tosi outoa. Sellainen onnistuu vain jossain kirjallisessa maailmassa, jossa ei huomioida, millaista elämää kristilliset kirjoittajat elävät. Kaikki ortodoksinen kirjoittaminen tapahtuu eukaristisessa kontekstissa. Aina ei välttämättä yhteyksiä kokemuksellisen rukouksen ja Kristuksen välillä sanoteta, mutta tämä ei tarkoita sitä, että hengellisyys ei olisi Kristus-keskeistä. Väittäisinpä oikeastaan, että hengellisyys on niin Kristus-keskeistä, ettei kaikkea tarvitse aina sanoa ääneen.

Vanhurskauttaminen on Cooperin kolmas syy sille, miksei hän ole ortodoksi. Hän kiinnittää huomiota siihen, että moderni ortodoksisuus torjuu usein kaiken juridisen kielen pelastusopista. Juridinen kieli on kuitenkin läpeensä paavalilaista ja sitä löytyy myös kirkkoisiltä. Minusta tämä on ihan validi kritiikki, ja olen käsitellytkin sitä tällä blogilla aiemmin. Olen käyttänyt täällä paljon palstaa ortodoksisen vanhurskauttamisopin hahmottelemiseen ja ehdottanut, kuinka juridinen kieli voidaan ymmärtää oikein ortodoksisessa kontekstissa. Jos ortodoksisen juridiikan kritiikin haluaa ymmärtää parhain päin, silloin kannattaa lähteä siitä, että kun ortodoksit torjuvat juridisen kielen, heillä on mielessä tietynlainen juridisuus, joka onkin torjuttavaa. Jos juridisuus hahmotetaan toisella tavalla, mitään ongelmaa ei ole. Ei myöskään syytä torjua ortodoksisuutta. Mutta ei tästä enempää. Täältä löytyy paljon kirjoituksia vanhurskauttamiseen ja juridiikkaan liittyen.

Neljäs Cooperin syistä on hänen augustinolaisuutensa. Cooper sanoo ortodokseilla olevan ”kevyempi” perisyntioppi kuin Augustinuksella, koska he ovat synergistejä. Ja tämä on hänestä huono juttu, koska Ramattu opettaa, että ihmiset ovat kuolleita synteihinsä ennen kääntymystä. Olen käsitellyt tätäkin aihetta blogillani jo aiemmin, joten ei siitä sen enempää. Ehkä sanoisin kuitenkin, että minusta ortodoksisuuden ihmiskäsityksen valoisuuttaa usein liioitellaan. Kyllä mekin uskomme siihen, että lankeemuksella on ollut dramaattiset vaikutukset ihmisluontoon. Eikä kukaan voi pelastua ilman Jumalan armoa. Minusta koko perisynti–esi-isien synti -vastakkainasettelu, jota löytyy joissain ortodoksipiirteissä, on täysin turha. Me emme usko siihen, että Aadamin henkilökohtainen syyllisyys periytyy tämän perillisille. Mutta samoilla linjoilla ovat myös roomalaiskatolilaiset, ainakin nykyään.

Cooperin viides ja viimeinen syy, miksei hän ole ortodoksi, on ikonien asema ortodoksisuudessa. Cooper ei sinällään vastusta uskonnollisten kuvien tekemistä, mutta hänen mielestään ortodoksisuudessa ikoneilla on aivan luovuttamaton merkitys hengellisyydessä. Ne ovat välttämättömiä. Hänen mukaansa varhaiset kirkkoisät ja Raamattu eivät anna ikoneille yhtä merkittävää asemaa.

Cooperin väite varhaiskirkosta ja kuvista on käsittääkseni linjassa vallitsevan mielipiteen kanssa. Valtaosa nykytutkijoista on käsittääkseni sitä mieltä, että varhaisina vuosisatoina kristityt olivat melko kuvakielteisiä. Arkeologiset löydöt ovat johtaneet jonkinlaiseen uudelleenarvointiin. Mutta taitaa olla ainakin yleistä ajatella, että Nikean II kirkolliskokouksen edustama kuvien kunnioittaminen oli vierasta varhaisten vuosisatojen kristityille. Olen aiemmin lyhyesti kommentoinut sitä, miksi tämä ei ole minun uskolleni kompastuskivi, joten en turhaan toista sitä, minkä olen jo sanonut. Haluan kuitenkin tässä yhteydessä mainostaa aivan uutta Michael Gartenin kirjaa Early Icons, joka argumentoi niin arkeologisten kuin kirjallistenkin lähteiden perusteella, että kuvien kunnioitus oli osa kristillistä uskoa alusti asti. Gartenin kirjan joihinkin lukuihin voi tutustua täältä.

Tässä pienet vastineeni Cooperin videoon. Ehkäpä päällimmäisenä fiiliksenä minulle jää se, että Cooper kritisoi ortodoksisuutta ulkopuolisena. Hänen näkökulmansa on älyllinen, se perustuu kirjoihin. Vaikka johonkin rajaan asti väärinymmärryksiä voi korjata, ortodoksiuudesta pääsee todella kiinni vain osallistumalla kirkon elämään. Tervetuloa!