erehtymätön varmuus

Vapaaksi apologeettisesta kierteestä

Olen tavannut joitain nuoria miehiä, jotka ovat tutustuneet ortodoksisuuteen nettiapologetiiikan kautta. He ovat siis esimerkiksi katselleet YouTubesta ortodoksien tekemiä videoita, joissa ortodoksisuutta puolustellaan erinäisin argumentein ja muita tunnustuskuntia tai uskontoja kritisoiden. Näissä videoissa ei ainakaan teoreettisesti ole välttämättä mitään vikaa. (Osa on kyllä monessa mielessä myrkyllisiä.) Mutta niihinkin videoihin, jotka ovat sisällöltään kunnossa, liittyy kuitenkin yksi iso vaara: ihminen voi jäädä turhan jumiin apologeettiseen mielenmaisemaan. Uskossa painottuu liian paljon älyllinen argumentaatio ja oikeassa oleminen.

Eikä tämä kuvaamani ongelma koske vain muita. Se on myös omani. Minä olen aivan liian nuorena apologetiikkaan syventynyt kaveri. Lisäksi olen vielä tehnyt väitöskirjani varmuudesta. Joskus saan itseni kiinni siitä, että haluan löytää ortodoksisuudelle vastaansanomattoman hyviä perusteluita nykyisen pluralistisen maailman pyörteissä. Ja aina joudun kohtaamaan sen, ettei sellaisia ole. Varmuustutkijana minulle on tullut tutuksi se, että historialliset lähteet eivät voi koskaan antaa ehdotonta varmuutta. Niihin liittyy aina tulkinnallista avaruutta. Lisäksi tunnemme historiaa aina vain osittain. Kaikki ei ole säilynyt. Ja tämä välttämättä vaikuttaa olemassa olevien lähteiden tulkintaan. Järkiperusteetkin ovat vähän niin ja näin. Aina voi olla esimerkiksi niin, että hienot argumenttini rakentuvat jonkin virheellisen oletuksen varaan, jota ei ole tarpeeksi reflektoitu. Näin nettiapologetiikan kaksi keskeistä lähdettä osoittautuvat riittämättömäksi ehdottoman varmuuden antamiselle.

Vaikka ehdoton varmuus jääkin saavuttamatta, tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi ruveta täydeksi relativistiksi. Minusta ortodoksisuuden tueksi voi löytää paljon perusteita, jotka tekevät siitä sekä historiallisesti että järjellisesti uskottavan vaihtoehdon. Tänään en kuitenkaan halua mennä tähän tarkemmin. Olen sitä mielestäni käsitellyt blogilla jo kohtuullisen riittävästi. Sen sijaan ajattelin tehdä yhden antropologisen huomion uskonnollisen varmuuteen liittyen.

Viime vuosina olen vähitellen siirtynyt tutkimuksessa 1500-luvulta kohti kirkkoisiä. Maksimos Tunnustajasta on tullut minulle erityisen mieluisa tutkimuskohde. Olen huomannut Maksimoksesta esitelmöidessäni, että lähes aina päädyn puhumaan hänen ihmiskäsityksestään, olipa aihe mikä tahansa. Tämä sen takia, että hänen ajattelussaan – sekä ortodoksisuudessa ylipäätään – ihmiskäsityksellä on suuri vaikutus teologiseen ajatteluun ja kilvoitteluun.

Varmuuskeskustelun kannalta mielenkiintoinen juttu on se, että Maksimoksen ja itäisen perinteen mukaisen antropologian mukaan ihmissielun korkein kyky ei ole rationaalinen päättely tai asioiden älyllinen käsittäminen. Sielun korkeinta toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen. Ja tämä onnistuu jo tässä elämässä. Hengellisen katselemisen kautta voimme saada tietoa, joka on varmempaa kuin mikään muu. Kyse on suorasta Jumalan tuntemisesta – Jumalan, joka on muuttumaton. Tätä Jumalan tuntemista ei horjuta historiallisten lähteiden luotettavuuden kysymykset. Ei päättelyiden väärät taustaoletukset. Ei muuten myöskään aistiharhojen mahdollisuus.

Kun siis minä tai joku nuori mies päätyy turhan apologettiseen kehään etsimään ehdotonta varmuutta sellaisesta, mistä sitä ei voi löytää, pitäisi muistaa itseään siitä, että varmuuden voi löytää vain Jumalan näkemisestä. Jotta siis varmuuden janoni voisi tyydyttyä, minun pitäisi suuntautua kohti Jumalaa. Kilvoitella sielun puhdistamiseksi, jotta minulla olisi hengelliset silmät nähdä hänet.

Kun varmuuteni ortodoksisuudesta rakentuu Jumalan tuntemisen kokemukselliselle perustalle, silloin apologeettisista argumenteista tulee aika toissijaisia ainakin oman uskon kannalta. Joku voi esittää hienoja perusteluita sille, miksi ortodoksisuus on väärässä. Ehken osaa vastaa kaikkeen. Mutta minulle voi silti olla täysin selvää, että olen oikeassa paikassa. Missään muualla en ole näet voinut oppia tuntemaan Kristusta sellaisella syvyydellä kuin täällä. Ja vaikka oma Jumalan tuntemukseni jäisikin vajavaiseksi, voin kuitenkin kohdata sellaisia ihmisiä, jotka todella tuntevat Jumalan. Tai ainakin voin lukea heistä, jos ei muuten. He ovat lopulta paras ”älyllinen” argumentti sen puolesta, että Jumala toimii erityisellä tavalla tässä kirkossa.

Olen täällä tainnutkin sanoa, että kääntymystäni ennen tutkin vuosikausia apologeettista materiaalia ortodoksisuutta vastaan ja sen puolesta. Lopulta kaikkein parhaimmaksi argumentiksi muodostui pyhä Johannes. Hänen pyhyytensä teki maailmankuvaani pahoja säröjä. Opilliset rakennelmani alkoivat vaappua. Ja sitten ihmeenomaisesti ortodoksisuus alkoi aueta minulle. Ja sitten kun on kerran päässyt tähän pisteeseen, ei pitäisi enää Lootin vaimon tavoin katsoa taaksepäin, etsiä suurempaa varmuutta apologeettisista argumenteista.

Retractio III: Jumalan käsittämättömyys ja järjen rajat

Alkuperäisissä palasissani näkyy jonkin verran se, että olin löytänyt järjen. Minulla oli suuri usko siihen, että ihmisjärki voi oppia Jumalasta muun muassa luomakunnan tarkkailun avulla. Kaikki olevainen oli minulle yhtä teofaniaa, Jumalan ilmestystä. Osittain järkipainotustani selitti myös 1900-luvun ortodoksisuudessa toisinaan esiintyvä järjen demonisointi. Äkkijyrkkä järjen kritiikki oli minulle pitkään hidaste ottaa ortodoksisuus vakavasti. Kun sitten minulle kirkastui se, että kyllä järjellä voidaan nähdä ortodoksisuudessa positiivinenkin merkitys, halusin kailottaa sitä muillekin.

Silloisessa hengellisessä maisemassani nuo järjen mahdollisuuksia korostavat painotukset olivat hyvin ymmärrettäviä. Kun olin pitkään rajoittanut hengellisen elämäni tietynlaiseen järkeä vähättelevään opillisuuteen, joka tuntui lopulta sielua tukahduttavalta, ortodoksisuuden positiivisempi suhde järkeen vaikutta hirveän innostavalta.

Nykyään ottaisin ehkä hieman maltillisemman linjan suhteessa järkeen. Tätä selittää ennen kaikkea se, että historiallisiin lähteisiin paneutumalla olen huomannut, että ortodoksisuudessa suhtaudutaan aika varauksellisesti järjen kykyihin tuntea Jumala. Erityisesti Filioque-mittelöihin paneutuminen on kirkastanut minulle sitä, että ortodokseille yksi perustava ongelma oli se, että roomalaiskatolilaisilla oli liian suuri usko siihen, että ihmisjärki voisi päätellä, miten erottaa Pojan syntyminen ja Hengen lähteminen toisistaan. Roomalaiskatolilaisten mukaan Pojan täytyi osallistua Hengen lähettämiseen, jotta Pojan syntymä ja Hengen lähteminen olisivat selkeästi eri juttuja. Itäisille isille nämä Kolminaisuuden sisäiset suhteet olivat puhtaita mysteerejä, joiden edessä järjen pitäisi vaieta.

Yksi mielenkiintoinen ilmiö on myös bysanttilainen skeptisismi. Jotkut ajattelijat kyseenalaistivat kokonaan sen, että aistihavaintojen kautta voitaisiin saada varmaa tietoa. Aistithan voivat pettää. Toiset taas olivat sitä mieltä, että kaikenlainen teologiaan liittyvä järjellinen päättely pitäisi laittaa pannaan. Nähdäkseni valtavirta kuitenkin uskoi siihen, että järki on suhteellisen luotettava ja kyllä ilmoituksen perusteella voidaan tehdä järjellisiä johtopäätöksiä. Mutta kaikkein varmimpana ja korkeimpana tietona pidettiin sitä, joka saadaan mystisten kokemusten kautta. Tällainen tieto oli käsittääkseni pyhälle Gregorios Palamaksella erehtymätöntä, se oli tiedettä sanan korkeimmassa merkityksessä.

Ortodoksisesta perspektiivistä järjen toiminta on ymmärtääkseni hyödyllistä hengelliselle elämälle silloin, kun järki pysyy omalla paikallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että luomakunnasta voidaan tehdä päätelmiä siitä, millainen luomakunnan lähteen tulee olla. Se tarkoittaa myös sitä, että opillisissa mittelöissä voidaan järkiargumentein osoittaa jokin kanta vääräksi – tässä siis erotaan luterilaisuudesta, joka ei torju loogisten ristiriitojen mahdollisuutta. Järjen pitää kuitenkin muistaa oma palvelijan paikkansa. Jumalan olemus jää ihmiseltä ainaiseksi käsittämättä. Korkeinta sielumme toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen, joka ylittää järjellisen ymmärtämisen ja päättelyn. Sitä kohti edetään ennen kaikkea kilvoittelun ja jossain määrin myös järjen oikean käytön kautta.

Rooman ketteryys ja yhteinen tulevaisuus

Ajattelinpa julkaista ylimääräisen kirjoituksen tänään, koska uutta paavia ollaan parhaillaan valitsemassa. Uuden paavin valinta tuo mieleeni ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden erilaisen ymmärryksen kirkon rakenteesta.

Kun olen lukenut perusteluita roomalaiskatolilaisuuteen kääntymiselle, kenties kaikkein keskeisin argumentti näyttää olevan se, että kirkolla on yksi selkeä pää. Tämän seurauksena kirkko voi muun muassa selkeästi linjata, miten johonkin opilliseen tai eettiseen kysymykseen tulee suhtautua. Ei tarvitse (ainakaan teoriassa) arvailla sitä, mitä kirkko uskoo.

Roomaan verrattuna ortodoksisuus on hallinnollisesti selkeästi hajanaisempaa, kun ei ole yhtä paavin kaltaista päätä vaan useampi paikalliskirkko. Jotta johonkin kysymykseen saadaan yhteinen selkeä kanta, se voi ottaa aikansa, koska kaikkien paikalliskirkkojen pitää asettua samaan linjaan. Tarvitaan ehkä jopa kriisejä yhteisymmärrykseen löytymiseksi. Paikalliskirkkojen itsenäisyyttä painottaessaan ortodoksinen systeemi ei siis ole ollenkaan niin ketterä ja notkea kuin roomalaiskatolinen. Selkeys voi vaatia vuosisatoja.

Mutta minä en pidä ortodoksisuuden jähmeämpää systeemiä mitenkään huonona juttuna. Yksittäinen seurakuntalainen voi ihan iloisesti kilvoitella jonkin sortin epäselvyyden keskelläkin, ja nimenomaan ortodoksisuuden paikalliskirkkojen yksimielisyyden linja takaa sen, että ei tehdä nopeita ja typeriä päätöksiä. Todellinen yksimielisyys ehkä saavutetaan hitaasti, mutta se on ainakin huolellisen märehdinnän tulos. Systeemi tuo ortodoksisuuteen konservatiivisen eetoksen. Ja toki uskon, että kirkon elämää varjelee Pyhä Henki, eikä opillisen ja eettisen ajattelun koherenssi selity vain sillä, että systeemi ei mahdollista innovaatioita.

Tätä kirjoittaessani uutta paavia ei ole ehditty vielä valita, mutta rohkenisinpa ruveta profeetaksi ja väittää, että jos Franciscuksen seuraaja on yhtä progressiivinen kuin hän (mitä tosin pidän epätodennäköisenä), edessä on varmasti merkittävä skisma. Niin paljon Rooma on muuttunut viimeisen 12 vuoden aikana, eivätkä kaikki ole olleet kovin innoissaan. Paavin keskitetty valta on mahdollistanut sen, että roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut huomattavia opillisluontoisia muutoksia paavi Franciscuksen aikana. Näistä mainittakoon, vaikka uudelleenavioituneille ehtoollisen antamisen salliminen, kuolemantuomio-opetuksen muuttaminen sekä homoparien siunaaminen. (Traditionaaliset katolilaiset pyrkivät toki harmonisoimaan näitä muutoksia historiallisten näkemysten kanssa, mutta aika epätoivoista.) Tällaiset muutokset syövät uskoa siihen, että roomalaiskatolinen kirkko olisi opiltaan muuttumaton. Miten voi luottaa Rooman erehtymättömyyteen, jos kirkko olisikin opettanut Franciscukseen saakka esimerkiksi kuolemantuomion moraalisesta luonteesta väärin? Opinkehityksestä ei ole selittämään kelkan täydellistä kääntämistä. Kyse ei ole kehityksestä vaan muutoksesta.

(Tällä Franciscuksen ongelmallisen progressiivisuuden mainitsemisella en halua missään mielessä mitätöidä hänen ajattelunsa kauniita piirteitä ja elämänsä monenlaista esikuvallisuutta. Niistä voi lukea esimerkiksi tästä.)

Minä olen ehkä vähän hullunkurisestikin toiveikas siitä, mihin progressiiviset paavit lopulta johtavat. Uskon, että ”Pietari” nousee vielä lankeemuksestaan. Ja olen alkanut ajatella, että ehkäpä se tapahtuu juuri niin, että paavin alla roomalaiskatolinen kirkko menettää täysin uskottavuutensa erehtymättömänä opinvarjelijana. Tämän takia paavi alkaakin pikkuhiljaa hahmottua vain yhtenä erehtyvänä patriarkkana. Tässäpä loistava lähtökohta sille, että viides patriarkka voisi löytää takaisin neljän muun joukkoon! Jumala suokoon.

Haaveilemaani kehitystä on mielestäni hienosti alustettu jo tämän vuosituhannen alun ekumeniassa. Roomalaiskatoliset oppineet ovat ottaneet selvää etäisyyttä Vatikaani I:n paaviuskäsitykseen väittäessään, ettei ensimmäisen vuosituhannen aikana idässä ymmärretty paavilla olevan oikeutta puuttua suoraan muiden patriarkaattien asioihin. Jos nämä ekumeeniset kehityskulut kiinnostavat, kannattaa lukea Ravennan (2007), Chietin (2016) ja Aleksandrian (2023) dokumentit.

Jumala antakoon viisautta kardinaalikollegiolle, jotta voitaisiin saada kirkon ykseyttä edistävä paavi!

Retractio II: miksi en ole…

Taannoisessa kirjoituksessani perustelin sitä, miksen ole roomalaiskatolilainen sillä, että minusta roomalaiskatolilaisuus on yliälyllistä. Mainitsin samalla antaneeni jo aiemmin perusteluita roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Nostin tuossa kirjoituksessani esille kriittiset pointsini antaen ymmärtää, että nuo kritiikit olisivat kelpoja perusteluita valita ortodoksinen kirkko roomalaiskatolisen sijaan. Ja kyllä ne tavallaan ovatkin. Mutta vedän tänään silti vähän sanojani takaisin.

Mieltäni alkoi hieman kaivertaa se, että perustelin ortodoksiseen kirkkoon kuulumista osoittamalla toisen kirkon puutteita. Ja nyt kun jälkeenpäin ajattelen tuota strategiaa, en tiedä, tykkäänkö siitä hirveän paljon. Netti on pullollaan videoita, joissa erinäisten älyllisluontoisten argumenttien kautta pyritään perustelemaan, miksi kaikki muut uskonnot ja uskot ovat vääriä ja minun ainoastaan oikea. Ja minusta tuntuu siltä, että tällainen lähestymistapa johtaa helposti neuroottiseen tarpeeseen osoittaa älyllisen argumentein oma usko todeksi. Tai no, aina meininki ei ole neuroottinen. Videoiden tekijä voi olla myös voitollisen varma omasta kannastaan ja pitää vastakkaisella kannalla olevia täysin typerinä. En sitten tiedä, kuinka paljon parempi tämä vaihtoehto on. Toki varmaan teoreettisesti on mahdollista myös se, että analyyttisen kylmästi vertaillaan eri positioiden uskottavuutta, mutta tämä lienee melko harvinaista.

Olen pyöritellyt jonkin verran uskonnollista varmuutta. Teinhän väitöskirjani pelastusvarmuudesta. Tutkimustyön perusteella minulle on kirkastunut se, että historialliset lähteet eivät voi antaa absoluuttista varmuutta mistään asiasta. Aina voi tulla esimerkiksi uusia historiallisia löytöjä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Niinpä kun historiallisiin lähteiden vedoten pyritään osoittamaan oma kanta oikeaksi, voi olla ihan ymmärrettävästi neuroottisuuden vaara, jos kaipauksena on aivan ehdoton ja aukoton varmuus. Historialliset lähteet eivät tarjoa sellaista. Toisaalta minusta vaikuttaa siltä, että opillinen argumentaatio ja ehdoton varmuus ovat myös aika hankala kombinaatio. Kirjoitin viime kerralla Filioquesta. Minusta esittämäni ”malli” on oikea ja kaunis. Mutta olen ihan varma, että joku toisella kannalla oleva voisi esittää argumentteja, joihin en osaisi vastata ja jotka voisivat siten kyseenalaistaa sen, onko esittämäni malli oikeasti niin ehdottoman varmasti oikea kuin ajattelen sen olevan. Viime kädessä luotankin tuossa asiassa kirkkoon, en siihen, että minulla on kompetenssia perustella jokin opillinen käsitys absoluuttisen varmasti oikeaksi.

Sitten vielä oma juttunsa on se, että ihminen ei taida olla niin rationaalinen olento kuin valistuksen perintönä on ollut tapana ajatella. Se, mitä ihminen pitää uskottavana, ei suinkaan määrity vain rationaalisin perustein. Tämä on itse asiassa ortodoksisen askeettisen teologian eräs lähtökohta: koska sielun alimmat osat sumentavat järkeä, niitä tulee askeesin kautta laittaa ojennukseen, jotta voisimme nähdä mielellämme kirkkaammin. Tästä vinkkelistä oikean uskon löytäminen vaatii etsijältä kilvoittelua. Ja toisaalta vaikuttaa siltä, että kuulijat korvat ovat vain silloin auki, jos kuulija kokee jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyisessä tilanteessaan. Muistan erään tuttuni sanoneen, että hän kokee saavansa kaikki hengelliset tarpeensa tyydytetyksi Lähetyshiippakunnassa. Siksi hänellä ei ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Tuollaisessa tilanteessa rationaaliset argumentit tuskin vaikuttavat paljoakaan. Ehkäpä voin perustella jonkin rationaalisen pointin hyvin, mutta se ei vielä liikuta sielua tekemään niitä johtopäätöksiä, jotka minä näkisin johdonmukaisina.

Jos mietin uskon ja järjen suhdetta omakohtaisesti ja ortodoksisuuden kannalta, ajattelen jotenkin niin, että ortodoksinen usko on historiallisten ja rationaalisten argumenttien valossa uskottavaa. Sen lisäksi minulla on tiettyjä hengellisiä kokemuksia, jotka puhuvat ortodoksisuuden puolesta vielä vahvemmin kuin rationaaliset argumentit. Lisäksi ortodoksina minulla on moderneja ja muinaisia pyhiä, joiden hengelliseen kokemukseen ja arvostelukykyyn voin luottaa. Samat pyhät todistavat pelkällä olemassaolollaan siitä, että ortodoksisuus toimii. Sehän ”tuottaa” pyhiä.

Selvää minulle on se, että haluan välttää överiksi menevän subjektivismin, joka näkee uskon valitsemisen lähes irrationaalisena hyppynä. Toisaalta en pidä uskottavana sitäkään, että oman uskon voisi perustella jotenkin ehdottoman varmasti rationaalisin argumentein, jotka ovat kaikille ihan ilmeisiä. Kenties ihanteellista on se, että usko on rationaalisesti uskottavaa ja hyvin perusteltua mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti todeksi elettyä. Ja ehkäpä ennen kaikkea se, että ortodoksista uskoa ei määritä se, mikä muissa on pielessä vaan se, että todeksi elettynä ortodoksisuus on pohjattoman kaunista Kristuksen tuntemista.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan mukaan ihminen voi tulla osalliseksi erehtymättömästä varmuudesta. Tämä vaatii kuitenkin täyttä antautumista Jumalan rakastamiseen, ei YouTubessa ja nettifoorumeilla loputonta argumentointia.

Olenko epäilykseen johdattava rationalisti? Vastine pastori Juuso Mäkiselle

Eräs ystäväni kertoi minulle vajaa viikko sitten, että luterilainen.netissä Lähetyshiippakunnan pastori Juuso Mäkinen on julkaissut väitöskirjani kritiikin. Kirjoitus herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Ennen kaikkea haluaisin korjata tiettyjä väärinkäsityksiä, joita uskon sen synnyttävän. Siksi tässä pienoinen vastineeni kritiikkiin.

Aluksi pitää sanoa, että olen hyvin otettu väitöskirjani saamasta huomiosta. Olen siinä uskossa, että väitöskirjat jäävät usein pölyyntymään Kansalliskirjaston hyllyille. Siksi olen kovin kiitollinen kaikesta huomiosta, jota tutkimukseni saa. Iloitsen myös siitä, että Mäkinen pitää työtäni huolella tehtynä ja koki sen etenevän akateemiseksi tutkimukseksi jouhevasti. Pyrin tekemään siitä kohtuullisen helppolukuisen, joten on mukava kuulla, jos olen ainakin jokseenkin onnistunut tavoitteessani.

Ennen kuin menen varsinaiseen kritiikkiin vastaamiseen, tahdon tuoda esille Mäkisen arviosta puuttuvan jutun, jonka olisi toivonut olevan mukana. Haen tutkimuksessani vastausta kolmeen kysymykseen: mitä pelastusvarmuus on, mitä se sisältää ja kuinka keskeinen se on Chemnitzille. Jos lukee Mäkisen arvion tarkasti läpi, siitä saa selville, että pelastusvarmuus on Chemnitzin uskon ytimessä. Siitä myös saa selville, että Chemnitzille pelastusvarmuus on sekä järjellistä ja tunteellista varmuutta – vaikka olisi ehkäpä parempi puhua tiedollisesta ja kokemuksellisesta varmuudesta. Arviosta ei selviä, että pelastusvarmuus kattaa Chemnitzin ajattelussa niin varmuuden siitä, että kristitty on tällä hetkellä armon alla kuin siitä, että kristitty on predestinoitu iankaikkiseen elämään. Mutta ei sillä niin väliä. Minua oikeastaan harmittaa se, että varmuuden luonteeseen liittyen arviossa ei huomioida kunnolla yhtä minulle kaikkein merkittävimmistä löydöistä: Chemnitzin mukaan pelastusvarmuus on erehtymätöntä tiedollista varmuutta. Tämä on todella paljon sanottu enkä ole ihan oikeasti varma, ajattelevatko edes tunnustukselliset luterilaiset nykyään näin.

Kun väitöskirjassani haastan muutaman kerran Chemnitzin ajattelua, se koskee nimenomaan varmuuden erehtymättömyyttä. Tämän toivon lukijan pitävän mielessä Mäkisen arviota lukiessa, koska tarkoitukseni ei ole haastaa sitä, että ihmisellä voisi olla syvä pelastuksen toivo tai jonkinlainen varmuuskin pelastuksesta. Ajattelen, että jos tunnustuksellinen luterilainen lukee arvion tietämättä, mitä väitöskirjassani sanon, hän saa helposti vääristyneen kuvan kannastani. Mäkinen antaa näet jo otsikoinnin perusteella ymmärtää, että väitöskirjallani johdatan kristittyjä epävarmuuteen pelastuksesta. Näin en kuitenkaan nähdäkseni tee. Analysoin Chemnitzin ajattelun koherenssia. Tämän analyysin kautta päädyn siihen, että Chemnitz väittää pelastusvarmuuden erehtymättömyyttä sielunhoidolliseksi välttämättömyydeksi, mutta hänen oma teologinen ajattelunsa ei anna riittäviä perusteita erehtymättömälle varmuudelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei Chemnitz voisi tarjota rakentavia ja lohdullisia sielunhoidollisia välineitä, joilla voidaan valaa kristittyihin uskoa Jumalan armoon ja välttää se, että syntiensä kamppaileva päätyisi epätoivoon pelastuksestaan. Haastan sen, että kristityn varmuus pelastuksesta voisi olla erehtymätöntä ja väitän, että ehdoton pelastusvarmuus ei ole sielunhoidollinen välttämättömyys, koska Chemnitzkin pärjäsi käytännössä ilman sitä.

Vielä ennen arvion suurimpaan ongelmaan tarttumista tahtoisin sanoa sen, etten tiedä, kuinka paikallaan on arvion pieni kappale kääntymyksestäni ortodoksiksi. Mietin, miksi se pitää nostaa esille. Onko kappaleen tarkoituksena vain heittää jonkinlainen varjo tutkimukseni luotettavuuden ylle? Jos kääntymykseni näkyy ratkaisevalla tavalla tutkimuksessani, tämä olisi hyvä demonstroida. Nyt minusta Mäkisen väite siitä, että suhteeni Chemnitziin olisi tullut ristiriitaiseksi kääntymykseni myötä, jää hataralle pohjalle. Toki käsittelen nominalismia niin kuin taannoisissa palasissani, mutta sangen maltillisesti. Ainoa suurempi kysymys, jossa kääntymykseni näkyy ja josta itse saan kiinni, on se, että torjun loogisten ristiriitojen mahdollisuuden. Luterilaisena olisin toki ajatellut, että niitä voi olla, joten kääntymykseni on muuttanut suhdettani tähän yksittäiskysymykseen. En kuitenkaan tiedä, onko loogisen koherenssin puutteen kritisoiminen välttämättä osoitus jännitteisestä suhteesta tutkimuskohteeseen. Ajattelen pikemminkin, että akateemisessa tutkimuksessa on nimenomaan syytä nostaa esille tutkimuskohteen ajattelun koherenssi. Näin tehdään jatkuvasti riippumatta siitä, ollaanko ajattelijan kanssa yleensä ottaen samoilla linjoilla vai ei. Kenties vain luterilaiseen tunnustukseen sitoutunut tutkija voisi ohittaa loogiset ristiriidat olan kohautuksella. Selvennyksenä sanottakoon sekin, ettei suhteeni Chemnitziin ole mitenkään jännitteinen, ristiriitainen tai negatiivinen. Hän on minulle pikemminkin kuin vanha ystävä, jonka kanssa olen nykyään monesta asiasta eri mieltä.

Mutta nyt vihdoin itse arvion keskeisimpään kritiikkiin. Mäkinen kritisoi minua johdonmukaisuuden vaatimuksesta, jonka esitän Chemnitzin teologialle. Chemnitz ei pyri teologiassaan loogiseen koherenssiin, joten Mäkisen mielestä on kyseenalaista, että minä edellytän Chemnitziltä sitä. Oikeastaan vastasin tähän kritiikkiin juuri edellä: me edellytämme loogista koherenssia lähtökohtaisesti, joten en näe, että toimin kyseenalaisesti tehdessäni niin Chemnitzin tuotannon äärellä. Väitöskirjassani mainitsen muutaman esimerkin siitä, millaisia ongelmia seuraa, jos sallitaan loogiset ristiriidat teologiassa: Jumala voi rikkoa lupauksensa mutta olla totuudellinen; Paavali ja Jaakob voivat opettaa täysin ristiriitaisesti vanhurskauttamisesta ja kumpikin olla oikeassa; ei olisi myöskään mitään syytä muotoilla klassisia oppeja Kristuksesta ja kolminaisuudesta, koska Jumala voisi olla kolme ja yksi samassa merkityksessä ja Kristus yksi ja kaksi samassa mielessä tai olla olematta. Näitä esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Kaikki inhimillinen ajattelu ja looginen päättely kyseenalaistuisi. Raamatunkin ymmärtäminen ja soveltaminen vaatii välttämättä kumpaakin. Niinpä loogisten ristiriitojen salliminen on kuin pandoran lipas, jonka avaamisen myötä erehtymätön pelastusvarmuus ei käy ainoastaan mahdottomaksi vaan kaikelta teologiselta argumentaatioltakin menee mielekkyys.

Ymmärtääkseni loogisten ristiriitojen hyväksyminen johtaa siihen, että teologiasta tulee jonkin sortin todellisuudestamme riippumaton kielipeli. Ehkäpä hölmö havainnollistus. Jos Raamatussa sanottaisiin samasta objektista että se on sekä kolmio että neliö, voisimme sitoutua tuollaiseen väitteeseen velvollisuudesta Raamatun opetusta kohtaan, mutta uskontotuus ei kyllä tarkoittaisi yhtään mitään. Objekti ei näet voi olla samaan aikaan kolmi- ja nelikulmainen. Se on loogisesti mahdotonta. Tai jos käyttää tuota Paavalin ja Jaakobin harmonisoimista toisena esimerkkinä: Jos oletetaan, että Paavali on vanhurskauttamisopiltaan vankka luterilainen ja Jaakob opettaa taas tekojen vanhurskauttavan, nämä kaksi kantaa voidaan loogisten ristiriitojen hyväksyttäessä sallia samaan aikaan. Tällöin kuitenkin päädyttäisiin hullunkuriseen tilanteeseen: Paavalin perusteella voisimme tuomita Jaakobin opetuksen, mutta Jaakobiin tukeutuen olisimme oikeassa. Meillä ei olisi käryäkään siitä, miten voimme olla samaan aikaan oikeassa ja väärässä saman kysymyksen suhteen emmekä edes tietäisi, mitä uskomme. Keskeistä olisikin vain uskoa Raamatun ristiriitaisia totuuksia samaan aikaan. On minusta oikeastaan aika hämmentävää, että näistä loogisista ristiriidoista seuraavia ongelmia ei ole juuri pohdittu luterilaisessa perinteessä.

Sekin on ehkä hyvä todeta, että Raamattu ei missään sano loogisia ristiriitaisuuksia olevan. Tämä on Chemnitzin kannalta ongelmallista, koska hän olettaa, että Raamattu itse esittää ne tulkintaperiaatteet, joilla sitä on tulkittava. Missään Raamatussa ei kuitenkaan sanota tai edes anneta epäsuoremmin ymmärtää, että sen tulkinnassa tulee huomioida loogiset ristiriidat. Ja vaikka Raamattu sanoisi yleisluontoisesti loogisia ristiriitoja olevan, se ei kerro, missä opinkohdissa niitä on. Näinpä lukijalla ei ole erehtymätöntä opasta siihen, missä Raamatussa tulee toimia logiikan lakien mukaan ja milloin pitää jättää tilaa loogisille ristiriidoille. Loogisten ristiriitojen mahdollisuus ja niiden esiintyminen tietyissä opeissa on siis ihan puhtaasi luterilainen päätelmä, joka nousee tietynlaisesta Raamatun lukutavasta. Tuo lukutapa johtaa siihen, että Raamattu vaikuttaa sisäisesti ristiriitaiselta joissakin kysymyksissä. Jos on toisenlainen lukutapa, koko ongelmavyyhtiin ei päädytä.

Takaisin arvioon. Mäkisen väittää, että olen oletetussa rationalismissani epäjohdonmukainen, koska ortodoksina ja kristittynä sitoudun pyhää kolminaisuutta ja Kristusta koskeviin dogmeihin, jotka ovat hänen mukaansa loogisia ristiriitoja. Hän ensin lainaa minun väitöskirjastani yllä referoimani katkelman, jossa tuon ilmi sen, että loogiset ristiriidat vievät mielekkyyden klassissilta kristologisilta ja trinitaarisilta dogmeilta. Sitten hän jatkaa minun väitteeni haastaen:

Tosiasiassa kaksiluonto-oppi ja kolminaisuusoppi ovat oppikirjaesimerkkejä teologian loogisista ristiriitaisuuksista tai jännitteistä. Järki ei voi käsittää, kuinka kukin jumalallinen persoona omistaa kokonaan koko jumaluuden olemuksen mutta on silti itsenäisesti olemassa eikä toisten persoonien osa tai ominaisuus. Järki ei voi käsittää, kuinka Jumalan Poika omaksui ihmisyyden, niin että koko jumaluuden ttäyteys asuu Hänen ihmisluonnossaan ruumiillisesti (Kol. 2:9), mutta kuitenkin niin, että Isä ja Pyhä Henki, jotka jakavat saman jumaluuden kuin Poika, eivät ole tulleet ihmiseksi.

Mäkisen väitteessä perustavana ongelmana on se, että hän määrittelee loogisen ristiriidan poikkeuksellisella tavalla. Hän ei miellä loogista ristiriitaa loogiseksi mahdottomuudeksi. Sen sijaan hän samaistaa loogisen ristiriidan ja sen, että jokin uskontotuus on järjen ylittävä tai järjelle mahdoton käsittää. Nämä eivät kuitenkaan ole sama asia. Tämän jokainen voi varmistaa googlaamalla tai esimerkiksi katsomalla Timothy Pawlin In Defense of Conciliar Christology: A Philosophical Essay – teoksesta (Oxford: Oxford University Press 2016) sivut 88–91. Selvennyksenä nyt siis sanottakoon, että olisi loogisesti ristiriitaista väittää esimerkiksi, että Kristus on vain yksi persoona ja samalla sanoa, että hän on kolme persoonaa sanan täsmälleen samassa merkityksessä. Tai sanoa, että ainoastaan Isä on tosi Jumala sanan varsinaisessa merkityksessä ja samalla sanoa, että Poika ja Pyhä Henki ovat tosi Jumala aivan samassa merkityksessä. Tai olisi ristiriitaista, että vain Isä on luonnoltaan Jumala ja samalla väittää, että Poika on luonnoltaan Jumala. Siinä ei ole kuitenkaan mitään loogisesti ristiriitaista, että kristityt tunnustavat, että on kolme jumalallisista persoonaa mutta vain yksi jumalallinen luonto. Persoona ja luonto eivät näet ole synonyymisiä käsitteitä. Jumala ei ole kolme ja yksi samassa merkityksessä, ja siksi sellainen kolminaisuushavainnollistus, että 1+1+1=1 ei pidä paikkansa. Klassisten dogmien pointtina on esittää erotteluja, jotka ovat kyllä järjen ylittäviä mutta eivät kuitenkaan loogisesti ristiriitaisia.

Kun Mäkinen sekoittaa järjen ylittävyyden ja loogisen ristiriitaisuuden, hän tulee antaneeksi kuvan, että olisin armoton rationalisti, joka ei ajattele, että uskontotuudet voisivat ylittää ymmärryksemme. Näin ei suinkaan ole. Myönnän auliisti sen, että olen täysin pihalla esimerkiksi siitä, miten Kristus omaksuu inhimillisen luonnon inkarnaatiossa ja kuinka hänen kaksi luontoa tarkkaan ottaen suhteutuvat toisiinsa ja hänen yhteen persoonaansa. On kuitenkin eri asia uskoa siihen, että jokin on luonteeltaan niin järjen ylittävä, ettemme pysty sitä käsittämään kuin uskoa sellaisia väitteitä, jotka ovat järjettömiä.

Jos ajatellaan, että loogiset ristiriidat ovat mahdottomia – jota siis ehdottomasti suosittelen! –Chemnitzin ajattelun ongelmallisuudet piirtyvät esiin. Kolme esimerkkiä. Chemnitz väittää, että meidän tulee tehdä hyviä tekoja varjeltuaksemme uskossa. Jos logiikan lait mitenkään pätevät, tämä tarkoittaa sitä, että myötävaikutamme pelastukseemme. Näen tässä siis juuri niitä ”synergistisiä implikaatioita”, jotka Mäkinen noteeraa kritisoidessaan tutkimustani loogisen koherenssin vaatimuksesta. Toisena esimerkkinä voisi mainita sen, että mikäli Jumala on kääntymyksemme ja uskossa varjeltumisemme ainoa syy niin kuin Chemnitz ajattelee, silloin myös ihmisen kadotukseen joutuminen on yksin hänen käsissään. Näin on välttämättä. Eikä tätä karua totuutta saa kaunisteltua pois. Kolmantena esimerkkinä se, että mikäli voimme langeta uskosta pois kuolemansynnin takia ja voimme vaikuttaa siihen, teemmekö kuolemansyntejä vai emme, voimme jälleen myötävaikuttaa pelastukseemme. Nämä kolme esimerkkiä havainnollistavat sitä, miten Chemnitzin ajattelussa on keskenään ristiriitaisia piirteitä: toiset edustavat synergismiä, toiset monergismia, jos ollaan johdonmukaisia. Chemnitz ei tietenkään ole johdonmukainen, ja tämä ei ole yhdentekevää. Jos näet sanomme esimerkiksi tekevämme tekoja varjeltuaksemme uskossa, mutta kiellämme myötävaikuttavamme pelastukseemme, emme sano oikeastaan mitään. Lausumme uskonnolliselta kuulostavia väitteitä, jotka eivät tarkoita mitään ymmärrettävää.

Seuraavaan asiaan. Mäkinen ajattelee reformoidun foundationalismin hengessä, että kaikilla on perususkomuksia, jotka uskotaan sellaisinaan ilman, että niitä voisi osoittaa ehdottoman tosiksi. Siksi hän näkee ongelmallisena sen, että minä nostan moneen kertaan väitöskirjassani esille protestanttien ongelmana sen, että kun he pyrkivät erottamaan oikean ja väärän Raamatun tulkinnan, he päätyvät kehäpäättelyyn. Mäkisen mukaan ainoa mahdollinen ratkaisu oikean Raamatun tulkinnan löytämiseen on kuunnella itse Raamattua, jossa Pyhä Henki puhuu. Hän vieläpä heittää pallon minun puolelleni väittäessään, että vanhat kirkot päätyvät myös kehäpäättelyyn argumentoidessaan, miksi juuri minun kirkkoni kaikista näistä ensimmäisen vuosituhannen kirkoista on juuri se oikea. Kukin näistä kirkoista joutuu hänen mukaansa viittaamaan omaan traditioonsa perustellessaan, miksi juuri se on oikea kirkko. Näin kirkko olettaa traditionsa pätevyyden ja oikeuttaa sillä olevansa juuri oikea kirkko.

Mäkisen rinnastus vaikuttaa ehkä väitöskirjaani lukematta ihan pätevältä. Jos kuitenkin on lukenut väitöskirjani, voi huomata, että Mäkinen jättää yhden olennaisen tekijän pois laskusta: Pyhän Hengen valaisun merkityksen eksegeettisissä kiistoissa. Tuon väitöskirjassani esille sen, että protestantit toisaalta korostivat ulkoista sanaa oman oppinsa totuudellisuuden perustana, toisaalta he vetosivat siihen, että oikea Raamatun ymmärtäminen vaatii Pyhän Hengen valaisua. Juuri tämä ulkoisen sanan ja Pyhän Hengen valaisun yhdistelmä on haastava, koska jälkimmäinen välttämättä suhteellistaa edellisen merkityksen. Jos en nimittäin voi ymmärtää sanaa oikein ilman Pyhää Henkeä, silloin minulla täytyy olla Pyhä Henki, jotta Raamattu aukeaa oikein. Ja jos Raamatun perusteella argumentoin opillisen käsitykseni puolesta, silloin oletan ymmärtäväni sanaa oikein, koska minulla on Pyhä Henki. Minä voin kuitenkin ortodoksina väittää, että historialliset todisteet tukevat sitä, että juuri minun kirkkoni on ollut lankeamatta skismaan muista kirkoista varhaiskirkon kanonien mukaan. Tämän väitteen arvioiminen historiallisten lähteiden valossa ei nähdäkseni edellytä erityistä Pyhän Hengen valaisua. Kirkkojen opin arvioimisessa ei näin ollen päädytä kehään.

Tässä kaikki, mitä haluan sanoa vastineena Mäkisen esittämään kritiikkiin. Toivottavasti nämä korjasivat mahdollisia väärinymmärryksiä! Toivon, etten ollut turhan poleeminen. En usko ollenkaan, että Mäkisen tarkoituksena oli edustaa minua väärin tai antaa väitöskirjani argumentaatiosta turhan heikko kuva.

Tahdon lopuksi vielä nostaa pinnalle kolme väitöskirjani inspiroimaa kysymystä, joiden pohtimista pitäisin ekumeenisestikin hyödyllisenä. Ensimmäinen näistä on jo mainitsemani pelastusvarmuuden varmuus. Minua kiinnostaa: pitävätkö luterilaiset vieläkin pelastusvarmuutta erehtymättömänä tiedollisena varmuutena? Mikäli he eivät tee niin, uskon, että tässä on todellinen ekumeenisen lähentymisen paikka. Paljon sellaista opetusta, mitä luterilaisuudessa käsiteltäisiin pelastusvarmuuden alla, voi löytää ”vanhoilta kirkoilta” toivon käsittelyn yhteydestä. Uskon, että käytämme erilaista kieltä, mutta olemme todellisuudessa lähempänä toisiamme kuin voisi aluksi ajatella.

Toinen kysymys liittyy Chemnitzin opetukseen hyvien tekojen merkityksestä pelastusvarmuudelle. Chemnitz väittää, että tiedämme uskon aidoksi sen tuottamista hyvistä teoista. Tällä tavoin hän tulee sitoneeksi pelastusvarmuuden tekoihin: jotta olemme osallisia pelastuksesta, meillä tulee olla todellinen usko; jotta tiedämme, että meillä on todellinen usko, meidän tulee tehdä hyviä tekoja. Jälleen kysyn: uskovatko luterilaiset nykyään näin? Mikäli teoilla nähdään tällainen rooli, en tiedä, onko esimerkiksi luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten välillä perustavaa eroa pelastusvarmuudessa. Jo keskiajalla nimittäin ajateltiin, että hyvät teot ovat todisteita siitä, että ihminen on pelastettu – vaikka ne eivät olekaan ehdottoman varmoja todisteita.

Kolmanneksi ja viimeiseksi. Pyhän Hengen valaisulla nähtiin merkittävä rooli Raamatun oikeassa ymmärtämisessä 1500-luvulla. Minun oma tuntumani 2000-luvun tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on se, että Raamatun selkeyttä painotetaan sen verran voimakkaasti, että Pyhän Hengen valaisun merkitys rajoittuu vain joihinkin tiettyihin seikkoihin, esimerkiksi ”vaikeiden Raamatun kohtien” selittämiseen. Olenkohan oikeilla jäljillä? Jos ajatellaan, että Raamattu on periaatteessa selkeä kenelle tahansa sen lukijalle, silloin kait vältetään esille nostamani Pyhän Hengen valaisuun ja ulkoisen sanan selkeyteen liittyvä kehällisyyden ongelma. Nykyaika tuo toki omat haasteensa tekstien varmalle tulkinnalle, koska tekstien kontekstuaalinen luonne tiedostetaan paremmin kuin 1500-luvulla. Minulle keskeiseksi kysymykseksi hahmottuu se, onko lukija sellaisen tulkintatradition sisällä, että hän saa luotettavasti kiinni siitä, mistä teksteissä oikein puhutaan.