toukokuu 2025 – Palasia

Ihmistä ei vanhurskauteta yksin uskosta (Jaak. 2:14–26)

Kirjoitin aiemmin Jaakobin kirjeen toisen luvun alkupuolesta, kun selitin, miksi Jaak. 2:10 ei opeta, että pienimmästäkin synnistä rangaistuksena on iankaikkinen kadotus. Kannattaa lukea koko kirjoitus, jos aihe kiinnostaa. Sanon taustaksi tälle kirjoitukselle vain sen, että luvun alkupuolella Jaakob kritisoi seurakuntalaisia siitä, että he kohtelivat eri tavoin seurakuntalaisia heidän varallisuutensa mukaan. Jaakob painotti vahvasti sitä, että mikäli kristityt haluavat täyttää Jumalan vapauden lain, rakkauden kaksoiskäskyn, heidän tulee osoittaa laupeutta kaikille samassa määrin.

Tällä kerralla syvennymme luvun loppuun. Varmaan blogin lukijoille on selvää, että tänään käsittelemäämme jaksoa on pidetty kohtalokkaana protestanttiselle yksin uskosta -periaatteelle. Protestantit eivät toki ole yleensä tätä myöntäneet vaan ovat pyrkineet löytämään selityksiä sille, miten Jaakobin opetus sopii yhteen protestanttisen vanhurskauttamisopin kanssa.

Lähdetään liikkeelle luvun jakeesta 14. En voi tässä yhteydessä painottaa liikaa sitä, että tässä jakeessa esitetään kysymys, johon koko luvun loppu tarjoaa vastauksen. Jae kuuluu näin:

Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?

Jae sanoo selkeästi, että jos joku sanoo olevansa uskossa, mutta hänellä ei ole uskon mukaisia tekoja, hän ei voi pelastua. Vaikuttaisi selkeältä, että pelastukseen tarvitaan sekä usko että teot. Protestanttisuus kumottu. No, protestanttinen kikka ulos ongelmasta on väittää, että tässä kohden pitäisi kääntää: ”voiko sellainen usko häntä pelastaa”. Protestanttinen strategia on tehdä jaottelu kahden uskon välillä, kun luetaan Jaakob kakkosen loppua. Ensimmäinen usko ei ole pelastavaa uskoa vaan vain opin käsitysten järjellistä totena pitämistä. Toinen usko on Kristukseen luottamista, josta välttämättä seuraa hyviä tekoja hedelminä. Kun Jaakob puhuu siitä, ettei usko voi pelastaa ilman tekoja, väitetään, että tällöin viitataan kahdesta uskosta ensin mainitsemaani.

Jos katsotaan jakeen alkukieltä, käännös ”voiko sellainen usko pelastaa hänet” ei ole kovin luonteva. Alkukielessä sanaa usko edeltää määräinen artikkeli. Se osoittaa, että usko on virkkeessä subjektina. Määräisen artikkelin tulkitseminen jotenkin kvalitatiivisesti on aikamoinen tulkinnallinen venytys.

Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ”Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.

j. 15–17

Tässä havainnollistetaan jakeessa 14 sanottua. Niin kuin ystävällisillä sanoilla ei ole painoarvoa, ellei niihin liity teot, niin ei uskokaan ole elävä, ellei sillä ole tekoja. Tässä on huomattava, että Jaakob ei anna ymmärtää, ettei usko olisi uskoa ilman tekoja. Usko on kyllä uskoa. Mutta usko ilman tekoja on kuollut. Jotta usko olisi elävä, sillä tulee olla tekoja.

Joku ehkä sanoo: ”Sinulla on usko, ja minulla on teot”; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.

j. 18

Jaakob painottaa, että uskon pitää näkyä tekoina. Se pitää suorastaan olla osoitettavissa niistä.

Tämä jae on protestanttisen selitysmallin tulkinnallinen avain. Loppuluku luetaan tämän jakeen valossa. Ajatus on se, että koska vanhurskauttaminen voi periaatteessa tarkoittaa vanhurskaaksi osoittautumista, luvun loppu puhuu vanhurskaasi osoittautumisesta, koska tässä jakeessa 18 puhutaan siitä, että usko pitää osoittaa oikeaksi teoin. Protestanttista tulkintaa vastaan huomauttaisin, että jakeessa 14 on esitetty kysymys, johon luvun lopussa vastataan. Keskeinen kysymys ei ole se, että usko osoittautuu todeksi teoista vaan se, voiko usko pelastaa ilman tekoja. Jaakob kyllä puhuu teoista merkkinä uskosta, mutta laajempana kysymyksenä on koko ajan ihmisen pelastuminen sekä uskosta että teoista.

Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat.

j. 19

Tämä on jälleen avainjae protestanttiselle tulkinnalle. Mainitsin edellä ajatuksen kahden uskon tulkintamallista. Se oikeutetaan tällä jakeella. Koska protestantti olettaa, että pelastava usko on sydämen luottamusta Kristukseen ja sitä seuraavat välttämättä hyvät teot, hän ajattelee, että Jaakob puhuu uskosta eri merkityksessä kuin muu Raamattu. Riivaajat eivät näet tietenkään luota sydämessään Kristukseen eivätkä he tuota uskon mukaisia tekoja.

Painottaisin jälleen sitä, että Jaakob puhuu koko ajan uskosta määrittelemättä sitä tarkemmin. Hän ei tee minkäänlaista kahden uskon jaottelua. Voi hyvin olla, että Jaakob puhuu uskosta eri merkityksessä kuin Paavali. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että Jaakobin esityksessä keskeinen kysymys on se, onko ihmisellä pelkkä usko, niin kuin demoneillakin, vai sekä usko että teot. Jos ihmisellä on vain usko, hän ei voi pelastua. Tätä korostaa seuraava jae, jossa suomenkielinen käännös ei ole ihan tarkka. Alkukieli ei puhu uskon voimattomuudesta ilman tekoja, vaan siitä, että usko on kuollut ilman tekoja. Jae kuuluu näin:

Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton [νεκρά, kuollut]?

j. 20

Seuraavat kolme jaetta jälleen havainnollistavat sitä, mitä Jaakob on edellä sanonut. Häntä ottaa Aabrahamin esimerkiksi siitä, ettei usko ilman tekoja pelasta. Hän kirjoittaa:

Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi; ja niin toteutui Raamatun sana: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.

j. 21–23

Jaakob ottaa Iisakin uhraamisen esimerkiksi siitä, miten uskon on johdettava tekoihin, jotta usko vanhurskauttaa. Iisakin uhraaminen mainitaan 1 Moos. 22:ssa, mutta Jaakob soveltaa jo 1 Moos. 15:ssa sanottua Aabrahamin tulemista vanhurskaaksi uskosta Iisakin uhraamisessa osoitettuun kuuliaisuuteen. Luvussa 15 mainittu usko näet ilmenee dramaattisesti Iisak-episodissa. Aabrahamin valmius uhrata poikansa osoitti hänet vanhurskaaksi. Hänellä ei tosin ollut ihmisiä yleisössä, mutta nähtyään, kuinka pitkälle Aabraham oli valmis menemään kuuliaisuudessaan, Jumala sanoi: ”Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi” (j. 12) Jumalan sanoja ei voi ottaa kirjaimellisesti, koska Jumalahan tietää jo edeltä kaiken. Mutta ne kertovat, että Aabraham osoittautui Jumalan edessä vanhurskaaksi teoista.

Kaiken tämän vanhurskaaksi osoittautumispainotuksen jälkeen sanoisin, että vaikka Aabraham selvästi osoittautui teoissaan vanhurskaaksi, lainaamani katkelma sanoo vielä enemmän. Protestanttiset selitykset jättävät usein noteeraamatta sen, että Jaakob sanoo uskon tulleen täydelliseksi, tai saavuttaneensa päämääränsä, teoista. On luontevaa, että Jaakob soveltaa 1 Moos. 15:ta Iisakin uhraamiseen, koska silloin hänen uskonsa tuli täydelliseksi teossa. Ja kun nyt muistetaan, että jakeen 14 kysymys, ymmärretään, mihin uskon täydelliseksi tulemisella viitataan: pelastuksen saavuttamiseen.

Aabrahamin esikuvan valossa Jaakob sanoo kuuluisat sanat, joita on pidetty yksin uskosta -periaatteen kumoamuksena:

Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.

j. 24

Jos vanhurskauttamispuhe tulkitaan Jaak. 2:n lopussa vain vanhurskaaksi osoittautumisena, tämä jae on outo. Eihän kukaan osoittaudu vanhurskaaksi uskosta. Teot ovat sen osoittaja. Yksinkertaisin tulkinta on se, että koska usko täydellistyy teoista, vanhurskauttaminen tapahtuu sekä uskosta että teoista.

Jaakob antaa vielä toisen esimerkin konkretisoidakseen pelastuskäsitystään:

Eikö samoin myös portto Raahab tullut vanhurskaaksi teoista, kun hän otti lähettiläät luokseen ja päästi heidät toista tietä pois?

j. 25

Raahab osoitti laupeutta lähettiläille, jotka tulivat piiloon hänen luokseen. (Joos. 2) Niinpä hän tuli vanhurskaaksi. Tämä linkittää jakeen 25 luvun alkuun, jossa puhutaan laupeuden tekemisestä toisille kristityille. Ja jos joku ajattelee vielä, että Raahab vain osoittautui vanhurskaaksi uskosta, luvun viimeinen jae on täysi pommi:

Sillä niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin myös usko ilman tekoja on kuollut.

j. 26

Kirjoituksen alussa puhuin siitä, että Jaakob puhuu uskosta, joka on elävä, ja uskosta, joka on kuollut. Kuollutkin usko on todellista uskoa. Se ei ole kuitenkaan pelastavaa uskoa, koska uskoon pitää liittää teot. Luvun viimeinen jae täydellistää tämän ajatuksen, kun se havainnollistaa tarkemmin, miten usko ja teot suhteutuvat toisiinsa. Jaakob rinnastaa ruumiin elävöittävän hengen ja uskon elävöittävät teot toisiinsa. Usko on hänen ajattelussaan siis kuin ruumis, joka tarvitsee teot hengekseen elääkseen. Ilman henkeäkin ruumis on ruumis, ja uskokin on ilman tekoja usko. Mutta jotta ihminen elää, tarvitaan henkeä. Jotta usko voi pelastaa, tarvitaan tekoja.

Kirjoituksessani Jaak. 2:n alusta toin ilmi sen, että opetuksellaan Jaakob pyrki patistamaan kuulijakuntaansa hyviin tekoihin. Sama päämäärä on nähtävissä luvun lopussa. Jaakob tahtoo saada seurakuntalaisensa liikkeelle, ahkeroimaan hyvissä teoissa. Hän motivoi heitä tähän korostamalla sitä, että pelkkä usko ei pelasta. Tarvitaan tekoja.

Jos Jaakob olisi ollut kunnon luterilainen, hän olisi toiminut ihan eri tavalla. Hän olisi voinut kyllä patistaa kuulijoitaan hyviin tekoihin, muttei missään nimessä vetoamalla siihen, että ilman tekoja usko on kuollut. Luterilaisesta vinkkelistähän pelastava usko ei voi syntyä teoista. Jaakobin olisi oikeastaan pitänyt saarnata kuulijoillaan Jumalan lakia synnintunnon herättämiseksi ja evankeliumia pelastavan uskon synnyttämiseksi. Sitten hän olisi voinut opastaa heitä kristilliseen elämään. Mutta Jaakob ei toimi näin. Hän olettaa, että kirjeen saaneilla kristityillä on jo todellinen usko. Ongelma on se, ettei heillä ole uskon mukaisia tekoja. Ja siksi hän patistaa heitä tekemään niitä. Siksi ei ole yhtään sattumaa, että Luther halusi ainakin aluksi tiputtaa Jaakobin kirjeen pois kaanonista. Kun toisen luvun loppu luetaan tarkasti ja vastauksena jakeen 14 kysymykseen, protestanttinen vanhurskauttamisoppi saa kyytiä. Mitään ristiriitaa apostoli Paavalin opetuksen kanssa ei ole, koska Paavalillekin protestanttinen opetus on vieras. Olen kirjoittanut täällä jo aiheesta paljon. Tässä yhteydessä on kuitenkin sopiva sanoa, että Paavalillekin usko on rakkautena vaikuttavaa – tai vielä paremmin: rakkauden elävöittävää tai energisoimaa – uskoa. (Gal. 5:6)

Ajattelen, että jokainen kristitty voi kokea käytännössä Jaakobin opetuksen totuudellisuuden. Jos alamme määrätietoisesti harjoittaa uskoamme, uskosta tulee totta elämässämme. Uskomme ei ole enää asioiden ulkokohtaista totena pitämistä ja tietämistä vaan elävää todellisuutta. Mutta uskon tuleminen eläväksi ei tapahdu automaattisesti. Se vaatii pitkäjänteistä kilvoittelua. Uskon mukaan toimimista.

Olen aika kattavasti kirjoittanut tällä blogilla vanhurskauttamisesta Raamatussa. Olen myös tuonut esille sen, että varhaiskirkko ei ollut vanhurskauttamisopissaan luterilainen. No, kaikesta voi aina vääntää ja väitellä, mutten usko, että protestanttisuudelle on kestäviä perusteita. Sekä uusin Paavali- että varhaiskirkontutkimus on puolellani. Itse ajattelen, että perimmäinen syy sille, miksi joku on vielä tänäkin päivänä vakaumuksellinen luterilainen 1500-luvun hengessä, löytyy tietyistä sielunhoidollisista tarpeista. Monelle vanhurskauttaminen yksin uskosta on luovuttamaton oppi, koska ajatellaan, että ilman sitä ihminen ajautuu epätoivoon. Siksi rationaalisilla argumenteilla ei koskaan päästä maaliin asti. Niillä voidaan kait vain korjata väärinymmärryksiä ja raivata tieltä turhia esteitä. Jumalan armon ja ihmisrakkauden kokemiseen blogeista ei oikein ole.

Oppi välttämättömänä pahana

Minun taustani on hyvin opillisesti virittyneessä luterilaisuudessa. Siellä on tosi tärkeää, että opilliset nyanssit ovat kunnossa. Olennaista on se, että tunnustautuu älyllisesti erinäisiin opillisiin juttuihin. Jos kuitenkin miettii historiallisesti tunnustuksellisen luterilaisuuden painotuksia, ne ovat kohtuullisen uusia. Vaikuttaa siltä, että opillista painotusta selittävät paljon teologiset kiistat. Syntyihän luterilaisuus opillisten kiistojen myötä, ja siksi tärkeäksi tuli määritellä se, mikä on opillisesti oikein, mikä väärin. Ehkäpä jonkin sortin opillisuuden huipentuma saavutettiin 1600-luvun puhdasoppisuudessa, mutta kyllä vielä 1800-luvulla jotkin nippelikysymykset tarkentuivat, kun Amerikan luterilaisuudessa kiisteltiin kirkko- ja virkaopista.

Mutta ei luterilaisuuden pikkutarkoissa määrittelyissä ole kyse vain kiistojen tuotoksista. Nimittäin sille ominainen älyllinen painotus leimaa aika vahvasti koko läntistä kristinuskoa. Olen tainnut blogilla jo aiemmin tuumailla, että painotus selittyisi aristoteelisella vaikutuksella läntiseen kristinuskoon keskiajalla. Ja olen edelleen tuolla kannalla. Myönnän kyllä sen, että esimerkiksi pyhän Maksimos Tunnustajan opetus Kristuksen kahdesta tahdosta on aika skolastista pikkutarkkoina jaotteluineen. Kenties siis protoskolastiikka löytyykin idästä. Mutta minusta aika tärkeä pointti ainakin Maksimokseen liittyen on se, että Maksimos ei määritellyt määrittelemisen vuoksi. Hän ei alkanut kirjoittaa kristinuskon yleisesityksiä. Määritelmiä tarvittiin vain hyvin rajatuissa kysymyksissä. Keskiajan skolastiikkaa ei nähdäkseni leimannut ainakaan samassa määrin kirkkoa repivät oppikärhämät (vaikka joitain oppituomioita toki annettiin). Käsityserot eivät olleet kirkkoa jakavia. Debattia käytiin yliopistoissa. Älyllistä pyörittelyä ei motivoinut niinkään harhaoppien vaarat vaan pyrkimys uskon totuuksien mahdollisimman pikkutarkkaan älylliseen ymmärtämiseen.

Kun nykyään puhutaan uskonnosta, helposti uskontoa lähestytään tämän läntisen älyllisen pyörittelyn perinteen lähtökohdista. Uskonnossa on kyse siitä, että sitoutuu joihinkin uskonnollisiin totuusväittämiin. Ja sitten eri tunnustuskuntien eroja lähestytään siitä vinkkelistä, missä ne eroavat opillisesti toisistaan. Kun huomioidaan nykyisen uskontokäsityksen älylliset lähtökohdat, on minusta jotenkin ravistelevaa miettiä sitä, että vasta nyt juhlitaan Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotissynttäreitä. Kun kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla, kirkolla meni siis noin kolme sataa vuotta siihen, että kolminaisuusoppi muotoiltiin. Kaiken kukkuraksi Nikean vuoden 325 tunnustuksessa ei sanottu vielä Pyhästä Hengestä mitään vaan ainoastaan tunnustettiin, että uskotaan Pyhään Henkeen. Eivätkö nämä seikat kerro omiaan siitä, että varhaiskristillisyyden painotukset olivat ihan toisenlaisia kuin nykyiset?(!)

Minä ajattelin niin, että alussa oli liturginen yhteisö, tietyt perityt tavat ja sanoma julistettavana. Uskossa oli kyse elämäntavasta, yhteisöön kuulumisesta, ylösnousseen Herran läsnäolosta. Näiden peruspalikoiden varassa elettiin iloisesti ennen kuin tuli harhoja ja harhaoppisia, jotka sanoivat jotain, mikä oli niin perustavasti vinossa jonkin sortin intuitiivisen uskontajun kanssa, että oli tarve alkaa tarkemmin määritellä sitä, mihin me oikein uskomme. Mutta opillisen määrittelyn tarve nousi siis ulkoapäin tulleen vaaran tähden. Oppi oli ikään kuin välttämätön paha. Käytännössä minusta tämä huomio voisi motivoida miettimään, mikä uskossa oikeasti on keskeistä. Ehkä varhaisilla kristityillä oli syvällisempi ymmärrys kristinuskon luonteesta kuin meillä 2000-luvun länkkäreillä.

Maksimos ja maapallon pelastaminen

Viimeksi kirjoitin ilahtuneeni uuden paavin Kristus-keskeisyydestä. Annoin ymmärtää, että minusta nykyään kirkkojen johtajat puhuvat ehkä turhankin paljon muusta. Tästä tuli mieleeni se, että pidin vuosi sitten Teologian ja uskonnontutkimuksen päivien ekoteologian sessiossa esitelmän pyhittäjä Maksimos Tunnustajan tarjoamista näköaloista ekologiseen kriisiin. Sen pihvinä on se, että maapallon vaarantumisen taustalla on ennen kaikkea hengellinen kriisi, johon ainoana ratkaisuna on Jumala. Jos me omistaudumme Jumalan kasvojen etsimiseen, maapallo pelastuu kyllä siinä samassa.

Vaikka en tee esitelmässä suoria sovelluksia kirkkojen julistukseen, esitelmäni tekee ymmärrettäväksi sen, miksi olen pitänyt paavin puheista: mikään yleiseen järkevyyteen tai hyvään tahtoon perustuva visio ihmiskunnan valoisemmasta tulevaisuudesta ei ole toimiva. Vain Kristus voi tuoda rauhan. Rauhan sieluille. Rauhan kansoille. Rauhan ympäristölle.

Esitelmäni ei tainnut saada suurta suosiota. Yksi dosentti jopa hermostui minulle, kun hänen mielestään annoin turhan yksioikoisen kuvan nykyisen ilmastovalistuksen luonteesta. Ehkäpä näin. Olen tosin vieläkin sillä kannalla, että peruspointsini on ihan kohdillaan… Joka tapauksessa ajattelin julkaista esitelmäni kokonaisuudessaan tässä. En ole julkaissut sitä muualla ja ajattelin, että se voisi olla joidenkin lukijoiden mielestä kiinnostava.

Askeettista ankeilua ja maailman välineellistämistä: maksimoslainen ohjelma maapallon pelastamiseen

Johdanto

Maksimos Tunnustaja oli bysanttilainen munkki, joka eli valtaosan elämästään 600-luvulla ja hänellä on ollut suunnattoman suuri vaikutus koko kristilliseen maailmaan. Hän vaikutti esimerkiksi merkittävästi siihen, että kuudes ekumeeninen kirkolliskokous (681) linjasi Kristuksella olevan kaksi tahtoa. Maksimoksella on ollut myös merkittävä bysanttilaiselle luostariperinteelle askeettisella opetuksellaan. Modernissa akateemisessa tutkimuksessakin Maksimos on ollut suosittu. Tämä on johtunut ennen kaikkea hänen teologiansa syvyydestä. Sitä on kuvattu vertaansa vailla olevaksi Raamatun eksegeesin, askeettisen hengellisyyden, kirkkoisien teologian ja kreikkalaisen filosofian synteesiksi.

Tämän esitelmän suhteen on todettava ihan aluksi, ettei Maksimos puhu maapallon pelastamisesta suoranaisesti mitään. Maailman pelastamisesta sen sijaan hänellä on paljonkin sanottavaa. Niinpä ajattelin lähestyä maapallon pelastumista maailman pelastamisen näkökulmasta. Maailmalla Maksimos tarkoittaa joko makrokosmosta tai mikrokosmosta. Makrokosmos kattaa kaiken luodun, niin näkyvät kuin näkymättömät. Luodulla on aineellinen ja henkinen puoli – on kiviä, keppejä ja karkkeja, mutta myös enkeleitä, valtoja ja voimia. Mikrokosmos puolestaan on jokainen ihminen, koska jokaisessa ihmisessäkin on aineellinen ja henkinen puoli, ruumis ja sielu. Maksimoksen visiossa henkisen on tarkoitus hallita aineellista.

Sielun osat ja maailman epäjärjestys

Maapallon ja maailman pelastamisen ymmärtämiseksi on olennaista käsittää, millainen ihmissielu on. Maksimoksen mukaan sielussa on kolme osaa, joiden välillä on hierarkia. Sielun korkein osa on mieli, joka mahdollistaa niin hengellisen katselun, theorian, kuin järjellisen ajattelemisen. Palaan näiden selittämiseen hieman myöhemmin. Sitten on sielun keskimmäinen osa, intosielu. Se on sielun sisukas ja aggressiivinen osa, joka muun muassa ylläpitää sielun pyrkimyksiä kohti päämääräänsä. Sielun alin osa on himosielu, jolle kuuluu nautintojen kokeminen. Sielu toimii oikein silloin, kun korkein osa hallitsee ja alimmat toimivat sen päämäärien mukaan. Toki myös ruumis, koska sielu määrittää täysin sen suuntautuneisuuden.

Ihmisen tarkoituksena saavuttaa lepo Jumalassa. Tämä lepo saavutetaan silloin, kun ihmissielu on mielen johdolla kaikkineen suuntautunut kohti Jumalaa ja saa hänessä perimmäisen tyydytyksen. Mutta tässä on ongelma. Ihmissielu on näet mennyt syntiinlankeemuksen seurauksena epäjärjestykseen. Himosielu dominoi ihmisen sisäistä elämää alistaen mielen ja intosielun päämäärilleen.[1] Jumalan sijaan langenneita ihmisiä kiinnostavat aistinautinnot. Koska ihminen on luotu löytämään perimmäinen tyydytys Jumalassa, aistinautinnot eivät voi antaa hänelle perimmäistä tyydytystä. Niinpä Jumalan unohtanut maailma ajautuu aistinautintojen ainaiseen kierteeseen, josta seuraa vain tuskaa ja kärsimystä. Meidän aikanamme maapallon vaarantuminen. Eli mikrokosmoksen sekasorto vaarantaa myös makrokosmoksen.

Maksimoslaisesta näkökulmasta esimerkiksi ympäristökriisi on siis hengellinen ongelma. Se ilmentää radikaalissa muodossa langenneen ihmisen perustavaa pahaa taipumusta: pyrkimystä tyydyttää jumalakaipuu kehnoilla korvikkeilla. Usein tarjotut vastalääkkeet ilmastonmuutoksen hillitsemiseen vaikuttavat heikoilta. Suuri ongelma ilmastovalistuksen suhteen on sen perimmäinen oletus: kun ihmisille jaetaan tietoa tai laaditaan tarpeeksi kauheita tulevaisuuden skenaarioita, ihmisten käytös muuttuu. Tällainen lähestymistapa on maksimoslaisesta näkökulmasta antropologisesti vajavainen. Jos ihminen olisi puhdas mieli, ehkä pelkkä tieto riittäisi. Jos aistinautintohakuisuus ei dominoisi sielua, tulevaisuuden uhat kiinnostaisivat ehkä käsillä olevia aistinautintoja enemmän. Mutta kun ihmissielu on kolmiosainen ja epäjärjestyksessä, tarvitaan muutakin.

Miten kosmos voi sitten pelastua?

Tie maailman ja maapallon pelastumiseen

Maksimoksella on vankka usko siihen, että tie maailman pelastumiseen ei ole ihmisen sielun voimien tukahduttaminen tai kieltäminen. Avain on niiden kanavoiminen toisin. Sen sijaan, että ne ovat suuntautuneet aistittavaan maailmaan ja sen nautintoihin, sielu tulee askeettisen kilvoittelun kautta suunnata kohti Jumalaa.[2] Mielen pitäisi ottaa johtajan paikka himosielulta ja suunnata koko sielun suunta taivaallisiin.

Maksimos ajattelee, että kullekin sielun osalle kuuluvat omat harjoitteensa, joilla sen orientaatio laitetaan kuntoon.[3] Käytännössä Maksimoksen visio ei ole kauhean innostava, jos on moderni länsimaalainen ihminen. Koska himosielun keskeisenä paheena on ruumiin irrationaalinen rakastaminen, sen uudelleen suuntaaminen vaatii aistinautintohakuisuuden vastustamista,[4] esimerkiksi paastoten, unesta tinkien ja seksuaalista siveyttä harjoittaen. Kaikkea, mihin liittyy aistinautinto pitää käyttää järjellisesti: ravintoa elämän ylläpitämiseen, unta ruumiin voimien palauttamiseen, sukupuoliyhteyttä lasten saamiseen, ja niin edelleen.[5] Rationaalisen toiminnan kautta himomme voivat jalostua Jumalan haluamisen hyveeksi, joka suo tyydytystä, joka voittaa kaikki aistilliset nautinnot.[6]

Intosielun paheista maininnan arvoinen on viha. Sitä vastustetaan olemalla laupias ja myötätuntoinen.[7] Näin lähimmäisten rakastamisesta voi syntyä intosielussa Jumalan rakastamisen hyve. Mielen keskeisiä paheita ovat puolestaan ylpeys ja Jumalan unohtaminen. Niinpä mieli on täytettävä rukouksella ja luomakunnan hengellisellä katselemisella. Luomakunnan hengellisessä katselemisessa on kaksi tasoa.

Alemmalla, järjellisellä, tasolla se tarkoittaa sitä, että ihminen johtaa mielensä kaikesta näkemästään aina Jumalaan. Luomakunnassa nähtävät kauneus, viisaus ja hyvyys on tarkoitettu johtamaan mieli päättelyn kautta siihen, että on olemassa kauneuden, viisauden ja hyvyyden lähde.[8] Mieltä harjaannutetaan päämäärätietoisesti siihen, että luotu ei vie sitä mukanaan. Luodun hyvyys välineellistetään siihen, että mieli nousisi luodun kautta Jumalan luokse. Hengellisen katselun korkeampi taso on intuitiivisempi. Siinä päättelyllä ei ole enää sijaa, vaan ihminen näkee luodussa suoremmin Jumalan. Mieli ikään kuin vain katsoo taivaallisia todellisuuksia luomakunnan kautta.

Maksimoksen näkökulmasta voisi sanoa, että ihminen välineellistää aina maailman: joko ihminen välineellistää sen aistinautintojen palvontaan tai Jumalan palvelemiseen.[9] Luotu pääsee kuitenkin oikeaan arvoonsa vain silloin, kun se on Jumalan tuntemisen väline.

Maksimos summaa näkynsä siitä, että kullekin sielun osalle on omat harjoitteensa, esimerkiksi näin:

Armeliaisuus parantaa sielun vihasta ja paasto kuihduttaa intohimon; rukous taas puhdistaa mielen ja valmistaa sitä luomakunnan syvälliseen tarkasteluun. Näin Herra on antanut meille sielumme voimia [osia] vastaavat käskyt.

Rakkaudesta, I, 79. – Filokalia. II osa. Suom. sisar Kristoduli. Valamon ystävät, 1986.

Lopuksi

Nyt kun tie maailman pelastamiseen on lyhyesti hahmoteltu, voidaan tietysti kysyä, miten maapallon pelastuminen on muka saavutettu. Eikö vastaus ole ilmeinen? Jos me eläisimme Maksimoksen ”hengellisen ohjelman” mukaan, maapallo varmasti pelastuisi. Me söisimme vaatimatonta ruokaa vain elääksemme. Emme tekisi pitkiä lentomatkoja etelän lämpöön. Tukahduttaisimme kaikenlaisen vihan rakkaudella. Ei olisi globaalia kapitalismia, ei ilmastonmuutosta, ei sotia. Joku voi tietysti tässä vaiheessa huomauttaa, että maksimoslainen näkemys maailman pelastamiseen on täysin utopistinen. Ehkä se on. Mutta ajattelen sen tarjoavan ainakin kirkolle ja sen jäsenille evankeliumin mukaisen näköalan: jos me elämme etsien Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, siinä sivussa tulee kyllä kaikki muukin. Ei ainoastaan ravinto ja vaatteet vaan tarpeeksi monen innostuessa myös maapallon pelastuminen.[10]

Joku voi toki ehdottaa, voisiko Maksimoksen ajatuksia soveltaa niin, että ne sopisivat paremmin suurille massoille – kenelle tahansa uskosta tai uskonnosta riippumatta. Ajattelen, että silloin ei olisi enää kyseessä Maksimoksen radikaali visio. Päätän hänen sanoihinsa:

Joka rakastaa Jumalaa, tahtoo ennen kaikkea oppia tuntemaan Hänet itsensä; kaikki luotu on hänelle toisarvoista. Rakkaus innoittaa häntä lakkaamatta eteenpäin Jumalan tuntemisen tiellä.

Rakkaudesta, I, 4

[1] Vrt. Car. II:8, 59.

[2] Vrt. Car. III:3.

[3] Ks. esim. Car. II:54.

[4] Vrt. Car. III:12.

[5] Ks. myös Car. I:21; II:70.

[6] Car. III:64.

[7] Car. II:70.

[8] Vrt. Car. I, 96, 98.

[9] Vrt. Theol. 46.

[10] Vrt. Theol. 132.

Ensivaikutelmia paavista

Edellisessä kirjoituksessani uumoilin sitä, että mikäli uusi paavi on yhtä progressiivinen kuin edeltäjänsä, roomalaiskatolilaisuus päätyy skismaan. Tässä vaiheessa on vaikea sanoa paavin progressiivisuusasteesta kauheasti mitään. Äkkiseltään vaikuttaa siltä, että paavi on maltillisen ja lempeän oloinen mies. Häneen liittyy piirteitä, jotka vetävät kahteen suuntaan: Esimerkiksi pukeutuminen ja nimivalinta viittaavat siihen, että uusi paavi on näkemyksiltään perinteisempi kuin Franciscus. Kuitenkin puheissa kuuluvat Franciscuksen äänenpainot, muun muassa, synodaalisuuden ylistäminen ja dialogisuuden korostaminen. Voi hyvin olla, että kardinaalikollegio näki uudessa paavissa sillanrakentajan, joka pitäytyy Franciscuksen perintöön, mutta on kuitenkin edeltäjäänsä ymmärtäväisempi ja maltillisempi myös kirkon perinteisiä ajattelutapoja, käytäntöjä ja niiden kannattajia kohtaan.

Minuun uusi paavi on tehnyt tavattoman hyvän ensivaikutelman ennen kaikkea siksi, että hän puhuu Kristuksesta. Hän ajattelee, että kirkon pitää jäädä taka-alalle ja kirkon Herran olla huomion kohteena. Tästä ei voi saada kuin pisteitä minun silmissäni. Ei kai siinä sinällään mitään pahaa ole, että kirkon johtajat ottavat kantaa globaaleihin ongelmiin. Tai puhuvat YK-kieltä. Mutta jotenkin tosi raikasta, että on paavi, jonka selkeänä näkynä on, että uskon ytimessä on Kristus. Ja että kirkon on kutsuttu uhrautumaan Herransa tavoin rakkaudessa maailman elämäksi, että se on kutsuttu tekemään lähetystä, viemään uskon iloa kaikille kansoille. Kirkon missio ei kavennu ilmastonmuutoksen torjuntaan, ihmisoikeuksien edistämiseen ja maalliseen rauhan julistamiseen. Paavi Leo XIV on vanha lähetystyöntekijä, ja tämä kuuluu hänen puheissaan.

Olen toiveikas uuden paavin suhteen. Toivon vilpittömästi, että hänen kauttaan leimaa kauttaaltaan Kristus-keskeisyys. Uskon, että täten hänellä voisi olla myönteinen vaikutus kaikkiin kristillisiin kirkkoihin.

Rooman ketteryys ja yhteinen tulevaisuus

Ajattelinpa julkaista ylimääräisen kirjoituksen tänään, koska uutta paavia ollaan parhaillaan valitsemassa. Uuden paavin valinta tuo mieleeni ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden erilaisen ymmärryksen kirkon rakenteesta.

Kun olen lukenut perusteluita roomalaiskatolilaisuuteen kääntymiselle, kenties kaikkein keskeisin argumentti näyttää olevan se, että kirkolla on yksi selkeä pää. Tämän seurauksena kirkko voi muun muassa selkeästi linjata, miten johonkin opilliseen tai eettiseen kysymykseen tulee suhtautua. Ei tarvitse (ainakaan teoriassa) arvailla sitä, mitä kirkko uskoo.

Roomaan verrattuna ortodoksisuus on hallinnollisesti selkeästi hajanaisempaa, kun ei ole yhtä paavin kaltaista päätä vaan useampi paikalliskirkko. Jotta johonkin kysymykseen saadaan yhteinen selkeä kanta, se voi ottaa aikansa, koska kaikkien paikalliskirkkojen pitää asettua samaan linjaan. Tarvitaan ehkä jopa kriisejä yhteisymmärrykseen löytymiseksi. Paikalliskirkkojen itsenäisyyttä painottaessaan ortodoksinen systeemi ei siis ole ollenkaan niin ketterä ja notkea kuin roomalaiskatolinen. Selkeys voi vaatia vuosisatoja.

Mutta minä en pidä ortodoksisuuden jähmeämpää systeemiä mitenkään huonona juttuna. Yksittäinen seurakuntalainen voi ihan iloisesti kilvoitella jonkin sortin epäselvyyden keskelläkin, ja nimenomaan ortodoksisuuden paikalliskirkkojen yksimielisyyden linja takaa sen, että ei tehdä nopeita ja typeriä päätöksiä. Todellinen yksimielisyys ehkä saavutetaan hitaasti, mutta se on ainakin huolellisen märehdinnän tulos. Systeemi tuo ortodoksisuuteen konservatiivisen eetoksen. Ja toki uskon, että kirkon elämää varjelee Pyhä Henki, eikä opillisen ja eettisen ajattelun koherenssi selity vain sillä, että systeemi ei mahdollista innovaatioita.

Tätä kirjoittaessani uutta paavia ei ole ehditty vielä valita, mutta rohkenisinpa ruveta profeetaksi ja väittää, että jos Franciscuksen seuraaja on yhtä progressiivinen kuin hän (mitä tosin pidän epätodennäköisenä), edessä on varmasti merkittävä skisma. Niin paljon Rooma on muuttunut viimeisen 12 vuoden aikana, eivätkä kaikki ole olleet kovin innoissaan. Paavin keskitetty valta on mahdollistanut sen, että roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut huomattavia opillisluontoisia muutoksia paavi Franciscuksen aikana. Näistä mainittakoon, vaikka uudelleenavioituneille ehtoollisen antamisen salliminen, kuolemantuomio-opetuksen muuttaminen sekä homoparien siunaaminen. (Traditionaaliset katolilaiset pyrkivät toki harmonisoimaan näitä muutoksia historiallisten näkemysten kanssa, mutta aika epätoivoista.) Tällaiset muutokset syövät uskoa siihen, että roomalaiskatolinen kirkko olisi opiltaan muuttumaton. Miten voi luottaa Rooman erehtymättömyyteen, jos kirkko olisikin opettanut Franciscukseen saakka esimerkiksi kuolemantuomion moraalisesta luonteesta väärin? Opinkehityksestä ei ole selittämään kelkan täydellistä kääntämistä. Kyse ei ole kehityksestä vaan muutoksesta.

(Tällä Franciscuksen ongelmallisen progressiivisuuden mainitsemisella en halua missään mielessä mitätöidä hänen ajattelunsa kauniita piirteitä ja elämänsä monenlaista esikuvallisuutta. Niistä voi lukea esimerkiksi tästä.)

Minä olen ehkä vähän hullunkurisestikin toiveikas siitä, mihin progressiiviset paavit lopulta johtavat. Uskon, että ”Pietari” nousee vielä lankeemuksestaan. Ja olen alkanut ajatella, että ehkäpä se tapahtuu juuri niin, että paavin alla roomalaiskatolinen kirkko menettää täysin uskottavuutensa erehtymättömänä opinvarjelijana. Tämän takia paavi alkaakin pikkuhiljaa hahmottua vain yhtenä erehtyvänä patriarkkana. Tässäpä loistava lähtökohta sille, että viides patriarkka voisi löytää takaisin neljän muun joukkoon! Jumala suokoon.

Haaveilemaani kehitystä on mielestäni hienosti alustettu jo tämän vuosituhannen alun ekumeniassa. Roomalaiskatoliset oppineet ovat ottaneet selvää etäisyyttä Vatikaani I:n paaviuskäsitykseen väittäessään, ettei ensimmäisen vuosituhannen aikana idässä ymmärretty paavilla olevan oikeutta puuttua suoraan muiden patriarkaattien asioihin. Jos nämä ekumeeniset kehityskulut kiinnostavat, kannattaa lukea Ravennan (2007), Chietin (2016) ja Aleksandrian (2023) dokumentit.

Jumala antakoon viisautta kardinaalikollegiolle, jotta voitaisiin saada kirkon ykseyttä edistävä paavi!

Ortodoksisuuden ongelmat

Tämän blogin alkuaikoina kirjoitin tänne aika paljon omakohtaista matksua. Vähitellen ajaudun kuitenkin kirjoittamaan ortodoksista apologetiikkaa, jossa vastapuolena on tunnustuksellinen luterilaisuus. Kun olen kirjoituksesta toiseen osoittanut luterilaisuuden heikkoja kohtia ja ylistänyt ortodoksisuutta, on ehkäpä syntynyt vaikutelma, että ortodoksisuudessa ei olisi mitään ongelmia. Liian romanttisessa käsityksessä ortodoksisuudesta on kuitenkin vaaransa. Ei ole mitenkään hyvä lähtökohta, jos joku liittyy kirkkoon romanttisten mielikuvien vallassa. Menee varmaankin enintään muutama vuosi niin kirkon rikkinäisyys lävähtää vasten kasvoja. Ja ehkä sitten kysymykseksi voi nousta se, tekikö ihminen oikean valinnan liittyessään kirkkoon.

Ajattelen aika vahvasti niin, että omaa perhettä ei pidä julkisesti kritisoida. Siksi en ole esittänyt täällä ortodoksisen kirkon kritiikkiä. Minulle maallikkona ei myöskään suoranaisesti kuulu kirkon ongelmiin puuttuminen muuten kuin rukoillen. Piispojen ja pappien tehtävänä on kaita laumaa, ei kaltaiseni lampaan. Toisaalta minun ei ole sikälikään tarvetta kritisoida kirkkoani, että jos seuraa kansainvälisiä tai kotimaisia uutisia, voi aika nopeasti ymmärtää sen, että ortodoksista kirkkoa vaivaat monenlaiset ongelmat.

Kritiikin sijaan ajattelinkin jakaa muutaman apuneuvon, jotka ovat auttaneet minua elämään ortodoksina monenlaistenkin ongelmien keskellä. Ensimmäinen niistä on kirkkohistoria. Itselleni on ollut hyödyllistä paneutua ensimmäisen vuosituhannen kirkkohistoriaan, koska se tuo jonkin verran suhteellisuutta nykyisiin ongelmiin. Kirkollinen elämä oli näet kirkon ”kultaisina vuosisatoinakin” yhtä sekamelskaa. Oli korruptoituneita piispoja ja pappeja, paikalliskirkkojen välisiä skismoja, vaikutusvaltaisia harhaopettajia, oikeaoppisten vainoa, kirkon päätymistä vallanpitäjien talutusnuoraan, ja niin edelleen. Vaikka jonain synkkinä hetkinä kirkon nykyinen tilanne voisikin vaikuttaa aivan ennenkuulumattoman kauhistuttavalta, kirkkohistoria auttaa laittamaan nykyiset ongelmat laajempaan perspektiiviin.

Toinen ehdoton apu kirkollisiin murheisiin on Jumalan kaitselmukseen luottaminen. Tämä on pointti oikeastaan nousee tuosta ensimmäisestä: kun kirkon elämä on aina ollut melko kaoottista ja kun Jumala on silti pitänyt huolta tästä kirkosta ja jopa kruunannut sen läpi vuosisatojen lukemattomilla pyhillä, ei pidä vaipua toivottomuuteen. Jumalan kaitselmuksen kauneus piirtyy esiin kenties aivan ainutlaatuisella tavalla sen takia, ettei kirkon käytännön todellisuus ole usein kovin ruusuista.

Kolmas apu liittyy siihen, mihin yksittäinen uskova kiinnittää huomionsa. On todella helppoa elää päivät vain pohtien sitä, millaisia ongelmia kirkossa tai muissa ihmisissä on. Tämä vetää mielen maahan ja on todella kuluttavaa. Todellinen kilvoittelu on ”autuaan itsekeskeistä”. Huomio on vahvasti omassa navassa. Paras tapa vaikuttaa ortodoksisuuden ongelmiin on kilvoitella, jotta itse pyhittyisi. Maailmassa on lopulta tosi vähän asioita, joihin voi suoranaisesti vaikuttaa. Murehtiminen ja päivittely eivät auta mitään. Omaan sydämeen on kuitenkin Jumalan armon avulla todella suuri vaikutusvalta. Siksi sen tulisi aina olla ensisijainen parannuskohde, kun pohditaan, mitä ongelmia minun tulisi laittaa maailmassa kuntoon. Eikä tämän toteamuksen pitäisi olla vain jokin hurskas lausahdus. Sen pitäisi tulla käyttöön kautta lihaksi. Muiden ongelmiin keskittyminen on lähinnä ajan tuhlausta.

Herra armahda. Ja Kristus nousi kuolleista!