pyhät – Sivu 2

Pyhä Porfyrios – oikeasti menestysteologiko?

Jo paljon kommentoimani Oikeasti luterilainen -podcastin jakson 13 (Mitä ajatella ortodoksisesta teologiasta?) lopulla pastori Joel Kerosuo kommentoi kriittiseen sävyyn pyhän Porfyrios Kausokalivialaisen teosta Rakkauden haavoittama. Tahdon tänään esittää pyhän Porfyrioksen puolustuksen. Yritän avata sitä, miten hänen teoksensa oudolta vaikuttavat piirteet avautuvat ortodoksisen uskon sisältä käsin.

Kerosuo sanoo kuulleensa ortodoksitutuilta kuiskintaa siitä, että Rakkauden haavoittama olisi koko ortodoksisen maailman parasta opetusta. Niinpä hän lähestyi kirjaa suurin odotuksin. Kirja oli hänelle kuitenkin pettymys. Vanhus Porfyrios vaikutti hänestä kyllä sinänsä sympaattiselta tyypiltä, mutta kirjassa on outoja piirteitä. Esimerkiksi Porfyriokselle oli suuri kiusaus ilmoittaa vanhemmilleen lähteneensä Athokselle. Kerosuota myös vähän hymyilytti vanhuksen jatkuva suuren kuuliaisuutensa korostus. Kerosuo tiedostaa ainakin jollain tasolla sen, ettei pyhää Porfyriosta tule lukea ”pesunkestävänä systemaatikkona”, mutta silti hän oli kirjan luettuaan hämmentynyt siitä, voisiko tätä olla ortodoksisuus parhaimmillaan heidän omasta mielestään. Evankeliumi oli kuulemma usein täysin hukassa. Paljon ja kaunista kyllä – mutta kokonaisuus jäi kysymyksiä herättäväksi. Vanhuksen puheet vaikuttivat välillä jopa menestysteologisilta, ja Kerosuota hieman hymyilytti ”vanhana neurootikkona” vanhuksen toteamus neurooseista demonisina tiloina. Luterilaisille korville oli liikaa myös väite, että lähes kaikki sairaudet johtuvat luottamuksen puutteesta Jumalaan. Suosikkiosastoon nousi opetus, että jos elää oikein ja rakastaa Kristusta, pärjää yhdellä appelsiinilla tai omenalla. Lopuksi Kerosuo vielä korostaa vanhuksen sympaattisuutta erinäisin esimerkein kuitenkin päätyen siihen, että kirjasta löytyy omituisuuksia, joita luulisi ortodoksisessa maailmassakin karsastettavan.

Kerosuon kritiikistä haluaisin kuitata nopeasti pyhän Porfyrioksen vanhempiin liittyvän kiusauksen: on aivan ymmärrettävää, että munkiksi tahtova kokee vanhempiensa hyvästelyn kiusauksena, koska se voi horjuttaa hänen päätöstään uudesta elämästä, jonka hän kokee korkeammaksi kuin elämän maailmassa. Toki tällainen ajattelutapa tai kiusaus istuu huonosti luterilaiseen ajatusmaailman. Sille tuskin voi mitään. Myös Porfyrioksen tavasta puhua omasta kuuliaisuudestaan minulla ei ole kauheasti sanottavaa. Nähdäkseni syvästi nöyrä ihminen voi ajatella ja mainita hyveitään viattomassa yksinkertaisuudessaan ilman, että se viestii hengellisestä ylpeydestä. Evankeliumin hukassa olemisesta sanoisin vain sen, ettei pyhällä Porfyrioksella tietenkään ole luterilaisittain ymmärrettyä evankeliumia, eikä se ole mikään ongelma. Muu Kerosuon esittämä kritiikki taitaa liittyä pyhän Porfyrioksen ”menestysteologiaan”. Kerosuo ei tarkemmin avaa sitä, mikä tarkalleen Rakkauden haavoittamassa on menestysteologista. Jos katsoo hänen mainitsemiaan asioita, kenties sairauksien selittäminen luottamuksen puutteella, neuroosien hahmottaminen demonisina tiloina ja ehkä myös selviäminen omenalla tai appelsiinilla voisivat vaikuttaa jotenkin ”menestysteologisilta” näkemyksiltä.

”Menestysteologiteesiä” vastaan haluan nostaa sen, että pyhä Porfyrios sairasti itse hyvin paljon. Kirjassa todetaan seuraavasti:

Tohtori Georgios Papazachou’n mukaan vanhus Porfyrios kärsi seuraavista sairauksista: koronaaritaudista ja sydäninfarktin jälkitilasta, kroonisesta munuaissairaudesta, toistuvasti vuotaneesta pohjukkaissuolen haavasta, kaihileikkauksen jälkitilan aiheuttamasta näkövammasta ja lopulta sokeutumisesta, kasvojen alueen vyöruususta, stafylokokin aiheuttamasta käsi-ihottumasta, toistuvasti kureutuneesta nivustyrästä, kroonisesta keuhkoputkentulehduksesta ja aivolisäkkeen pahanlaatuisesta kasvaimesta (Synaxis-aikakauskirja nro 41 / tammi-maaliskuu 1992, s. 93).
Rakkauden haavoittama: Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja teos, s.475. Pyhän Kosmas Aitolialaisen veljestö 2011.

Sairausluettelon valossa pyhä Porfyrios vaikuttaa aika epäuskottavalta menestysteologilta. Vielä kun lukee kirjasta sairauksia käsittelevän osion käy aivan ilmeiseksi, että hän piti sairauksia osoituksena Kristuksen rakkaudesta. Hän ei rukoillut Jumalaa päästämään häntä niistä eroon. Hän iloitsi siitä, että sai sairauksiensa kautta tulla osalliseksi Kristuksen kärsimyksistä. (s. 276) Sairauksista on paljon hengellistä hyötyä, kun ne kestetään nurisematta ja Jumalaa ylistäen. Pyhä oli melko välinpitämätön sen suhteen, otetaanko lääkkeitä vai ei. Hänen mielestään sekin on oireellista, jos ihminen ei ota lääkkeitä mutta keskittää rukouselämänsä tautinsa parantamiseen. Olennaista olisi rakastaa Kristusta riippumatta siitä, parannummeko vai emme. Parantumisen sijaan tulisi rukoilla syntien anteeksiantamusta, voimaa rakastaa Jumalaa sekä omistautua hänelle. (s. 481–484)

Maininta neurooseista demonisina tiloina hahmottuu nähdäkseni oikein silloin, kun huomioidaan se, että pyhillä demonit liittyvät ylipäätään kaikkiin sielun sairauksiin. Pyhän Porfyrioksen väitettä ei tulee ylidramatisoida: neurootikko ei ole demonin riivaama, mutta neuroottinen mieli ei toimi luonnollisella tavalla, vaan se on sairas. Ja tämän sairauden juuret menevät tietenkin syntiinlankeemukseen ja demonien vaikutukseen, koska Jumala on ainoastaan hyvän lähde. Vähän samaan tapaan tulee tulkita väite siitä, että sairaudet johtuvat luottamuksen puutteesta Jumalaan. Se tulee nähdäkseni ottaa ihan vain neutraalina toteamuksena, jonka totuudellisuuden kristitty voi hahmottaa ihan oman mielensä tarkkailulla. Jos meillä olisi täysi luottamus Jumalaan, olisimme sisäisesti aina täysin levollisia, rauhallisia ja iloisia. Tällainen sisäinen tila vaikuttaisi myös positiivisesti ruumiiseen, koska olemme psykosomaattisia olentoja. Mutta ei pyhän toteamuksesta kannata mitään absoluuttisen ankaraa sääntöä tehdä. Hän itsehän selitti sairauksiaan muun muassa sillä, että oli nuorena pyytänyt Jumalalta syöpää. (s. 476)

Pyhän Porfyrioksen uskomus, että Kristusta rakastava eläisi yhdellä appelsiinilla tai omenalla, tulee taas nähdä pyhän oman elämän valossa. Hänhän joutui jättämään Athosvuoren sen takia, ettei hänen terveytensä kestänyt siellä harjoitettavan kilvoittelun ankaruutta. Maailmassa hän joutui syömään esimerkiksi kananmunia, maitoa, juustoa ja lihaa toipuakseen harjoittamastaan ankarasta askeesista. (s. 99–100) Kun hän puhuu siitä, että Kristusta rakastava eläisi yhdellä appelsiinilla tai omenalla, hän todennäköisesti asettaa lukijoiden eteen ideaalin, jonka tarkoituksena on innostaa ankarampaan kilvoitukseen niitä, jotka säälivät ruumistaan ja ajattelevat raskaan ravinnon olevan välttämätöntä terveydelle. (vrt. s. 220) En tietenkään tiedä asiaa varmasti, mutta voi myös hyvin olla, että pyhän väitteen taustalla ovat mystiset kokemukset: kun ihminen elää yliluonnollisessa tilassa, silloin ruoalle ei ole samanlaista tarvetta kuin muuten. Kokemuksensa perusteella pyhä Porfyrios nostaa mystistä tilaa maistaneen esikuvaksi. On huomattava, että ortodoksisessa perinteessä laajalti ajatellaan, että tällaiset mystiset tilat ovat vielä tässä ajassa väliaikaisia. Totta on kuitenkin se, että Jumalan näkeminen tyydyttää ihmisen kaikki tarpeet. Siksi ne, jotka ovat kuolleet autuaasti, eivät tarvitse edes appelsiinia elääkseen.

Porfyrios sanoo toisaalla, että askeettien terveys ei vahingoitu ankarasta paastoamisesta huolimatta, koska he saavat jo tässä elämässä tarvitsemansa valkuaisaineet ilmasta (Jumalan avulla). (s. 335) Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta on ihan harmoniassa ortodoksiselle perinteelle ominaisen näkemyksen kanssa, että iankaikkisuudesta voidaan olla jo nyt vajavaisesti osallisia. Suuri ero menestysteologiaan on siinä, että menestysteologisessa ajattelussa yleensä oletetaan, että ihmeparantumiset ja muut menestykset kuuluvat jokaiselle uskovalle. Pyhä Porfyrios ei tietenkään oleta näin. Ortodoksinen suhde uskoon ei ole niin dikotominen – joko olet uskova tai et – kuin menestysteologian taustalla vaikuttavassa protestanttisuudessa.

Olen kallellani siihen, että Rakkauden haavoittama ei välttämättä ole luterilaisille paras johdanto ortodoksisuuteen. Kokemukseni mukaan se aukeaa paljon paremmin vapaista suunnista tuleville. Toivon, että olen näillä selityksillä kuitenkin osannut edes vähän avata sitä, miksi kirjan kummallisuudet eivät ole niin outoja, kun niitä tarkastellaan ortodoksisuuden sisäisestä kontekstista käsin. Pitkälti teoksen oikea ymmärtäminen vaatii taas tekstien pyrkimyksen hahmottamista. Pyhä Porfyrios ei pyri levittämään menestysteologiaa. Hän ei ole dogmaattisia totuuksia neutraalisti esittävä ”pesunkestävä systemaatikko”. Hän on vanhus, joka pyrkii opastamaan toisia koko elämää värittävään Kristuksen rakastamiseen.

Haastatteluni

Vanha ystäväni Emil Anton haastatteli minua YouTube-kanavalleen eilen illalla. Haastattelu julkaistaan tänään klo 18. Käydään lyhyesti läpi tarinaani ja pohditaan vähän, miltä Efesolaiskirjeen toinen luku näyttää ortodoksisin silmin. Paljon jäi sanomatta ja tuumin, pitäisikö ehkä jatkaa vastauksiani tänne blogille. Minulta unohtui esimerkiksi kokonaan vastata kysymykseen, miksi valitsin ortodoksisuuden roomalaiskatolilaisuuden sijaan. Mutta katsellaan.

Oikeasti Kristus-keskeistä: vilkaisu ortodoksiseen kirkkosaliin

Lähetyshiippakunnan dekaanin Joel Kerosuon sarjan Oikeasti luterilainen osa 13 on omistettu kokonaan ortodoksisuuden kritisoimiselle. Jaksossa olisi paljon kommentoitavaa, mutta tyydyn tällä kertaa vain siihen, mitä Kerosuo sanoo ortodoksisesta kirkkosalista jakson alussa.

Olen melko ymmälläni siitä, mitä hän sanoo. Kerosuo toteaa, että minkään ei tulisi syrjäyttää Kristusta ja tämän työtä. Hän havainnollistaa asiaa puhumalla kahdenlaisesta kirkkosalista. Ensiksi on yksinkertainen luterilainen kirkkosali, jossa korostetussa asemassa ovat alttari, jonka keskellä on Jeesuksen kuva, ja saarnatuoli. Tämän kuvauksen jälkeen hän kertoo vastakkaisena esimerkkinä ortodoksisesta kirkosta, jossa hän piipahti poikansa kanssa lomamatkalla jossakin ortodoksisessa maassa. Kerosuolla on tapana näyttää aina kirkossa lapselle Vapahtajan kuvaa. Ortodoksisessa kirkossa tämä ei kuitenkaan aluksi onnistunut, koska se oli niin paljon täynnä kaikkea toissijaista – kymmeniä upeita maalauksia, mutta pyhien kuvia, ei Kristuksen. Kirkosta lapselle ei jäänyt päällimmäisenä mieleen Vapahtaja.

Ortodoksin korviin kertomus kuulostaa kummalliselta. (Pahantahtoiseltakin, vaikka se ei liene tarkoitus.) Tämä johtuu siitä, että vaikka ortodoksisessa kirkkosalissa on paljon kaikenlaista, tietyt esineet ovat (lähes?) aina samalla paikalla. Tämä käy pian selväksi, jos käy ortodoksisissa kirkoissa. Jos haluaa löytää ortodoksisesta kirkkosalista Jeesuksen, tarvitsee vain katsoa ikonostaasin keskellä olevien (kuninkaan) ovien oikealle puolelle, koska siitä löytyy Kristuksen ikoni. Jos taas katsoo samojen ovien vasemmalle puolelle, voi nähdä neitsyt Marian, jolla on Jeesus-lapsi sylissään. Jos taas nostaa katseensa keskellä olevista ovista ylöspäin aina ikonostaasin korkeimpaan kohtaan, näkee todennäköisesti ristin – ehkäpä vielä ristin, johon on kuvattu ristiinnaulittu Vapahtaja. Näin on jo pienellä vilkaisulla löytänyt ainakin kaksi Vapahtajan kuvaa. Todennäköisesti pyörähdys kirkkosalin ympäri auttaa löytämään vielä useamman.

On totta, että ortodoksisessa kirkkosalissa on paljon ihmeteltävää. Kuitenkin kaikissa kirkoissa tietyt ikonit hallitsevat kirkkosalia, vaikka niiden lisäksi onkin muita kirkkokohtaisia ikoneja. Koska ikonit, joissa Kristus esiintyy, ovat keskeisellä paikalla, kirkkosali opettaa siellä käyville, että ortodoksisuuden keskuksessa on Kristus. Mutta samalla sieltä löytyvien pyhien sädekehät kertovat, että Vapahtajan jumalallinen kirkkaus on leviävää ja meilläkin on mahdollisuus jumalallistua. Siksi Kristus ei ole kirkossa yksin vaan pyhien ympäröimänä.

Pyhäni muisto

Olen kertonut täällä aina silloin tällöin pyhistä, jotka ovat minulle tärkeitä. En ole kuitenkaan vielä sanonut omasta taivaallisesta esirukoilijastani mitään. Etunimeni perusteella voisi arvella, että pyhäni olisi ylienkeli Mikael (8.11.), mutta arvaus ei osuisi kohdilleen. Eikä se ole kukaan muukaan pyhä Mikael. Päätin valita oman pyhäni toisen nimeni perusteella ja päädyin apostoli Andreakseen, jonka muistopäivä on tänään (30.11.). Hänet tunnetaan ortodoksisessa perinteessä lisänimellä ”Ensinkutsuttu”, koska häntä pidetään ensimmäisenä opetuslapsena, joka tunnisti Jeesuksen Messiaaksi. Olen jälkeenpäin kuullut, että Antti olisi yleisin suomalainen ortodoksimiehen nimi ja apostoli Andreas siksi varmaan suosituin miesten pyhä. Ei siis kauhean omaperäinen valinta pyhäksi. En kuitenkaan kadu päätöstäni.

Minulla ei ole tällä kertaa jakaa hienoja lainauksia pyhän tuotannosta. Raamatussa toki apostoli Andreas pääsee pari kertaa ääneen (Joh. 1:40–42; 6:8–9), mutta hän ei sano mitään kovin ikimuistoista. Minua Andreas inspiroi ennen kaikkea esimerkkinä. Keskeinen piirre apostoli Andreaksen elämässä on Kristuksesta kertominen. Johanneksen evankeliumin ensimmäisestä luvusta voidaan oppia, että hän johti veljensä Pietarin Herran luo. Eikä hänen Kristuksesta todistamisen intonsa jäänyt siihen: apostoli Andreaksen suurista lähetysmatkoistaan voi lukea täältä.

Voisi ajatella, että apostoli Andreaksen elämä on niin kaukana omastani, että hän ei ole kummoinen esikuva kaltaiselleni lämpimässä kodissa kyyhöttävälle, akateemisesti orientoituneelle 2020-luvun suomalaiselle. En ole edes minkään sortin opetusvirassa, joten minun tehtäväni ei ole edes julistaa evankeliumia samalla tavalla kuin hänen. Väittäisin kuitenkin, että jokaisella kristityllä on mahdollisuus soveltaa pyhänsä esimerkkiä omaan elämäänsä; esimerkiksi apostoli Andreaksen alttius kärsiä Kristuksen evankeliumin tähden voi inspiroida minua siihen, että luovun Kristuksen tähden omista haluistani ja tarpeistani niiden hyväksi, jotka Jumala on laittanut minun elämääni. Näin voin omalla paikallani todistaa Herrasta ja kulkea apostoli Andreaksen jalanjäljissä, vaikka kompuroiva vaellukseni jääkin kauas hänen asettamastaan esikuvasta.

Toistaiseksi suurimmat hetkeni apostoli Andreaksen kanssa ovat olleet Athoksella, kun olen päässyt kunnioittaman hänen reliikkejään sekä Andreaksen skiitalla että Ksenofontoksen luostarissa. Mutta ei pyhä tietysti vaikuta ainoastaan siellä, missä hänen reliikkinsä ovat, ja olen kokenutkin apostolin varjelusta tällä lyhyellä taipaleellani ortodoksina muutenkin – joskus vahvemmin, joskus heikommin. Minulla on vielä paljon opittavaa omasta pyhästäni ja toivon kasvavani syvempään läheisyyteen hänen kanssaan. Jo nyt kuitenkin yhdyn iloiten päivän kontakkiin:

Ylistäkäämme Jumalan innoittamaa Andreasta hänen rohkeudestaan. Vapahtajan ensimmäinen apostoli ja Pietarin veli, toi veljensä Kristuksen luokse, ja hän huutaa meille: Tulkaa, me olemme löytäneet Hänet, jota maailma halajaa.

Vanhus Joosef Vatopedilainen

Reilu viikko sitten nostettiin haudasta vanhus Joosef Vatopedilaisen (1921–2009) maalliset jäännökset. Hän oli Athoksen erämaassa asuneen pyhän Joosef Hesykastin (1898–1959) hengellinen lapsi. Vanhus Joosef eli 12 vuoden ajan äärimmäisessä askeesissa ja kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen. Pyhän Joosefin kuoltua vanhus Joosefin ympärille syntyi vähitellen oma veljestö. Vuonna 1987 osa veljestöstä asettui vanhus Joosefin johdolla Vatopedin luostariin, ja vuonna 1989 loputkin tulivat perässä. Vuonna 1990 Vatopedista tuli jälleen yhteiselämäluostari, ja vanhus Joosef toimi sen hengellisenä isänä aina kuolemaansa saakka.

Vanhus Joosef on tehnyt minuun suuren vaikutuksen nettivideoiden kautta. On koskettavaa nähdä ja kuulla, miten läheinen suhde hänellä oli (on) Jumalaan vuosien kilvoittelun myötä. Ajattelin jo aiemmin laittaa tänne muutaman linkin videoihin, joissa hän on äänessä. Se jäi kuitenkin aiemmin tekemättä. Nyt hänen jäännöstensä ylösottaminen muistutti asiasta, joten tässä muutama video, joihin saa englanninkieliset tekstitykset. (Sori muutamien videoiden tunnelmamusiikista…)

Oikeasti inkarnatorista: pumpulitupot ja muut reliikit

Lähetyshiippakunnan dekaani Joel Kerosuo tekee Luterilainen.net-sivustolle mielenkiintoista sarjaa nimeltä Oikeasti luterilainen. Sarjan jaksot koskettavat usein luterilaisuuden suhdetta kirkon historiaan, ja siksi olen kuunnellut sitä melko aktiivisesti; luterilaisuuden ja tradition suhde on minusta tavattoman kiinnostava kysymys. Sarjassa tulokulma kirkon historiaan on leimallisen luterilainen, ja se tuodaan avoimesti esille. Varsinkin kirkkoisien tekstien tulkinnassa on minusta tyypillistä ”kotiin päin vetäminen”. Mutta ei se mitään, ymmärrän kyllä. Oikeasti luterilaisessa on välillä ollut myös ortodoksisuuden kritiikkiä, ja olen miettinyt, että Kerosuon kritiikkiin olisi kiva vastata. Niinpä aion tänään aloittaa tämän projektin.

Viime viikolla mainitsin lyhyesti, että Vanhassa testamentissa kuolema ja saastaisuus liittyvät yhteen; Mooseksen lain mukaan esimerkiksi ruumiin koskettaminen tekee saastaiseksi (4 Moos. 19:11–13). Tästä huomiosta sain idean, että voisin tällä viikolla avata hieman ortodoksista ajattelua reliikeistä, koska reliikeissä Mooseksen lain ajatus kuolleen saastaisuudesta kääntyy päälaelleen: ruumiin palasten tai pyhiin kosketuksissa olleiden esineiden kautta voidaan tulla osallisiksi Jumalan pyhyydestä. Käsittelen reliikkejä vastaamalla Kerosuon reliikkien kunnioittamisen kritiikkiin, joka esitetään Oikeasti luterilaisen osassa 32 Suudelmia ja pumpulitukkoja.

Kerosuo johdattelee kuuntelijan reliikkien äärelle kertomalla ystävänsä ja tämän puolison piipahduksesta montenegrolaisessa luostarissa. Luostarin yhteydessä oli luola, jonne pariskunta meni katsomaan, mitä siellä oikein on. Heille paljastui, että luolassa säilytettiin luostarin perustaneen munkin pyhäinjäännöksiä. Luolassa oli jonoa ja sairaita kannettiin jonon ohi. Kun ystävä puolisoineen lopulta pääsi luostarin perustaneen munkin pyhäinjännöksen lähelle, he kohtasivat munkin, joka kritisoi pariskuntaa, koska nämä eivät ymmärtäneet suudella hänen tarjoamaansa ristiä. Kerosuo väittää, että puista ristiä tarjottiin pussattavaksi, koska sitä oli tarkoitus kunnioittaa itse munkin ruumiin sijaan, jotta munkin maalliset jäänteet olisivat pysyneet paremmassa kunnossa. Kuulostaa kummalliselta: Meillä ortodokseilla on kyllä ajatus kosketusreliikeistä, eli siitä, että reliikkien kanssa kontaktissa olleet esineet pyhittyvät, mutta väite siitä, että risti toimisi kosketusrliikkinä on minusta outo. Monet ortodoksit painottavat nimittäin sitä, että ristiä ei pitäisi viedä pyhäinjäännösten ylle, koska risti pyhittää eikä sitä tule pyhittää. Kaikki eivät ole tässä tosin ehdottomia. Mietin kuitenkin, että voisiko olla, että pappi tarjosi ristiä erotellakseen turisteista ortodoksit, jotta vain jälkimmäiset pääsisivät reliikin luo? Oli miten oli. Pieni kertomus antaa pohjan Kerosuon reliikkien kritiikille.

Kerosuo ortodoksisen reliikkiteologian kritiikki rakentuu jonkinlaisen rappioteorian varaan: Varhaiskirkossa marttyyreja muisteltiin luterilaisen tunnustuksen hengessä uskon esikuvina. Heidän reliikkinsä kerättiin talteen ja jumalanpalveluksia vietettiin marttyyrien hautojen luona, koska näin todistettiin ylösnousemususkoa, joka oli kreikkalaiselle maailmalle vieras. Pyhien ja heidän maallisten jäänteidensä kunnioittamisen lähtökohta oli siis täysin oikea, mutta vähitellen historian saatossa reliikkien kunnioitus lähti vinoutumaan ja otti jopa taikauskoisiakin muotoja. Kerosuo kritisoi aika paljon juuri ajatusta kosketusreliikeistä. Hänen mielestään pumpulitupot, jotka välittävät armoa, koska ne on kostutettu reliikeillä pyhiteyllä öljyllä, on luterilaisesta vinkkelistä eriskummallinen ajatus ja kaukana ensimmäisten kristittyjen tavasta kunnoittaa pyhiä uskon esikuvina. Kosketusreliikit toimivat esimerkkinä siitä, että meidän tulisi aina palata Raamattuun, jotta sinänsä oikeat asiat eivät lähtisi väärille raiteille.

Kun kuuntelin kosketusreliikkien kritiikkiä, minussa heräsi ajatus, että kyllähän tuon kritiikin ymmärtää. Vaikka myönnettäisiinkin, että reliikit voisivat olla pyhitettyjä, koska Pyhä Henki on pyhien ruumiissa läsnä (1 Kor. 6:19), on jonkin sortin venytys päätellä tästä, että reliikeistä pyhyys voisi vielä tarttua eteenpäin. Mutta sitten mieleeni tuli, että Apostolien teoistahan löytyy aiheen kannalta kaksi olennaista kohtaa:

Kannettiinpa sairaita kaduillekin ja pantiin vuoteille ja paareille, että Pietarin kulkiessa edes hänen varjonsa sattuisi johonkuhun heistä.
(5:15)

Ja Jumala teki ylen voimallisia tekoja Paavalin kätten kautta, niin että vieläpä hikiliinoja ja esivaatteita hänen iholtansa vietiin sairasten päälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois.
(19:11–12)

Tässä meillä on raamatullisia esimerkkejä ”kosketusreliikeistä”: varjo, hikiliinat ja esivaatteet. Ei montenegrolainen meininki siis niin kovin kummallista taida ollakaan. Toki luterilainen voi sanoa, ettei meillä ole mitään Jumalan käskyä tai lupausta reliikkien parantavasta voimasta, mutta tähän sanoisin oikeastaan vain: mitä sitten. Jos reliikit parantavat ihmisiä ja vieläpä vahvistavat uskoa, eikö se todista siitä, että Jumala siunaa niiden kautta? Yksittäisten raamatunkohtien lisäksi reliikkejä tukee ylipäätään Vanhasta testamentista nouseva ajatus, että niin kuin saastaisuus niin myös pyhyys on tarttuvaa. Tästähän kertoo jo temppelin osien nimitykset: kaikkeinpyhimmässä on liitonarkki, joka on Jumalan erityisen läsnäolon paikka, ja temppelin etuhuonetta sanotaan pyhäksi, koska se on lähellä kaikkeinpyhintä. Ja pyhäkkö esineistöineen ja koko Israelin kansa olivat pyhiä sen tähden, että Jumala asui sen keskellä (vrt. 3 Moos. 22:32). Pyhyydessä on näin ollen asteita ja nämä asteet määrittyvät sen mukaan, kuinka läheisessä kontaktissa asia on ollut Jumalan erityisen läsnäolon kanssa. Tässä on tausta Apostolien tekojen maininnoille.

Kun Raamatussa nähdään, millainen suhde jo apostolien aikana oli näiden reliikkeihin, on vaikea ajatella, että reliikkien kunnioitus olisi pitkän kehityksen tulosta. Ohjelma tosin heittää esille pari kirkkoisäargumenttia reliikkien kunnioitusta vastaan: Ensiksi mainitaan pyhän Ignatios Antiokialaisen (k. 98–117) toive, että leijonat söisivät hänen ruumiinsa kokonaan, jottei siitä olisi vaivaa kenellekään. Toiseksi mainitaan pyhän Antonios Suuren (n. 253–358) käsky päästä merkitsemättömään hautaan, jotta hänen ruumiinsa ei joutuisi harhaoppisten jäännösten ryöstäjien käsiin. Näihin sanoisin vastineeksi, että omana aikanamme esimerkiksi pyhä Porfyrios Kausokalivialainen (1906–1991) käski, että hänen ruumiinsa tulisi haudata salattuun paikkaan. Hän ymmärtääkseni pyysi tätä nöyryydestä – ei siis sen takia, että hän olisi reliikkien kunnioittamisen kriitikko. Mielestäni p. Porfyrioksen esimerkin valossa voidaan kyseenalaistaa turhan pitkälle menevät johtopäätökset edellä mainituista pyhien pyynnöistä. Varsinkaan kun emme taida tietää, mitä p. Antonioksen mainitsemat reliikkien ryöstäjät olisivat halunneet niillä tarkkaan ottaen tehdä. (Vilkaisin muuten netistä patristisia perusteluja reliikkien puolesta ja törmäsin tähän englanninkielisten lainausten kokoelmaan. Kannattaa perehtyä, jos aihe kiinnostaa!)

Kerosuo ei käsittele edellä mainitsemiani raamatunkohtia reliikkien puolesta. Sen sijaan hän kertoo, että kun hän on etsinyt ortodoksisia perusteluja reliikkien tueksi, hän on lähinnä törmännyt siihen, että huomautetaan, ettei Mooseksen lain kuolemaa koskevat saastaisuussäädökset koske reliikkejä. Hänen mielestään tällainen argumentti menee ohi maalin: se ei oikein vakuuta pumpulituppojen pyhittävästä voimasta. Mutta minä väittäisin, että tuohon ortodoksiseen argumenttiin kätkeytyy syvyyttä, joka ei ole ehkä ihan heti ilmeistä. Voidaan nimittäin kysyä: miksi kuolema ei enää saastuta? Ja tähän ortodoksinen vastaus on se, että Jumalan Poika on kukistanut kuoleman (ks. tämä ja tämä). Tällaisesta näkökulmasta jokainen reliikki on itse asiassa todistus ylösnousemuksesta. Jumalallista elämää, ylösnousemuksen voimaa välittävät reliikit julistavat ainutlaatuisella tavalla, että kuolemaan kätkeytyy elämä; sitä, mitä ennen leimasi saastaisuus ja Jumalasta vieraantuneisuus, määrittää nyt elämää antava Jumalan läsnäolo.

Vaikka pidän paljon Kerosuon letkeästä tyyllistä, minulle tuli ohjelmaa kuunnellessa päälimmäiseksi fiilikseksi se, että onpa luterilaisuus älyllistä. Kerosuo kummeksuu niin hirveästi sitä, miten pumpulitupot tai muu pyhitetty materia voisi välittää Jumalan armovoimaa. Mutta minun tekisi mieli parahtaa: Reliikithän ovat syvästi inkarnatorisia! Nehän todistavat aivan äärettömän konkreettisesti, että Jumala välittää läsnäoloaan aineen kautta! Myös Kerosuon kummastelemat suojeluspyhät korostavat uskon inkarnatorisuutta: meille ortodokseille on luonnollista ajatella, että eri asioille on omat suojeluspyhänsä, koska maallisen ja taivaallisen elämän välillä on jatkumo; jos joku on täällä ajassa erikoistunut johonkin asiaan, on luontevaa kääntyä hänen puoleensa siinä asiassa, kun hän on päässyt kirkkauteen. Ajallisen ja iankaikkisen, maallisen ja hengellisen välillä ei ole minkään sortin kuilua. Jumalan armo voi pyhittää aineen ja kirkastaa maalliset elämämme.

Muistan, että kun olin päättänyt liittyä ortodoksiseen kirkkoon, reliikit eivät aluksi tuntuneet mitenkään ”omalta jutulta”. Ymmärsin kyllä heti, että niissä näkyy ihan sama Jumalan alentuvan rakkauden ajatus kuin kaikkialla muuallakin ortodoksisessa teologiassa; se miten Jumala luotunsa kautta laskeutuu luoksemme, jotta voisimme tulla hänen rakkaudestaan osallisiksi. Mutta ei mennyt kauankaan, kun aloin ymmärtää reliikkejä jo hieman kokemuksellisestikin. Reliikkien synnyttämät kokemukset ovat monille ortodokseille tuttuja. Ja jos luterilainen yrittää todistaa, että reliikit ovat tulosta kirkon rappioon ajautumisesta, ortodoksin on aika vaikea niellä väitettä, mikäli hän on itse kokenut Jumalan intensiivistä läsnäoloa reliikkien äärellä. Jos reliikit kiinnostavat, Suomessa mahtava paikka reliikkien äärellä piipahtamiseen on Kerosuon useaan kertaan mainitsema Valamon luostari. Siellä ei ole pakko edes suudella ristiä, jotta pääsee ihmettelemään. Tervemenoa!

Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon – sovellus maallikolle

Viime viikolla jaoin pyhittäjä Siluanin elämästä erän kohtauksen, joka oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Toinen kohtaus, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, on varmasti se kaikkein kuuluisin pyhän Siluanin elämässä: kun hän kamppaili ylpeyttä vastaan, hän sai rukouksessa Jumalalta vastauksen, joka leimaisi koko hänen hengellisyyttään aina hänen elämänsä loppuun asti. Tässä jälleen lainaus pyhän Sofronin kirjasta:

Eräänä yönä hän [Siluan] taisteli tuskaisesti riivaajia vastaan, eikä kaikista pyrkimyksistään huolimatta pystynyt rukoilemaan puhtaasti. Hän nousi jakkaralta tehdäkseen kumarruksia. Silloin hän näki riivaajan valtavan hahmon ikonin edessä odottamassa kumarrusta itselleen. Kelja oli täynnä riivaajia. Siluan istui taas jakkaralle, kumartui ja raskain sydämin lausui rukouksen: ”Herra, sinä näet, että minä haluan rukoilla sinua puhtain mielin, mutta riivaajat estävät minua. Opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, etteivät ne häiritsisi minua.” Ja hän kuuli vastauksen sielussaan:
– Ylpeät kärsivät aina riivaajista.
– Herra, Siluan sanoi, opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, että sieluni nöyrtyisi.
Ja taas hän kuuli Jumalan vastauksen sydämessään:
– Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon.
Tuo lyhyt, rukouksessa käyty keskustelu Jumalan kanssa oli uusi, hyvin tärkeä tapaus isä Siluanin elämässä. Se opetti hänelle epätavallisen, käsittämättömän keinon, joka saattaa vaikuttaa julmalta, mutta hän otti sen vastaan iloisena ja kiitollisena. Hänen sydämensä tunsi, että Herra on hänelle armollinen ja ohjaa häntä. Mielensä pitäminen helvetissä ei ollut hänelle uutta. Ennen kuin Herra oli ilmestynyt hänelle, hän oli ollut siellä. Uutta Jumalan käskyssä oli ”äläkä joudu epätoivoon”.
Arkkimandriitta Sofroni Saharovilainen: Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, s. 45–46. Valamon luostari 2005

Olen kuullut eräältä tutulta papilta, että kun kerran eräs nunna kysyi pyhältä Sofronilta, mitä oikein tarkoittaa ”pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon”, tämä olisi kehottanut nunnaa olemaan miettimästä asiaa, koska lausuma ylitti hänen hengellisen kypsyytensä. Pyhittäjä Siluanin kuulemien sanojen merkitys on joskus pyörinyt minullakin päässä ja olen ehkä jotain uskaltanut veikkaillakin. Suureksi ilokseni satuin muutama viikko sitten törmäämään pyhän Sofronin oppilaan, arkkimandriitta Zachariaksen, kirjaan, jonka englanninkielisen käännöksen nimi on The Enlargement of the Heart. Tuossa kirjassa arkkimandriitta Zacharias kertoo, miten maallikot voivat hyvin saavuttaa sen hengellisen hyödyn, joka on pyhän Siluanin saaman vastauksen tarkoituksena. Hänen mukaansa meidän pitää koko ajan kiittää Jumalaa kaikesta ja aina lisätä heti perään: vaikka olenkin arvoton.

Ei ole vaikea nähdä, miten hengellisesti hyödyllinen tämä harjoite on: kaikesta kiittäminen auttaa näkemään kaiken Jumalan lahjana ja oman arvottomuuden korostaminen alleviivaa sitä, että todella kaikki on Jumalan sulaa lahjaa. ”Jos pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon” kuulostaa julmalta, tämä ”maallikkosovellus” on ainakin lempeä tapa kasvaa syvempään nöyryyteen ja Jumalan rakkaudesta iloitsemiseen.

Pyhän Siluanin muisto

Huomenna (24.9.) ortodoksinen kirkko muistelee pyhittäjä Siluan Athosvuorelaista (1866–1938). Hän oli yksinkertainen munkki Athosvuoren Pyhän Panteleimonin luostarissa. Kenties hän olisi jäänyt täysin unohduksiin, ellei pyhä Sofroni Athosvuorelainen (1896‒1993) olisi tehnyt häntä tunnetuksi. Minulle Siluan on tärkeä pyhä. Hänen herkkyytensä ja koko maailmaa syleilevä rakkautensa kolahtavat kovasti. Hänen muistopäivänsä toi mieleeni erään minuun syvän vaikutuksen tehneen kohtauksen Siluanin elämästä. Haluan jakaa sen tässä hänen muistonsa kunniaksi:

Sen jälkeen kun Siluan oli saanut kokea helvetin kärsimyksiä ja kun Jumala oli kehottanut häntä: ”Pidä mielesi helvetissä”, hän alkoi rukoilla erityisesti vainajien puolesta, jotka riutuvat helvetissä, mutta hän rukoili myös elävien ihmisten ja tulevien sukupolvien puolesta. Hänen rukouksensa ylitti ajan rajat, eikä se kiinnittänyt huomiota ihmiselämän ohimeneviin ilmiöihin, kuten ihmisten jakamiseen ystäviin ja vihollisiin. Hän murehti maailman tähden ja sai nähdä ihmiset vain kahtena ryhmänä: toisen muodostavat ne, jotka ovat oppineet tuntemaan Jumalan ja toisen ne, jotka eivät ole oppineet. Hänestä oli sietämätöntä tiedostaa, että ihmiset joutuvat nääntymään helvetin synkässä pimeydessä.
Muistan hänen keskustelunsa erään erakkomunkin kanssa. Tämä sanoi:
‒ Jumala rankaisee kaikkia jumalattomia. He joutuvat palamaan ikuisessa tulessa.
Hän oli ilmeisesti tyytyväinen siitä, että heitä rangaistaan ikuisella tulella.
Siluan vastasi huolestuneena:
‒ No, sanohan, jos sinä pääset paratiisiin ja näet sieltä, että joku palaa helvetin tulessa, niin voitko olla silloin levollinen?
‒ Mutta minkä sille voi, oma syynsä, munkki vastasi.
Siihen Siluan vastasi murheellisena:
‒ Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta.
Arkkimandriitta Sofroni Saharov: Pyhittäjä Siluan Athosvuoralainen, s. 51. Valamon luostari 2005

Pyhään Siluaniin tutustumiseksi, suosittelen lämpimästi edellä lainaamaani pyhän Sofronin teosta, jonka suomenkielinen käännös on ollut tosin jo pitkään loppuunmyyty. Jos kyseistä teosta ei onnistu saamaan antikvariaatista käsiin, ainakin Siluanin synaksarion on helposti luettavissa. Se löytyy täältä.

Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!

Mies, jonka pyhyyttä en voinut kiistää

Huomenna (2.7.) ortodoksinen kirkko viettää Shanghain ja San Franciscon pyhän Johannes Ihmeidentekijän (1896–1966) muistopäivää. Minulle pyhällä Johanneksella on ollut suunnaton merkitys. Kuultuani hänen elämäkertansa minun oli vaikea olla ajattelematta, että Jumala toimii ortodoksisessa kirkossa aivan poikkeuksellisella tavalla. Pyhän Johanneksen esimerkistä huokuva Jumalan rakkaus kyseenalaisti sen, että ortodoksit olisivat uskossaan pahasti harhateillä olevia, tekoihinsa luottavia Marian palvojia. Pyhän radikaalius kertoi siitä, että hän oli löytänyt jotain, mikä minulta puuttui.

Pyhä Johannes oli ulkoisesti hyvin vaatimattoman oloinen: hän oli lyhyt, kyyryinen ja nuhjuinen, hän käveli paljain jaloin ja hänellä oli puhevika. Samaan aikaan hänen sisimmässään vallitsi suunnaton jumalallinen rakkaus. Mieleeni on painunut lähtemättömästi se, että Kiinassa ollessaan pyhä Johannes pelasti henkensä uhalla takakujille hylättyjä vauvoja ja perusti orpokodin heitä varten. Lisäksi hänet tunnetaan, esimerkiksi, monista ihmeistään ja ankarasta askeesistaan. Mutta turha minun on kertoa tässä pyhän elämästä tarkemmin, koska muut ovat jo tehneet sen paljon minua paremmin. Minulle ratkaisevan tärkeä oli tämä video, jossa käydään hienosti läpi pyhän Johanneksen elämä. Myöhemmin löysin myös tämän tosi venäläisen dokumentin, jossa on paljon kuvamateriaalia pyhästä ja jossa ääneen pääsevät pyhän kohdanneet ihmiset. Suomeksi hänen elämäkertansa on luettavissa täällä.

Suosittelen lämpimästi pyhään Johannekseen tutustumista! Uskon, että ylipäätään pyhien elämäkertojen kautta voi kokemuksellisesti aueta myös se, kuinka he vaikuttavat elämäämme. Tämä tosin jokaisen pitää kokea itse, eikä minusta ole sitä sanoittamaan. Vaikuttaa siltä, että usein ortodoksien on vähän vaikea selittää, miksi juuri joku tietty pyhä tuntuu heille läheiseltä. Se liittynee juuri tuon pyhään vaikutukseen henkilön elämässä. Minä koen, että pyhä Johannes on erityisellä tavalla siunannut minua ja siksi halusin kertoa hänestä tänään teillekin.

Pyhä Johannes Ihmeidentekijä, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!