Avainsana: Franz Pieper

Vapaan tahdon raamatullisuus

Kirjoitin tänne etenkin muutama vuosi sitten paljon pelastusoppiin liittyvää matskua. Uusin aiheeseen liittyvä kirjoitukseni on tältä vuodelta, Hengen ja kirjaimen suhdetta koskeva. Sen ajatuksien soveltaminen pelastukseen tarkoittaa sitä, että teoilla on pelastuksessa instrumentaalinen rooli, muttei itseisarvoa. Nyt mieleeni tuli, etten ole koskaan tainnut käsitellä vapaan tahdon raamatullisuutta, vaikka olen toki käynyt joitain aiheen kannalta keskeisiä raamatunkohtia läpi aiemmissa kirjoituksissani. Niinpä ajattelin tänään avata ajatteluani aiheesta.

Minulle luterilaisena yksi painava argumentti Roomaa ja ortodoksisuutta vastaan oli se, että Raamattu ei missään opeta lankeemuksen jälkeistä vapaan tahdon olemassaoloa hengellisissä asioissa. Raamatusta löytyy kyllä pari kohtaa, joissa kehotetaan valitsemaan Jumalan ja maailman (yms.) väliltä (ks. esim. 5 Moos. 30:19; Ilm. 3:20), mutta argumentoin näiden kehotusten ollevan uskoville suunnattuja. Heissä Pyhä Henki vaikuttaa halun seurata Jumalaa. Niinpä kohtia ei voi soveltaa epäuskoisiin, joissa Henki ei vaikuta samalla tavoin.

Toki raamattuperusteiden puutteen lisäksi toin esille yksittäisiä kohtia, jotka antavat ymmärtää, ettei ihminen voi tehdä hengellisesti mitään ilman Jumalaa (ks. esim. Joh. 6:44; 15:4–5). Kohdat osoittivat mielestäni ihan vastaansanomattomasti, että hengellisissä asioissa ihmisellä ei ole vapautta.

Jos nyt lähden ortodoksina purkamaan tätä kokonaisuutta, tarttuisin ensinäkin tuohon tekemääni rajaukseen, ettei vapaata tahtoa ole hengellisissä asioissa. Tulee heti mieleen kysyä: Mitenköhän Raamatulla voisi perustella sen, että ”maallisissa asioissa” on vapaus? Löytyykö Raamatusta yhtään selkeää kohtaa, joka sanoisi niin? Minun nähdäkseni yhtään vastaansanomatonta kohtaa ei ole. Pitäisikö tämän perusteella päätellä, ettei opetus ole raamatullinen?

Kenties luterilainen sanoisi tuota argumenttia vastaan, että vapaus maallisissa asioissa ei ole Raamattua vastaan toisin kuin vapaus hengellisissä. Tähän sanoisin heti vastineeksi sen, että sola scripturan mukaan jokainen opillisluontoinen väite vaatii tuekseen selkeän Raamatun kohdan. Jos sellaista ei ole, opetus ei ole omaatuntoa velvoittava. Kyseenalaistaisin myös väitteen, että Raamattu kieltäisi suoranaisesti sen, että ihminen voi myötävaikuttaa kääntymykseensä. Raamatusta löytyy kyllä kohtia, jotka korostavat Jumalan vaikutuksen luovuttamattomuutta kääntymyksessä, mutta tämä ei kuitenkaan vielä sinällään sulje pois ihmisen myötävaikutusta.

Oma juttunsa on sitten vielä se, onko hengellisten ja maallisten asioiden erottelu mitenkään mielekäs. Sehän syntyy vasta myöhäiskeskiajan jumalakäsityksen myötä. Todellisuus jakaantuu ikään kuin kahteen piiriin, koska Jumala on suvereenissa vapaudessaan tehnyt maailmankaikkeuden, joka voi olla ihan erilainen kuin ”taivaallinen todellisuus”. Kun kuitenkin mennään antiikin maailmaan, siellä maallinen ja taivaallinen ovat täysin toisiinsa kietoutuneita. Jos on maallista vapautta, on välttämättä hengellistäkin.

Mielenkiintoisen twistinsä koko hommaan tekee Franz Pieperinkin mainitsema opetus siitä, että ihminen voi vaikuttaa maallisen elämänsä pituuteen, vaikka Raamattu sanookin Jumalan määränneen päiviemme määrän. Näin ollen siis jotenkin mystisesti vapaa tahto ja jonkin sortin predestinaatio sopivat yhteen ”maallisessa elämässä”, vaikka hengellisen elämän kohdalla homma kielletään jyrkästi. Ortodoksina tekisi mieli kysyä: jos Jumalan säädökset ja ihmisen vapaus eivät sulje toisiaan pois maallisen iän pituuden suhteen, miksi sama logiikka ei soveltuisi myös hengelliseen elämään?

Aika tärkeä kysymys vapaaseen tahtoon liittyen on kaanonin laajuus. Deuterokanonisessa Siirakin kirjassa näet sanotaan ihan suoraan, että ihmisellä on vapaa tahto vieläkin:

Älä sano: Se on Herran syy, että minä olen hänestä luopunut, sillä mitä hän vihaa, sitä älä sinä tee. Älä sano: Hän itse on minut eksyttänyt: sillä syntistä miestä hän ei tarvitse. Kaikkea kauhistusta Herra vihaa, eivätkä häntä pelkääväiset sellaista rakasta. Hän teki alussa ihmisen ja jätti hänet hänen vapaan tahtonsa valtaan. Jos tahdot, sinä pidät käskyt; sinä olet uskollinen, jos se sinulle kelpaa. Hän on asettanut eteesi tulen ja veden: Kumpaan tahdot, sinä ojennat kätesi. Ihmisellä on edessänsä elämä ja kuolema, ja hänelle annetaan se, mikä hänelle kelpaa.

Siirak 15:11–17

Muistelen Lutherin liittäneen Siirakin sanat vapaasta tahdosta vain lankeemusta edeltäneeseen tilaan. Jos kuitenkin lukee tuon koko katkelman voi huomata, että tulkinta on epäuskottava. Lankeemuksessa annetun vapauden perusteella näet ihmistä kehotetaan nyt seuraamaan Jumalan tahtoa. Jos ja kun Jumala siis johdatti kirkkoa niin, että Septuagintasta ja sen laajemmasta kaanonista tuli kirkon kirja, vaikuttaa vahvasti siltä, että Siirakin opetusta tulisi pitää kirkkoa sitovana.

Viimeinen pointsini liittyy blogilla äskettäin käsiteltyyn opin johtamiseen. Raamatun mukaan laki on kirjoitettu ihmissydämiin. Meillä on omatunto, joka joko puolustaa tai syyttää meitä sen mukaan, olemmeko toimineet Jumalan tahtoa seuraten. (Room. 2:15) Tähän todistukseen liittyy eräs hyvin inhimillinen piirre: jos ihminen on vahingossa tai tarkoituksetta saanut jotain vahinkoa aikaan, hän melkein refleksinomaisesti vetoaa siihen, ettei tunaroinut tahallaan. Tällainen tapa vedota tarkoituksellisuuteen heijastelee sitä, että meissä on ikään kuin sisäänrakennettu taipumus ymmärtää, että vapaus ja tarkoituksellinen toiminta liittyvät vastuuseen. Jos ihminen ei ole vapaa, häntä on turha tuomita syyntakeiseksi jostain rikkeestä. Tämähän logiikka näkyy ihan oikeusjärjestelmässäkin. Ja kun nyt huomioidaan, että Raamatun mukaan ihmisellä on jonkinlainen sisäinen ymmärrys oikeasta ja väärästä, tästä voi hyvin päätellä, että ihmisellä on vapaa tahto, koska ihminen luonnostaan operoi niin kuin se olisi olemassa. Toisenlainen ajattelutapa on käytännössä mahdoton, vaikka teoriassa väittäisikin muuta. Rinnastuu ehkä jotenkin siihen, että ihminen päättelee kuin loogisia ristiriitoja ei olisi olemassa, vaikka väittäisi niitä olevan.

Tällaisen keissin minä tekisin vapaan tahdon raamatullisuuden puolesta. Selkeänä opinsijaintipaikkana voisi toimia Siirak. Muut perustelut liittyvät laajempiin näkökulmiin, joista voi sitten johtaa sen, että Raamattu antaa tukensa vapaalle tahdolle.

Sanottakoon vielä selkeyden vuoksi se, että vapaan tahdon tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettei ihmisen tahtomiseen vaikuttaisi monet eri tekijät. Ihminen voi esimerkiksi vapaata tahtoaan käyttäen hankkia sellaiset addiktiot, että on täysin niiden orja. Tällainen mahdollisuus ei mitenkään kyseenalaista vapaan tahdon olemassaoloa. Vapaassa tahdossa on kyse siitä, että ihminen voi rationaalisena olentona harkita eri vaihtoehtojen väliltä ja päättää, mihin vaihtoehdoista tarttua. Minäkin olen nyt monien vaikutusten seurauksena ja kuitenkin täydessä vapaudessa päättänyt kirjoittaa tällaisen blogikirjoituksen.

Pieperin kaksi uskontoa

Hyvää uutta vuotta!

Koin aikoinaan vahvaksi argumentiksi luterilaisuuden puolesta Franz Pieperin dogmatiikan väitteen, että maailmassa on vain kaksi uskontoa, evankeliumin uskonto ja lain uskonto, armon oppi ja tekojen oppi. Ajattelin, että pelastusopiltaan luterilaisuus poikkeaa niin muista uskonnoista, että sen täytyy olla oikea uskonto.

Pieperin väitteessä on jännää se, ettei sille ole mitään raamattuperusteita. Ajatus johdetaan luterilaisesta pelastusopista. On kuitenkin huomionarvoista, ettei Raamatusta itsestään löydy Pieperin jaottelua mistään. Pikemminkin Raamattu näkee lainkin armona: ”Hänen täydestään olemme saaneet armoa armon sijaan.” (Joh. 1:16)

Täältä ulkopuolelta katsottuna Pieperin väite vaikuttaa monella tavalla oudolta. Se esimerkiksi olettaa, että kaikki maailman uskonnot toimisivat jollain tekojen ansiollisuuden logiikalla. Niissä on mukamas kyse yrittämisestä kelvata teoilla Jumalalle. Voin omakohtaisesti sanoa, että tällainen mentaliteetti ei ole ainakaan ortodokseilla. En usko, että monilla muillakaan. Toisaalta voidaan toki väittää, että ehkä mentaliteettia ei dominoi tietoisesti teoilla kelpaaminen, mutta mikäli pelastus nähdään Jumalan ja ihmisen yhteistyönä, silloin pitäydytään joka tapauksessa ”tekojen oppiin”. Niin kauan kuin ihminen mitenkään myötävaikuttaa pelastukseensa, ollaan lain uskonnon seuraajia.

Kysymys pelastukseen myötävaikuttamisesta on jännä. Jos unohdetaan hetkeksi taivaalliset oikeussalit ja otetaan konkreettinen näkökulma. Nähdäkseni luterilaisetkin myöntävät käytännössä sen, että ihminen myötävaikuttaa pelastukseensa. Jos ihminen ei näet mene kasteelle, nauti ehtoollista ja ylipäätään käy kirkossa, mahdollisuudet pelastukseen ovat huonommat kuin armonvälineihin aktiivisesti osallistumalla. Koska armonvälineisiin osallistuminen edellyttää konkreettisia ihmistekoja, luterilainenkin tarvitsee tekoja pelastuakseen (ainakin normaalitapauksessa). Teot näet mahdollistavat Jumalan vaikutuksen armonvälineiden kautta.

Konkreettinen näkökulma saa kysymään: kuinka teoreettinen Pieperin malli oikeastaan on? Vaikuttaa näet siltä, että kaikki tekevät tekoja pelastuakseen. Luterilaisten ero on sitten se, että heillä on hyvin pikkutarkka teoreettinen malli, jossa teot suljetaan tietyssä mielessä pelastuksesta pois. Ja kun kyse on omalaatuisesta teoreettisesta mallista, ei ole sinänsä ihme, että kyseessä on luterilaisuuden, tai laajemmin prostetanttisuuden, ainutlaatuinen piirre. Jokaisessa uskonnossa on omat kuriositeettinsa. Jos jostain sellaisesta tekee oikean uskon ehdottoman tunnusmerkin, maailman uskonnot voi jakaa kahteen leiriin: minun uskontooni ja muihin uskontoihin.

Toki Pieperin väitettä voi vielä haastaa muilla uskonnoilla tai niiden varianteilla. Ymmärtääkseni on esimerkiksi joitain buddhalaisuuden muotoja, joissa ”pelastumisen” hahmotetaan tapahtuvan sulasta laupeudesta. Ehkäpä luterilainen löytää tuollaisestakin uskonnosta jonkin inhimillisen aktiivisuuden muodon ja siten pyrkii kumoamaan sen, että kyseessä olisi armon uskonto. Jos kuitenkin luterilaisuuden laittaisi samanlaiseen syyniin, en usko senkään kestävän paremmin. Tuossa jo luettelenkin, miten synergististä luterilaisuus on käytännössä. Noiden esimerkkien lisäksi voi toki mainita vielä itse uskomisen. Vaikka usko hahmotetaankin luterilaisuudessa vanhurskauttamisessa vain välineenä, kyseessä on ihmisen toiminta, joka toki syntyy Hengen vaikutuksesta. Koska kyse on kuitenkin ihmisen toiminnasta, ihminen on jollain tavoin aktiivinen jo vanhurskauttamisessa. No, jotkut ”mannermaalaiset” ovat tämän probleeman edessä päätyneet korostamaan uskoa salattuna yhteytenä Kristukseen. Ihmisen sielun liikkeet ovat tämän yhteyden seurausta. Tämä malli on kuitenkin Raamatun valossa ongelmallinen. Siellähän Aabraham uskoo, ja se luetaan hänelle vanhurskaudeksi.

Muiden uskontojen lisäksi Pieperin kahden uskonnon mallin haastaa myös kristillinen ”kaikki pääsevät taivaaseen -meininki”. Kyseessähän on nykyään sangen suosittu suuntaus, kun kukaan ei oikein halua uskoa helvettiin. Usein ajatellaan, että ihminen kenties jollain tavoin puhdistetaan kuoleman jälkeen taivaskelpoiseksi. Mutta tämänkin voi ajatella tapahtuvan sulasta armosta, joten ajatus ei sinänsä oleta teoilla Jumalalle kelpaamista. Ja sitä paitsi luterilaisetkin taitavat uskoa jonkinlaiseen uudistumiseen kuoleman jälkeen. Iankaikkisessa elämässä ei ole näet enää syntiä eikä siellä eletä vieraan vanhurskauden varassa.

Näiden huomioiden perusteella sanoisin, että Pieperin väite, että maailman uskonnot voi jakaa kahteen leiriin, on retorisesti iskevä. Substanssiltaan se jää kuitenkin melko ohueksi.