Kuukausi: tammikuu 2026

Vapaaksi apologeettisesta kierteestä

Olen tavannut joitain nuoria miehiä, jotka ovat tutustuneet ortodoksisuuteen nettiapologetiiikan kautta. He ovat siis esimerkiksi katselleet YouTubesta ortodoksien tekemiä videoita, joissa ortodoksisuutta puolustellaan erinäisin argumentein ja muita tunnustuskuntia tai uskontoja kritisoiden. Näissä videoissa ei ainakaan teoreettisesti ole välttämättä mitään vikaa. (Osa on kyllä monessa mielessä myrkyllisiä.) Mutta niihinkin videoihin, jotka ovat sisällöltään kunnossa, liittyy kuitenkin yksi iso vaara: ihminen voi jäädä turhan jumiin apologeettiseen mielenmaisemaan. Uskossa painottuu liian paljon älyllinen argumentaatio ja oikeassa oleminen.

Eikä tämä kuvaamani ongelma koske vain muita. Se on myös omani. Minä olen aivan liian nuorena apologetiikkaan syventynyt kaveri. Lisäksi olen vielä tehnyt väitöskirjani varmuudesta. Joskus saan itseni kiinni siitä, että haluan löytää ortodoksisuudelle vastaansanomattoman hyviä perusteluita nykyisen pluralistisen maailman pyörteissä. Ja aina joudun kohtaamaan sen, ettei sellaisia ole. Varmuustutkijana minulle on tullut tutuksi se, että historialliset lähteet eivät voi koskaan antaa ehdotonta varmuutta. Niihin liittyy aina tulkinnallista avaruutta. Lisäksi tunnemme historiaa aina vain osittain. Kaikki ei ole säilynyt. Ja tämä välttämättä vaikuttaa olemassa olevien lähteiden tulkintaan. Järkiperusteetkin ovat vähän niin ja näin. Aina voi olla esimerkiksi niin, että hienot argumenttini rakentuvat jonkin virheellisen oletuksen varaan, jota ei ole tarpeeksi reflektoitu. Näin nettiapologetiikan kaksi keskeistä lähdettä osoittautuvat riittämättömäksi ehdottoman varmuuden antamiselle.

Vaikka ehdoton varmuus jääkin saavuttamatta, tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi ruveta täydeksi relativistiksi. Minusta ortodoksisuuden tueksi voi löytää paljon perusteita, jotka tekevät siitä sekä historiallisesti että järjellisesti uskottavan vaihtoehdon. Tänään en kuitenkaan halua mennä tähän tarkemmin. Olen sitä mielestäni käsitellyt blogilla jo kohtuullisen riittävästi. Sen sijaan ajattelin tehdä yhden antropologisen huomion uskonnollisen varmuuteen liittyen.

Viime vuosina olen vähitellen siirtynyt tutkimuksessa 1500-luvulta kohti kirkkoisiä. Maksimos Tunnustajasta on tullut minulle erityisen mieluisa tutkimuskohde. Olen huomannut Maksimoksesta esitelmöidessäni, että lähes aina päädyn puhumaan hänen ihmiskäsityksestään, olipa aihe mikä tahansa. Tämä sen takia, että hänen ajattelussaan – sekä ortodoksisuudessa ylipäätään – ihmiskäsityksellä on suuri vaikutus teologiseen ajatteluun ja kilvoitteluun.

Varmuuskeskustelun kannalta mielenkiintoinen juttu on se, että Maksimoksen ja itäisen perinteen mukaisen antropologian mukaan ihmissielun korkein kyky ei ole rationaalinen päättely tai asioiden älyllinen käsittäminen. Sielun korkeinta toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen. Ja tämä onnistuu jo tässä elämässä. Hengellisen katselemisen kautta voimme saada tietoa, joka on varmempaa kuin mikään muu. Kyse on suorasta Jumalan tuntemisesta – Jumalan, joka on muuttumaton. Tätä Jumalan tuntemista ei horjuta historiallisten lähteiden luotettavuuden kysymykset. Ei päättelyiden väärät taustaoletukset. Ei muuten myöskään aistiharhojen mahdollisuus.

Kun siis minä tai joku nuori mies päätyy turhan apologettiseen kehään etsimään ehdotonta varmuutta sellaisesta, mistä sitä ei voi löytää, pitäisi muistaa itseään siitä, että varmuuden voi löytää vain Jumalan näkemisestä. Jotta siis varmuuden janoni voisi tyydyttyä, minun pitäisi suuntautua kohti Jumalaa. Kilvoitella sielun puhdistamiseksi, jotta minulla olisi hengelliset silmät nähdä hänet.

Kun varmuuteni ortodoksisuudesta rakentuu Jumalan tuntemisen kokemukselliselle perustalle, silloin apologeettisista argumenteista tulee aika toissijaisia ainakin oman uskon kannalta. Joku voi esittää hienoja perusteluita sille, miksi ortodoksisuus on väärässä. Ehken osaa vastaa kaikkeen. Mutta minulle voi silti olla täysin selvää, että olen oikeassa paikassa. Missään muualla en ole näet voinut oppia tuntemaan Kristusta sellaisella syvyydellä kuin täällä. Ja vaikka oma Jumalan tuntemukseni jäisikin vajavaiseksi, voin kuitenkin kohdata sellaisia ihmisiä, jotka todella tuntevat Jumalan. Tai ainakin voin lukea heistä, jos ei muuten. He ovat lopulta paras ”älyllinen” argumentti sen puolesta, että Jumala toimii erityisellä tavalla tässä kirkossa.

Olen täällä tainnutkin sanoa, että kääntymystäni ennen tutkin vuosikausia apologeettista materiaalia ortodoksisuutta vastaan ja sen puolesta. Lopulta kaikkein parhaimmaksi argumentiksi muodostui pyhä Johannes. Hänen pyhyytensä teki maailmankuvaani pahoja säröjä. Opilliset rakennelmani alkoivat vaappua. Ja sitten ihmeenomaisesti ortodoksisuus alkoi aueta minulle. Ja sitten kun on kerran päässyt tähän pisteeseen, ei pitäisi enää Lootin vaimon tavoin katsoa taaksepäin, etsiä suurempaa varmuutta apologeettisista argumenteista.

Pieperin kaksi uskontoa

Hyvää uutta vuotta!

Koin aikoinaan vahvaksi argumentiksi luterilaisuuden puolesta Franz Pieperin dogmatiikan väitteen, että maailmassa on vain kaksi uskontoa, evankeliumin uskonto ja lain uskonto, armon oppi ja tekojen oppi. Ajattelin, että pelastusopiltaan luterilaisuus poikkeaa niin muista uskonnoista, että sen täytyy olla oikea uskonto.

Pieperin väitteessä on jännää se, ettei sille ole mitään raamattuperusteita. Ajatus johdetaan luterilaisesta pelastusopista. On kuitenkin huomionarvoista, ettei Raamatusta itsestään löydy Pieperin jaottelua mistään. Pikemminkin Raamattu näkee lainkin armona: ”Hänen täydestään olemme saaneet armoa armon sijaan.” (Joh. 1:16)

Täältä ulkopuolelta katsottuna Pieperin väite vaikuttaa monella tavalla oudolta. Se esimerkiksi olettaa, että kaikki maailman uskonnot toimisivat jollain tekojen ansiollisuuden logiikalla. Niissä on mukamas kyse yrittämisestä kelvata teoilla Jumalalle. Voin omakohtaisesti sanoa, että tällainen mentaliteetti ei ole ainakaan ortodokseilla. En usko, että monilla muillakaan. Toisaalta voidaan toki väittää, että ehkä mentaliteettia ei dominoi tietoisesti teoilla kelpaaminen, mutta mikäli pelastus nähdään Jumalan ja ihmisen yhteistyönä, silloin pitäydytään joka tapauksessa ”tekojen oppiin”. Niin kauan kuin ihminen mitenkään myötävaikuttaa pelastukseensa, ollaan lain uskonnon seuraajia.

Kysymys pelastukseen myötävaikuttamisesta on jännä. Jos unohdetaan hetkeksi taivaalliset oikeussalit ja otetaan konkreettinen näkökulma. Nähdäkseni luterilaisetkin myöntävät käytännössä sen, että ihminen myötävaikuttaa pelastukseensa. Jos ihminen ei näet mene kasteelle, nauti ehtoollista ja ylipäätään käy kirkossa, mahdollisuudet pelastukseen ovat huonommat kuin armonvälineihin aktiivisesti osallistumalla. Koska armonvälineisiin osallistuminen edellyttää konkreettisia ihmistekoja, luterilainenkin tarvitsee tekoja pelastuakseen (ainakin normaalitapauksessa). Teot näet mahdollistavat Jumalan vaikutuksen armonvälineiden kautta.

Konkreettinen näkökulma saa kysymään: kuinka teoreettinen Pieperin malli oikeastaan on? Vaikuttaa näet siltä, että kaikki tekevät tekoja pelastuakseen. Luterilaisten ero on sitten se, että heillä on hyvin pikkutarkka teoreettinen malli, jossa teot suljetaan tietyssä mielessä pelastuksesta pois. Ja kun kyse on omalaatuisesta teoreettisesta mallista, ei ole sinänsä ihme, että kyseessä on luterilaisuuden, tai laajemmin prostetanttisuuden, ainutlaatuinen piirre. Jokaisessa uskonnossa on omat kuriositeettinsa. Jos jostain sellaisesta tekee oikean uskon ehdottoman tunnusmerkin, maailman uskonnot voi jakaa kahteen leiriin: minun uskontooni ja muihin uskontoihin.

Toki Pieperin väitettä voi vielä haastaa muilla uskonnoilla tai niiden varianteilla. Ymmärtääkseni on esimerkiksi joitain buddhalaisuuden muotoja, joissa ”pelastumisen” hahmotetaan tapahtuvan sulasta laupeudesta. Ehkäpä luterilainen löytää tuollaisestakin uskonnosta jonkin inhimillisen aktiivisuuden muodon ja siten pyrkii kumoamaan sen, että kyseessä olisi armon uskonto. Jos kuitenkin luterilaisuuden laittaisi samanlaiseen syyniin, en usko senkään kestävän paremmin. Tuossa jo luettelenkin, miten synergististä luterilaisuus on käytännössä. Noiden esimerkkien lisäksi voi toki mainita vielä itse uskomisen. Vaikka usko hahmotetaankin luterilaisuudessa vanhurskauttamisessa vain välineenä, kyseessä on ihmisen toiminta, joka toki syntyy Hengen vaikutuksesta. Koska kyse on kuitenkin ihmisen toiminnasta, ihminen on jollain tavoin aktiivinen jo vanhurskauttamisessa. No, jotkut ”mannermaalaiset” ovat tämän probleeman edessä päätyneet korostamaan uskoa salattuna yhteytenä Kristukseen. Ihmisen sielun liikkeet ovat tämän yhteyden seurausta. Tämä malli on kuitenkin Raamatun valossa ongelmallinen. Siellähän Aabraham uskoo, ja se luetaan hänelle vanhurskaudeksi.

Muiden uskontojen lisäksi Pieperin kahden uskonnon mallin haastaa myös kristillinen ”kaikki pääsevät taivaaseen -meininki”. Kyseessähän on nykyään sangen suosittu suuntaus, kun kukaan ei oikein halua uskoa helvettiin. Usein ajatellaan, että ihminen kenties jollain tavoin puhdistetaan kuoleman jälkeen taivaskelpoiseksi. Mutta tämänkin voi ajatella tapahtuvan sulasta armosta, joten ajatus ei sinänsä oleta teoilla Jumalalle kelpaamista. Ja sitä paitsi luterilaisetkin taitavat uskoa jonkinlaiseen uudistumiseen kuoleman jälkeen. Iankaikkisessa elämässä ei ole näet enää syntiä eikä siellä eletä vieraan vanhurskauden varassa.

Näiden huomioiden perusteella sanoisin, että Pieperin väite, että maailman uskonnot voi jakaa kahteen leiriin, on retorisesti iskevä. Substanssiltaan se jää kuitenkin melko ohueksi.