Kuukausi: tammikuu 2026

Ortodoksisen presuppositionalismin antropologinen ongelma

Ortodoksisen nettiapologetiikan suuret nimet edustavat usein ortodoksisuuden muotoon puettua presuppositionalistista apologetiikkaa. Perusajatus on se, että ortodoksisuus tulee olettaa todeksi, jotta maailmankuva voi olla koherentti ja jotta voi ylipäätään rationaalisesti oikeuttaa sen, että ihminen voi tietää mistään mitään. Ortodoksisuuden apologeettinen uskottavuus perustuu sen massiivisen selitysvoimaan. Muiden uskontojen ja maailmankuvien ajatellaan olevan sisäisesti ristiriitaisia ja ortodoksisuutta vähemmän todellisuutta selittäviä.

Presuppositionalismi kohtaan on esitetty kritiikkiä. Ortodoksinen varianttikin on saanut kritiikkiä osakseen. On esimerkiksi väitetty, että ajattelutapa johtaa siihen, etteivät vanhan liiton pyhät voineet oikeuttaa tietoaan mistään, koska heille tiedon saamisen oikeutuksena toimiva kolminaisuusoppi oli vielä jokseenkin pimennossa.

Minä itse en torjua täysin presuppositionalismia. Minusta ortodoksisuudella on suuri selitysvoima, ja tämä tukee sen rationaalista uskottavuutta. Väite, että sitoutuminen ortodoksisuuteen olisi tiedon mahdollisuuden edellytys kuulostaa kuitenkin hieman överiltä. Minulla liittyy väitteeseen pienoinen antropologinen huolikin, josta ajattelin tänään lyhyesti kirjoittaa.

Presuppositionalismin juuret ovat reformoidussa kristillisyydessä, jota leimaa vahva rationaalisuus. Esimerkiksi reformoidun jumalanpalveluksen keskiössä on saarna, oikean tiedon välittäminen jumalanpalvelukseen osallistuville. Ortodoksisuudessa painotukset ovat erilaiset, koska antropologia on ilmeisesti melko erilainen. Ainakaan järki ei ole samanlaisessa asemassa kuin reformoidussa kristillisyydessä. Korkeinta sielun toimintaa on Jumalan hengellinen näkeminen, taivaallisten todellisuuksien katseleminen. Koska antropologia on erilainen, minusta olisi hyvä olla varuillaan sen suhteen, ettei reformoidun kristillisyyden älyllisyys johda ortodoksisia nettiapologeettoja ortodoksiselle perinteelle vieraaseen rationalismiin.

Ortodoksisessa presuppositionalismissa minua vieroksuttaa se, että korostetaan tarvetta rationaalisesti oikeuttaa yhtä ja toista. Tällainen painotus ei ole ortodoksiselle perinteelle ominainen. Esimerkiksi Gregorios Palamaksen mukaan varminta tietoa syntyy Jumalan suorasta näkemisestä. Tämä tieto on sinällään varmaa, se ikään kuin kantaa varmuutta itsessään. Sitä ei tarvitse rationaalisesti oikeuttaa ennen kuin sen voi tietää varmaksi. Se on ylirationaalista tietoa, joka vakuuttaa itsestään. Jos ja kun näin on, voidaan kysyä: miksi vähemmän varman tiedon suhteen ei voisi olla samoin? Miksi ei olisi rationaalista uskoa johonkin asiaan sen tähden, että se on jotenkin itsessään vakuuttava? Miksi en voisi esimerkiksi tietää, että ristiriidattomuuden laki on totta ilman, että jotenkin rationaalisesti oikeuttaisin itsestäänselvänä pitämäni totuuden? Ristiriidattomuuden lakihan on kaiken rationaalisen ajattelun lähtökohta.

No, ehkä joku aiheeseen paremmin perehtynyt voi huomata ajatukseni alkeellisiksi. En väitä olevani aiheen asiantuntija. Enkä tosiaan torju täysin presuppositionalismin arvoa. Haluaisin kuitenkin peräänkuuluttaa sitä, että ortodoksisuudessa korkeinta tietoa on niin sanottu noeettinen tieto, joka ylittää järjen tiedon. Jos/kun presuppositionalismi heittää varjon tämän ajatuksen ylle, silloin se on ortodoksisuuden kannalta ongelmallista. Noeettisen tiedon arvon sisäistämisellä tulisi olla myös käytännöllisiä vaikutuksia: vähemmän nettiapologetiikkaa ja iän ikuisia rationaalisia argumentteja, enemmän rukousta ja kilvoittelua, jotta voisi kasvaa hengellisessä näkemisessä ja tuntea kokemuksellisesti taivaallisia totuuksia.

Kaikkea ei tarvitse tietää

Toissakertaisen kirjoituksen jatkoksi tuli mieleen kirjoittaa vielä ylipäätään siitä, mikä on tietämisen arvoista. Minä olen yrittänyt opetella siihen, että suhteuttaisin aina sitä, mitä teen, elämäni tarkoitukseen, joka on sieluni pelastuminen. En ole tämän tavoitteen toteuttamisessa mitenkään täydellinen ja lankeilen koko ajan. Mutta teoriassa homma menee niin, että kun minun tekee mieli katsoa esimerkiksi uutisia, nettivideoita tai jotain muuta hömppää, mietin, onko niistä minulle todella hyötyä. Harvoin kadun sitä, että jätän jotain katsomatta. Mainitsemani uutisetkin ovat usein vain viihdettä. Klikkiotsikoita ja turhaa juoruilua, jotka eivät ruoki mitään ylevää. Mutta asioista pitäisi kuulemma ”olla perillä”…

En tiedä, onko se jonkin sortin ajattelun demokratisoitumista vai mitä, mutta usein minusta tuntuu siltä, että sillä pitäisi olla kauheasti väliä, mitä mieltä ihminen on. Ihan kuin kaikkien mielipiteillä olisi suurta painoa-arvoa. Ja kaiken lisäksi jokaisella pitäisi olla kaikkeen mielipide. Mutta miksi? Eikö sielun rauhan kannalta olisi paljon parempi, että keskittyisi niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa? Turha hajauttaa sieluaan kaiken maailman murheisiin. Jos haluaa tulla pyhäksi, se vaatii armotonta kamppailua siinä elämäntilanteessa, jossa itse on. Jumalan armon avulla kaikki voimat siihen.

No, minä olen tällainen kummajainen, jonka mieli pyörii maailman ongelmien sijaan usein teologisissa ongelmissa. Ja näissäkin voi päätyä ihan hyödyttömiin tuumailuihin, joissa ei ole mitään hengellisesti rakentavaa.

Annan esimerkin. Ymmärtääkseni Dositheoksen uskontunnustus (1672) on ortodokseille normatiivinen. Sen mukaan vain ortodoksinen pappi (tai piispa) voi toimittaa pätevän ehtoollisen (artikla 17). Jos kohta tulkitaan niin, että ehtoollinen ei ole pätevä jonkun muun sitä toimittaessa, ajatus on hyvin linjassa ortodoksisen kirkkokäsityksen kanssa, jossa ehtoollinen tekee kirkon yhdeksi. Jos oikea ehtoollinen löytyisi muualtakin kuin ortodoksisesta kirkosta, olisi vaikea nähdä, miten se yksin olisi uskontunnustuksen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. No, minä olen siinä käsityksessä, että roomalaiskatolilaisten parissa on kuitenkin syvää ehtoollishurskautta ja vaikuttavia kokemuksia ehtoollisen äärellä. Niinpä olen pähkäillyt, miten olisin uskollinen Dositheokselle, mutten mitätöisi roomalaiskatolilaisten ilmeisen syvää ehtoollishurskautta. Olen päätynyt sellaiseen ajatukseen, että Jumala voi nähdä roomalaiskatolilaisten rakkauden ehtoollista kohtaan ja vaikuttaa heidän ehtoollisessaan jotenkin poikkeuksellisesti armollaan. Eli Dositheoksen lausuma on totta, mutta Jumala haluaa silti vaikuttaa jollain tavoin roomalaiskatolisessa ehtoollisessa.

Toisena esimerkkinä voisi mainita sen, että olen parhaillani tekemässä tutkimusta, joka liittyy mystisiin kokemuksiin. Vaikuttaa siltä, että monissa eri hengellisissä perinteissä on samankaltaisia mystisiä kokemuksia. Ortodoksina minulle on tullut mieleen kaksi tulkintamallia niiden suhteen: ne ovat joko Jumalan antamia aitoja, mutta poikkeuksellisia kokemuksia, tai sitten niiden alkuperä on demoninen. Ehkäpä jokin muukin vaihtoehto on, ei ole tullut kuitenkaan mieleen. Suhtaudun jotenkin lähtökohtaisen nuivasti psykologisoiviin selityksiin. Toivoisin toki jälleen, että kokemusten alkuperä liittyisi vahvasti Jumalaan. Varsinkin kategorisesti paha kuitenkaan sanoa kauheasti mitään.

Pointsini näissä esimerkeissä ei ole nyt hahmotella ehdottomia vastauksia. Pikemminkin vain kysyn: mitä väliä kysymyksillä on minun kannaltani? Ne eivät ensinnäkään kosketa minua suoranaisesti ja toiseksi minulla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta saada niihin vastauksia. Niinpä niiden pyörittelyyn ei kannattaisi kauheasti tuhlata energiaa. Eivätköhän vastaukset selviä sitten aikojen lopulla, jos ovat selvitäkseen.

Ortodoksisessa hengellisyydessä hienoa on se, että painopiste on älyllisen tietämisen sijaan kokonaisvaltaisessa pyrkimyksessä seurata Kristusta. Minun ei siis tarvitse tietää monestakaan asiasta yhtään mitään. Voin keskittyä niihin juttuihin, jotka Jumala on antanut elämääni. Ja voin parhaani mukaan pyrkiä seuraamaan hänen tahtoaan, jotta oppisin tuntemaan hänet – en niinkään älyllisesti – vaan koko sieluni syvyydellä.

Tässä erään nunnan mainiota höpinää aihetta sivuten.

Opin johtamisella Maria ikuiseksi neitseeksi ja taivaan kuningattareksi?

Kirjoitin ennen joulua täällä opin johtamisesta yksin Raamattu -periaatteeseen liittyen. Väitin silloin, että kysymys siitä, missä menee opin johtamisen rajat, ei ole ihan yksinkertainen. Lisäksi totesin, että ortodoksitkin voivat uskoa Raamattuun uskon riittävänä lähteenä, mikäli ajatellaan, että uskon totuudet voivat löytyä ikään kuin kätkettyinä Raamatusta. Ajattelin tänään soveltaa tätä ajatusta tueksi ortodoksiselle ja roomalaiskatoliselle opetukselle, että Jumalansynnyttäjä on sekä ikuinen neitsyt että taivaan kuningatar.

Haen väitteilleni vähän vauhtia taannoisesta tapaamisestani erään Vanhan testamentin varhaiskristilliseen reseptioon erikoistuneen tutkijan kanssa. Hänen erityisalaansa on siis paneutua siihen, kuinka varhaisina vuosisatoina kristityt ymmärsivät Vanhaa testamenttia. Hänen mukaansa nykyään on yleistä ajatella tutkimuksessa, että varhaiskirkossa Vanhan testamentin säädösten nähtiin saaneen uuden, kirkastetun muodon kirkon elämässä. Vanhaa ja uutta ei siis aseteta vastakkain, vaan niiden välillä nähdään jatkumo.

Ajatus ei ollut minulle uusi. Oli oikeastaan kiva saada omalle näkemykselle tutkimuksen tukea. Olen tällä blogillakin jo hahmotellut esimerkiksi Uuden liiton kolminaista virkarakennetta jatkumona Vanhan testamentin virkarakenteelle. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Apostolien tekojen 15. luvun Jerusalemin kokous ei vapauttanut kristittyjä Mooseksen laista. Kenties olen myös luonut yhteyksiä esimerkiksi 12 patriarkan ja 12 apostolin välille. Tapaamisen jälkeen mieleeni tuli sekin, että Kristus itse sanoo, ettei hän tullut kumoamaan tooraa vaan täyttämään sen. (Matt. 5:17) Kun kristityt on kutsuttu seuraamaan Herraansa, näin ollen tooran täyttäminen kuuluu heillekin.

Tämä jatkumon näkeminen vanhan ja uuden liiton välillä on perustava lähtökohta Marian ikuisen neitsyyden ja taivaan kuningattaruuden raamatulliselle uskottavuudelle. Ikuisen neitsyyden kannalta on olennaista tuoda mieleen se, että Mooseksen laissa rituaalinen epäpuhtaus estää Jumalan lähestymisen. Rituaalinen epäpuhtaus ei ole moraalista, mutta se on silti ongelma yhteydelle Jumalaan.

Evankelista Luukas kuvaa Jumalansynnyttäjän liitonarkkina (Luuk. 1:35, vrt 2 Moos. 40:35; Luuk. 1:39–45, vrt. 2 Sam. 6:2–11). Kun Jumalansynnyttäjä on näin ollen Jumalan erityinen asuinpaikka, jossa Jumala oli vähintään yhtä syvällä tavalla läsnä kuin kaikkeinpyhimmässä vanhan liiton aikaan, ajatus, että Jumalansynnyttäjä olisi ollut sukupuoliyhteydessä edes Poikansa syntymän jälkeen, asettuu ongelmalliseen valoon. Kyse olisi ollut Jumalan temppelin rituaalisesta saastuttamisesta.

Lisäksi voidaan nostaa pöydälle Kristuksen sikiämisen ilmoittaminen. Kun enkeli Gabriel ilmoitti Marian tulevan raskaaksi, tämä vastasi: ”Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.” Tähän vastaukseen harvoin pysähdytään. Vaikka Jumalansynnyttäjä oli nuori, hänelle tuskin oli tuntematonta, kuinka yleensä tullaan raskaaksi. Siksi hänen kysymyksensä on aika outo. Miksi siinä olisi mitään ihmeellistä, että hän tulisi raskaaksi? Hän painottaa jostain syystä sitä, että on neitsyt ja siksi hämmentyy Gabrielin sanomasta. Aika luonteva selitys hämmennykselle olisi se, että hän oli vihkiytynyt neitsyeksi ja piti siksi Gabrielin sanoja ihmeellisinä. Ja juuri tällaisena neitsyyteen vihkiytyneenä kirkko on pitänyt häntä jo varhaisimmista Uuden testamentin ulkopuolisista lähteistä alkaen.

(Marian hämmennyksestä tuli mieleen väite, että Jes. 7:14:sta ei puhuisi neitseen tulemisesta raskaaksi merkkinä vaan nuoren naisen raskaudesta. Kysyin jo lukion uskonnonopettajalta, mikä merkki se muka olisi, jos nuori nainen tulisi raskaaksi. Varsinkin tuohon aikaan yleinen juttu. Niin Jesajan kohdassa kuin Marian vastauksessa pitää olla jostain erityisestä jutusta kyse.)

Marian ikuista neitsyyttä vastaan esitetään joskus raamatullisia vastaväitteitä. Ne kumoaa aika hyvin vanhan kirkkoni edesmennyt pastori Markku Särelä. Kannattaa katsoa täältä sivut 176–178 😊

Siirryn Mariaan taivaan kuningattarena. Jos pidetään mielessä se, että hänet kuvataan liitonarkiksi, Ilmestyskirjasta löytyy mielenkiintoinen kohta: ”Taivaassa avattiin Jumalan temppeli, niin että temppelissä oleva liitonarkku voitiin nähdä. Salamat leimusivat, ukkonen jylisi, maa järähteli ja raemyrsky riehui.” (Ilm. 11:19) Heti tämän perään luvussa 12 kuvataan taivaalla näkyvä nainen, joka kyllä samaistuu seurakuntaan, mutta samalla hänessä on selkeitä yhtymäkohtia Jumalansynnyttäjään. (Yhtymäkohdista ks. tämä) Historiallinen liitonarkki oli hävinnyt jo ajat sitten. Voitaisiinko tässä puhua siis symbolisesti Jumalansynnyttäjästä, varsinkin, kun heti perään aletaan kuvailla häntä muistuttavaa hahmoa? On turha asetella vastakkain Jumalansynnyttäjää ja kirkkoa luvun 12 naisena, koska edellinen on jälkimmäisen ruumiillistuma.

Uuden ja Vanhan testamentin yhteydet tuovat vielä lisätukea ajatukselle Mariasta taivaan kuningattarena. Salomon valtakunnassa näet kuningataräidillä oli erityisasema. Hänellä oli paikka kuninkaan vieressä ja pystyi välittämään pyyntöjä tälle. (1 Kun. 2:19–20) Jos nyt kuninkaamme on taivaissa ja kirkossa vanha liitto saa kirkastetun täyttymyksensä, eikö olisi kummallista, jos kuningataräiti ei olisi Poikansa rinnalla taivaissa välittämässä pyyntöjä puolestamme?

Tässä esitetyt päätelmät eivät ole absoluuttisen varmoja. Mutta tarvitseeko niiden olla? Kun kirkon isät puhuvat toisinaan Raamatun riittävyydestä opin lähteenä, ajatuksena ei ole se, että kaikki kirkollinen opetus olisi eksplikoitu siinä vastaansanomattoman selkeästi. Raamatun riittävyyden nimeen vannovalle ortodoksille riittää se, että erinäiset opetukset löytävät pohjansa Raamatusta. Sola scripturan kanssa oppien todistamisen rima on paljon korkeammalla, koska siihen liittyy erinäisiä oletuksia Raamatun selkeydestä ja yksiselitteisyydestä. Sellaisia ei ole kuitenkaan minulla, ei isilläkään. Eikä muuten apostoli Pietarillakaan. Suosittelen katsomaan, miten hän perustelee Messiaan ylösnousemusta Vanhalla testamentilla Apostolien tekojen toisessa luvussa. Aika kaukana luterilaisesta Raamatun käytöstä.

Vapaaksi apologeettisesta kierteestä

Olen tavannut joitain nuoria miehiä, jotka ovat tutustuneet ortodoksisuuteen nettiapologetiiikan kautta. He ovat siis esimerkiksi katselleet YouTubesta ortodoksien tekemiä videoita, joissa ortodoksisuutta puolustellaan erinäisin argumentein ja muita tunnustuskuntia tai uskontoja kritisoiden. Näissä videoissa ei ainakaan teoreettisesti ole välttämättä mitään vikaa. (Osa on kyllä monessa mielessä myrkyllisiä.) Mutta niihinkin videoihin, jotka ovat sisällöltään kunnossa, liittyy kuitenkin yksi iso vaara: ihminen voi jäädä turhan jumiin apologeettiseen mielenmaisemaan. Uskossa painottuu liian paljon älyllinen argumentaatio ja oikeassa oleminen.

Eikä tämä kuvaamani ongelma koske vain muita. Se on myös omani. Minä olen aivan liian nuorena apologetiikkaan syventynyt kaveri. Lisäksi olen vielä tehnyt väitöskirjani varmuudesta. Joskus saan itseni kiinni siitä, että haluan löytää ortodoksisuudelle vastaansanomattoman hyviä perusteluita nykyisen pluralistisen maailman pyörteissä. Ja aina joudun kohtaamaan sen, ettei sellaisia ole. Varmuustutkijana minulle on tullut tutuksi se, että historialliset lähteet eivät voi koskaan antaa ehdotonta varmuutta. Niihin liittyy aina tulkinnallista avaruutta. Lisäksi tunnemme historiaa aina vain osittain. Kaikki ei ole säilynyt. Ja tämä välttämättä vaikuttaa olemassa olevien lähteiden tulkintaan. Järkiperusteetkin ovat vähän niin ja näin. Aina voi olla esimerkiksi niin, että hienot argumenttini rakentuvat jonkin virheellisen oletuksen varaan, jota ei ole tarpeeksi reflektoitu. Näin nettiapologetiikan kaksi keskeistä lähdettä osoittautuvat riittämättömäksi ehdottoman varmuuden antamiselle.

Vaikka ehdoton varmuus jääkin saavuttamatta, tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi ruveta täydeksi relativistiksi. Minusta ortodoksisuuden tueksi voi löytää paljon perusteita, jotka tekevät siitä sekä historiallisesti että järjellisesti uskottavan vaihtoehdon. Tänään en kuitenkaan halua mennä tähän tarkemmin. Olen sitä mielestäni käsitellyt blogilla jo kohtuullisen riittävästi. Sen sijaan ajattelin tehdä yhden antropologisen huomion uskonnollisen varmuuteen liittyen.

Viime vuosina olen vähitellen siirtynyt tutkimuksessa 1500-luvulta kohti kirkkoisiä. Maksimos Tunnustajasta on tullut minulle erityisen mieluisa tutkimuskohde. Olen huomannut Maksimoksesta esitelmöidessäni, että lähes aina päädyn puhumaan hänen ihmiskäsityksestään, olipa aihe mikä tahansa. Tämä sen takia, että hänen ajattelussaan – sekä ortodoksisuudessa ylipäätään – ihmiskäsityksellä on suuri vaikutus teologiseen ajatteluun ja kilvoitteluun.

Varmuuskeskustelun kannalta mielenkiintoinen juttu on se, että Maksimoksen ja itäisen perinteen mukaisen antropologian mukaan ihmissielun korkein kyky ei ole rationaalinen päättely tai asioiden älyllinen käsittäminen. Sielun korkeinta toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen. Ja tämä onnistuu jo tässä elämässä. Hengellisen katselemisen kautta voimme saada tietoa, joka on varmempaa kuin mikään muu. Kyse on suorasta Jumalan tuntemisesta – Jumalan, joka on muuttumaton. Tätä Jumalan tuntemista ei horjuta historiallisten lähteiden luotettavuuden kysymykset. Ei päättelyiden väärät taustaoletukset. Ei muuten myöskään aistiharhojen mahdollisuus.

Kun siis minä tai joku nuori mies päätyy turhan apologettiseen kehään etsimään ehdotonta varmuutta sellaisesta, mistä sitä ei voi löytää, pitäisi muistaa itseään siitä, että varmuuden voi löytää vain Jumalan näkemisestä. Jotta siis varmuuden janoni voisi tyydyttyä, minun pitäisi suuntautua kohti Jumalaa. Kilvoitella sielun puhdistamiseksi, jotta minulla olisi hengelliset silmät nähdä hänet.

Kun varmuuteni ortodoksisuudesta rakentuu Jumalan tuntemisen kokemukselliselle perustalle, silloin apologeettisista argumenteista tulee aika toissijaisia ainakin oman uskon kannalta. Joku voi esittää hienoja perusteluita sille, miksi ortodoksisuus on väärässä. Ehken osaa vastaa kaikkeen. Mutta minulle voi silti olla täysin selvää, että olen oikeassa paikassa. Missään muualla en ole näet voinut oppia tuntemaan Kristusta sellaisella syvyydellä kuin täällä. Ja vaikka oma Jumalan tuntemukseni jäisikin vajavaiseksi, voin kuitenkin kohdata sellaisia ihmisiä, jotka todella tuntevat Jumalan. Tai ainakin voin lukea heistä, jos ei muuten. He ovat lopulta paras ”älyllinen” argumentti sen puolesta, että Jumala toimii erityisellä tavalla tässä kirkossa.

Olen täällä tainnutkin sanoa, että kääntymystäni ennen tutkin vuosikausia apologeettista materiaalia ortodoksisuutta vastaan ja sen puolesta. Lopulta kaikkein parhaimmaksi argumentiksi muodostui pyhä Johannes. Hänen pyhyytensä teki maailmankuvaani pahoja säröjä. Opilliset rakennelmani alkoivat vaappua. Ja sitten ihmeenomaisesti ortodoksisuus alkoi aueta minulle. Ja sitten kun on kerran päässyt tähän pisteeseen, ei pitäisi enää Lootin vaimon tavoin katsoa taaksepäin, etsiä suurempaa varmuutta apologeettisista argumenteista.

Pieperin kaksi uskontoa

Hyvää uutta vuotta!

Koin aikoinaan vahvaksi argumentiksi luterilaisuuden puolesta Franz Pieperin dogmatiikan väitteen, että maailmassa on vain kaksi uskontoa, evankeliumin uskonto ja lain uskonto, armon oppi ja tekojen oppi. Ajattelin, että pelastusopiltaan luterilaisuus poikkeaa niin muista uskonnoista, että sen täytyy olla oikea uskonto.

Pieperin väitteessä on jännää se, ettei sille ole mitään raamattuperusteita. Ajatus johdetaan luterilaisesta pelastusopista. On kuitenkin huomionarvoista, ettei Raamatusta itsestään löydy Pieperin jaottelua mistään. Pikemminkin Raamattu näkee lainkin armona: ”Hänen täydestään olemme saaneet armoa armon sijaan.” (Joh. 1:16)

Täältä ulkopuolelta katsottuna Pieperin väite vaikuttaa monella tavalla oudolta. Se esimerkiksi olettaa, että kaikki maailman uskonnot toimisivat jollain tekojen ansiollisuuden logiikalla. Niissä on mukamas kyse yrittämisestä kelvata teoilla Jumalalle. Voin omakohtaisesti sanoa, että tällainen mentaliteetti ei ole ainakaan ortodokseilla. En usko, että monilla muillakaan. Toisaalta voidaan toki väittää, että ehkä mentaliteettia ei dominoi tietoisesti teoilla kelpaaminen, mutta mikäli pelastus nähdään Jumalan ja ihmisen yhteistyönä, silloin pitäydytään joka tapauksessa ”tekojen oppiin”. Niin kauan kuin ihminen mitenkään myötävaikuttaa pelastukseensa, ollaan lain uskonnon seuraajia.

Kysymys pelastukseen myötävaikuttamisesta on jännä. Jos unohdetaan hetkeksi taivaalliset oikeussalit ja otetaan konkreettinen näkökulma. Nähdäkseni luterilaisetkin myöntävät käytännössä sen, että ihminen myötävaikuttaa pelastukseensa. Jos ihminen ei näet mene kasteelle, nauti ehtoollista ja ylipäätään käy kirkossa, mahdollisuudet pelastukseen ovat huonommat kuin armonvälineihin aktiivisesti osallistumalla. Koska armonvälineisiin osallistuminen edellyttää konkreettisia ihmistekoja, luterilainenkin tarvitsee tekoja pelastuakseen (ainakin normaalitapauksessa). Teot näet mahdollistavat Jumalan vaikutuksen armonvälineiden kautta.

Konkreettinen näkökulma saa kysymään: kuinka teoreettinen Pieperin malli oikeastaan on? Vaikuttaa näet siltä, että kaikki tekevät tekoja pelastuakseen. Luterilaisten ero on sitten se, että heillä on hyvin pikkutarkka teoreettinen malli, jossa teot suljetaan tietyssä mielessä pelastuksesta pois. Ja kun kyse on omalaatuisesta teoreettisesta mallista, ei ole sinänsä ihme, että kyseessä on luterilaisuuden, tai laajemmin prostetanttisuuden, ainutlaatuinen piirre. Jokaisessa uskonnossa on omat kuriositeettinsa. Jos jostain sellaisesta tekee oikean uskon ehdottoman tunnusmerkin, maailman uskonnot voi jakaa kahteen leiriin: minun uskontooni ja muihin uskontoihin.

Toki Pieperin väitettä voi vielä haastaa muilla uskonnoilla tai niiden varianteilla. Ymmärtääkseni on esimerkiksi joitain buddhalaisuuden muotoja, joissa ”pelastumisen” hahmotetaan tapahtuvan sulasta laupeudesta. Ehkäpä luterilainen löytää tuollaisestakin uskonnosta jonkin inhimillisen aktiivisuuden muodon ja siten pyrkii kumoamaan sen, että kyseessä olisi armon uskonto. Jos kuitenkin luterilaisuuden laittaisi samanlaiseen syyniin, en usko senkään kestävän paremmin. Tuossa jo luettelenkin, miten synergististä luterilaisuus on käytännössä. Noiden esimerkkien lisäksi voi toki mainita vielä itse uskomisen. Vaikka usko hahmotetaankin luterilaisuudessa vanhurskauttamisessa vain välineenä, kyseessä on ihmisen toiminta, joka toki syntyy Hengen vaikutuksesta. Koska kyse on kuitenkin ihmisen toiminnasta, ihminen on jollain tavoin aktiivinen jo vanhurskauttamisessa. No, jotkut ”mannermaalaiset” ovat tämän probleeman edessä päätyneet korostamaan uskoa salattuna yhteytenä Kristukseen. Ihmisen sielun liikkeet ovat tämän yhteyden seurausta. Tämä malli on kuitenkin Raamatun valossa ongelmallinen. Siellähän Aabraham uskoo, ja se luetaan hänelle vanhurskaudeksi.

Muiden uskontojen lisäksi Pieperin kahden uskonnon mallin haastaa myös kristillinen ”kaikki pääsevät taivaaseen -meininki”. Kyseessähän on nykyään sangen suosittu suuntaus, kun kukaan ei oikein halua uskoa helvettiin. Usein ajatellaan, että ihminen kenties jollain tavoin puhdistetaan kuoleman jälkeen taivaskelpoiseksi. Mutta tämänkin voi ajatella tapahtuvan sulasta armosta, joten ajatus ei sinänsä oleta teoilla Jumalalle kelpaamista. Ja sitä paitsi luterilaisetkin taitavat uskoa jonkinlaiseen uudistumiseen kuoleman jälkeen. Iankaikkisessa elämässä ei ole näet enää syntiä eikä siellä eletä vieraan vanhurskauden varassa.

Näiden huomioiden perusteella sanoisin, että Pieperin väite, että maailman uskonnot voi jakaa kahteen leiriin, on retorisesti iskevä. Substanssiltaan se jää kuitenkin melko ohueksi.