Avainsana: kuuliaisuus

Kirkon perinne ja juutalainen suullinen traditio

Rabbiinisessa juutalaisuudessa elää vahvasti ajatus, että Siinailla Mooses sai kirjoitetun lain lisäksi suullisen lain, joka on välittynyt sukupolvelta toiselle katkeamattomassa ketjussa. Suullinen laki pitää sisällään paljon säädöksiä, joita ei löydy pyhistä kirjoituksista. Suullisen perinteen ajatus näkyy evankeliumeissakin esimerkiksi silloin, kun fariseukset ihmettelevät sitä, ettei Jeesus noudattanut isien perinnäissääntöä käsien pesemisestä ennen ateriaa. (Matt. 15:2; Mark. 7:3)

Juutalainen ajatus suullisesta laista on ollut mielessäni siksi, että joskus protestantit rinnastavat ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten ajatuksen suullisesta traditiosta ja juutalaisen suullisen lain toisiinsa. Rinnastusta on hyödynnetty myös kaanonkysymyksen yhteydessä. On väitetty, että voidaan ihan hyvin hyväksyä kirkon todistus kaanonista ja olla hyväksymättä kaikkea kirkon perimätietoa. Näinhän Jeesus ja apostolitkin tekivät: he pitivät Vanhan testamentin kirjoja kanonisina mutta sanoutuivat samalla irti Raamatun yli menevistä perinnäissäännöistä. No, viimeksi toin jo ilmi, ettei Jumala ollut kaitselmuksessaan tehnyt yksiselitteisen selväksi kaanonin rajoja Kristuksen aikaan tultaessa. Mutta ei jäädä siihen kiinni. Tahdon tänään jakaa muutaman ajatuksen ortodoksiseen traditioon ja juutalaiseen suullisen lakiin liittyen.

Aivan ensiksi vähän haastaisin sitä, ettei juutalaista suullista lakia olisi pitänyt hyväksyä. Vaikka Kristus kyllä kritisoi juutalaisia siitä, että nämä tekivät turhaksi Jumalan lain perinnäissäännöillään ja olivat fiksaantuneet lain ulkoisiin rituaaleihin, evankeliumeista löytyy pari kohtaa, joissa Kristus antaa ymmärtää, että fariseusten säädöksiä pitäisi noudattaa. Hän sanoo esimerkiksi: ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:2–3) Kohta vaikuttaa sitovan opetuslapset fariseusten perinnäissääntöjen noudattamiseen. Totta kyllä, että Kristus ja opetuslapset rikkoivat ainakin joskus joitain perinnäissääntöjä vastaan, mutta Kristuksen sanojen perusteella on kait pääteltävä, että kyseessä oli poikkeuksellinen toiminta. Yleensä ottaen perinnäissäännöille piti olla kuuliainen. Ehkäpä tulkintaani vastaan voisi tosin sanoa, että ”Mooseksen istuimella istuminen” viittaa tooran opettamiseen. Kun siis fariseukset opettivat tooran mukaisesti, heitä piti kuunnella, muuten ei. Vasta-argumenttia vastaan sanoisin, että Kristus käskee yleisluontoisesti noudattamaan heidän opetustaan. Eikä hän asettele vastakkain Mooseksen lakia ja suullista perinnettä vaan fariseusten opetuksen ja jumalattoman elämän.

Lisävahvistusta esittämäni tulkinta suullisen tradition noudattamisen käskystä saa myöhemmin samassa luvussa (ks. myös Luuk. 11:42). Kristus sanoo:

Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää.

Luuk. 23:23

Kristus kritisoi fariseuksia siitä, että he laiminlöivät aivan lain ytimessä olevat käskyt ja keskittyivät sen sijaan näpertämään pikkujuttujen parissa, antamaan kymmenyksiä mausteista. Kritiikin kärki on selvä. On kuitenkin pantava merkille, ettei Jeesus käske jättämään ”maustekymmenyksiä” sikseen. Hänhän sanoo: ” Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää”. Ja nyt on olennaista huomata se, ettei Mooseksen laki käske antamaan kymmenyksiä ”mintuista, tilleistä ja kuminoista”. Kyseessä oli perinnäissääntö, Mooseksen lain yli menevä käsky. Eli Jeesus käski opetuslapsiaan noudattamaan fariseusten perinnäissääntöä.

Kristityt on tietysti vapautettu fariseusten perinnäissäännöistä niin kuin kaikista Mooseksen laille ominaisista muistakin säädöksistä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. (ks. Ap.t. 15) Mutta vaikka hyväksyttäisiinkin protestanttisen kritiikin lähtökohta, ettei juutalainen suullinen laki sido kristittyjä, tästä ei minusta voisi päätellä, ettei kirkon perinne olisi kristittyjä velvoittava. Juutalaisen lain ja kirkon perimätiedon välillä on näet pari massiivista eroa.

Olen jo aiemmin blogillani tuonut esille sen, että kristittyjä on käsketty olemaan kuuliaisia johtajilleen. (Hepr. 13:7) Näin ollen kristityillä on selkeä käsky noudattaa sitä, mitä kirkon johtajat sanovat. Meille ei ole annettu minkään sortin mandaattia valikoida, milloin olemme kuuliaisia ja milloin emme. Ei ole myöskään sanottu, että vain silloin pitää olla kuuliainen, kun on Raamatun selkeä käsky. Lähtökohta on kuuliaisuus. Poikkeuksia tietysti on. Jos joku käskee ilmiselvään Jumalan tahdon rikkomiseen, silloin ei pidä tietenkään totella. (vrt. Ap.t. 4:19) Protestantit toki ajattelevat, että ortodoksisessa perinteessä on yhtä ja toista, mikä on Jumalan tahtoa vastaan. Yleensä tosin protestantit eivät vedä rajaa Jumalan sanan vastaisuuteen vaan siihen, ettei mitään kirkollisia perinteitä voi pitää sinällään omiatuntoja velvoittavina. Näen tämän jälkimmäisen ajatuksen olevan epäraamatullinen, koska se on vastoin käskyä olla kuuliainen johtajille.

Ajatus kirkon perinteen epäraamatullisuudesta liittyy toiseen isoon eroon juutalaisen lain ja kirkon perinteen välillä. Toisin kuin fariseuksille ja juutalaisille oppineille, kirkolle on lahjoitettu Pyhä Henki, joka johdattaa sen kaikkeen totuuteen. (Joh. 16:13) Mitään vastaavaa lupausta ei ollut annettu fariseuksille, ei Vanhan liiton Jumalan kansalle. Kun Kristus on vuodattanut Henkensä kirkon ylle ja antanut tuon lupauksen, on ihan eri lähtökohdat ajatella, että kirkossa vakiintuneet käytännöt ja uskomukset ovat Pyhästä Hengestä. Jos siis pitäisi paikantaa juutalaisen suullisen lain ja kirkon perimätiedon perustava ero, se olisi varmaankin juuri tässä: kirkolla on Pyhä Henki.

Apostolien teoissa näemme konkreettisesti, miten Kristuksen lupaus Pyhän Hengen johdatuksesta toteutuu kirkon elämässä. Jerusalemin synodissa Pyhä Henki ja paikalle kokoontunut seurakunta näkivät hyväksi vapauttaa pakanat Mooseksen lain säädöksistä, jotka koskivat vain juutalaista kansaa. Tämä synodaalinen toimintatapa on leimannut kirkon elämää Jerusalemista lähtien. Vuosisatojen varrella Pyhä Henki ja kirkon isät ovat nähneet hyväksi antaa säädöksiä kirkon parhaaksi. Näissä kyse ei ole ihmisten perinnäissäännöistä vaan Kristuksen lupauksen toteutumisesta, Pyhän Hengen kaitselmuksellisen läsnäolon vaikutuksista kirkossa.

Piispat ja papit hengellisinä isinä

Aiemmin mainitsin siitä, että luterilaisissa kristinopeissa kuuliaisuutta piispoille ja papeille perustellaan usein neljännellä käskyllä. Viran edustajat hahmotetaan hengellisinä isinä. Ortodokseille luulisi olevan kanssa ihan selvää, että piispat ja papit ovat isiä. Puhutellaanhan piispoja isä esipaimenina ja pappeja isinä. Silti joskus tuntuu siltä, että meiltä unohtuu heidän isyytensä.

Jos jossain haluaa nähdä piispojen ja pappien halveksuntaa, netti on siihen varmaankin paras paikka, vaikka toisinaan kahvipöytäkeskustelutkin ovat hengelliseksi turmioksi. Toisinaan esimerkiksi piispojen ylipainon perusteella tehdään johtopäätöksiä heidän hengellisestä tilastaan. Väitetään, että he eivät ole rukouksellisia ihmisiä vaan vallanhimoisia kirkkobyrokraatteja. Toisaalta heidät nähdään taantumuksellisuuden linnakkeina, toisaalta ortodoksisen tradition pettäjinä.

Pidän erityisen vaarallisina konservatiivisia porukkoja, jotka esiintyvät ortodoksisuuden vaalijoina piispoja ja pappeja vastaan. He johtavat paljon salakavalammin harhaan kuin ne, jotka aivan ilmeisesti alistavat ortodoksisen uskon jollekin trendikkäälle ideologialle. Kapinoivat konservatiiviset ryhmät toisinaan asettelevat vastakkain omien piispojensa näkemyksiä ja linjauksia ja oman aikamme pyhien kantoja, sillä ajatuksella, ettei piispoilla ja papeille tarvitse olla kuuliainen, jos joku pyhä on opettanut toisin kuin he. Tällöin tuppaa unohtumaan se, että ortodoksi on oman alueensa piispan lammas. Hän on piispansa kaitsennan alla. Hänellä ei ole oikeutta olla piittaamatta piispansa linjauksista, vaikka voisikin olla jostain asiasta eri mieltä. Piispoja ja pappeja julkisesti kritisoivat maallikot haastavat Jumalan asettaman järjestyksen. Ja vaikka hengelliset isät olisivatkin kelvottomia, viran tähden heille kuuluu kuuliaisuus ja kunnioitus. Olisi hyvä muistaa, että Jumala puhui ylipappi Kaifaan kautta tämän viran tähden (Joh. 11:49–52) ja jopa Bileamin aasin suulla (4 Moos. 22:28–30).

Ajattelen, että edes kuuliaisuus piispoille ja papeille ei ole tarpeeksi. Jos he ovat isiä, heidän pitäisi kaiketi olla meille rakkaita. Rakkautta tulisi herättää ainakin sen, että osallisuuteni sakramenteista riippuu siitä, että hiippakuntani piispa ja seurakunnan papit ovat astuneet palvelutehtäviin, jotka ovat uskomattoman raskaita ja vaativia. Siksi minun pitäisi olla heistä kiitollinen Jumalalle ja rukoilla heidän puolestaan, ei jauhaa heistä pahaa netissä. Enhän tekisi niinkään maallisesta isästänikään, koska hän on minulle rakas.

Tämä parannuspuhe ei ole vain muille suunnattu. Huomaan toistuvasti keskittyväni ortodoksisen maailman kriiseihin tai kirkkoni ongelmiin enkä omaan sydämeeni. On vaivatonta ja viihdyttävää seurata nettijuoruja ja kokea jonkinlaista ylpeää ylemmyyttä siitä, että luulee tietävänsä, miten toisten tulisi toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Samalla oma sydän jää uudistumatta. Eli palaan siihen, mihin aiemmassa kirjoituksessani kuuliaisuudesta piispoille ja papeille: Kirkko antaa valtavan hienot raamit kilvoitella. Koska on hengellinen hierarkia, on vapaus jättää vastuu yhdestä jos toisestakin kysymyksestä muille. Yksittäinen ortodoksi voi keskittyä kilvoittelun kautta rukkaamaan omaa elämäänsä uusiksi. Sehän on meidän tehtävämme. Ja tästä mahdollisuudesta saamme kiittää Jumalaa ja hengellisiä isiämme.

Kuuliaisuuden siunaus

Olen jo pitkään ajatellut jakaa tuumailujani kuuliaisuudesta piispoille ja papeille. Kun viime kirjoitukseni käsitteli paastosääntöjä kuuliaisuutena kirkolle, ajattelin, että nyt voisi olla hyvä sauma pohtia aihepiiriä ääneen. Tästä aiheesta tulee varmaan muutama kirjoitus. Ajatukseni tulevat paremmin ymmärrettäviksi taustani valossa. Siksi ennen itse aiheeseen pääsemistä on vuorossa pieni alustus taustastani.

Kuten varmaan moni tämän blogin lukija tietää, taustani on tunnustuksellisessa luterilaisuudessa. Kuuluin muutaman sadan hengen kirkkoon, joka oli erottautunut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta jo 1920-luvulla. Keskeisenä syynä erolle oli se, että luterilaisen kansankirkon ajateltiin jo tuolloin luopuneen vaatimasta sitä, että kaiken opetuksen tulee olla luterilaisten tunnustuskirjojen mukaista. Tunnustuskirjojen pitäytymistä ei toki nähty sinänsä itseisarvona entisessä kirkossani. Pyrkimys pitäytyä johdonmukaisesti 1500-luvun luterilaisuuden oppiperustaan selittyy sillä, että luterilaisen reformaation ajateltiin palauttaneen kristityt takaisin Raamatun omaan opetukseen. Raamattu-uskollisuus oli aivan uskon ydinkorostuksia, ja liikkeessä painotettiin jokaisen kristityn velvollisuutta koetella kirkon oppi Raamatulla. Mikäli oppi osoittautuu jossain epäraamatulliseksi eikä nykyisestä yhteisöstä halukkuutta opillisen erheen korjaamiseksi löydy, yksittäisellä kristityllä on velvollisuus etsiä toinen kirkko, jossa opetetaan vain sitä, mitä Raamattu opettaa.

Vanhassa kirkossani yksilön harteille laitettiin suunnaton vastuu. Raamatun ajateltiin olevan niin selkeä, että yksittäinen uskova voi sen avulla luotettavasti päätellä, kuinka oppikysymyksistä pitäisi ajatella ja erinäisten elämänvalintojen suhteen menetellä. Kirkossa oli toki pastoreita, joille kuului Raamatun opettaminen. Pastorien opetus sitoi kuitenkin uskovaa yksilöä vain sikäli kuin opetus oli (omasta mielestä) Raamatun mukaista. Koska lähtökohtaoletuksena oli Raamatun selkeys, kysymys siitä, kuinka luotettavasti yksilö voi tulkita Raamattua, ohitetaan melko kevyesti. Jumalan sana on niin kirkas, ettei ole vaikeaa nähdä, mikä on totuus missäkin kysymyksessä.

Vaikka Raamatun selkeyttä painottava linja voi kuulostaa teoriassa johdonmukaiselta ja toimivalta, käytännössä tilanne on toinen. Elämä on näet aika monimutkaista ja rosoista. Raamatun soveltaminen yksittäistilanteisiin ei ole yhtään yksinkertaista. Raamatusta ei löydy suoraa vastausta moneen kysymykseen. Oppikysymyksetkään eivät usein ole ihan simppeleitä. Minusta on aika hurjaa ajatella, että esimerkiksi luterilaisen virkaopin poikkeamat selittyisivät sillä, ettei joku osapuoli ole vain kuuliainen Jumalan sanalle. Kaiken kukkuraksi vanhassa kirkossani Raamatun tulkintaa linjasi käytännössä tietty luterilaisuuden sisäinen tulkintatraditio (vanhamissourilaisuus), joka suodattui muuan vaikutusvaltaisen herran kautta. Vaikka Raamattua painotettiin ja siihen vedottiin, yhden ihmisen näkemyksillä oli aivan suunnaton arvovalta. Tilanne ei siis suinkaan ollut se, että kristityt olisivat ”lampaan korvillaan” vain yksinkertaisesti kuunnelleet opetusta ja Raamatun perusteella koetelleet, mikä on hyvän Paimenen äänen mukaista. Käytännössä sitouduttiin tiettyyn tulkintaperinteeseen ja sen arvovaltaiseen tulkitsijaan – tulkitsijaan, jonka arvovalta nousi pitkälti henkilökohtaisesta auktoriteetista.

Edellisessä kirkossa oloni lopulla koin etenkin kaiken tietämisen taakan raskaana. Oli kysymyksiä, joihin minulla ei ollut ehdotonta vastausta, vaikka olisi Raamatun perusteella pitänyt olla. Minulle oli käynyt myös selväksi, että kaikesta Raamatun painottamisesta huolimatta luterilaisuudessa on aina ollut vahvoja herroja, jotka ovat käytännössä linjanneet, kuinka tulee uskoa; 1500-luvulla tällainen henkilö oli Luther, 1800-luvun Missouri-synodissa C.F.W. Walther. Kokemieni ongelmien takia minulle oli ortodoksiseen kirkkoon liittyessäni suuri helpotus, että Jumala on antanut kirkolleen piispat ja papit, jotka virkansa tähden käyttävät hengellistä auktoriteettia. Yksittäisenä riviseurakuntalaisena minulla ei tarvitse olla vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Minun tehtäväni on elää uskoni todeksi omalla paikallani ja rukoilla niiden puolesta, joille Jumala on antanut hengellisen vastuun kirkon kaitsemisessa. Juuri hierarkkinen rakenne antaa viitekehyksen, jossa minun ei tarvitse olla aina pohtimassa ja pähkäilemässä, miten siihen ja siihen oppiin tulisi suhtautua tai mikä kanta pitäisi ottaa johonkin kuumaan kysymykseen. Jumala on antanut kirkolleen piispat ja papit sitä varten, että hengellisen elämäni huomio voisi olla omissa suurissa synneissä.

Piispat ja papit voivat tietenkin erehtyä. Jos toimin jossain asiassa väärin sen takia, että he ohjaavat minua harhaan, silloin he kantavat asiasta vastuun. Tähän soveltuvat profeetta Hesekielin sanat:

Kun minä uhkaan jumalatonta kuolemalla, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen elämänmenostaan, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.

Hes. 33:8

Kirkon historiasta löytyy toki myös yksittäisiä tilanteita, joissa dogmaattisluontoisten syiden tähden yksittäinen kristitty on asettunut kirkollista hierarkiaa vastaan. Tunnetuin tällainen esimerkki lienee Maksimos Tunnustaja, joka opetti Kristuksella olevan kaksi tahtoa, vaikka hänen aikanaan kirkko oli laajalti omaksunut poikkeavan kannan. Mutta en tiedä, onko tervettä, jos yksittäinen ihminen elää koko ajan sellaisella mentaliteetillä kuin olisi pyhä Maksimos, ikään kuin koko ajan olisi päällä jokin akuutti tunnustustilanne, johon juuri minun pitäisi puuttua. Kokemukseni mukaan kiivaimmat oppikiihkoilijat ovat ihmisinä usein aika rikki. Rikkinäisyys kanavoituu kiihkoiluun. Ihminen ei kohtaa hajanaisuuttaan, kun huomio on aina muiden puutteissa. Ylpeys vallitsee sielussa. Sen sijaan, että ihminen kääntyisi huomionsa omaan sydämeensä, hän laiminlyö itsensä parantamisen ja keskittyy ojentamaan muita. Minusta ei ole sattumaa, että kirkon perinteessä varoitetaan paljon opillisesta kiistelystä. Kiistojen käyminen vaatii näet syvää hengellistä kypsyyttä. Nykyajan suurena vitsauksena on se, että netti on täynnä piispoja ja pappeja kritisoivia riviortodokseja, jotka soveltavat Filokaliaa ja kanoneita piispoihin ja pappeihin eivätkä itseensä. Vaikka kirkon elämässä olisi epäkohtia, niihin mahdollinen puuttuminen tulisi tehdä rakentavasti asiaan tarkoitettuja kanavia pitkin. Ei netissä ongelmia riepotellen.

Suomalaisena ortodoksina koen olevani melko onnellisessa asemassa. Kirkkoni ei ole langennut harhaoppeihin, joten minun on edes turha elätellä ajatusta, että tässä pitäisi ruveta jonkin sortin dogmaattiseksi sankariksi entiseen tapaan. Kirkon elämässä on varmasti puutteita eivätkä piispat ja papit ole täydellisiä. Näiden puutteiden näkeminen kutsuu minua rukoukseen kirkkoni puolesta. Se riittää minulle. Kuuliaisena kirkkoni piispoille ja papeille saan yksittäisenä ortodoksina nauttia kilvoittelun levosta, kuuliaisuuden siunauksesta.

Paastosäännöt – kuuliaisuutta Jumalalle vai orjuutta ihmisille?

Vielä luterilaisena ollessani tavallaan sympatisoin ortodoksien paastokäytäntöjä, mutta toisaalta pidin niitä kyseenalaisina. Sympatiat nousivat siitä, että konkretiatasolle menevässä yhteisöllisessä uskonnonharjoittamisessa oli jotain kiehtovaa. Olin kokenut myös omassa elämässäni arjen ja juhlan vuorottelun hedelmällisenä. Sitähän paastosäännöt iskostavat niitä noudattaviin. Lisäksi tutustuin joidenkin luterilaisten piirien pieneen liikehdintään vanhakirkollisten tapojen elvyttämiseksi. Näissä merkeissä törmäsin paastoamista painottaviin kirjoituksiin, joissa huomautetaan, että Jeesus oletti opetuslastensa paastoavan (Matt. 6:16) ja apostolit paastosivatkin (Ap.t. 13:2–4; 14:23).

Paastosääntöjen kyseenalaisuus nousi taas siitä, että etenkin siinä luterilaisuuden haarassa, jossa minä vaikutin, painotettiin paljon sitä, ettei ihmisen omaatuntoa saa sitoa mihinkään, mitä ei ole ilmoitettu Raamatussa. Edelliselle kirkolleni tärkeän Missouri-synodin ensimmäinen presidentti C.F.W. Walther korosti sitä, että kristityt ovat velvollisia noudattamaan pastorin käskyjä vain silloin, kun tämä opettaa jotain, mikä on suoraan sanottu Raamatussa. Näin ollen viralla ei ole mitään omaa valtaa, vaan kaikki sen valta perustuu Raamatun velvoittavuuteen. Kun siis ortodoksinen kirkko vaatii paastosääntöjen noudattamista, tämä vaikuttaa lakihenkiseltä ihmisten perinnäissääntöjen noudattamiselta.

En ole itse asiassa varma, kuinka historiallisesti kestävä Missouri-synodin kanta on. Antaahan Augsburgin tunnustus (XXVIII) ymmärtää, että piispoilla olisi jonkinlaista valtaa säätää kirkollisia seremonioita ja tapoja, kunhan he eivät tee pelastusta niiden noudattamisesta riippuvaiseksi. Missourilainen linja on myös jännitteessä monien kristinoppien (mm. STLK:n Kristinopin) kanssa, joiden mukaan neljäs käsky velvoittaa kunnioittamaan myös pastoreita. Neljännen käskyn edellyttämään kunnioittamiseen liittyy vanhempien kohdalla kuuliaisuus heille. Vanhemmilla on valta käskeä ja säätää yhtä ja toista perheessä. Siksi on melko mystistä, että jos neljäs käsky koskee yhtä lailla vanhempia ja pastoreita, miksi pastoreilla ei olisi oikeutta antaa Raamatun ulkopuolisia säädöksiä hengellisten lastensa hyväksi.

Luterilaisia tunnustuksia tai katekismusselityksiä tärkeämpi on tietysti Raamatun oma opetus aiheesta. Kenties olennaisin kohta löytyy Heprealaiskirjeestä:

Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä

13:17

Jakeessa ei anneta ymmärtää, että hengellisille johtajille tulisi olla kuuliainen vain silloin, kun he opettavat ainoastaan sitä, mitä Raamatussa sanotaan. Heprealaiskirje painottaa kuuliaisuutta hengellisille isille hyvin kategoriseen tapaan, oikeastaan aika samanlaisesti kuin Roomalaiskirje maalliselle esivallalle. (Room. 13:1–9) Toki Raamatussa sanotaan toisaalla, että tulee totella ennemmin Jumalaa kuin ihmistä silloin, kun Jumalan asettamat hallitsijat vaativat rikkomaan suoraan sitä vastaan, mitä Jumala on säätänyt. (Ap.t. 5:29) Joku voisi siis ehkä haastaa Hepr. 13:17:sta soveltamisen paastoon väittämällä, että paastosäännöt ovat Raamatun vastaisia eikä niitä siksi tule noudattaa. Paastosääntöjä vastaan esitetään usein seuraava raamatunkohta:

Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: ”Älä tartu, älä maista, älä koske!” – sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta – ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.

Kol. 2:20–23

Tämän Kolossalaiskirjeen kohdan oikein tulkitsemiseksi tulee huomioida kirjoituskonteksti. Jakeista 16 ja 17 käy ilmi, että Paavali kirjoittaa ainakin juutalaiskristittyjä vastaan, jotka vaativat Mooseksen lain rituaalilain säädösten noudattamista kristityiltä. Näin ollen kristityt eivät olisi heidän mukaansa saaneet syödä esimerkiksi sikaa tai mereneläviä. En kuitenkaan ajattele, että jakeet 20–23 torjuisivat ainoastaan Mooseksen lain ruokasäädösten velvoittavuuden. Yleisemmällä tasolla sen voi nähdä kritisoivan kaikenlaista ajattelua, jossa tiettyjen ruokien itseisarvoisesta välttämisestä tehdään sääntö. Puhutaanhan lainaamissani jakeissa yleisluontoisesti siitä, että Jumala on antanut kaiken ruoan ihmisten käytettäväksi. Viimeinen jae vielä viittaa siihen, että Paavalin vastapuolella rituaalilakiin liittyvän näkökohdan lisäksi liittyy jonkinlaista askeettista ajattelua. Paavalin kritisoimat henkilöt laativat itsekeksittyjä sääntöjä kurittaakseen omaa ruumistaan. Tätä he pitivät suurena viisautena, koska ruumiin riutumisen ajateltiin olevan hengellistymisen merkki ja edellytys. Sinänsä juutalaiskristilliset ja askeettiset näkökulmat voivat hyvin kietoutua yhteen. Ilmeisesti varhaisina vuosina oli juutalaiskristillisiä ryhmiä, jotka harjoittivat kasvissyöntiä.

Paavalin opetuksen mukaisesti jo varhaiskirkossa tuomittiin itseisarvoinen ruoka-aineiden halveksunta. Tästä todistaa esimerkiksi Gangran synodin toinen kanoni, jossa anatematisoidaan se, joka tuomitsee lihaa syövän. Ankyran synodin 14. kanoni puolestaan kehottaa pappeja ja diakoneja syömään edes vähän lihaa, jos sitä on tarjolla. Se erottaa virastaan ne, jotka eivät suostu syömään lihan kanssa tarjoiltuja vihanneksia. Nähdäkseni nämä synodit toimivat Paavalin hengessä. Kanonit kertovat siitä, että ortodoksisessa kirkossa on kiinnitetty jo varhain huomiota siihen, ettei paaston tule tapahtua minkään luodun halveksimisen tähden. Esimerkiksi lihan syömättä jättäminen ei ole itseisarvoinen asia. Kanoneilla ja opetuksella on pyritty painottamaan, ettei paastosäännöissä ole kyse siitä, että tietyt ruoka-aineet ovat pahoja. Paastosäännöt on hahmotettu hengellisesti hyödyllisiksi kilvoittelun apuneuvoiksi ja siksi kirkon hengelliset isät ovat jo ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien (ks. Didakheen 8. luku) antaneet paastosääntöjä kristittyjen noudatettavaksi. Paavalin paastokritiikin soveltaminen kirkon paastosääntöihin menee sitenkin ohi maalin, ettei kyse ole itsevalitusta hurskaudesta vaan kuuliaisuudesta hengellisille isille.

Johtopäätöksenä todettakoon, että koska paastosäännöt eivät ole Jumalan käskyjen vastaisia, meidän tulee olla kuuliaisia hengellisille isille ja heidän säädöksilleen. Kyseessä ei ole antautuminen ”ihmiskäskyjen” orjuuteen, koska Jumala on antanut meille tehtäväksi olla kuuliainen piispoille ja papeille. Samoin kuin kuuliaisuus esivallalle tai vanhemmille on kuuliaisuutta Jumalalle, kuuliaisuus kirkon säädöksille on kuuliaisuutta kirkon päälle.

Vanhus Joosef Vatopedilainen

Reilu viikko sitten nostettiin haudasta vanhus Joosef Vatopedilaisen (1921–2009) maalliset jäännökset. Hän oli Athoksen erämaassa asuneen pyhän Joosef Hesykastin (1898–1959) hengellinen lapsi. Vanhus Joosef eli 12 vuoden ajan äärimmäisessä askeesissa ja kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen. Pyhän Joosefin kuoltua vanhus Joosefin ympärille syntyi vähitellen oma veljestö. Vuonna 1987 osa veljestöstä asettui vanhus Joosefin johdolla Vatopedin luostariin, ja vuonna 1989 loputkin tulivat perässä. Vuonna 1990 Vatopedista tuli jälleen yhteiselämäluostari, ja vanhus Joosef toimi sen hengellisenä isänä aina kuolemaansa saakka.

Vanhus Joosef on tehnyt minuun suuren vaikutuksen nettivideoiden kautta. On koskettavaa nähdä ja kuulla, miten läheinen suhde hänellä oli (on) Jumalaan vuosien kilvoittelun myötä. Ajattelin jo aiemmin laittaa tänne muutaman linkin videoihin, joissa hän on äänessä. Se jäi kuitenkin aiemmin tekemättä. Nyt hänen jäännöstensä ylösottaminen muistutti asiasta, joten tässä muutama video, joihin saa englanninkieliset tekstitykset. (Sori muutamien videoiden tunnelmamusiikista…)