kirkko- ja virkaoppi

Podcast-mainos: piispojen auktoriteetin raamatulliset juuret

Kuuntelin pitkästä aikaa Lord of Spirits -podcastia pari jaksoa. Ekassa jaksossa paneudutaan siihen, kuinka Jumala antoi Moosekselle auktoriteetin sitoa Vanhan liiton Jumalan kansaa erinäisin säädöksin ja kuinka tämä valta periytyi sukupolville hänen jälkeensä yltäen aina fariseuksiin saakka. Lopulta tämä suksessio kuitenkin katkesi. Toinen jakso puolestaan pureutuu siihen, miten apostolit ja heidän seuraajansa perivät valtansa Mooseksen tapaan näkemällä Jumalan (= Kristuksen) ja kuinka tuo valta periytyy apostolisen suksession kautta heidän seuraajilleen, piispoille. Tämä ketju on katkeamaton. Sen tuoman auktoriteetin perusteella piispat vieläkin säätävät, kuinka heidän hiippakunnassaan pitää erinäisissä kysymyksissä menetellä. Ja vaikka itse olisikin eri mieltä kuin piispa jostakin linjauksesta, piispoilla on Kristuksen antama kirkollinen tuomiovalta. Siksi heille tulee olla kuuliaisia. Lopulta Kristus itse viimeisellä tuomiolla, tai synodi jo tässä ajassa Kristuksen suuna, tuomitsee heidän viranhoitonsa.

Eli siis tosi hyvää settiä, suosittelen!

Oppi välttämättömänä pahana

Minun taustani on hyvin opillisesti virittyneessä luterilaisuudessa. Siellä on tosi tärkeää, että opilliset nyanssit ovat kunnossa. Olennaista on se, että tunnustautuu älyllisesti erinäisiin opillisiin juttuihin. Jos kuitenkin miettii historiallisesti tunnustuksellisen luterilaisuuden painotuksia, ne ovat kohtuullisen uusia. Vaikuttaa siltä, että opillista painotusta selittävät paljon teologiset kiistat. Syntyihän luterilaisuus opillisten kiistojen myötä, ja siksi tärkeäksi tuli määritellä se, mikä on opillisesti oikein, mikä väärin. Ehkäpä jonkin sortin opillisuuden huipentuma saavutettiin 1600-luvun puhdasoppisuudessa, mutta kyllä vielä 1800-luvulla jotkin nippelikysymykset tarkentuivat, kun Amerikan luterilaisuudessa kiisteltiin kirkko- ja virkaopista.

Mutta ei luterilaisuuden pikkutarkoissa määrittelyissä ole kyse vain kiistojen tuotoksista. Nimittäin sille ominainen älyllinen painotus leimaa aika vahvasti koko läntistä kristinuskoa. Olen tainnut blogilla jo aiemmin tuumailla, että painotus selittyisi aristoteelisella vaikutuksella läntiseen kristinuskoon keskiajalla. Ja olen edelleen tuolla kannalla. Myönnän kyllä sen, että esimerkiksi pyhän Maksimos Tunnustajan opetus Kristuksen kahdesta tahdosta on aika skolastista pikkutarkkoina jaotteluineen. Kenties siis protoskolastiikka löytyykin idästä. Mutta minusta aika tärkeä pointti ainakin Maksimokseen liittyen on se, että Maksimos ei määritellyt määrittelemisen vuoksi. Hän ei alkanut kirjoittaa kristinuskon yleisesityksiä. Määritelmiä tarvittiin vain hyvin rajatuissa kysymyksissä. Keskiajan skolastiikkaa ei nähdäkseni leimannut ainakaan samassa määrin kirkkoa repivät oppikärhämät (vaikka joitain oppituomioita toki annettiin). Käsityserot eivät olleet kirkkoa jakavia. Debattia käytiin yliopistoissa. Älyllistä pyörittelyä ei motivoinut niinkään harhaoppien vaarat vaan pyrkimys uskon totuuksien mahdollisimman pikkutarkkaan älylliseen ymmärtämiseen.

Kun nykyään puhutaan uskonnosta, helposti uskontoa lähestytään tämän läntisen älyllisen pyörittelyn perinteen lähtökohdista. Uskonnossa on kyse siitä, että sitoutuu joihinkin uskonnollisiin totuusväittämiin. Ja sitten eri tunnustuskuntien eroja lähestytään siitä vinkkelistä, missä ne eroavat opillisesti toisistaan. Kun huomioidaan nykyisen uskontokäsityksen älylliset lähtökohdat, on minusta jotenkin ravistelevaa miettiä sitä, että vasta nyt juhlitaan Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotissynttäreitä. Kun kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla, kirkolla meni siis noin kolme sataa vuotta siihen, että kolminaisuusoppi muotoiltiin. Kaiken kukkuraksi Nikean vuoden 325 tunnustuksessa ei sanottu vielä Pyhästä Hengestä mitään vaan ainoastaan tunnustettiin, että uskotaan Pyhään Henkeen. Eivätkö nämä seikat kerro omiaan siitä, että varhaiskristillisyyden painotukset olivat ihan toisenlaisia kuin nykyiset?(!)

Minä ajattelin niin, että alussa oli liturginen yhteisö, tietyt perityt tavat ja sanoma julistettavana. Uskossa oli kyse elämäntavasta, yhteisöön kuulumisesta, ylösnousseen Herran läsnäolosta. Näiden peruspalikoiden varassa elettiin iloisesti ennen kuin tuli harhoja ja harhaoppisia, jotka sanoivat jotain, mikä oli niin perustavasti vinossa jonkin sortin intuitiivisen uskontajun kanssa, että oli tarve alkaa tarkemmin määritellä sitä, mihin me oikein uskomme. Mutta opillisen määrittelyn tarve nousi siis ulkoapäin tulleen vaaran tähden. Oppi oli ikään kuin välttämätön paha. Käytännössä minusta tämä huomio voisi motivoida miettimään, mikä uskossa oikeasti on keskeistä. Ehkä varhaisilla kristityillä oli syvällisempi ymmärrys kristinuskon luonteesta kuin meillä 2000-luvun länkkäreillä.

Viran jumalallinen asetus (Matt. 28:18–20)

Amerikan luterilaisuudessa käytiin noin sata vuotta sitten virkaopillisia kiistoja. Missouri-synodin ja Wisconsinin synodin välejä hiersi se, että he vaikuttivat päätyneen virkaopissa eri linjoille. Missouri-synodissa opetettiin perinteiseen luterilaiseen tapaan, että Jumala on asettanut kirkkoon yhden viran, jolle kuuluu sekä sanan julistaminen että sakramenttien toimittaminen. Wisconsinilaiset olivat kuitenkin omaksuneet uudenlaisen käsityksen. Heidän mukaansa Jumala on asettanut vain sanan julistamisen ja sakramenttien jakamisen toimen, jonka eri tehtävät voidaan jakaa seurakunnan tai kirkon katsomalla tavalla. Edellisen kannan mukaan Jumalan asettamalla viralla on valmiiksi määritelty toimenkuva, vaikka seurakunnassa voidaan sopia erilaisista tehtäväjaoista. Jälkimmäisen kannan mukaan toimenkuva oli vapaammin määriteltävissä – ei ainoastaan inhimillisen järjestyksen mukaan, niin kuin missourilaisessa ajattelussa, vaan jumalallisenkin järjestyksen mukaan.

Missourilaisten ja wisconsinilaisten virkaopillista kärhämöintiä on mielenkiintoista lukea. Voi nähdä toistuvan kuvion: missourilaiset syyttävät wisconsinilaisia väärästä opista, mutta kun osapuolet kokoontuivat yhteen, opillisia eroja ei oikein osattu paikantaa. Kiinnostava yksityiskohta on se, että kun wisconsinilaiset pyysivät missourilaisia osoittamaan selkeän viran asetustekstin omalle näkemykselleen, he eivät onnistuneet sitä tekemään. Tämä on sinänsä aika hämmästyttävä juttu, koska 1800-luvulla Missouri-synodin ensimmäinen presidentti oli pääteoksessaan Kirkko ja virka esittänyt Matt. 28:18–20:n viran asetustekstiksi. Tätä tekstiä ei ilmeisesti uskallettu enää myöhemmin käyttää viran asetustekstinä, koska 1800-luvun jälkipuolella eräät Amerikan luterilaiset teologit, joilla oli missourilaisia paljon korkeampi virkakäsitys, käyttivät kyseistä tekstiä virkaoppinsa tueksi.

Minusta Matt. 28:18–20 ei ole yhtään hullumpi viran asetusteksti. Siinä Kristus käskee apostolejaan menemään kaikkeen maailmaan julistamaan evankeliumia ja kastamaan kaikkia kansoja. Hän lupaa heille, että hän olisi heidän kanssaan joka päivä aina maailman loppuun asti. Apostolit saavat tässä aivan tietyn toimenkuvan ja Kristuksen läsnäolon lupauksen. Mutta koska apostolit ovat kuitenkin jo kauan sitten kuolleet, vaikuttaa siltä, ettei kohta rajoitu vain heihin. Nähdäkseni kohta on luontevaa soveltaa myös heidän seuraajiinsa. Näin päädytään apostolisen suksession ajatukseen. Kristuksen Matt. 28:18–20:ssa lausumat sanat edellyttävät sitä, että maailman loppuun asti on apostolien seuraajia, jotka julistavat ja kastavat, ja joiden kanssa Herra lupaa olla. Tulkinta saa lisätukea, kun katsotaan Uutta testamenttia laajemmin. Siellä ei ainoastaan näy, että Juudas Iskariotin kuoltua alkuperäistä kahdentoista apostolin joukkoa täydennettiin Kristuksen ylösnousemuksen silminnäkijällä (Ap.t. 1:15–26), vaan voidaan myös huomata, että viran piti jatkua vielä apostolisen ajan jälkeen. Paavalin kirjeistä käy näet ilmi, että virkaan tuli vihkiä sopivia miehiä, jotta apostolisen usko välittyisi sukupolville apostolien jälkeenkin (1 Tim. 3; 5:22; 2 Tim. 2:2; Tiit. 1:5).

Matt. 28:18–20 avaa muutenkin mielenkiintoisia näkökulmia virkaoppiin Uuden testamentin äärellä. Jos ja kun apostolista julistusta ja toimintaa väritti kaiken Kristuksen opettaman mukaan toimiminen, silloin Uusi testamentti tarjoaa paljon ainesta sen pohtimiseen, mikä on Kristuksen tahto kirkon ja sen käytäntöjen suhteen. Luterilaisuudessa usein ajatellaan, että kirkkoa sitoo vain se, mikä on Raamatussa suoraan käskettyä. Jos kuitenkin ajatellaan, että apostolien toimintaa kauttaaltaan leimasi Kristuksen opetuksen mukaan toimiminen, heidän esikuvaansakin voidaan pitää ainakin jossain määrin kirkkoa velvoittavana. Ensi kerralla selitän tarkemmin, miten tämän tulkinta-avaimen valossa Tiit. 1:5 antaa tukea piispuudelle Jumalan asettamana virkana.

Järjettömän järkevää?

Olen jäänyt miettimään loogisten ristiriitojen ja tunnustuksellisen luterilaisuuden suhdetta. Mielessäni on pyörinyt se, miten ristiriitainen suhde tunnariluterilaisuudella on järkeen. Toisaalta korostetaan lankeemuksen seurauksia järkeen ja ollaan valmiita sallimaan loogiset ristiriidat. Toisaalta kuitenkin luotetaan vahvasti järkeen, kun tehdään opillisia päätelmiä tai sovelluksia Raamatusta kirkkojen tai yksittäisen kristityn elämään. Ehkäpä luterilaisuuden ja loogisten ristiriitojen suhdetta ei tarvitse tässä kirjoituksessa avata, koska tein niin viime kirjoituksessani. Väitteeni tunnustuksellisten luterilaisten luottamuksesta järkeen vaatii ehkä perusteluja.

Historiallisesti on huomionarvoista se, että luterilaiset torjuivat kolminaisuuden kieltäneiden sociniolaisten ajatuksen, että opillisesti sitovaa olisi vain se, mikä on eksplisiittisesti sanottu Raamatussa. Robert Preus nostaa esille esimerkkinä kolme raamattuperustetta, joihin 1600-luvun luterilaiset vetosivat opin johtamisen tueksi: 1) Jeesus johti uskon ylösnousemukseen raamatunkohdasta, joka ei suoranaisesti käsittele ylösnousemusta (Mark. 12:26). 2) Jeesus johti perusteet omalle messiaanisuudelleen Vanhasta testamentista (Joh. 5:39; Apt. 10:43). 3) Abraham Calovius huomautti, että jo se, että ihminen uskoo Jumalan yleisen armolupauksen perusteella itsensä armahdetuksi, on opillinen johtopäätös. (The Theology of Post Reformation Lutheranism. Volume I: A Study of Theological Prolegomena, s. 336, St. Louis, MO: CPH 1970)

Minusta paraatiesimerkkeinä siitä, millaista opin johtamista on harjoitettu luterilaisuudessa äärimmillään, toimivat kirkko- ja virkaoppi. Raamatullinen aineisto näistä opeista on melko suppea. Niistä sanotaan vähän. Kuitenkin etenkin Amerikan luterilaisuudessa on nähty tarpeelliseksi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä näihin oppeihin liittyen. Esimerkiksi siitä, että Kristus sanoo apostoleilleen antavansa seurakunnalle/kirkolle vallan sitoa tai päästä synneistä, johdetaan missourilaisessa luterilaisuudessa se, että yksittäisellä paikallisseurakunnalla on jumalallinen oikeus kutsua ja vihkiä virkaan pastoreita. Kohdasta johdetaan myös se, että seurakunnalle kuuluu kaikki kirkollinen valta ja siksi sen tulee myös päättää, miten ehdonvallan asiat järjestetään sen keskuudessa. Aikamoisia päätelmäketjuja! Eikä ole ihme, että kirkko- ja virkaopissa luterilaisuuden sisällä onkin ollut melko paljon kiistoja. Näin ulkopuolelta on helppo nähdä, että todella pitkälle menevät johtopäätökset ovat loppujen lopuksi aika hataralla raamatullisella pohjalla. Tunnariluterilaisten päättelyketjut tietysti olettavat syvän luottamuksen ihmisjärjen kykyyn tehdä luotettavia johtopäätöksiä.

Paljon luterilaista oppia on järjen päätelmien varassa. Myös kunkin kristityn henkilökohtainen pelastusvarmuus perustuu järjen päätelmälle yleisestä armolupauksesta, kuten Calovius antaa selkeästi ymmärtää. Mutta jos nyt ajatellaan, että loogiset ristiriidat voivat olla mahdollisia, tämä täysin riistää luotettavuuden järjen päättelmiltä. Ristiriidattomuuden laki on näet järjen käyttömme lähtökohta. Ilman sitä emme voi harjoittaa minkäänlaista rationaalista ajattelua koherentilla tavalla. Samalla – ja tämä ehkäpä kiinnostaa opillisesti orientoituneita luterilaisia! – meiltä viedään kaikki välineet torjua väärä oppi. Jos näet loogiset ristiriidat ovat periaatteessa mahdollisia, ei ole mitään tapaa onnistuneesti torjua vaikkapa naispappeutta. Naispappi voi vain väittää, ettei tarvitse olla tässä kysymyksessä johdonmukainen, vaikka Raamattu kieltäisikin naispappeuden. Hänen ei tarvitse edes yrittää kontekstualisoida Raamatun opetusta ensimmäisen vuosisadan kontekstiin liittyväksi. Riittää vain sanoa, ettei tarvitse olla johdonmukainen. Sama soveltuu ihan mihin tahansa oppiin.

Tarkoituksenani on oikeastaan vain sanoa, että tunnustuksellinen luterilaisuus on ristiriitainen paketti. Se vaatii opillisesti syvää rationaalista johdonmukaisuutta, mutta samalla hylkää rationaalisen johdonmukaisuuden oikean opin nimissä. Kait selittävänä tekijänä on se, että pelastusvarmuus menee rationaalisen johdonmukaisuuden edelle. Niinpä palaan samaan kuin viime kirjoituksessani. Vaikuttaa siltä, että tunnustuksellinen luterilainen on valmis menemään pelastusvarmuutensa kanssa suoranaiseen irrationalismiin, kunhan hän voi vain olla varma henkilökohtaisesti pelastuksestaan. Mutta mitä jos todellinen kristinusko mahdollistaisi samanaikaisesti sekä rakastavan Jumalan löytämisen että järjen säilyttämisen? Mitäs jos kaikki viisauden ja tiedon aarteet olisivat todella Kristuksessa, johon suurinkin syntinen voi laittaa toivonsa pelastuksesta?