Avainsana: esirukous

Mielenterveys, kuolemansynti ja kuolemanjälkeinen katumus

Luin jo tovi sitten vanhan kaverini Emil Antonin kertomuksen hänen omasta hengellisestä matkastaan roomalaiskatolisessa kirkossa. Kirjoituksessa aika isossa roolissa on kamppailu perinteisen kristillisen periaatteen kanssa, ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta. Emil näkee Vatikaani II:n muuttaneen merkittävästi roomalaiskatolista pelastusoppia, kun se raotti ovea niiden pelastumiselle, jotka eivät ole roomalaiskatolisen kirkon näkyvässä yhteydessä. En osaa sanoa, kuinka vedenpitävää Emilin argumentaatio on, koska en ole aiheen asiantuntija. Ajattelinpa jakaa kuitenkin muutaman kirjoituksen provosoiman ajatuksen.

Olen jo aiemmin tällä blogilla käsitellyt ortodoksista eksklusivismia – näkemystä, että vain ortodoksisessa kirkossa voisi pelastua. En siksi syvenny tuohon kysymykseen. Emilin kirjoituksesta minulle tuli kuitenkin mieleen pari muuta juttua, joilla on yhteys minun mieleni hyvinvointiin.

Ensimmäinen näistä jutuista on se, ettei ortodoksisessa perinteessä ole samanlaista kuolemansyntipainotutusta kuin roomalaiskatolisessa. Meiltä kyllä löytyy joistain läntistä vaikutteita ottaneista arvovaltaisista teksteistä mainintoja kuolemansynneistä, mutta opetusta niistä ei ole systematisoitu ja viety niin pitkälle kuin roomalaiskatolilaisuudessa. Tämä on minusta hyvä juttu. Minusta näet tällä tavoin vältetään Emilin kirjoituksestakin löytyvät jokseenkin neuroottiset pohdinnat siitä, olenko ehkä syyllistynyt kuolemansyntiin. On sinänsä varmaan ihan ilmeistä, että ihminen voi rikkoa niin raskaasti ja syvästi Jumalaa vastaan, ettei armo voi löytää hänessä enää sijaa. (Tuskin juuri kukaan väittää, että kristitty voisi säilyttää pelastavan uskon murhatessaan.) Toinen juttu on se, jos linjataan esimerkiksi, että jos jäät sunnuntaina ilman kunnon syytä kotiin, olen menettänyt armon ja olet matkalla helvettiin. Menee minusta jotenkin överiksi.

Minusta vaikuttaa siltä, että nykyroomalaiskatolilaisuudessa pyritään pehmentämään kuolemansyntiopetusta. Tämä tehdään siten, että pidetään kyllä muodollisesti kuolemansyntiopista kiinni, mutta korostetaan entistä enemmän sitä, että kuolemansynti pitää tehdä tietoisesti. Näin saadaan tilaa sille, että voidaan esimerkiksi toivoa ei-katolilaistenkin pelastusta, vaikka he olisivatkin syyllistyneet synteihin, jotka ovat tietoisesti tehtyinä kuolettavia. Hyvä esimerkki on ehkäisy. Minusta nykyinen linja on sinänsä tervetullut, mutten tiedä, kuinka kestävä se on, jos halutaan olla jatkumossa historiallisten äänten kanssa. Eikös keskiajalla ollut paljon selvempää, olivatko ihmiset syyllistyneet kuolemansynteihin kuin nykyään? Toki nykyisellä linjalla vaikuttaa olevan edellisen paavinkin tuki. Vaikea muuten ymmärtää, miten hänen toiveensa kaikkien pelastumisesta voisi toteutua. Mutta tässä nyt tullaan juuri siihen historiallisen kirkon ja nykyisen kirkon ajattelun katkokseen, jota Emil pyörittelee.

Toinen ortodoksisuudelle edullinen juttu on minusta se, että me uskomme jonkin sortin lievän katumuksen mahdollisuuteen kuoleman jälkeenkin. Ihmisen perustavaa suuntautuneisuutta joko Jumalaa kohti tai hänestä poispäin ei voida enää muuttaa, mutta kirkon esirukoukset voivat kuitenkin pelastaa ihmisen, joka ilman niitä joutuisi kadotukseen. Roomalaiskatolilaisuudessa taas kuolema on ehdottoman jyrkkä vedenjakaja. Sen jälkeen kirkon esirukoukset voivat auttaa vain kiirastuleen joutuneita. Kuolemansynnissä kuolleet joutuvat ikuiseen kadotukseen eikä heillä ole enää koskaan mitään mahdollisuutta pelastua. Tämä on kova sana, ja kun mietin omakohtaisesti sitä, että minulla on ympärilläni epäuskoisia sukulaisia ja yhteiskunta, joka on etääntynyt Jumalasta, minun mielenterveydelleni on todella hyväksi, että kuolleiden pelastuksenkin hyväksi on vielä jotain tehtävissä.

Tässä esittämäni huomiot eivät ole mitään vastaansanomattomia perusteita ortodoksisuuden puolesta. Jos roomalaiskatolilaisuus olisi totta, silloinhan olisi periaatteessa ihan sama, miltä oikea opetus minusta tuntuu. Tahdoin tässä vain tuoda esille nämä kaksi eroa ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden välillä, koska ne ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä. Toisaalta ne myös auttavat nähdäkseni ymmärtämään sitä, miksi ortodoksisuus on jotenkin pehmeämpää verrattuna roomalaiskatolilaisuuteen. Se on sitten toinen kysymys, kumman opetus on oikeampaa.

Jos muuten kiinnostaa lukea kirkkoisien opetusta katumuksen mahdollisuudesta kuoleman jälkeen, kannattaa lukea David Bradshawta aiheesta. Tässä lyhyemmin ja tässä pidemmin.

Nominalistinen palvonta

Katsoin pyhiltä esirukousten pyytämistä kritisoivia YouTube-videoita viime aikojen blogikirjoitusteni taustaksi. Olen kirjotuksissani keskittynyt pitkälti historian todistusaineistoon, mutta tahdon tänään lyhyesti kommentoida yhtä pyhien rukoilemisen kritiikin piirrettä, joka liittyy ennen kaikkea Raamatun käyttöön. Kun protestantti kritisoi Raamatulla pyhien rukoilemista, hän usein väittää, että Raamatussa rukous on Jumalan palvontaa. Niinpä ortodoksi ei voi oikeuttaa pyhien rukoilemista väittämällä, ettei kyse ole pyhien palvonnasta. Ortodoksi voi vastata protestanttien kritiikkiin toteamalla, että ero pyhien kunnioittavan rukoilemisen ja palvonnan välillä on ihan ilmeinen. Kenellekään ei tulisi mieleenkään palvoa pyhiä. Protestantille tämä ”uskon intuitio” ei kelpaa, koska Raamatun nähdään opettavan, että rukous on Jumalan palvomista. Pääsen tästä huomiosta vanhaan lempiaiheeseeni: nominalismiin. Väittäisin näet, että protestanttinen kritiikki heijastelee nominalistista ymmärrystä kielen ja maailman suhteesta.

Varmaan kaikille on sinänsä selvää se, ettei Raamattu määrittele missään rukousta dogmatiikan oppikirjan tapaan. Yksiselitteisen määritelmän sijaan meillä on käsissämme yksittäisiä kohtia, joissa Jumalaa rukoillaan. Lisäksi rukous ja palvonta yhdistetään toisiinsa ja kielletään toisten jumalien palvominen. Kenties voidaan kiinnittää myös huomiota siihen, että Raamatussa vain Jumalalta rukoillaan pelastusta ja apua. Tämän kaikkien käsissä olevan materiaalin valossa protestantti päättelee, ettei ketään muuta kuin Jumalaa saa rukoilla, koska Raamatussa rukous ja palvonta kulkevat käsi kädessä. Kenties protestantti myöntää, ettei meillä ole Raamatussa yhtään esimerkkiä, joka edustaisi tismalleen sitä, mitä on ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten pyhien rukoileminen, mutta sen, mitä Raamattu sanoo rukouksesta, nähdään torjuvan pyhiltä esirukousten pyytäminen. Jos Raamatussa esimerkiksi rukoillaan vain Jumalalta pelastusta, nähdään epäraamatullisena Jumalansynnyttäjältä pelastuksen pyytäminen.

Minusta protestanttisen ajattelun kytkös nominalismiin näkyy siinä, että Raamattua käsitellään kuin kontekstitonta kirjaa. Raamatusta kootaan katkelmia, joiden nähdään liittyvän samaan aiheeseen. Sitten niiden perusteella luodaan jonkin asian raamatullinen määritelmä. Sitten tätä määritelmää sovelletaan yksittäiskysymyksiin, jotka jäävät Raamatun ulkopuolelle. Ongelma vain on se, etteivät Raamatun yksittäiset katkelmat ole tapahtuneet missään abstraktissa ideamaailmassa vaan konkreettisessa historiassa. Kun Raamatussa palvonta ja rukous yhdistetään toisiinsa, keskeisenä kontekstina on se, että Jumalan kansana on Israel, joka on pakanavaltojen ympäröimä. Tuossa kontekstissa on tosi luontevaa yhdistää palvonta ja rukous ikään kuin välttämättömänä parina. Jos konteksti on kuitenkin toinen, yhteys ei ole välttämättä selvä.

Ylipäätään minua vähän mietityttää tietty abstraktius, joka liittyy pyhien rukoilemiseen. Käytännön kritiikki olettaa koko ajan, että on yksi juttu ”rukoileminen”, jossa on kyse aina samasta asiasta, oli sitten kyseessä Jumala tai pyhä. Mutta minusta juuri tässä on keskeinen ero. Ehkä olisi parempi, ettei puhuttaisi ollenkaan pyhien rukoilemisesta vaan vain heiltä esirukousten pyytämisestä. Näin olisi selkeämpää, että kyseessä ei ole sama asia. Minusta meinaan on ihan yhtä älytöntä kieltää se, että saisin pyytää joltain läheiseltäni apua kuin se, että saisin pyytää pyhältä esirukousta. Kyse on samasta jutusta. Mutta ehkä tässäkin on taas jonkinlainen nominalistinen maallisen ja hengellisen erottelu: ”hengen maailmaan” ei saa kurkottautua avunpyyntöjen kanssa, mutta toisin on tässä näkyvässä maailmassa toimimisen suhteen. Tällainen maailmankuva on kuitenkin ihan moderni. Jos enkelit ja pyhät ovat keskellämme, kuinka he eivät kuulisi meitä?

Raamatun nominalistinen luenta vaikuttaa myös siihen, miten pyhille osoitetut rukoukset kuullaan. Jos ei eletä kontekstittomassa maailmassa, on ihan selvää, että ”Jeesus pelasta minut!” ja ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät!”, eivät tarkoita samaa asiaa. Kun kontekstina on se, että Kristus on lihaksi tullut Jumala, joka on antanut itsensä maailman elämän edestä ja joka on jokaisen syntisen ainoa toivo, Jumalansynnyttäjälle annetut rukoukset ”kuullaan” eri tavoin kuin kontekstissa, jossa Jeesuksen ja Jumalansynnyttäjän ajateltaisiin olevan kilpailevia jumalia. On kuvaavaa, että vigilian lopussa tuota Jumalansynnyttäjälle suunnattua pyyntöä seuraa rukous: ”Kunnia olkoon Sinulle Kristus, meidän Jumalamme, meidän toivomme, kunnia Sinulle!”

Toivottavasti tästä vuodatuksesta saa jotain selvää. Kaikkien näiden vuosien jälkeen en ole vieläkään varma, kuinka hyvin osaan sanoittaa näitä minulle ilmeisiä asioita. Aion melko pian lopettaa yrittämisen.

Jumalten neuvosto ja pyhien rukoileminen

Tulkintaperinteet ohjaavat vahvasti Raamatun luentaa. Luterilaista Raamatun tulkintaa värittävät Lutherin sielunhoidolliset huolet – kuten olen täällä jo moneen kertaan sanonut. Kun tulokulma teksteihin on vahvasti yksilön sielunhoidon värittämä, monet raamatulliset teemat jäävät vähälle huomiolle. Yksi näistä on ajatus siitä, että Jumalalla on ympärillään neuvosto.

Muinaisessa Lähi-idässä oli yleistä ajatella, että on yksi pääjumala, joka johtaa taivaallista jumalallista neuvostoa. Vaikka Raamattu sitoutuu ehdottomasti siihen, ettei ole ketään todellisen Jumalan vertaista, sieltäkin löytyy ajatus, että Jumala on jumalien ympäröimä. Tämä näkyy ehkä parhaiten psalmissa 82, jonka ensimmäisessä jakeessa sanotaan: ”Jumala seisoo jumalien kokouksessa, hän on tuomari jumalien keskellä”. Jobin kirjassa puolestaan annetaan ymmärtää, että Jumala on Jumalan poikien ympäröimä, ja että saatana on heidän joukossaan. (Job 1:6; 2:1) Mitä ilmeisemmin jumalat ja Jumalan pojat ovat siis enkeleitä.

Jumalan neuvosto ei ole mikään tarpeeton rekvisiitta. Jumala käy sen kanssa keskustelua, paikoitellen jopa neuvottelua. Tämä piirtyy esille profeetta Miikan näyssä, jossa taivaanjoukko keskustelee Jumalan kanssa siitä, kuka heistä menisi profeettoihin ja viettelisi kuningas Aahabin käymään taisteluun, jotta tämä kuolisi. (1 Kun. 22:19–23) Ahabin viettelemistä varmasti tunnetumpi tapaus löytyy profeetta Jesajan kirjan 6. luvusta. Jesaja on päässyt näyssään osaksi Jumalan neuvostoa ja hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi julistajaksi, kun Jumala kyselee neuvostoltaan, kuka olisi valmis menemään julistamaan Israelin kansalle. (Jes. 6:8–13) Tekstien perusteella taivaallinen neuvosto tietää, mitä maan päällä tapahtuisi ja osallistuu aktiivisesti Jumalan tahdon toteuttamiseen. Tobitin kirja ja Ilmestyskirja antavat jopa ymmärtää, että enkelten tehtävä on välittää maan päällä elävien rukouksia Jumalalle (Tob. 12:11–16; Ilm. 8:2). Jumalallisen neuvoston jäsenet näyttäytyvät näin ollen välittäjähahmoina Jumalan ja ihmisten välillä.

Taannoisessa kirjoituksessani viittasin siihen, ettei ole sattumaa, että Jeesuksen ajan juutalaisuudessa enkeleillä, Eenokilla ja Elialla oli erityisasema taivaallisina esirukoilijoina. Kaikkien näiden ajateltiin kuuluvan Jumalan neuvostoon. Enkeleillä on luonnollisesti paikka siinä, Eenokin ja Elian ajateltiin saaneen aseman siinä, koska heidät otettiin poikkeuksellisesti taivaaseen. Muiden ihmisten suhteen Vanhassa testamentissahan on ajatus, että he laskeutuvat tuonelaan. Hurskaat eivät siis lähtökohtaisesti suinkaan ”menneet taivaaseen”. Kristus vasta vapautti autuaasti nukkuneet tuonelasta korottaen heidät Jumalan luo.

Jumalallisen neuvoston ajatus ja enkelten rooli rukousten välittäjinä tekee ymmärrettäväksi kirkon uskoa siihen, että pyhät voivat kuulla rukouksia ja vaikuttaa siihen, että Jumala vastaa niihin. Uusi testamentti antaa suoraan ymmärtää, että pyhät ovat päässeet samaan asemaan kuin enkelit Vanhan testamentin aikana. Heitä ei ainoastaan kutsuta Jumalan pojiksi ja pyhiksi, mitkä ovat enkelten nimityksiä Vanhassa testamentissa (vrt. Ps. 89:6–7), vaan sen lisäksi annetaan aivan suoranaisesti ymmärtää, että he tulevat istumaan Jumalan valtaistuimen ympärillä hallitsemassa Kristuksen kanssa. (Ilm. 20:4–5) Heidän rukouksensa kohoavat Jumalan valtaistuimen eteen kuin suitsutussavu. (Ilm. 5:8) Uusi testamentti painottaa etenkin sitä, että apostoleilla on tuossa neuvostossa aivan erityinen paikka. He istuvat tuomitsemassa Israelin kahtatoista sukukuntaa. (Matt. 19:28; Luuk. 22:30). (Sivuhuomiona sanottakoon, että muut maat kuuluvat muiden pyhien haltuun. Ei ole sattumaa, että kun kristinusko levisi kaupunkeihin, joissa oli jonkin vahvan jumalan kultti, tuon jumalan korvasi pyhä. Langennut enkeli sai väistyä, kun pyhä otti hänen paikkansa. Aiheesta löytyy lisää Stephen De Youngin kirjasta The Religion of the Apostles.)

Vanhan testamentin teologian valossa ajatus siitä, että Jumalalla on luonaan pyhien neuvosto, joka tietää, mitä maan päällä tapahtuu, välittää rukouksia ja käy vuoropuhelua Jumalan kanssa, on aivan luonnollinen. Kirkossa pyhien taivaallinen asema ei ole kuitenkaan vain teoreettinen totuus. Se koetaan todeksi päivittäin. Yksittäinen ortodoksi tuskin tuntee pyhien kunnioittamisen varhaiskirkollisia tai raamatullisia juuria. Käytännössä kuitenkin jokainen voi kokea, että pyhien esirukouksella on suuri vaikutus.

Limbo, hyvän ja pahan periytyminen sekä lähetystyön tärkeys

Reilu viikko sitten blogissani oli huima kävijäpiikki. Kirjoitukseni, jossa mainitsin limbon, oli linkattu Facebookiin ja sen seurauksena tänne oli tullut kävijäryntäys. En ole enää Facebookissa, joten minulla ei ole pienintäkään käryä siitä, mitä siellä on kirjoituksestani sanottu. Minua itseäni jäi kuitenkin kirjoitukseni suhteen harmittamaan se, etten tullut sanoneeksi juuri mitään siitä, mikä limbo oikeastaan on. Koska limbolla on varmaankin aika paha kaiku, kirjoituksestani jäi ehkäpä turhan karu kuva siitä, mikä on kastamattomien lasten kohtalo. Haluan tänään vähän oikoa mahdollisia väärinymmärryksiä ja jatkaa pohdintojani aiheen äärellä. Painottaisin sitä, että nämä ovat vain minun henkilökohtaisia höpinöitäni. Pidettäköön niitä siis sellaisina ja selvennyksenä sanottakoon, ettei käsitettä ”limbo” tietääkseni ortodoksisilta isiltä löydy, mutta käytän sitä yksinkertaisuuden takia.

Aluksi pitää varmaankin sanoa, ettei ortodoksisessa perinteessä ymmärtääkseni ole selkeä näkemystä siitä, mikä on limbon tarkka suhde taivasten valtakuntaan ja kadotukseen. Me emme tarkkaan ottaen tiedä, millaista elämä limbossa on. Jostain lähteistä löytyvä limbon asemoiminen taivaan ja helvetin välille kertonee siitä, että siellä ei ole sellaista autuuden täyteyttä kuin Jumalan katselemisessa, muttei toisaalta myöskään sellaista kärsimystä kuin helvetissä (sanan varsinaisessa mielessä). Lännessä limbosta on kirjoitettu enemmän ja esimerkiksi Tuomas Akvinolainen käsittääkseni ajatteli, että siellä olevat eivät nauti Jumalan katselemisesta, mutta he ovat luonnollisen onnellisuuden tilassa. Ei siis kait mitenkään kummempi paikka, vaikka muodollisesti helvetin ylin kerros. Idässä kuitenkin ajatus luonnollisesta onnesta voi olla vähän ongelmallinen, koska meillä luonto ja armo taitavat kietoutua vahvemmin yhteen. Ajatus siitä, että ihminen voisi olla edes luonnollisesti tyytyväinen erossa Jumalan katselemisesta, on käsittääkseni hieman vieras. Mutta ehkäpä ajatus luonnollisesta onnesta olisi sovellettavissa täälläkin päin. Tämä on vain tuumailua, ei mitään sen kummempaa.

Viime viikolla ja mainitsin sen, että minulle limbo on vähän vaikea pala nieltäväksi. Vaikeus nousee siitä, että lapset ovat rangaistuksen alla eivätkä pääse taivasten valtakuntaan, koska heidän esi-isänsä teki syntiä. Vaikka limbo ei olisikaan kauhea kärsimyksen paikka, se vaikuttaa silti vähän epäoikeudenmukaiselta rangaistukselta; miksi lapset joutuvat kärsimään rangaistuksena sen, etteivät he pääse taivaaseen, jos he eivät ole itse tehneet syntiä? No, toisaalta me näemme maailmassa koko ajan sitä, että lapset joutuvat kärsimään vanhempiensa töppäyksistä. Limboon liittyvät ongelmat eivät koske siis ainoastaan sitä vaan ylipäätään elämää. Toki voisi toivoa, että tulevassa elämässä tämän elämän epäoikeudenmukaisuudet korjaantuisivat. Näin minä uskon ja siksi olen toiveikas sen suhteen, että kirkon rukousten kautta kastamattomat voivat vapautua limbosta.

Pahan periytyminen ylipäätään taitaa liittyä tiettyyn luomakuntaa leimaavaan dynamiikkaan, jonka tarkoitus on olla siunauksellinen. Pahan periytyminen on kääntöpuoli sille, että siunaukset voivat periytyä. Jumalan luomistyön tarkoituksena oli se, että vanhemmat voisivat jakaa siunauksiaan lapsille. Siksi meidän elämäämme liittyy periytyvyys. Lankeemus osittain turmeli periytymisen hyvän tarkoituksen; vanhemmilta saamamme hyvän lisäksi tulemme osallisiksi Aadamia kohdanneeseen rangaistukseen, eli synnymme erossa Jumalasta. Mutta luomisajatus on kaunis ja uskon, että lopulta sen kauneus pääsee kirkkaasti esille. Onhan Kristus uusi pää luomakunnalle ja siunauksien ylitsevuotavainen lähde. Voisiko olla, etteivät kastamattomat lapset pääse hänestä tavalla tai toisella osallisiksi?

Mutta mikä voisi olla limbon ajatuksen hyvä puoli? Minulle ainakin limbo korostaa lähetystyön tärkeyttä. Joskus tulee meinaan vähän sellainen olo, että nykyään monet ”vanhojen kirkkojen” jäsenet ajattelevat, että kaikki ”hyvän tahdon ihmiset” ovat osallisia Kristuksesta – jopa tietämättäänkin. Ajatus on se, että koska Kristus on kaiken hyvän lähde, kaikki suuntautuminen kohti hyvää on suuntautumista kohti Kristusta. Ja näin tietysti onkin. Ehkäpä ongelma on kuitenkin, jos tästä päätellään, ettei lähetystyötä tulisi innokkaasti tehdä, koska kaikki ”hyvän tahdon ihmiset” ovat jo menossa paratiisiin hyvän tahtonsa tähden. Jos viattomat lapset eivät kuitenkaan voi pelastua ilman kastetta, varttuneimmilla on suorastaan huutava tarve pelastua! Niinpä Dositheoksen uskontunnustuksen opetus muistuttaa omalta osaltaan siitä, että sakramenttien välittämä armo on välttämätön pelastuksen edellytys. Me emme ole pelagiolaisia, jotka uskovat, että ihminen voi pelastua luonnollisin voimin. Siksi tarvitaan kirkkoa.

Ajattelen, että jos ottaisimme limbon ja kirkon pelastavan merkityksen vakavissamme, olisimme paljon innokkaampia elämään todeksi uskoa omassa elämässämme, tukemaan kirkon työtä yli maailman ja rukoilemaan, että Jumala voisi suunnattomassa ihmisrakkaudessaan pelastaa nekin, jotka eivät pääse osallisiksi kirkon sakramentaalisesta elämästä. Anna Herra! Ja Herra armahda!

Unohdettu perisyntioppi, kasteen välttämättömyys ja isän odotus

Vajaat pari viikkoa sitten oli yksi elämäni suurimmista päivistä, kun tyttäreni kastettiin. Olin jo läpi raskausajan odottanut, että hänet kastettaisiin, mutta asia kävi yhä tärkeämmäksi minulle, kun luin Dositheoksen uskontunnustuksen. Jerusalemin synodi laati kyseisen tunnustuksen vuonna 1672 vastineeksi protestanttisille opeille, ja se on yleisortodoksisesti hyväksytty. Yleisortodoksinen hyväksyntä tarkoittaa ymmärtääkseni sitä, että tunnustus edustaa virallista ortodoksista opetusta. Tähän viittaa myös se, että Kreetan pyhä ja suuri synodi linjasi vuonna 2016, että Jerusalemin synodin opetus on ortodokseja sitovaa.

Nykyään kuulee ortodoksien usein sanovan, ettei meillä ole perisyntioppia. Kun näin todetaan, tarkoitetaan varmaankin yleensä sitä, ettemme usko kaikkien Aadamin lasten olevan henkilökohtaisesti syyllisiä esi-isämme syntiin. Tai sitten torjutaan protestanttistyyppinen ajatus siitä, että Aadam synti luettaisiin meille. Minusta perisyntiopin torjumisesta puhuminen on kuitenkin harhaanjohtavaa, koska muun muassa Dositheoksen uskontunnustus opettaa ihan selkeästi perisyntiä. Se ei sano ainoastaan, että Aadamin synnin seurauksena meistä on tullut kuolevaisia, mikä on yleinen painotus nykyortodoksisuudessa. Sen mukaan syntiinlankeemuksen myötä koko ihmiskunta on iankaikkisen rangaistuksen alainen, ja tämän tähden lapsetkin tulee kastaa. Kaste tuo vapautuksen Aadamin tuomasta rangaistuksesta. Dositheoksen uskontunnustuksessa lausutaan näin:

Uskomme, että pyhä kaste, jonka Herramme asetti ja joka toimitetaan pyhän kolminaisuuden nimeen, on mitä välttämättömin. Sillä ilman sitä ei kukaan voi pelastua kuten Herra sanoo: ”Joka ei ole syntynyt vedestä ja Hengestä, ei voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:5) Tämän takia on välttämätöntä kastaa myös imeväisiä, koskapa he ovat myös perisynnin alaisia eivätkä voi saada sitä anteeksi ilman kastetta. Herra osoitti, ettei tämä koske vain joitain, kun hän sanoi yksinkertaisesti ja yleisesti: “Joka ei ole syntynyt”, mikä on sama kun sanoisi, että kaikki, jotka menevät taivasten valtakuntaan Kristus-pelastajan ylösnousemuksen jälkeen, täytyy uudestisynnyttää. Ja sikäli kun imeväiset ovat ihmisiä ja sellaisina pelastuksen tarpeessa, he tarvitsevat sikäli myös kastetta. Ja ne, jotka eivät ole uudestisyntyneet sen vuoksi, etteivät ole vastaanottaneet anteeksiantamusta peritystä synnistä, he ovat välttämättä iankaikkisen rangaistuksen alaisia ja eivät voi siten pelastua ilman kastetta. Lisäksi imeväiset pelastuvat niin kuin on sanottu Matteuksen evankeliumissa (Matt. 19:12); mutta joka ei ole kastettu, ei ole pelastunut. Tästä johtuen imeväiset on välttämätöntä kastaa.

Dositheoksen uskontunnustus, 16. sääntö

Minusta on tärkeää ymmärtää se, ettei iankaikkinen rangaistus tarkoita välttämättä helvetin iankaikkisia kärsimyksiä. Ortodoksisesta perinteestä löytyy näet viitteitä siihen, että kastamattomat lapset päätyisivät limbon kaltaiseen tilaan, koskapa he eivät ole ansainneet henkilökohtaisilla rikkomuksillaan helvettiä, mutta eivät ole myöskään päässeet osallisiksi Jumalan valtakunnasta kasteessa. Kuulemma Dositheoksen tunnustuksen kirjoittamisen aikaan olisi nimenomaisesti ollut yleistä ajatella, että kastamattomia imeväisiä koskenut rangaistus olisi ollut limbo, mutten ole tästä väitteestä aivan varma. (Tänne on muuten koottu yksittäisiä lausahduksia kirkon historiasta, jotka liittyvät limboon.)

Rehellisesti sanoen minulle ajatus ikuisesta limbosta on aika hankala. Henkilökohtaisesti uskon, että kirkko voi rukouksillaan auttaa kastamattomatkin lapset taivasten valtakuntaan. Ortodoksina voin lohduttautua kirkon esirukousten voimaan luottamalla. Mutta Dositheoksen uskontunnustuksen melko tuju opetus teki minulle kyllä tyttäreni kasteesta suuren odotuksen aiheen ja olen kiitollinen Jumalalle siitä, että hän sai anteeksi esivanhemmiltaan perimänsä synnin ja syntyi uudesti vedestä ja Hengestä Jumalan valtakunnan perilliseksi.

Pyhän Siluanin muisto

Huomenna (24.9.) ortodoksinen kirkko muistelee pyhittäjä Siluan Athosvuorelaista (1866–1938). Hän oli yksinkertainen munkki Athosvuoren Pyhän Panteleimonin luostarissa. Kenties hän olisi jäänyt täysin unohduksiin, ellei pyhä Sofroni Athosvuorelainen (1896‒1993) olisi tehnyt häntä tunnetuksi. Minulle Siluan on tärkeä pyhä. Hänen herkkyytensä ja koko maailmaa syleilevä rakkautensa kolahtavat kovasti. Hänen muistopäivänsä toi mieleeni erään minuun syvän vaikutuksen tehneen kohtauksen Siluanin elämästä. Haluan jakaa sen tässä hänen muistonsa kunniaksi:

Sen jälkeen kun Siluan oli saanut kokea helvetin kärsimyksiä ja kun Jumala oli kehottanut häntä: ”Pidä mielesi helvetissä”, hän alkoi rukoilla erityisesti vainajien puolesta, jotka riutuvat helvetissä, mutta hän rukoili myös elävien ihmisten ja tulevien sukupolvien puolesta. Hänen rukouksensa ylitti ajan rajat, eikä se kiinnittänyt huomiota ihmiselämän ohimeneviin ilmiöihin, kuten ihmisten jakamiseen ystäviin ja vihollisiin. Hän murehti maailman tähden ja sai nähdä ihmiset vain kahtena ryhmänä: toisen muodostavat ne, jotka ovat oppineet tuntemaan Jumalan ja toisen ne, jotka eivät ole oppineet. Hänestä oli sietämätöntä tiedostaa, että ihmiset joutuvat nääntymään helvetin synkässä pimeydessä.

Muistan hänen keskustelunsa erään erakkomunkin kanssa. Tämä sanoi:

‒ Jumala rankaisee kaikkia jumalattomia. He joutuvat palamaan ikuisessa tulessa.

Hän oli ilmeisesti tyytyväinen siitä, että heitä rangaistaan ikuisella tulella.

Siluan vastasi huolestuneena:

‒ No, sanohan, jos sinä pääset paratiisiin ja näet sieltä, että joku palaa helvetin tulessa, niin voitko olla silloin levollinen?

‒ Mutta minkä sille voi, oma syynsä, munkki vastasi.

Siihen Siluan vastasi murheellisena:

‒ Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta.

Arkkimandriitta Sofroni Saharov: Pyhittäjä Siluan Athosvuoralainen, s. 51. Valamon luostari 2005

Pyhään Siluaniin tutustumiseksi, suosittelen lämpimästi edellä lainaamaani pyhän Sofronin teosta, jonka suomenkielinen käännös on ollut tosin jo pitkään loppuunmyyty. Jos kyseistä teosta ei onnistu saamaan antikvariaatista käsiin, ainakin Siluanin synaksarion on helposti luettavissa. Se löytyy täältä.

Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!