Avainsana: usko ja teot

Pieperin kaksi uskontoa

Hyvää uutta vuotta!

Koin aikoinaan vahvaksi argumentiksi luterilaisuuden puolesta Franz Pieperin dogmatiikan väitteen, että maailmassa on vain kaksi uskontoa, evankeliumin uskonto ja lain uskonto, armon oppi ja tekojen oppi. Ajattelin, että pelastusopiltaan luterilaisuus poikkeaa niin muista uskonnoista, että sen täytyy olla oikea uskonto.

Pieperin väitteessä on jännää se, ettei sille ole mitään raamattuperusteita. Ajatus johdetaan luterilaisesta pelastusopista. On kuitenkin huomionarvoista, ettei Raamatusta itsestään löydy Pieperin jaottelua mistään. Pikemminkin Raamattu näkee lainkin armona: ”Hänen täydestään olemme saaneet armoa armon sijaan.” (Joh. 1:16)

Täältä ulkopuolelta katsottuna Pieperin väite vaikuttaa monella tavalla oudolta. Se esimerkiksi olettaa, että kaikki maailman uskonnot toimisivat jollain tekojen ansiollisuuden logiikalla. Niissä on mukamas kyse yrittämisestä kelvata teoilla Jumalalle. Voin omakohtaisesti sanoa, että tällainen mentaliteetti ei ole ainakaan ortodokseilla. En usko, että monilla muillakaan. Toisaalta voidaan toki väittää, että ehkä mentaliteettia ei dominoi tietoisesti teoilla kelpaaminen, mutta mikäli pelastus nähdään Jumalan ja ihmisen yhteistyönä, silloin pitäydytään joka tapauksessa ”tekojen oppiin”. Niin kauan kuin ihminen mitenkään myötävaikuttaa pelastukseensa, ollaan lain uskonnon seuraajia.

Kysymys pelastukseen myötävaikuttamisesta on jännä. Jos unohdetaan hetkeksi taivaalliset oikeussalit ja otetaan konkreettinen näkökulma. Nähdäkseni luterilaisetkin myöntävät käytännössä sen, että ihminen myötävaikuttaa pelastukseensa. Jos ihminen ei näet mene kasteelle, nauti ehtoollista ja ylipäätään käy kirkossa, mahdollisuudet pelastukseen ovat huonommat kuin armonvälineihin aktiivisesti osallistumalla. Koska armonvälineisiin osallistuminen edellyttää konkreettisia ihmistekoja, luterilainenkin tarvitsee tekoja pelastuakseen (ainakin normaalitapauksessa). Teot näet mahdollistavat Jumalan vaikutuksen armonvälineiden kautta.

Konkreettinen näkökulma saa kysymään: kuinka teoreettinen Pieperin malli oikeastaan on? Vaikuttaa näet siltä, että kaikki tekevät tekoja pelastuakseen. Luterilaisten ero on sitten se, että heillä on hyvin pikkutarkka teoreettinen malli, jossa teot suljetaan tietyssä mielessä pelastuksesta pois. Ja kun kyse on omalaatuisesta teoreettisesta mallista, ei ole sinänsä ihme, että kyseessä on luterilaisuuden, tai laajemmin prostetanttisuuden, ainutlaatuinen piirre. Jokaisessa uskonnossa on omat kuriositeettinsa. Jos jostain sellaisesta tekee oikean uskon ehdottoman tunnusmerkin, maailman uskonnot voi jakaa kahteen leiriin: minun uskontooni ja muihin uskontoihin.

Toki Pieperin väitettä voi vielä haastaa muilla uskonnoilla tai niiden varianteilla. Ymmärtääkseni on esimerkiksi joitain buddhalaisuuden muotoja, joissa ”pelastumisen” hahmotetaan tapahtuvan sulasta laupeudesta. Ehkäpä luterilainen löytää tuollaisestakin uskonnosta jonkin inhimillisen aktiivisuuden muodon ja siten pyrkii kumoamaan sen, että kyseessä olisi armon uskonto. Jos kuitenkin luterilaisuuden laittaisi samanlaiseen syyniin, en usko senkään kestävän paremmin. Tuossa jo luettelenkin, miten synergististä luterilaisuus on käytännössä. Noiden esimerkkien lisäksi voi toki mainita vielä itse uskomisen. Vaikka usko hahmotetaankin luterilaisuudessa vanhurskauttamisessa vain välineenä, kyseessä on ihmisen toiminta, joka toki syntyy Hengen vaikutuksesta. Koska kyse on kuitenkin ihmisen toiminnasta, ihminen on jollain tavoin aktiivinen jo vanhurskauttamisessa. No, jotkut ”mannermaalaiset” ovat tämän probleeman edessä päätyneet korostamaan uskoa salattuna yhteytenä Kristukseen. Ihmisen sielun liikkeet ovat tämän yhteyden seurausta. Tämä malli on kuitenkin Raamatun valossa ongelmallinen. Siellähän Aabraham uskoo, ja se luetaan hänelle vanhurskaudeksi.

Muiden uskontojen lisäksi Pieperin kahden uskonnon mallin haastaa myös kristillinen ”kaikki pääsevät taivaaseen -meininki”. Kyseessähän on nykyään sangen suosittu suuntaus, kun kukaan ei oikein halua uskoa helvettiin. Usein ajatellaan, että ihminen kenties jollain tavoin puhdistetaan kuoleman jälkeen taivaskelpoiseksi. Mutta tämänkin voi ajatella tapahtuvan sulasta armosta, joten ajatus ei sinänsä oleta teoilla Jumalalle kelpaamista. Ja sitä paitsi luterilaisetkin taitavat uskoa jonkinlaiseen uudistumiseen kuoleman jälkeen. Iankaikkisessa elämässä ei ole näet enää syntiä eikä siellä eletä vieraan vanhurskauden varassa.

Näiden huomioiden perusteella sanoisin, että Pieperin väite, että maailman uskonnot voi jakaa kahteen leiriin, on retorisesti iskevä. Substanssiltaan se jää kuitenkin melko ohueksi.

Ihmistä ei vanhurskauteta yksin uskosta (Jaak. 2:14–26)

Kirjoitin aiemmin Jaakobin kirjeen toisen luvun alkupuolesta, kun selitin, miksi Jaak. 2:10 ei opeta, että pienimmästäkin synnistä rangaistuksena on iankaikkinen kadotus. Kannattaa lukea koko kirjoitus, jos aihe kiinnostaa. Sanon taustaksi tälle kirjoitukselle vain sen, että luvun alkupuolella Jaakob kritisoi seurakuntalaisia siitä, että he kohtelivat eri tavoin seurakuntalaisia heidän varallisuutensa mukaan. Jaakob painotti vahvasti sitä, että mikäli kristityt haluavat täyttää Jumalan vapauden lain, rakkauden kaksoiskäskyn, heidän tulee osoittaa laupeutta kaikille samassa määrin.

Tällä kerralla syvennymme luvun loppuun. Varmaan blogin lukijoille on selvää, että tänään käsittelemäämme jaksoa on pidetty kohtalokkaana protestanttiselle yksin uskosta -periaatteelle. Protestantit eivät toki ole yleensä tätä myöntäneet vaan ovat pyrkineet löytämään selityksiä sille, miten Jaakobin opetus sopii yhteen protestanttisen vanhurskauttamisopin kanssa.

Lähdetään liikkeelle luvun jakeesta 14. En voi tässä yhteydessä painottaa liikaa sitä, että tässä jakeessa esitetään kysymys, johon koko luvun loppu tarjoaa vastauksen. Jae kuuluu näin:

Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?

Jae sanoo selkeästi, että jos joku sanoo olevansa uskossa, mutta hänellä ei ole uskon mukaisia tekoja, hän ei voi pelastua. Vaikuttaisi selkeältä, että pelastukseen tarvitaan sekä usko että teot. Protestanttisuus kumottu. No, protestanttinen kikka ulos ongelmasta on väittää, että tässä kohden pitäisi kääntää: ”voiko sellainen usko häntä pelastaa”. Protestanttinen strategia on tehdä jaottelu kahden uskon välillä, kun luetaan Jaakob kakkosen loppua. Ensimmäinen usko ei ole pelastavaa uskoa vaan vain opin käsitysten järjellistä totena pitämistä. Toinen usko on Kristukseen luottamista, josta välttämättä seuraa hyviä tekoja hedelminä. Kun Jaakob puhuu siitä, ettei usko voi pelastaa ilman tekoja, väitetään, että tällöin viitataan kahdesta uskosta ensin mainitsemaani.

Jos katsotaan jakeen alkukieltä, käännös ”voiko sellainen usko pelastaa hänet” ei ole kovin luonteva. Alkukielessä sanaa usko edeltää määräinen artikkeli. Se osoittaa, että usko on virkkeessä subjektina. Määräisen artikkelin tulkitseminen jotenkin kvalitatiivisesti on aikamoinen tulkinnallinen venytys.

Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ”Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.

j. 15–17

Tässä havainnollistetaan jakeessa 14 sanottua. Niin kuin ystävällisillä sanoilla ei ole painoarvoa, ellei niihin liity teot, niin ei uskokaan ole elävä, ellei sillä ole tekoja. Tässä on huomattava, että Jaakob ei anna ymmärtää, ettei usko olisi uskoa ilman tekoja. Usko on kyllä uskoa. Mutta usko ilman tekoja on kuollut. Jotta usko olisi elävä, sillä tulee olla tekoja.

Joku ehkä sanoo: ”Sinulla on usko, ja minulla on teot”; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.

j. 18

Jaakob painottaa, että uskon pitää näkyä tekoina. Se pitää suorastaan olla osoitettavissa niistä.

Tämä jae on protestanttisen selitysmallin tulkinnallinen avain. Loppuluku luetaan tämän jakeen valossa. Ajatus on se, että koska vanhurskauttaminen voi periaatteessa tarkoittaa vanhurskaaksi osoittautumista, luvun loppu puhuu vanhurskaasi osoittautumisesta, koska tässä jakeessa 18 puhutaan siitä, että usko pitää osoittaa oikeaksi teoin. Protestanttista tulkintaa vastaan huomauttaisin, että jakeessa 14 on esitetty kysymys, johon luvun lopussa vastataan. Keskeinen kysymys ei ole se, että usko osoittautuu todeksi teoista vaan se, voiko usko pelastaa ilman tekoja. Jaakob kyllä puhuu teoista merkkinä uskosta, mutta laajempana kysymyksenä on koko ajan ihmisen pelastuminen sekä uskosta että teoista.

Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat.

j. 19

Tämä on jälleen avainjae protestanttiselle tulkinnalle. Mainitsin edellä ajatuksen kahden uskon tulkintamallista. Se oikeutetaan tällä jakeella. Koska protestantti olettaa, että pelastava usko on sydämen luottamusta Kristukseen ja sitä seuraavat välttämättä hyvät teot, hän ajattelee, että Jaakob puhuu uskosta eri merkityksessä kuin muu Raamattu. Riivaajat eivät näet tietenkään luota sydämessään Kristukseen eivätkä he tuota uskon mukaisia tekoja.

Painottaisin jälleen sitä, että Jaakob puhuu koko ajan uskosta määrittelemättä sitä tarkemmin. Hän ei tee minkäänlaista kahden uskon jaottelua. Voi hyvin olla, että Jaakob puhuu uskosta eri merkityksessä kuin Paavali. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että Jaakobin esityksessä keskeinen kysymys on se, onko ihmisellä pelkkä usko, niin kuin demoneillakin, vai sekä usko että teot. Jos ihmisellä on vain usko, hän ei voi pelastua. Tätä korostaa seuraava jae, jossa suomenkielinen käännös ei ole ihan tarkka. Alkukieli ei puhu uskon voimattomuudesta ilman tekoja, vaan siitä, että usko on kuollut ilman tekoja. Jae kuuluu näin:

Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton [νεκρά, kuollut]?

j. 20

Seuraavat kolme jaetta jälleen havainnollistavat sitä, mitä Jaakob on edellä sanonut. Häntä ottaa Aabrahamin esimerkiksi siitä, ettei usko ilman tekoja pelasta. Hän kirjoittaa:

Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi; ja niin toteutui Raamatun sana: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.

j. 21–23

Jaakob ottaa Iisakin uhraamisen esimerkiksi siitä, miten uskon on johdettava tekoihin, jotta usko vanhurskauttaa. Iisakin uhraaminen mainitaan 1 Moos. 22:ssa, mutta Jaakob soveltaa jo 1 Moos. 15:ssa sanottua Aabrahamin tulemista vanhurskaaksi uskosta Iisakin uhraamisessa osoitettuun kuuliaisuuteen. Luvussa 15 mainittu usko näet ilmenee dramaattisesti Iisak-episodissa. Aabrahamin valmius uhrata poikansa osoitti hänet vanhurskaaksi. Hänellä ei tosin ollut ihmisiä yleisössä, mutta nähtyään, kuinka pitkälle Aabraham oli valmis menemään kuuliaisuudessaan, Jumala sanoi: ”Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi” (j. 12) Jumalan sanoja ei voi ottaa kirjaimellisesti, koska Jumalahan tietää jo edeltä kaiken. Mutta ne kertovat, että Aabraham osoittautui Jumalan edessä vanhurskaaksi teoista.

Kaiken tämän vanhurskaaksi osoittautumispainotuksen jälkeen sanoisin, että vaikka Aabraham selvästi osoittautui teoissaan vanhurskaaksi, lainaamani katkelma sanoo vielä enemmän. Protestanttiset selitykset jättävät usein noteeraamatta sen, että Jaakob sanoo uskon tulleen täydelliseksi, tai saavuttaneensa päämääränsä, teoista. On luontevaa, että Jaakob soveltaa 1 Moos. 15:ta Iisakin uhraamiseen, koska silloin hänen uskonsa tuli täydelliseksi teossa. Ja kun nyt muistetaan, että jakeen 14 kysymys, ymmärretään, mihin uskon täydelliseksi tulemisella viitataan: pelastuksen saavuttamiseen.

Aabrahamin esikuvan valossa Jaakob sanoo kuuluisat sanat, joita on pidetty yksin uskosta -periaatteen kumoamuksena:

Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.

j. 24

Jos vanhurskauttamispuhe tulkitaan Jaak. 2:n lopussa vain vanhurskaaksi osoittautumisena, tämä jae on outo. Eihän kukaan osoittaudu vanhurskaaksi uskosta. Teot ovat sen osoittaja. Yksinkertaisin tulkinta on se, että koska usko täydellistyy teoista, vanhurskauttaminen tapahtuu sekä uskosta että teoista.

Jaakob antaa vielä toisen esimerkin konkretisoidakseen pelastuskäsitystään:

Eikö samoin myös portto Raahab tullut vanhurskaaksi teoista, kun hän otti lähettiläät luokseen ja päästi heidät toista tietä pois?

j. 25

Raahab osoitti laupeutta lähettiläille, jotka tulivat piiloon hänen luokseen. (Joos. 2) Niinpä hän tuli vanhurskaaksi. Tämä linkittää jakeen 25 luvun alkuun, jossa puhutaan laupeuden tekemisestä toisille kristityille. Ja jos joku ajattelee vielä, että Raahab vain osoittautui vanhurskaaksi uskosta, luvun viimeinen jae on täysi pommi:

Sillä niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin myös usko ilman tekoja on kuollut.

j. 26

Kirjoituksen alussa puhuin siitä, että Jaakob puhuu uskosta, joka on elävä, ja uskosta, joka on kuollut. Kuollutkin usko on todellista uskoa. Se ei ole kuitenkaan pelastavaa uskoa, koska uskoon pitää liittää teot. Luvun viimeinen jae täydellistää tämän ajatuksen, kun se havainnollistaa tarkemmin, miten usko ja teot suhteutuvat toisiinsa. Jaakob rinnastaa ruumiin elävöittävän hengen ja uskon elävöittävät teot toisiinsa. Usko on hänen ajattelussaan siis kuin ruumis, joka tarvitsee teot hengekseen elääkseen. Ilman henkeäkin ruumis on ruumis, ja uskokin on ilman tekoja usko. Mutta jotta ihminen elää, tarvitaan henkeä. Jotta usko voi pelastaa, tarvitaan tekoja.

Kirjoituksessani Jaak. 2:n alusta toin ilmi sen, että opetuksellaan Jaakob pyrki patistamaan kuulijakuntaansa hyviin tekoihin. Sama päämäärä on nähtävissä luvun lopussa. Jaakob tahtoo saada seurakuntalaisensa liikkeelle, ahkeroimaan hyvissä teoissa. Hän motivoi heitä tähän korostamalla sitä, että pelkkä usko ei pelasta. Tarvitaan tekoja.

Jos Jaakob olisi ollut kunnon luterilainen, hän olisi toiminut ihan eri tavalla. Hän olisi voinut kyllä patistaa kuulijoitaan hyviin tekoihin, muttei missään nimessä vetoamalla siihen, että ilman tekoja usko on kuollut. Luterilaisesta vinkkelistähän pelastava usko ei voi syntyä teoista. Jaakobin olisi oikeastaan pitänyt saarnata kuulijoillaan Jumalan lakia synnintunnon herättämiseksi ja evankeliumia pelastavan uskon synnyttämiseksi. Sitten hän olisi voinut opastaa heitä kristilliseen elämään. Mutta Jaakob ei toimi näin. Hän olettaa, että kirjeen saaneilla kristityillä on jo todellinen usko. Ongelma on se, ettei heillä ole uskon mukaisia tekoja. Ja siksi hän patistaa heitä tekemään niitä. Siksi ei ole yhtään sattumaa, että Luther halusi ainakin aluksi tiputtaa Jaakobin kirjeen pois kaanonista. Kun toisen luvun loppu luetaan tarkasti ja vastauksena jakeen 14 kysymykseen, protestanttinen vanhurskauttamisoppi saa kyytiä. Mitään ristiriitaa apostoli Paavalin opetuksen kanssa ei ole, koska Paavalillekin protestanttinen opetus on vieras. Olen kirjoittanut täällä jo aiheesta paljon. Tässä yhteydessä on kuitenkin sopiva sanoa, että Paavalillekin usko on rakkautena vaikuttavaa – tai vielä paremmin: rakkauden elävöittävää tai energisoimaa – uskoa. (Gal. 5:6)

Ajattelen, että jokainen kristitty voi kokea käytännössä Jaakobin opetuksen totuudellisuuden. Jos alamme määrätietoisesti harjoittaa uskoamme, uskosta tulee totta elämässämme. Uskomme ei ole enää asioiden ulkokohtaista totena pitämistä ja tietämistä vaan elävää todellisuutta. Mutta uskon tuleminen eläväksi ei tapahdu automaattisesti. Se vaatii pitkäjänteistä kilvoittelua. Uskon mukaan toimimista.

Olen aika kattavasti kirjoittanut tällä blogilla vanhurskauttamisesta Raamatussa. Olen myös tuonut esille sen, että varhaiskirkko ei ollut vanhurskauttamisopissaan luterilainen. No, kaikesta voi aina vääntää ja väitellä, mutten usko, että protestanttisuudelle on kestäviä perusteita. Sekä uusin Paavali- että varhaiskirkontutkimus on puolellani. Itse ajattelen, että perimmäinen syy sille, miksi joku on vielä tänäkin päivänä vakaumuksellinen luterilainen 1500-luvun hengessä, löytyy tietyistä sielunhoidollisista tarpeista. Monelle vanhurskauttaminen yksin uskosta on luovuttamaton oppi, koska ajatellaan, että ilman sitä ihminen ajautuu epätoivoon. Siksi rationaalisilla argumenteilla ei koskaan päästä maaliin asti. Niillä voidaan kait vain korjata väärinymmärryksiä ja raivata tieltä turhia esteitä. Jumalan armon ja ihmisrakkauden kokemiseen blogeista ei oikein ole.