retractio – Palasia

Retractio IV: tunteita puhdistamaan

Puhuin vähän aikaa sitten siitä, miten suhteeni järkeen on käynyt varauksellisemmaksi ortodoksina elämisen myötä. Alkuaikojen järjen positiivista merkitystä korostavat kirjoitukseni ovat ymmärrettävissä, kun huomioi, että olin juuri irtautunut tunnustuksellisesta luterilaisuudesta. Vähän sama juttu koskee sitä, mitä kirjoitin tunteista neljännessä palasessani. Aikamoista hehkutusta! Mutta ymmärrettävää, jos tajuaa, että tunnustuksellisessa luterilaisuudessa tunteisiin suhtauduttiin vähitellen. Tästä taas usein käytännöllisenä seurauksena oli se, että tunteita ei käsitelty, mikä ei ollut mitenkään sielunhoidollisesti kestävää.

Nykyään olen vieläkin sitä mieltä, että omista tunteista kannattaa olla tietoinen. Ne auttavat pitämään kartalla siitä, miten sielu voi. Omia tunteita ei kuitenkaan tule ottaa minkään sortin totuuden mittareiksi. Ortodoksisen askeettisen teologian lähtökohtana on näet se, että meidän sielumme on epäjärjestyksessä. Meidän halumme, kaipauksemme ja tunteemme ovat kohdistuneet luotuun Luojan sijaan. Voimme esimerkiksi suuttua, jos joku riistää meiltä jonkin aistillisen nautinnon lähteen, johon olemme himollisesti kiintyneitä. Jos meillä käy näin, tiedämme, ettei sielumme ole terve. Siinä tunnereaktion hyöty.

Nykyään sanoisin varmaan niin, että tunteet sinällään ovat sangen neutraali ilmiö. Ne ovat vain sielun liikettä. Olennaista on se, miten tunteemme ovat suuntautuneet: mistä koen kiitollisuutta, mistä suutun, mistä nautin, ja niin edelleen. Me voimme tuntea oikein vain silloin, kun puhdistamme tunteemme eli suuntaamme ne oikein. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että tunteemme kietoutuvat Jumalan ympärille: vastoinkäymisissä säilytämme sisäisen rauhan luottaen Jumalan kaitselmukseen, vihastumme silloin, kun himot yrittävät erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, koemme Jumalan rakkauden motivoimina sääliä niitä kohtaan, jotka kärsivät ja niin edelleen.

On siis hyvä olla tietoinen tunteistaan. Sitä parempi on kilvoittelun kautta ruokkia Jumalan mielen mukaista tuntemista.

Retractio III: Jumalan käsittämättömyys ja järjen rajat

Alkuperäisissä palasissani näkyy jonkin verran se, että olin löytänyt järjen. Minulla oli suuri usko siihen, että ihmisjärki voi oppia Jumalasta muun muassa luomakunnan tarkkailun avulla. Kaikki olevainen oli minulle yhtä teofaniaa, Jumalan ilmestystä. Osittain järkipainotustani selitti myös 1900-luvun ortodoksisuudessa toisinaan esiintyvä järjen demonisointi. Äkkijyrkkä järjen kritiikki oli minulle pitkään hidaste ottaa ortodoksisuus vakavasti. Kun sitten minulle kirkastui se, että kyllä järjellä voidaan nähdä ortodoksisuudessa positiivinenkin merkitys, halusin kailottaa sitä muillekin.

Silloisessa hengellisessä maisemassani nuo järjen mahdollisuuksia korostavat painotukset olivat hyvin ymmärrettäviä. Kun olin pitkään rajoittanut hengellisen elämäni tietynlaiseen järkeä vähättelevään opillisuuteen, joka tuntui lopulta sielua tukahduttavalta, ortodoksisuuden positiivisempi suhde järkeen vaikutta hirveän innostavalta.

Nykyään ottaisin ehkä hieman maltillisemman linjan suhteessa järkeen. Tätä selittää ennen kaikkea se, että historiallisiin lähteisiin paneutumalla olen huomannut, että ortodoksisuudessa suhtaudutaan aika varauksellisesti järjen kykyihin tuntea Jumala. Erityisesti Filioque-mittelöihin paneutuminen on kirkastanut minulle sitä, että ortodokseille yksi perustava ongelma oli se, että roomalaiskatolilaisilla oli liian suuri usko siihen, että ihmisjärki voisi päätellä, miten erottaa Pojan syntyminen ja Hengen lähteminen toisistaan. Roomalaiskatolilaisten mukaan Pojan täytyi osallistua Hengen lähettämiseen, jotta Pojan syntymä ja Hengen lähteminen olisivat selkeästi eri juttuja. Itäisille isille nämä Kolminaisuuden sisäiset suhteet olivat puhtaita mysteerejä, joiden edessä järjen pitäisi vaieta.

Yksi mielenkiintoinen ilmiö on myös bysanttilainen skeptisismi. Jotkut ajattelijat kyseenalaistivat kokonaan sen, että aistihavaintojen kautta voitaisiin saada varmaa tietoa. Aistithan voivat pettää. Toiset taas olivat sitä mieltä, että kaikenlainen teologiaan liittyvä järjellinen päättely pitäisi laittaa pannaan. Nähdäkseni valtavirta kuitenkin uskoi siihen, että järki on suhteellisen luotettava ja kyllä ilmoituksen perusteella voidaan tehdä järjellisiä johtopäätöksiä. Mutta kaikkein varmimpana ja korkeimpana tietona pidettiin sitä, joka saadaan mystisten kokemusten kautta. Tällainen tieto oli käsittääkseni pyhälle Gregorios Palamaksella erehtymätöntä, se oli tiedettä sanan korkeimmassa merkityksessä.

Ortodoksisesta perspektiivistä järjen toiminta on ymmärtääkseni hyödyllistä hengelliselle elämälle silloin, kun järki pysyy omalla paikallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että luomakunnasta voidaan tehdä päätelmiä siitä, millainen luomakunnan lähteen tulee olla. Se tarkoittaa myös sitä, että opillisissa mittelöissä voidaan järkiargumentein osoittaa jokin kanta vääräksi – tässä siis erotaan luterilaisuudesta, joka ei torju loogisten ristiriitojen mahdollisuutta. Järjen pitää kuitenkin muistaa oma palvelijan paikkansa. Jumalan olemus jää ihmiseltä ainaiseksi käsittämättä. Korkeinta sielumme toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen, joka ylittää järjellisen ymmärtämisen ja päättelyn. Sitä kohti edetään ennen kaikkea kilvoittelun ja jossain määrin myös järjen oikean käytön kautta.

Retractio II: miksi en ole…

Taannoisessa kirjoituksessani perustelin sitä, miksen ole roomalaiskatolilainen sillä, että minusta roomalaiskatolilaisuus on yliälyllistä. Mainitsin samalla antaneeni jo aiemmin perusteluita roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Nostin tuossa kirjoituksessani esille kriittiset pointsini antaen ymmärtää, että nuo kritiikit olisivat kelpoja perusteluita valita ortodoksinen kirkko roomalaiskatolisen sijaan. Ja kyllä ne tavallaan ovatkin. Mutta vedän tänään silti vähän sanojani takaisin.

Mieltäni alkoi hieman kaivertaa se, että perustelin ortodoksiseen kirkkoon kuulumista osoittamalla toisen kirkon puutteita. Ja nyt kun jälkeenpäin ajattelen tuota strategiaa, en tiedä, tykkäänkö siitä hirveän paljon. Netti on pullollaan videoita, joissa erinäisten älyllisluontoisten argumenttien kautta pyritään perustelemaan, miksi kaikki muut uskonnot ja uskot ovat vääriä ja minun ainoastaan oikea. Ja minusta tuntuu siltä, että tällainen lähestymistapa johtaa helposti neuroottiseen tarpeeseen osoittaa älyllisen argumentein oma usko todeksi. Tai no, aina meininki ei ole neuroottinen. Videoiden tekijä voi olla myös voitollisen varma omasta kannastaan ja pitää vastakkaisella kannalla olevia täysin typerinä. En sitten tiedä, kuinka paljon parempi tämä vaihtoehto on. Toki varmaan teoreettisesti on mahdollista myös se, että analyyttisen kylmästi vertaillaan eri positioiden uskottavuutta, mutta tämä lienee melko harvinaista.

Olen pyöritellyt jonkin verran uskonnollista varmuutta. Teinhän väitöskirjani pelastusvarmuudesta. Tutkimustyön perusteella minulle on kirkastunut se, että historialliset lähteet eivät voi antaa absoluuttista varmuutta mistään asiasta. Aina voi tulla esimerkiksi uusia historiallisia löytöjä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Niinpä kun historiallisiin lähteiden vedoten pyritään osoittamaan oma kanta oikeaksi, voi olla ihan ymmärrettävästi neuroottisuuden vaara, jos kaipauksena on aivan ehdoton ja aukoton varmuus. Historialliset lähteet eivät tarjoa sellaista. Toisaalta minusta vaikuttaa siltä, että opillinen argumentaatio ja ehdoton varmuus ovat myös aika hankala kombinaatio. Kirjoitin viime kerralla Filioquesta. Minusta esittämäni ”malli” on oikea ja kaunis. Mutta olen ihan varma, että joku toisella kannalla oleva voisi esittää argumentteja, joihin en osaisi vastata ja jotka voisivat siten kyseenalaistaa sen, onko esittämäni malli oikeasti niin ehdottoman varmasti oikea kuin ajattelen sen olevan. Viime kädessä luotankin tuossa asiassa kirkkoon, en siihen, että minulla on kompetenssia perustella jokin opillinen käsitys absoluuttisen varmasti oikeaksi.

Sitten vielä oma juttunsa on se, että ihminen ei taida olla niin rationaalinen olento kuin valistuksen perintönä on ollut tapana ajatella. Se, mitä ihminen pitää uskottavana, ei suinkaan määrity vain rationaalisin perustein. Tämä on itse asiassa ortodoksisen askeettisen teologian eräs lähtökohta: koska sielun alimmat osat sumentavat järkeä, niitä tulee askeesin kautta laittaa ojennukseen, jotta voisimme nähdä mielellämme kirkkaammin. Tästä vinkkelistä oikean uskon löytäminen vaatii etsijältä kilvoittelua. Ja toisaalta vaikuttaa siltä, että kuulijat korvat ovat vain silloin auki, jos kuulija kokee jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyisessä tilanteessaan. Muistan erään tuttuni sanoneen, että hän kokee saavansa kaikki hengelliset tarpeensa tyydytetyksi Lähetyshiippakunnassa. Siksi hänellä ei ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Tuollaisessa tilanteessa rationaaliset argumentit tuskin vaikuttavat paljoakaan. Ehkäpä voin perustella jonkin rationaalisen pointin hyvin, mutta se ei vielä liikuta sielua tekemään niitä johtopäätöksiä, jotka minä näkisin johdonmukaisina.

Jos mietin uskon ja järjen suhdetta omakohtaisesti ja ortodoksisuuden kannalta, ajattelen jotenkin niin, että ortodoksinen usko on historiallisten ja rationaalisten argumenttien valossa uskottavaa. Sen lisäksi minulla on tiettyjä hengellisiä kokemuksia, jotka puhuvat ortodoksisuuden puolesta vielä vahvemmin kuin rationaaliset argumentit. Lisäksi ortodoksina minulla on moderneja ja muinaisia pyhiä, joiden hengelliseen kokemukseen ja arvostelukykyyn voin luottaa. Samat pyhät todistavat pelkällä olemassaolollaan siitä, että ortodoksisuus toimii. Sehän ”tuottaa” pyhiä.

Selvää minulle on se, että haluan välttää överiksi menevän subjektivismin, joka näkee uskon valitsemisen lähes irrationaalisena hyppynä. Toisaalta en pidä uskottavana sitäkään, että oman uskon voisi perustella jotenkin ehdottoman varmasti rationaalisin argumentein, jotka ovat kaikille ihan ilmeisiä. Kenties ihanteellista on se, että usko on rationaalisesti uskottavaa ja hyvin perusteltua mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti todeksi elettyä. Ja ehkäpä ennen kaikkea se, että ortodoksista uskoa ei määritä se, mikä muissa on pielessä vaan se, että todeksi elettynä ortodoksisuus on pohjattoman kaunista Kristuksen tuntemista.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan mukaan ihminen voi tulla osalliseksi erehtymättömästä varmuudesta. Tämä vaatii kuitenkin täyttä antautumista Jumalan rakastamiseen, ei YouTubessa ja nettifoorumeilla loputonta argumentointia.

Retractio I: hengellinen kuolema onkin ihan ydinjuttu

Vedänpä takaisin aiemmin sanomaani. Palasessani Kuolema ja saatanan valta väitän, että Vanha testamentti käsittelee kuolemaa nimenomaan maallisena kuolemana. Väitän, että ajatus hengellisestä kuolemasta synnin seurauksena ei ole läsnä syntiinlankeemuskertomuksessa. Nyt sanon kuitenkin, että väitteeni ovat höpöhöpöä. Minua ohjasi harhaan tulkinnassani se, että keskityin liikaa siihen, miten sanaa ”kuolema” käytetään Vanhassa testamentissa. Olen tullut toisiin tuumiin ja uskon, että ajatus hengellisestä kuolemasta on aivan Vanhan testamentin kertomuksen ytimessä.

On toki totta, että hengellinen kuolema ei ole käsitteenä läsnä Vanhassa testamentissa. Mutta se on siellä toisin sanoin ilmaistuna. Olen aiemmin kirjoittanut hengellisen kuoleman luonteesta. Lyhyesti: niin kuin maallinen kuolema on ruumiin ja sielun eroa, niin hengellinen kuolema on sielun eroa Jumalasta. Kun hengellisen kuoleman luonne hahmotetaan tällä tavoin, silloin on ihan ilmeistä, että syntiinlankeemuksen myötä ihminen kuoli hengellisesti. Hänethän karkotettiin pois Jumalan erityisestä läsnäolosta. Ja sitten loppu Raamattu kertookin siitä, miten Jumala palauttaa ihmisen yhteyteensä – ensin ilmestysmajan ja temppelin myötä, sitten Pojassaan ja kirkossaan ja lopullisesti uudessa taivaassa ja uudessa maassa.

Varmaan ainakin blogin aktiivisille lukijoille on jo selvää, ettei hengellisen kuoleman näkeminen syntiinlankeemuksen seurauksena johda mielestäni vapaan tahdon kieltämiseen. Olen hengellistä kuolemaa käsitelleessä kirjoituksessani kertonut, miksi hengellinen kuolema ei tarkoita vapaan tahdon puutetta. Sanoisin myös, ettei hengellisen kuoleman ajatus muuta perustavasti edes aiemmin esittämääni sovitusoppia. Hengellisen kuoleman voittaminen ei edellytä sitä, että Kristus olisi kärsinyt helvetin ikuisen rangaistuksen edestämme. Kristus voittaa hengellisen kuoleman yksinkertaisesti siten, että hän yhdistää itsessään Jumalan ja ihmisen uudelleen peruuttamattomalla tavalla.

Pyydän anteeksi, että johdin teitä aiemmin harhaan. Toivon, ettette edelleenkään pidä tätä blogia erehtymättömänä ortodoksisuuden lähteenä.