piispat – Palasia

Kastekeskustelun jälkipuintia

Kävin vähän kastekeskustelua täällä kommenttiosiossa. Meni pari työpäivää ihan pilalle. Mutta oli kuitenkin hyödyksi, koska perehdyin aiempaa syvemmin arvovaltaisten ortodoksisten kanonistien kanonikommentaareihin. Ajattelin tässä vetää yhteen omia näkemyksiäni keskustelun jälkeen. Jos saisin joskus rahoitusta, voisin ehkä kirjoittaa ison kastekirjan, joka käsittelisi kirkon historiallista uskoa toisuskoisten kasteesta ja kirkkoon ottamisen käytännöistä.

Minun käsitykseni on se, että varhaisina vuosisatoina kirkossa vallitsi jonkin verran erimielisyyttä siitä, miten kirkkoon liitettävät tulisi ottaa vastaan. Jotkut kannattivat kaikkien kastamista, toiset olivat taas sitä mieltä, ettei kaikkia tule kastaa. Selkeyttä hajanaisuuteen toi se, että ekumeenisissa kirkolliskokouksissa (Konstantinopoli I, Trullo) linjattiin, että on kolme eri tapaa ottaa kirkkoon (kaste, mirhallavoitelu, synnintunnustus).

Trullon kirkolliskokouksessa vahvistettiin joukko kanoneja, joiden kirkkoon ottamisen kannat poikkeavat. Uudestikastajat usein viittaavat siihen, että Trullossa vahvistettiin Cyprianuksen kanoni, joka opettaa kaikkien kastamista. Tällöin ei huomioida sitä, että Trullo vahvisti myös Karthagon vuoden 419 synodin, joka torjuu donatolaisten uudestikastamisen, eikä myöskään sitä, että Trullo painotti Cyprianuksen kanonin paikallista luonnetta. Eikä sitä, että bysanttilaisten kanonikommentaattorien huomioista käy ilmi, ettei Trullon jälkeen kukaan heistä ajatellut Cyprianuksen kastekantaa koko kirkkoa sitovaksi.

Perustava ongelma uudestikastajien argumentissa on se, että he eivät ymmärrä, mitä kanonien vahvistaminen tarkoittaa. Trullon tapa vahvistaa kanoneja ennen omien kanoniensa esittämistä muistuttaa roomalaisten lakikokoelmien tapaa vahvistaa aiemmat lakikokoelmat ennen omien lakien esittämistä. Noissa vahvistetuissa lakikokoelmissa voi olla ristiriitaisiakin kanoneja. Ne vahvistetaan, koska halutaan korostaa oman lainsäädännön jatkuvuutta aiempaan. Yksityiskohtiin ei hirttäydytä. Voimassa oleva laki esitetään vahvistettujen lakien jälkeen. Niinpä Trullo ei suinkaan sitoudu Cyprianuksen kastekantaan ja käytäntöön vaan sen omaan linjaan: kirkkoon otetaan kolmealla tavalla.

Kun tutkin bysanttilaisten kanonistien näkemyksiä, minulle tuli uutena löytönä vastaan se, kuinka he soveltavat Joh. 3.5:tä. Trullon kanonin 84 kommenteissa he painottavat sitä, että jos ei voida tietää, onko lapsi kastettu, hänet tulee kastaa, koska Kristuksen sanojen mukaan ihminen ei voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan, jos hän ei ole syntynyt vedestä ja Hengestä. (Joh. 3:5) Tosi augustinolainen linja! Näin jyrkän kannan valossa olisi outoa ajatella, että kastamattomia voitaisiin hyväksyä kirkkoon ilman kastetta. (Kanonistien selitykset Karthagon vuoden 419 synodiin tekevät muuten myös täysin mahdottomaksi joskus uudestikastajien parissa esiintyvät tulkinnat, joiden mukaan tuo kokous ei opettaisi donatolaisten kirkkoon ottamista ilman kastetta.)

1700–1800-luvuilla alettiin ajatella kreikkalaisessa ortodoksiassa niin, että jos ihminen on saanut kasteen muussa kuin ortodoksisessa kirkossa, hänet voidaan ottaa ”ekomonian perusteella” mirhallavoitelulla kirkkoon. Tällöin mirhallavoitelu tekee epäpätevästä kasteesta pätevän. Tämä ajatus on kuitenkin vasta 1700-luvulla kehitelty eikä sille ole mitään perusteita ensimmäiseltä vuosituhannelta. Pyhältä Basileios Suurelta löytyy toki näkemys, että vaikka hänen mielestään kaikki kirkkoon liitettävät tulisi kastaa, ekonomian perustella voidaan ottaa kirkkoon ilman kastamista. Pyhältä Basileiokselta puuttuu kuitenkin kokonaan teoria siitä, että kirkolla olisi valta tehdä epäpätevästä kasteesta pätevä. Hänen näkökulmansa on puhtaan käytännöllinen: jos kasteen kautta kirkkoon ottamisesta olisi jostain syystä suurta haittaa, käytännöllisistä syistä on perusteltua ottaa kirkkoon muutenkin kuin kastamalla. Kirkko ei koskaan omaksunut pyhän Basileioksen jyrkkää näkemystä siitä, että kaikki kirkkoon otettavat olisi hyvä kastaa. Myös ekonomiasta puhuminen kasteen yhteydessä esiintyy vain Basileios Suuren kanonin kommentoinnin yhteydessä ennen 1700-luvun teoretisointeja.

Keskiajalla suuret ja arvovaltaiset kanonistit ajattelivat, että roomalaiskatolilaiset tulee ottaa kirkkoon pelkällä synnintunnustuksella. Käytännön todellisuudessa esiintyi kuitenkin ihan roomalaiskatolilaisten kastamistakin. Tästä kertoo esim. Serbian ruhtinaan Stefan Nemanjan uudestikaste. Kun tullaan 1400-luvulle, yleiseksi linjaksi vakiintui se, että roomalaiskatolilaiset otetaan mirhallavoitelulla kirkkoon. Tämä vahvistettiin yleisortodoksisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa 1484. Päätös tehtiin tietäen se, että roomalaiskatolilaiset eivät enää yleisesti kastaneet kolminkertaisesti upottamalla vaan valellen. Niinpä se täysin kumoaa rigoristisen kannan, jonka mukaan valelukaste ei olisi kaste ollenkaan.

Konstantinopolin kokous sai lisätukea esimerkiksi Jerusalemin yleisortodoksisesta synodista vuodelta 1672. Tuo kokous ulotti mirhallavoitelun käytännön ainakin kalvinisteihin ja luterilaisiin sanoessaan, että harhaoppisten kastamista pidetään iljettävänä, koska he ovat saaneet jo pätevän kasteen (artikla 15). Tästä linjauksesta on yritetty pyristellä irti kääntämällä kastetta käsittelevä kohta toisin. Ongelmana on vain se, että käännös ei ole kreikan kielen valossa toimiva eikä Jerusalemin linjan takana ollut Jerusalemin patriarkka Dositheos II itse kannattanut kasteen kautta kirkkoon ottamista.

Jerusalem 1672 on tosi merkittävä sen takia, että siinä sitoudutaan augustinolaiseen kasteoppiin, jonka mukaan (roomalaiskatolilaisten ja eräiden protestanttien) kaste kirkon ulkopuolella on pätevä. Ensimmäisellä vuosituhannella linjattiin vain, miten tulee käytännössä menetellä erinäisten ryhmien kirkkoon ottamisen kanssa. Tässä kuitenkin linjataan eksplisiittisesti teologia, joka selittää sitä, miksi kaikkia ei kasteta. Tämän arvovaltaisempaa lausumaa kasteteologiasta ei löydy koko ortodoksisesta traditiosta, koska Jerusalemin synodi on koko ortodoksisen maailman hyväksymä.

Uudestikastajien kantaa motivoi tiettyjen pyhien ja ohjaajavanhusten näkemys kaikkiin kirkkoon liitettävien kastamisen tarpeellisuudesta. Ajatellaan, että näiden yksittäisten kilvoittelijoiden mielipiteet kävelisivät esimerkiksi piispojen yli. Piispoilla ei kuulemma tarvitse olla kuuliainen, koska he eivät ole enää hengellisiä ihmisiä niin kuin varhaiskirkossa. Tätä vastaan sanoisin, että Kristus on antanut avaimet apostolien seuraajille ja luvannut olla heidän kanssaan maailman loppuun asti. Niinpä heillä on valta sitoa ja päästää piispan virkaan liittyvien lupausten perusteella. En ollenkaan tiedä, mistä on syntynyt ajatus, että kilvoittelun kautta saatava pyhyys antaisi jonkin sortin arvovallan soveltaa kanoneja ja ohittaa piispat. Täysi uutuus.

Toki pyhien lisäksi uudestikastajat esittävät myös traditioargumentteja. Esimerkiksi tuon Cyprianuksen kanonin ratifioinnin Trullon kirkolliskokouksessa. Mutta näissä argumenteissa keskeinen ongelma on se, ettei kiinnitetä huomiota siihen, miten kirkossa on historiallisesti ymmärretty erinäiset argumentit. Ortodoksisuus ei ole protestanttisuutta, jossa poimitaan yksittäisiä lausahduksia erinäisistä lähteistä ja rakennetaan niiden varaan oppisysteemejä. Olennaista on se, miten koko kirkko on ymmärtänyt eri asiat. Se käy ilmi kirkon arvovaltaisimmista kirkolliskokouksista sekä esimerkiksi arvovaltaisten kanonistien näkemyksistä, jotka ovat ohjanneet sitä, miten kirkossa on laajalti ajateltu eri kysymyksistä. Anekdotaalinen evidenssi toiseen suuntaan tai yksittäisten pyhien esimerkit eivät paljoa paina. Ne voivat toki tukea omaa linjaa, mutta ne eivät ole riittäviä yksinään todistamaan omaa kantaa oikeaksi.

Aidon ortodoksisesta argumentaatiosta hyvän esimerkin tarjoaa esimerkiksi seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous: ikonien tekemisen ja kunnioittamisen puolesta esitetään opillisia ja historiallisia argumentteja sekä ihmekertomuksia. Tai Khalkedonin kirkolliskokous, jossa ensin väännettiin siitä, onko uskontunnustus Kyrilloksen uskon mukainen ja Kristuksen ykseyden säilyttävä ja vasta sitten se vahvistettiin ihmeenomaisesti pyhän Eufemian reliikkiarkun äärellä oikeaksi. Uudestikastajien argumentaatiossa ikään kuin hypätään noihin viimeisiin argumentteihin ihan liian nopeasti. Sanotaan toki kovaan ääneen, että koko historia on ollut omalla kannalla, mutta edes pieni lähteiden analyysi osoittaa, että väite on perätön. Niinpä käteen jäävät vain ihmekertomukset, jotka eivät yksinään kanna kauas.

Pääväittelykumppanini tuolla kommenttiosiossa oli fiksaantunut tiettyyn näkökulmaan, joka oli minulle uusi. Siksi minulla meni hetki saada kiinni siitä, mitä hän oikein sanoo. Nähdäkseni lopulta kuitenkin aloin ymmärtää häntä ja nyansoin vastauksiani sen mukaisesti. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta hänen argumentaatioonsa. Minulle tuli olo, että hän syöttää minun vastaukseni tekoälylle ja postaa sitten niitä vastineiksi väitteisiini. Meno kävi aika turhauttavaksi. Siksi olikin ilo, että lopussa yksi avomielinen kysyjä taisi saada hyödyllistä ajateltavaa sanoistani. Hän oli miettinyt uuden kasteen ottamista, koska oli roomalaiskatolilainen eikä ollut saanut upotuskastetta. Painotin hänelle nöyryyden ja kuuliaisuuden merkitystä. Luottamusta piispaan. Koska sanani saivat tuon kyselijän miettimään uudestaan kysymystä ja pohtimaan sitä rukoillen, ehkä keskustelun saldo kääntyi näin ollen positiiviseksi.

Kastamisen suhteen tilanne ortodoksisessa maailmassa taitaa olla aika monimutkainen. Orthodox Ethos edustaa yhtä ääripäätä. Suomen ortodoksisessa kirkossa on taas puolestaan poikkeuksellisen selvää, että esimerkiksi luterilaisia ei tule kastaa kirkkoon otettaessa. Muualla ortodoksisessa maailmassa vaikuttaa elävän rinnan erinäisiä käytäntöjä. Olemme näin ollen ikään kuin palaneet takaisin ensimmäisten vuosisatojen hajanaisuuteen. Oudoksi koko homman tekee se, että kirkon synodaalinen linja on ihan selkeä. Kreetan pyhä ja suuri synodi vuonna 2016 vieläpä sanoi Jerusalemin vuoden 1672 synodia ortodokseja sitovaksi. En oikein tiedä, mikä tässä jutussa on niin epäselvää. Ortodoksinen kanta on ihan selkeä, vaikka käytäntö on sekava. Ei tosin välttämättä mitenkään harvinainen juttu ylipäätään.

Perheongelmia

Kirjoitin noin vuosi sitten pienen jutun ortodoksisuuden ongelmista. Silloin ilmaisin syvän luottamukseni siihen, että kyllä nykyiset ongelmat korjaantuvat. Sekopäinen kirkkohistoria rohkaisee toivomaan niin. Tuon kirjoituksen jälkeen olen kuitenkin miettinyt, että ongelmien suuruuteen vaikuttaa varmasti aika paljon se, mistä perspektiivistä niitä lähestyy. Tämä käy jotenkin ilmeiseksi roomalaiskatolisen apologetiikan äärellä.

Roomalaiskatolisessa apologetiikassa on joitain ortodoksisuutta vastaan suunnattuja argumentteja, jotka toistuvat usein. Ne painottavat ortodoksisuuden epämääräisyyttä. Näiden joukkoon kuulu se, että eri ortodoksisen paikalliskirkot ottavat eri tavoin muiden kirkkojen jäseniä kirkon yhteyteen. Eriävät asenteet eronneiden uudelleenavioitumiseen sekä ehkäisyvälineiden käyttöön mainitaan myös usein esimerkkeinä. Sitten toki painotetaan ortodoksisen maailman sisäisiä skismoja sekä etnistä kuppikuntaisuutta ikään kuin pysyvinä ongelmina, joita tuskin saadaan koskaan ratkaistua. Luonnollisesti kaikkiin epäkohtiin ratkaisuksi hahmottuu paavi ja Rooman magisterium.

En lähde tässä pureutumaan näihin esimerkkiongelmiin sen tarkemmin. Monen asian suhteen myöntäisin, että kyseessä on todellinen ongelma (vaikka minun henkilökohtaisella mielipiteelläni ei tosin ole kauheasti mitään väliä). Sen sijaan haluan oikeastaan sanoa vain sen, että nämä ongelmat hahmottuvat varmaan aika eri tavoin riippuen siitä, onko näkökulma niihin kirkon sisä- vai ulkopuolelta tuleva. Ymmärrän toki, että siinä vaiheessa, kun ihminen arvioi sitä, mihin kirkkoon kuulua, jotkin yksittäiskysymykset ovat kenties painavia. Mutta kun on osa tätä kirkkoperhettä, silloin niihin suhtautuu vähän eri tavoin. Ne ovat minun perheeni ongelmia. Voin hyvin myöntää, että ongelmia ne ovat, mutta ne eivät kuitenkaan kyseenalaista sitä, että tämä kirkko on Jumalan erityisen läsnäolon paikka maan päällä. Ja kun sitten katson kirkon historiaa, voin olla luottavainen, että lopulta ongelmat ratkeavat.

Mainittujen kysymysten pyörittelyyn liittyy ongelma, jota olen täällä viime aikoina hieman pitänyt esillä. Meillä läntisillä ihmisillä on usein vähän sellainen ajatustapa, että meiltä pitäisi löytyä näkemyksiä yhteen ja toiseen asiaan. Kullakin pitäisi olla jotenkin ulkopuolisen tarkkailijan rooli, jotta voisi teoreettisesti ja mahdollisen objektiivisesti ottaa kantaa kysymykseen jos toiseenkin. Mutta tämä ei ole ollenkaan ortodoksinen lähestymistapa. Ortodoksina minä olen yksi jäsen kirkkoperheessä. Minulla on oma paikkani, jossa voin toimia koko ruumiin hyväksi. Mutta tällaisten isojen ongelmakohtien selvittely ei ole oikeastaan minun heiniäni. Ne ovat piispojen vastuulla. Niiden älyllisen pohdiskelun sijaan minulla ikään kuin annetaan tila ja lupa keskittyä ihan muuhun. Omaan hengelliseen elämääni. Perheeni rakastamiseen.

Podcast-mainos: piispojen auktoriteetin raamatulliset juuret

Kuuntelin pitkästä aikaa Lord of Spirits -podcastia pari jaksoa. Ekassa jaksossa paneudutaan siihen, kuinka Jumala antoi Moosekselle auktoriteetin sitoa Vanhan liiton Jumalan kansaa erinäisin säädöksin ja kuinka tämä valta periytyi sukupolville hänen jälkeensä yltäen aina fariseuksiin saakka. Lopulta tämä suksessio kuitenkin katkesi. Toinen jakso puolestaan pureutuu siihen, miten apostolit ja heidän seuraajansa perivät valtansa Mooseksen tapaan näkemällä Jumalan (= Kristuksen) ja kuinka tuo valta periytyy apostolisen suksession kautta heidän seuraajilleen, piispoille. Tämä ketju on katkeamaton. Sen tuoman auktoriteetin perusteella piispat vieläkin säätävät, kuinka heidän hiippakunnassaan pitää erinäisissä kysymyksissä menetellä. Ja vaikka itse olisikin eri mieltä kuin piispa jostakin linjauksesta, piispoilla on Kristuksen antama kirkollinen tuomiovalta. Siksi heille tulee olla kuuliaisia. Lopulta Kristus itse viimeisellä tuomiolla, tai synodi jo tässä ajassa Kristuksen suuna, tuomitsee heidän viranhoitonsa.

Eli siis tosi hyvää settiä, suosittelen!

Piispat ja papit hengellisinä isinä

Aiemmin mainitsin siitä, että luterilaisissa kristinopeissa kuuliaisuutta piispoille ja papeille perustellaan usein neljännellä käskyllä. Viran edustajat hahmotetaan hengellisinä isinä. Ortodokseille luulisi olevan kanssa ihan selvää, että piispat ja papit ovat isiä. Puhutellaanhan piispoja isä esipaimenina ja pappeja isinä. Silti joskus tuntuu siltä, että meiltä unohtuu heidän isyytensä.

Jos jossain haluaa nähdä piispojen ja pappien halveksuntaa, netti on siihen varmaankin paras paikka, vaikka toisinaan kahvipöytäkeskustelutkin ovat hengelliseksi turmioksi. Toisinaan esimerkiksi piispojen ylipainon perusteella tehdään johtopäätöksiä heidän hengellisestä tilastaan. Väitetään, että he eivät ole rukouksellisia ihmisiä vaan vallanhimoisia kirkkobyrokraatteja. Toisaalta heidät nähdään taantumuksellisuuden linnakkeina, toisaalta ortodoksisen tradition pettäjinä.

Pidän erityisen vaarallisina konservatiivisia porukkoja, jotka esiintyvät ortodoksisuuden vaalijoina piispoja ja pappeja vastaan. He johtavat paljon salakavalammin harhaan kuin ne, jotka aivan ilmeisesti alistavat ortodoksisen uskon jollekin trendikkäälle ideologialle. Kapinoivat konservatiiviset ryhmät toisinaan asettelevat vastakkain omien piispojensa näkemyksiä ja linjauksia ja oman aikamme pyhien kantoja, sillä ajatuksella, ettei piispoilla ja papeille tarvitse olla kuuliainen, jos joku pyhä on opettanut toisin kuin he. Tällöin tuppaa unohtumaan se, että ortodoksi on oman alueensa piispan lammas. Hän on piispansa kaitsennan alla. Hänellä ei ole oikeutta olla piittaamatta piispansa linjauksista, vaikka voisikin olla jostain asiasta eri mieltä. Piispoja ja pappeja julkisesti kritisoivat maallikot haastavat Jumalan asettaman järjestyksen. Ja vaikka hengelliset isät olisivatkin kelvottomia, viran tähden heille kuuluu kuuliaisuus ja kunnioitus. Olisi hyvä muistaa, että Jumala puhui ylipappi Kaifaan kautta tämän viran tähden (Joh. 11:49–52) ja jopa Bileamin aasin suulla (4 Moos. 22:28–30).

Ajattelen, että edes kuuliaisuus piispoille ja papeille ei ole tarpeeksi. Jos he ovat isiä, heidän pitäisi kaiketi olla meille rakkaita. Rakkautta tulisi herättää ainakin sen, että osallisuuteni sakramenteista riippuu siitä, että hiippakuntani piispa ja seurakunnan papit ovat astuneet palvelutehtäviin, jotka ovat uskomattoman raskaita ja vaativia. Siksi minun pitäisi olla heistä kiitollinen Jumalalle ja rukoilla heidän puolestaan, ei jauhaa heistä pahaa netissä. Enhän tekisi niinkään maallisesta isästänikään, koska hän on minulle rakas.

Tämä parannuspuhe ei ole vain muille suunnattu. Huomaan toistuvasti keskittyväni ortodoksisen maailman kriiseihin tai kirkkoni ongelmiin enkä omaan sydämeeni. On vaivatonta ja viihdyttävää seurata nettijuoruja ja kokea jonkinlaista ylpeää ylemmyyttä siitä, että luulee tietävänsä, miten toisten tulisi toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Samalla oma sydän jää uudistumatta. Eli palaan siihen, mihin aiemmassa kirjoituksessani kuuliaisuudesta piispoille ja papeille: Kirkko antaa valtavan hienot raamit kilvoitella. Koska on hengellinen hierarkia, on vapaus jättää vastuu yhdestä jos toisestakin kysymyksestä muille. Yksittäinen ortodoksi voi keskittyä kilvoittelun kautta rukkaamaan omaa elämäänsä uusiksi. Sehän on meidän tehtävämme. Ja tästä mahdollisuudesta saamme kiittää Jumalaa ja hengellisiä isiämme.

Kuuliaisuuden siunaus

Olen jo pitkään ajatellut jakaa tuumailujani kuuliaisuudesta piispoille ja papeille. Kun viime kirjoitukseni käsitteli paastosääntöjä kuuliaisuutena kirkolle, ajattelin, että nyt voisi olla hyvä sauma pohtia aihepiiriä ääneen. Tästä aiheesta tulee varmaan muutama kirjoitus. Ajatukseni tulevat paremmin ymmärrettäviksi taustani valossa. Siksi ennen itse aiheeseen pääsemistä on vuorossa pieni alustus taustastani.

Kuten varmaan moni tämän blogin lukija tietää, taustani on tunnustuksellisessa luterilaisuudessa. Kuuluin muutaman sadan hengen kirkkoon, joka oli erottautunut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta jo 1920-luvulla. Keskeisenä syynä erolle oli se, että luterilaisen kansankirkon ajateltiin jo tuolloin luopuneen vaatimasta sitä, että kaiken opetuksen tulee olla luterilaisten tunnustuskirjojen mukaista. Tunnustuskirjojen pitäytymistä ei toki nähty sinänsä itseisarvona entisessä kirkossani. Pyrkimys pitäytyä johdonmukaisesti 1500-luvun luterilaisuuden oppiperustaan selittyy sillä, että luterilaisen reformaation ajateltiin palauttaneen kristityt takaisin Raamatun omaan opetukseen. Raamattu-uskollisuus oli aivan uskon ydinkorostuksia, ja liikkeessä painotettiin jokaisen kristityn velvollisuutta koetella kirkon oppi Raamatulla. Mikäli oppi osoittautuu jossain epäraamatulliseksi eikä nykyisestä yhteisöstä halukkuutta opillisen erheen korjaamiseksi löydy, yksittäisellä kristityllä on velvollisuus etsiä toinen kirkko, jossa opetetaan vain sitä, mitä Raamattu opettaa.

Vanhassa kirkossani yksilön harteille laitettiin suunnaton vastuu. Raamatun ajateltiin olevan niin selkeä, että yksittäinen uskova voi sen avulla luotettavasti päätellä, kuinka oppikysymyksistä pitäisi ajatella ja erinäisten elämänvalintojen suhteen menetellä. Kirkossa oli toki pastoreita, joille kuului Raamatun opettaminen. Pastorien opetus sitoi kuitenkin uskovaa yksilöä vain sikäli kuin opetus oli (omasta mielestä) Raamatun mukaista. Koska lähtökohtaoletuksena oli Raamatun selkeys, kysymys siitä, kuinka luotettavasti yksilö voi tulkita Raamattua, ohitetaan melko kevyesti. Jumalan sana on niin kirkas, ettei ole vaikeaa nähdä, mikä on totuus missäkin kysymyksessä.

Vaikka Raamatun selkeyttä painottava linja voi kuulostaa teoriassa johdonmukaiselta ja toimivalta, käytännössä tilanne on toinen. Elämä on näet aika monimutkaista ja rosoista. Raamatun soveltaminen yksittäistilanteisiin ei ole yhtään yksinkertaista. Raamatusta ei löydy suoraa vastausta moneen kysymykseen. Oppikysymyksetkään eivät usein ole ihan simppeleitä. Minusta on aika hurjaa ajatella, että esimerkiksi luterilaisen virkaopin poikkeamat selittyisivät sillä, ettei joku osapuoli ole vain kuuliainen Jumalan sanalle. Kaiken kukkuraksi vanhassa kirkossani Raamatun tulkintaa linjasi käytännössä tietty luterilaisuuden sisäinen tulkintatraditio (vanhamissourilaisuus), joka suodattui muuan vaikutusvaltaisen herran kautta. Vaikka Raamattua painotettiin ja siihen vedottiin, yhden ihmisen näkemyksillä oli aivan suunnaton arvovalta. Tilanne ei siis suinkaan ollut se, että kristityt olisivat ”lampaan korvillaan” vain yksinkertaisesti kuunnelleet opetusta ja Raamatun perusteella koetelleet, mikä on hyvän Paimenen äänen mukaista. Käytännössä sitouduttiin tiettyyn tulkintaperinteeseen ja sen arvovaltaiseen tulkitsijaan – tulkitsijaan, jonka arvovalta nousi pitkälti henkilökohtaisesta auktoriteetista.

Edellisessä kirkossa oloni lopulla koin etenkin kaiken tietämisen taakan raskaana. Oli kysymyksiä, joihin minulla ei ollut ehdotonta vastausta, vaikka olisi Raamatun perusteella pitänyt olla. Minulle oli käynyt myös selväksi, että kaikesta Raamatun painottamisesta huolimatta luterilaisuudessa on aina ollut vahvoja herroja, jotka ovat käytännössä linjanneet, kuinka tulee uskoa; 1500-luvulla tällainen henkilö oli Luther, 1800-luvun Missouri-synodissa C.F.W. Walther. Kokemieni ongelmien takia minulle oli ortodoksiseen kirkkoon liittyessäni suuri helpotus, että Jumala on antanut kirkolleen piispat ja papit, jotka virkansa tähden käyttävät hengellistä auktoriteettia. Yksittäisenä riviseurakuntalaisena minulla ei tarvitse olla vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Minun tehtäväni on elää uskoni todeksi omalla paikallani ja rukoilla niiden puolesta, joille Jumala on antanut hengellisen vastuun kirkon kaitsemisessa. Juuri hierarkkinen rakenne antaa viitekehyksen, jossa minun ei tarvitse olla aina pohtimassa ja pähkäilemässä, miten siihen ja siihen oppiin tulisi suhtautua tai mikä kanta pitäisi ottaa johonkin kuumaan kysymykseen. Jumala on antanut kirkolleen piispat ja papit sitä varten, että hengellisen elämäni huomio voisi olla omissa suurissa synneissä.

Piispat ja papit voivat tietenkin erehtyä. Jos toimin jossain asiassa väärin sen takia, että he ohjaavat minua harhaan, silloin he kantavat asiasta vastuun. Tähän soveltuvat profeetta Hesekielin sanat:

Kun minä uhkaan jumalatonta kuolemalla, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen elämänmenostaan, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.
Hes. 33:8

Kirkon historiasta löytyy toki myös yksittäisiä tilanteita, joissa dogmaattisluontoisten syiden tähden yksittäinen kristitty on asettunut kirkollista hierarkiaa vastaan. Tunnetuin tällainen esimerkki lienee Maksimos Tunnustaja, joka opetti Kristuksella olevan kaksi tahtoa, vaikka hänen aikanaan kirkko oli laajalti omaksunut poikkeavan kannan. Mutta en tiedä, onko tervettä, jos yksittäinen ihminen elää koko ajan sellaisella mentaliteetillä kuin olisi pyhä Maksimos, ikään kuin koko ajan olisi päällä jokin akuutti tunnustustilanne, johon juuri minun pitäisi puuttua. Kokemukseni mukaan kiivaimmat oppikiihkoilijat ovat ihmisinä usein aika rikki. Rikkinäisyys kanavoituu kiihkoiluun. Ihminen ei kohtaa hajanaisuuttaan, kun huomio on aina muiden puutteissa. Ylpeys vallitsee sielussa. Sen sijaan, että ihminen kääntyisi huomionsa omaan sydämeensä, hän laiminlyö itsensä parantamisen ja keskittyy ojentamaan muita. Minusta ei ole sattumaa, että kirkon perinteessä varoitetaan paljon opillisesta kiistelystä. Kiistojen käyminen vaatii näet syvää hengellistä kypsyyttä. Nykyajan suurena vitsauksena on se, että netti on täynnä piispoja ja pappeja kritisoivia riviortodokseja, jotka soveltavat Filokaliaa ja kanoneita piispoihin ja pappeihin eivätkä itseensä. Vaikka kirkon elämässä olisi epäkohtia, niihin mahdollinen puuttuminen tulisi tehdä rakentavasti asiaan tarkoitettuja kanavia pitkin. Ei netissä ongelmia riepotellen.

Suomalaisena ortodoksina koen olevani melko onnellisessa asemassa. Kirkkoni ei ole langennut harhaoppeihin, joten minun on edes turha elätellä ajatusta, että tässä pitäisi ruveta jonkin sortin dogmaattiseksi sankariksi entiseen tapaan. Kirkon elämässä on varmasti puutteita eivätkä piispat ja papit ole täydellisiä. Näiden puutteiden näkeminen kutsuu minua rukoukseen kirkkoni puolesta. Se riittää minulle. Kuuliaisena kirkkoni piispoille ja papeille saan yksittäisenä ortodoksina nauttia kilvoittelun levosta, kuuliaisuuden siunauksesta.