missourilaisuus – Palasia

Ilman piispaa seurakuntakuviot eivät ole kohdillaan (Tit. 1:5)

Viime kirjoituksessani mainitsin Missouri-synodin ja Wisconsinin synodin virkaopilliset väännöt noin sadan vuoden takaa ja toin ilmi, että vielä 1800-luvulla missourilaisille Matt. 28:18–20 oli ollut viran asetusteksti, mutta 1900-luvulla näin ei enää ollut. Tämä johtui siitä, että missourilaisia ”korkeakirkollisemmat” olivat käyttäneet tuota kohtaa pönkittämään korkeampaa virkakäsitystään.

Matt. 28:n sijaan missourilaiset vetosivat myöhemmin Tit. 1:5:een pastorin viran jumalallisen asetuksen tueksi. He kiinnittivät huomiota siihen, että pyhän Paavalin mukaan Kreetan kirkollinen elämä oli järjestämättä, kun joka kaupungissa ei ollut vanhimpia. Koska kyseisessä raamatunkohdassa painotetaan sitä, että vanhimmat pitää vihkiä tai muuten asiat eivät ole järjestyksessä, missourilaiset päättelivät, että on Jumalan tahto, että pastoreita vihitään virkaan paikallisseurakuntiin.

Missourilaiset tulkitsivat Tit. 1:5:n sanat melko luovasti. He väittivät, että Raamatun mukaan seurakunnalle kuuluu pastorien kutsuminen virkaan. Niinpä Titus asetti vanhimmat virkaansa seurakunnan päätöksellä. Titus oikeastaan vain vahvisti seurakunnan päätöksen ”asettamalla” vanhimmat seurakuntiin. Mitään tällaista itse teksti ei sano. Itse asiassa Paavali jatkaa kirjettään Titukselle kertomalla, millaisia miehiä tämän pitäisi asettaa virkaan (Tit 1:6–9). Tituksella näyttää olevan selvästi virkaan vihkimisen valta, joka on nähty kirkossa piispalle kuuluvana.

Usein väitetään, ettei Raamattu tuntisi piispan virkaa, mutta minusta Tit. 1:5:ssa Tituksen tehtävä hahmottuu sangen piispallisena. Hän ei ole missourilaisittain vain yhteen paikkakuntaan sidottu pastori eikä hän vihi vanhimpia virkaan seurakunnan valtuutuksella. Apostoli Paavali antaa ymmärtää, että Tituksella on valta vaeltaa ympäri Kreetaa vihkimissä vanhimpia virkaan. Melko piispallista touhua!

Varhaiskirkossa tietyt piispuuden piirteet toki elivät. Esimerkiksi varhain jokaisella kaupungilla oli ainakin yksi piispa. Myöhemmin piispan kaitsennan alle kuului laajempia maantieteellisiä alueita, minkä seurauksena pappien/presbyteerien/vanhimpien vastuulle jäivät sellaiset alueet, joita piispat olivat aiemmin hoitaneet. Piispan ja papin on kuitenkin aina erottanut se, että vain edellisellä on virkaan vihkimisen valta. Tästä ei ole varhaiskirkossa mitään erimielisyyttä, eikä meillä myöskään ole Raamatussa yhtään esimerkkiä siitä, että seurakuntapastori tai yksittäinen seurakunta asettaisi vanhimpia virkaan. Itse asiassa ainoa Tit. 1:5:n kaltainen virkaanvihkimisesimerkki löytyy Apostolien tekojen 14. luvusta (j. 23), jossa Paavali ja Barnabas valitsevat useaan seurakuntaan vanhimmat. Paavali ja Barnabas eivät suinkaan olleet ”peruspastoreita”. Siksi väittäisin, että jo Raamatun lehdillä Tituksen voi nähdä piispallisessa toimessa, tekemässä apostolien seuraajana samaa, mitä apostolit aiemmin.

Viime kirjoituksessani kiinnitin huomiota siihen, että Kristus käskee Matt. 28:ssa apostoleitaan opettamaan kaiken, mitä hän on käskenyt heidän pitää. Kun apostoli Paavali käskee Titusta vihkimään eri kaupungeissa vanhimpia virkaan, tämä hahmottuu lähetyskäskyn perusteella Kristuksen käskemänä asiana tai ainakin sen sovelluksena. On luontevaa päätellä Matt. 28:n valossa, että Jumalan tahto on se, että on miehiä, jotka vihkivät virkaan vanhimpia, koska muuten seurakuntakuviot eivät ole järjestyksessä. Tämä päättely vie siis pidemmälle kuin missourilainen. Ei päädytä ainoastaan siihen, että Jumalan tahto on, että joka seurakunnassa on vanhin, vaan myös siihen, että pitää olla Tituksen kaltaisia kaitsijoita, jotka asettavat vanhimpia virkaan.

Viran jumalallinen asetus (Matt. 28:18–20)

Amerikan luterilaisuudessa käytiin noin sata vuotta sitten virkaopillisia kiistoja. Missouri-synodin ja Wisconsinin synodin välejä hiersi se, että he vaikuttivat päätyneen virkaopissa eri linjoille. Missouri-synodissa opetettiin perinteiseen luterilaiseen tapaan, että Jumala on asettanut kirkkoon yhden viran, jolle kuuluu sekä sanan julistaminen että sakramenttien toimittaminen. Wisconsinilaiset olivat kuitenkin omaksuneet uudenlaisen käsityksen. Heidän mukaansa Jumala on asettanut vain sanan julistamisen ja sakramenttien jakamisen toimen, jonka eri tehtävät voidaan jakaa seurakunnan tai kirkon katsomalla tavalla. Edellisen kannan mukaan Jumalan asettamalla viralla on valmiiksi määritelty toimenkuva, vaikka seurakunnassa voidaan sopia erilaisista tehtäväjaoista. Jälkimmäisen kannan mukaan toimenkuva oli vapaammin määriteltävissä – ei ainoastaan inhimillisen järjestyksen mukaan, niin kuin missourilaisessa ajattelussa, vaan jumalallisenkin järjestyksen mukaan.

Missourilaisten ja wisconsinilaisten virkaopillista kärhämöintiä on mielenkiintoista lukea. Voi nähdä toistuvan kuvion: missourilaiset syyttävät wisconsinilaisia väärästä opista, mutta kun osapuolet kokoontuivat yhteen, opillisia eroja ei oikein osattu paikantaa. Kiinnostava yksityiskohta on se, että kun wisconsinilaiset pyysivät missourilaisia osoittamaan selkeän viran asetustekstin omalle näkemykselleen, he eivät onnistuneet sitä tekemään. Tämä on sinänsä aika hämmästyttävä juttu, koska 1800-luvulla Missouri-synodin ensimmäinen presidentti oli pääteoksessaan Kirkko ja virka esittänyt Matt. 28:18–20:n viran asetustekstiksi. Tätä tekstiä ei ilmeisesti uskallettu enää myöhemmin käyttää viran asetustekstinä, koska 1800-luvun jälkipuolella eräät Amerikan luterilaiset teologit, joilla oli missourilaisia paljon korkeampi virkakäsitys, käyttivät kyseistä tekstiä virkaoppinsa tueksi.

Minusta Matt. 28:18–20 ei ole yhtään hullumpi viran asetusteksti. Siinä Kristus käskee apostolejaan menemään kaikkeen maailmaan julistamaan evankeliumia ja kastamaan kaikkia kansoja. Hän lupaa heille, että hän olisi heidän kanssaan joka päivä aina maailman loppuun asti. Apostolit saavat tässä aivan tietyn toimenkuvan ja Kristuksen läsnäolon lupauksen. Mutta koska apostolit ovat kuitenkin jo kauan sitten kuolleet, vaikuttaa siltä, ettei kohta rajoitu vain heihin. Nähdäkseni kohta on luontevaa soveltaa myös heidän seuraajiinsa. Näin päädytään apostolisen suksession ajatukseen. Kristuksen Matt. 28:18–20:ssa lausumat sanat edellyttävät sitä, että maailman loppuun asti on apostolien seuraajia, jotka julistavat ja kastavat, ja joiden kanssa Herra lupaa olla. Tulkinta saa lisätukea, kun katsotaan Uutta testamenttia laajemmin. Siellä ei ainoastaan näy, että Juudas Iskariotin kuoltua alkuperäistä kahdentoista apostolin joukkoa täydennettiin Kristuksen ylösnousemuksen silminnäkijällä (Ap.t. 1:15–26), vaan voidaan myös huomata, että viran piti jatkua vielä apostolisen ajan jälkeen. Paavalin kirjeistä käy näet ilmi, että virkaan tuli vihkiä sopivia miehiä, jotta apostolisen usko välittyisi sukupolville apostolien jälkeenkin (1 Tim. 3; 5:22; 2 Tim. 2:2; Tiit. 1:5).

Matt. 28:18–20 avaa muutenkin mielenkiintoisia näkökulmia virkaoppiin Uuden testamentin äärellä. Jos ja kun apostolista julistusta ja toimintaa väritti kaiken Kristuksen opettaman mukaan toimiminen, silloin Uusi testamentti tarjoaa paljon ainesta sen pohtimiseen, mikä on Kristuksen tahto kirkon ja sen käytäntöjen suhteen. Luterilaisuudessa usein ajatellaan, että kirkkoa sitoo vain se, mikä on Raamatussa suoraan käskettyä. Jos kuitenkin ajatellaan, että apostolien toimintaa kauttaaltaan leimasi Kristuksen opetuksen mukaan toimiminen, heidän esikuvaansakin voidaan pitää ainakin jossain määrin kirkkoa velvoittavana. Ensi kerralla selitän tarkemmin, miten tämän tulkinta-avaimen valossa Tiit. 1:5 antaa tukea piispuudelle Jumalan asettamana virkana.

Kuuliaisuuden siunaus

Olen jo pitkään ajatellut jakaa tuumailujani kuuliaisuudesta piispoille ja papeille. Kun viime kirjoitukseni käsitteli paastosääntöjä kuuliaisuutena kirkolle, ajattelin, että nyt voisi olla hyvä sauma pohtia aihepiiriä ääneen. Tästä aiheesta tulee varmaan muutama kirjoitus. Ajatukseni tulevat paremmin ymmärrettäviksi taustani valossa. Siksi ennen itse aiheeseen pääsemistä on vuorossa pieni alustus taustastani.

Kuten varmaan moni tämän blogin lukija tietää, taustani on tunnustuksellisessa luterilaisuudessa. Kuuluin muutaman sadan hengen kirkkoon, joka oli erottautunut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta jo 1920-luvulla. Keskeisenä syynä erolle oli se, että luterilaisen kansankirkon ajateltiin jo tuolloin luopuneen vaatimasta sitä, että kaiken opetuksen tulee olla luterilaisten tunnustuskirjojen mukaista. Tunnustuskirjojen pitäytymistä ei toki nähty sinänsä itseisarvona entisessä kirkossani. Pyrkimys pitäytyä johdonmukaisesti 1500-luvun luterilaisuuden oppiperustaan selittyy sillä, että luterilaisen reformaation ajateltiin palauttaneen kristityt takaisin Raamatun omaan opetukseen. Raamattu-uskollisuus oli aivan uskon ydinkorostuksia, ja liikkeessä painotettiin jokaisen kristityn velvollisuutta koetella kirkon oppi Raamatulla. Mikäli oppi osoittautuu jossain epäraamatulliseksi eikä nykyisestä yhteisöstä halukkuutta opillisen erheen korjaamiseksi löydy, yksittäisellä kristityllä on velvollisuus etsiä toinen kirkko, jossa opetetaan vain sitä, mitä Raamattu opettaa.

Vanhassa kirkossani yksilön harteille laitettiin suunnaton vastuu. Raamatun ajateltiin olevan niin selkeä, että yksittäinen uskova voi sen avulla luotettavasti päätellä, kuinka oppikysymyksistä pitäisi ajatella ja erinäisten elämänvalintojen suhteen menetellä. Kirkossa oli toki pastoreita, joille kuului Raamatun opettaminen. Pastorien opetus sitoi kuitenkin uskovaa yksilöä vain sikäli kuin opetus oli (omasta mielestä) Raamatun mukaista. Koska lähtökohtaoletuksena oli Raamatun selkeys, kysymys siitä, kuinka luotettavasti yksilö voi tulkita Raamattua, ohitetaan melko kevyesti. Jumalan sana on niin kirkas, ettei ole vaikeaa nähdä, mikä on totuus missäkin kysymyksessä.

Vaikka Raamatun selkeyttä painottava linja voi kuulostaa teoriassa johdonmukaiselta ja toimivalta, käytännössä tilanne on toinen. Elämä on näet aika monimutkaista ja rosoista. Raamatun soveltaminen yksittäistilanteisiin ei ole yhtään yksinkertaista. Raamatusta ei löydy suoraa vastausta moneen kysymykseen. Oppikysymyksetkään eivät usein ole ihan simppeleitä. Minusta on aika hurjaa ajatella, että esimerkiksi luterilaisen virkaopin poikkeamat selittyisivät sillä, ettei joku osapuoli ole vain kuuliainen Jumalan sanalle. Kaiken kukkuraksi vanhassa kirkossani Raamatun tulkintaa linjasi käytännössä tietty luterilaisuuden sisäinen tulkintatraditio (vanhamissourilaisuus), joka suodattui muuan vaikutusvaltaisen herran kautta. Vaikka Raamattua painotettiin ja siihen vedottiin, yhden ihmisen näkemyksillä oli aivan suunnaton arvovalta. Tilanne ei siis suinkaan ollut se, että kristityt olisivat ”lampaan korvillaan” vain yksinkertaisesti kuunnelleet opetusta ja Raamatun perusteella koetelleet, mikä on hyvän Paimenen äänen mukaista. Käytännössä sitouduttiin tiettyyn tulkintaperinteeseen ja sen arvovaltaiseen tulkitsijaan – tulkitsijaan, jonka arvovalta nousi pitkälti henkilökohtaisesta auktoriteetista.

Edellisessä kirkossa oloni lopulla koin etenkin kaiken tietämisen taakan raskaana. Oli kysymyksiä, joihin minulla ei ollut ehdotonta vastausta, vaikka olisi Raamatun perusteella pitänyt olla. Minulle oli käynyt myös selväksi, että kaikesta Raamatun painottamisesta huolimatta luterilaisuudessa on aina ollut vahvoja herroja, jotka ovat käytännössä linjanneet, kuinka tulee uskoa; 1500-luvulla tällainen henkilö oli Luther, 1800-luvun Missouri-synodissa C.F.W. Walther. Kokemieni ongelmien takia minulle oli ortodoksiseen kirkkoon liittyessäni suuri helpotus, että Jumala on antanut kirkolleen piispat ja papit, jotka virkansa tähden käyttävät hengellistä auktoriteettia. Yksittäisenä riviseurakuntalaisena minulla ei tarvitse olla vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Minun tehtäväni on elää uskoni todeksi omalla paikallani ja rukoilla niiden puolesta, joille Jumala on antanut hengellisen vastuun kirkon kaitsemisessa. Juuri hierarkkinen rakenne antaa viitekehyksen, jossa minun ei tarvitse olla aina pohtimassa ja pähkäilemässä, miten siihen ja siihen oppiin tulisi suhtautua tai mikä kanta pitäisi ottaa johonkin kuumaan kysymykseen. Jumala on antanut kirkolleen piispat ja papit sitä varten, että hengellisen elämäni huomio voisi olla omissa suurissa synneissä.

Piispat ja papit voivat tietenkin erehtyä. Jos toimin jossain asiassa väärin sen takia, että he ohjaavat minua harhaan, silloin he kantavat asiasta vastuun. Tähän soveltuvat profeetta Hesekielin sanat:

Kun minä uhkaan jumalatonta kuolemalla, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen elämänmenostaan, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.
Hes. 33:8

Kirkon historiasta löytyy toki myös yksittäisiä tilanteita, joissa dogmaattisluontoisten syiden tähden yksittäinen kristitty on asettunut kirkollista hierarkiaa vastaan. Tunnetuin tällainen esimerkki lienee Maksimos Tunnustaja, joka opetti Kristuksella olevan kaksi tahtoa, vaikka hänen aikanaan kirkko oli laajalti omaksunut poikkeavan kannan. Mutta en tiedä, onko tervettä, jos yksittäinen ihminen elää koko ajan sellaisella mentaliteetillä kuin olisi pyhä Maksimos, ikään kuin koko ajan olisi päällä jokin akuutti tunnustustilanne, johon juuri minun pitäisi puuttua. Kokemukseni mukaan kiivaimmat oppikiihkoilijat ovat ihmisinä usein aika rikki. Rikkinäisyys kanavoituu kiihkoiluun. Ihminen ei kohtaa hajanaisuuttaan, kun huomio on aina muiden puutteissa. Ylpeys vallitsee sielussa. Sen sijaan, että ihminen kääntyisi huomionsa omaan sydämeensä, hän laiminlyö itsensä parantamisen ja keskittyy ojentamaan muita. Minusta ei ole sattumaa, että kirkon perinteessä varoitetaan paljon opillisesta kiistelystä. Kiistojen käyminen vaatii näet syvää hengellistä kypsyyttä. Nykyajan suurena vitsauksena on se, että netti on täynnä piispoja ja pappeja kritisoivia riviortodokseja, jotka soveltavat Filokaliaa ja kanoneita piispoihin ja pappeihin eivätkä itseensä. Vaikka kirkon elämässä olisi epäkohtia, niihin mahdollinen puuttuminen tulisi tehdä rakentavasti asiaan tarkoitettuja kanavia pitkin. Ei netissä ongelmia riepotellen.

Suomalaisena ortodoksina koen olevani melko onnellisessa asemassa. Kirkkoni ei ole langennut harhaoppeihin, joten minun on edes turha elätellä ajatusta, että tässä pitäisi ruveta jonkin sortin dogmaattiseksi sankariksi entiseen tapaan. Kirkon elämässä on varmasti puutteita eivätkä piispat ja papit ole täydellisiä. Näiden puutteiden näkeminen kutsuu minua rukoukseen kirkkoni puolesta. Se riittää minulle. Kuuliaisena kirkkoni piispoille ja papeille saan yksittäisenä ortodoksina nauttia kilvoittelun levosta, kuuliaisuuden siunauksesta.

Paastosäännöt – kuuliaisuutta Jumalalle vai orjuutta ihmisille?

Vielä luterilaisena ollessani tavallaan sympatisoin ortodoksien paastokäytäntöjä, mutta toisaalta pidin niitä kyseenalaisina. Sympatiat nousivat siitä, että konkretiatasolle menevässä yhteisöllisessä uskonnonharjoittamisessa oli jotain kiehtovaa. Olin kokenut myös omassa elämässäni arjen ja juhlan vuorottelun hedelmällisenä. Sitähän paastosäännöt iskostavat niitä noudattaviin. Lisäksi tutustuin joidenkin luterilaisten piirien pieneen liikehdintään vanhakirkollisten tapojen elvyttämiseksi. Näissä merkeissä törmäsin paastoamista painottaviin kirjoituksiin, joissa huomautetaan, että Jeesus oletti opetuslastensa paastoavan (Matt. 6:16) ja apostolit paastosivatkin (Ap.t. 13:2–4; 14:23).

Paastosääntöjen kyseenalaisuus nousi taas siitä, että etenkin siinä luterilaisuuden haarassa, jossa minä vaikutin, painotettiin paljon sitä, ettei ihmisen omaatuntoa saa sitoa mihinkään, mitä ei ole ilmoitettu Raamatussa. Edelliselle kirkolleni tärkeän Missouri-synodin ensimmäinen presidentti C.F.W. Walther korosti sitä, että kristityt ovat velvollisia noudattamaan pastorin käskyjä vain silloin, kun tämä opettaa jotain, mikä on suoraan sanottu Raamatussa. Näin ollen viralla ei ole mitään omaa valtaa, vaan kaikki sen valta perustuu Raamatun velvoittavuuteen. Kun siis ortodoksinen kirkko vaatii paastosääntöjen noudattamista, tämä vaikuttaa lakihenkiseltä ihmisten perinnäissääntöjen noudattamiselta.

En ole itse asiassa varma, kuinka historiallisesti kestävä Missouri-synodin kanta on. Antaahan Augsburgin tunnustus (XXVIII) ymmärtää, että piispoilla olisi jonkinlaista valtaa säätää kirkollisia seremonioita ja tapoja, kunhan he eivät tee pelastusta niiden noudattamisesta riippuvaiseksi. Missourilainen linja on myös jännitteessä monien kristinoppien (mm. STLK:n Kristinopin) kanssa, joiden mukaan neljäs käsky velvoittaa kunnioittamaan myös pastoreita. Neljännen käskyn edellyttämään kunnioittamiseen liittyy vanhempien kohdalla kuuliaisuus heille. Vanhemmilla on valta käskeä ja säätää yhtä ja toista perheessä. Siksi on melko mystistä, että jos neljäs käsky koskee yhtä lailla vanhempia ja pastoreita, miksi pastoreilla ei olisi oikeutta antaa Raamatun ulkopuolisia säädöksiä hengellisten lastensa hyväksi.

Luterilaisia tunnustuksia tai katekismusselityksiä tärkeämpi on tietysti Raamatun oma opetus aiheesta. Kenties olennaisin kohta löytyy Heprealaiskirjeestä:

Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä
13:17

Jakeessa ei anneta ymmärtää, että hengellisille johtajille tulisi olla kuuliainen vain silloin, kun he opettavat ainoastaan sitä, mitä Raamatussa sanotaan. Heprealaiskirje painottaa kuuliaisuutta hengellisille isille hyvin kategoriseen tapaan, oikeastaan aika samanlaisesti kuin Roomalaiskirje maalliselle esivallalle. (Room. 13:1–9) Toki Raamatussa sanotaan toisaalla, että tulee totella ennemmin Jumalaa kuin ihmistä silloin, kun Jumalan asettamat hallitsijat vaativat rikkomaan suoraan sitä vastaan, mitä Jumala on säätänyt. (Ap.t. 5:29) Joku voisi siis ehkä haastaa Hepr. 13:17:sta soveltamisen paastoon väittämällä, että paastosäännöt ovat Raamatun vastaisia eikä niitä siksi tule noudattaa. Paastosääntöjä vastaan esitetään usein seuraava raamatunkohta:

Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: ”Älä tartu, älä maista, älä koske!” – sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta – ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.
Kol. 2:20–23

Tämän Kolossalaiskirjeen kohdan oikein tulkitsemiseksi tulee huomioida kirjoituskonteksti. Jakeista 16 ja 17 käy ilmi, että Paavali kirjoittaa ainakin juutalaiskristittyjä vastaan, jotka vaativat Mooseksen lain rituaalilain säädösten noudattamista kristityiltä. Näin ollen kristityt eivät olisi heidän mukaansa saaneet syödä esimerkiksi sikaa tai mereneläviä. En kuitenkaan ajattele, että jakeet 20–23 torjuisivat ainoastaan Mooseksen lain ruokasäädösten velvoittavuuden. Yleisemmällä tasolla sen voi nähdä kritisoivan kaikenlaista ajattelua, jossa tiettyjen ruokien itseisarvoisesta välttämisestä tehdään sääntö. Puhutaanhan lainaamissani jakeissa yleisluontoisesti siitä, että Jumala on antanut kaiken ruoan ihmisten käytettäväksi. Viimeinen jae vielä viittaa siihen, että Paavalin vastapuolella rituaalilakiin liittyvän näkökohdan lisäksi liittyy jonkinlaista askeettista ajattelua. Paavalin kritisoimat henkilöt laativat itsekeksittyjä sääntöjä kurittaakseen omaa ruumistaan. Tätä he pitivät suurena viisautena, koska ruumiin riutumisen ajateltiin olevan hengellistymisen merkki ja edellytys. Sinänsä juutalaiskristilliset ja askeettiset näkökulmat voivat hyvin kietoutua yhteen. Ilmeisesti varhaisina vuosina oli juutalaiskristillisiä ryhmiä, jotka harjoittivat kasvissyöntiä.

Paavalin opetuksen mukaisesti jo varhaiskirkossa tuomittiin itseisarvoinen ruoka-aineiden halveksunta. Tästä todistaa esimerkiksi Gangran synodin toinen kanoni, jossa anatematisoidaan se, joka tuomitsee lihaa syövän. Ankyran synodin 14. kanoni puolestaan kehottaa pappeja ja diakoneja syömään edes vähän lihaa, jos sitä on tarjolla. Se erottaa virastaan ne, jotka eivät suostu syömään lihan kanssa tarjoiltuja vihanneksia. Nähdäkseni nämä synodit toimivat Paavalin hengessä. Kanonit kertovat siitä, että ortodoksisessa kirkossa on kiinnitetty jo varhain huomiota siihen, ettei paaston tule tapahtua minkään luodun halveksimisen tähden. Esimerkiksi lihan syömättä jättäminen ei ole itseisarvoinen asia. Kanoneilla ja opetuksella on pyritty painottamaan, ettei paastosäännöissä ole kyse siitä, että tietyt ruoka-aineet ovat pahoja. Paastosäännöt on hahmotettu hengellisesti hyödyllisiksi kilvoittelun apuneuvoiksi ja siksi kirkon hengelliset isät ovat jo ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien (ks. Didakheen 8. luku) antaneet paastosääntöjä kristittyjen noudatettavaksi. Paavalin paastokritiikin soveltaminen kirkon paastosääntöihin menee sitenkin ohi maalin, ettei kyse ole itsevalitusta hurskaudesta vaan kuuliaisuudesta hengellisille isille.

Johtopäätöksenä todettakoon, että koska paastosäännöt eivät ole Jumalan käskyjen vastaisia, meidän tulee olla kuuliaisia hengellisille isille ja heidän säädöksilleen. Kyseessä ei ole antautuminen ”ihmiskäskyjen” orjuuteen, koska Jumala on antanut meille tehtäväksi olla kuuliainen piispoille ja papeille. Samoin kuin kuuliaisuus esivallalle tai vanhemmille on kuuliaisuutta Jumalalle, kuuliaisuus kirkon säädöksille on kuuliaisuutta kirkon päälle.

Järjettömän järkevää?

Olen jäänyt miettimään loogisten ristiriitojen ja tunnustuksellisen luterilaisuuden suhdetta. Mielessäni on pyörinyt se, miten ristiriitainen suhde tunnariluterilaisuudella on järkeen. Toisaalta korostetaan lankeemuksen seurauksia järkeen ja ollaan valmiita sallimaan loogiset ristiriidat. Toisaalta kuitenkin luotetaan vahvasti järkeen, kun tehdään opillisia päätelmiä tai sovelluksia Raamatusta kirkkojen tai yksittäisen kristityn elämään. Ehkäpä luterilaisuuden ja loogisten ristiriitojen suhdetta ei tarvitse tässä kirjoituksessa avata, koska tein niin viime kirjoituksessani. Väitteeni tunnustuksellisten luterilaisten luottamuksesta järkeen vaatii ehkä perusteluja.

Historiallisesti on huomionarvoista se, että luterilaiset torjuivat kolminaisuuden kieltäneiden sociniolaisten ajatuksen, että opillisesti sitovaa olisi vain se, mikä on eksplisiittisesti sanottu Raamatussa. Robert Preus nostaa esille esimerkkinä kolme raamattuperustetta, joihin 1600-luvun luterilaiset vetosivat opin johtamisen tueksi: 1) Jeesus johti uskon ylösnousemukseen raamatunkohdasta, joka ei suoranaisesti käsittele ylösnousemusta (Mark. 12:26). 2) Jeesus johti perusteet omalle messiaanisuudelleen Vanhasta testamentista (Joh. 5:39; Apt. 10:43). 3) Abraham Calovius huomautti, että jo se, että ihminen uskoo Jumalan yleisen armolupauksen perusteella itsensä armahdetuksi, on opillinen johtopäätös. (The Theology of Post Reformation Lutheranism. Volume I: A Study of Theological Prolegomena, s. 336, St. Louis, MO: CPH 1970)

Minusta paraatiesimerkkeinä siitä, millaista opin johtamista on harjoitettu luterilaisuudessa äärimmillään, toimivat kirkko- ja virkaoppi. Raamatullinen aineisto näistä opeista on melko suppea. Niistä sanotaan vähän. Kuitenkin etenkin Amerikan luterilaisuudessa on nähty tarpeelliseksi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä näihin oppeihin liittyen. Esimerkiksi siitä, että Kristus sanoo apostoleilleen antavansa seurakunnalle/kirkolle vallan sitoa tai päästä synneistä, johdetaan missourilaisessa luterilaisuudessa se, että yksittäisellä paikallisseurakunnalla on jumalallinen oikeus kutsua ja vihkiä virkaan pastoreita. Kohdasta johdetaan myös se, että seurakunnalle kuuluu kaikki kirkollinen valta ja siksi sen tulee myös päättää, miten ehdonvallan asiat järjestetään sen keskuudessa. Aikamoisia päätelmäketjuja! Eikä ole ihme, että kirkko- ja virkaopissa luterilaisuuden sisällä onkin ollut melko paljon kiistoja. Näin ulkopuolelta on helppo nähdä, että todella pitkälle menevät johtopäätökset ovat loppujen lopuksi aika hataralla raamatullisella pohjalla. Tunnariluterilaisten päättelyketjut tietysti olettavat syvän luottamuksen ihmisjärjen kykyyn tehdä luotettavia johtopäätöksiä.

Paljon luterilaista oppia on järjen päätelmien varassa. Myös kunkin kristityn henkilökohtainen pelastusvarmuus perustuu järjen päätelmälle yleisestä armolupauksesta, kuten Calovius antaa selkeästi ymmärtää. Mutta jos nyt ajatellaan, että loogiset ristiriidat voivat olla mahdollisia, tämä täysin riistää luotettavuuden järjen päättelmiltä. Ristiriidattomuuden laki on näet järjen käyttömme lähtökohta. Ilman sitä emme voi harjoittaa minkäänlaista rationaalista ajattelua koherentilla tavalla. Samalla – ja tämä ehkäpä kiinnostaa opillisesti orientoituneita luterilaisia! – meiltä viedään kaikki välineet torjua väärä oppi. Jos näet loogiset ristiriidat ovat periaatteessa mahdollisia, ei ole mitään tapaa onnistuneesti torjua vaikkapa naispappeutta. Naispappi voi vain väittää, ettei tarvitse olla tässä kysymyksessä johdonmukainen, vaikka Raamattu kieltäisikin naispappeuden. Hänen ei tarvitse edes yrittää kontekstualisoida Raamatun opetusta ensimmäisen vuosisadan kontekstiin liittyväksi. Riittää vain sanoa, ettei tarvitse olla johdonmukainen. Sama soveltuu ihan mihin tahansa oppiin.

Tarkoituksenani on oikeastaan vain sanoa, että tunnustuksellinen luterilaisuus on ristiriitainen paketti. Se vaatii opillisesti syvää rationaalista johdonmukaisuutta, mutta samalla hylkää rationaalisen johdonmukaisuuden oikean opin nimissä. Kait selittävänä tekijänä on se, että pelastusvarmuus menee rationaalisen johdonmukaisuuden edelle. Niinpä palaan samaan kuin viime kirjoituksessani. Vaikuttaa siltä, että tunnustuksellinen luterilainen on valmis menemään pelastusvarmuutensa kanssa suoranaiseen irrationalismiin, kunhan hän voi vain olla varma henkilökohtaisesti pelastuksestaan. Mutta mitä jos todellinen kristinusko mahdollistaisi samanaikaisesti sekä rakastavan Jumalan löytämisen että järjen säilyttämisen? Mitäs jos kaikki viisauden ja tiedon aarteet olisivat todella Kristuksessa, johon suurinkin syntinen voi laittaa toivonsa pelastuksesta?