Tekijä: Andreas

Herran kärsivä palvelija (Jes. 53) ja luettu vanhurskaus

Aiemmassa luetun vanhurskauden keskeisten kohtien analyysissani jätin kokonaan kommentoimatta Jes. 53:a. Sekin esitetään joskus todisteena luetulle vanhurskaudelle. En lainaa tässä koko lukua, vaan nostan esille jakson, jota yleensä lainataan todisteeksi luetulle vanhurskaudelle, ja selitän, miksi siinä ei opeteta luettua vanhurskautta. Jakso kuuluu näin:

Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme.

Jes. 53:4–6

Luetun vanhurskauden kannattajan ajatus menee niin, että koska Kristus otti meidän kipumme kannettavakseen, koska häntä runneltiin meidän pahojen tekojemme tähden ja koska Jumala heitti hänen päälleen meidän syntivelkamme, tämä tarkoittaa, että Kristukselle luettiin meidän syntimme ja niiden tähden Jumala rankaisi häntä. Vastineeksi sanoisin, ettei kukaan ole eri mieltä siitä, että Kristus kärsi syntiemme tähden. Erottava kysymys on se, missä mielessä hän kärsi niiden vuoksi. Ortodoksina ajattelen, että Kristus kärsi meidän syntiemme tähden, koska meidän pelastamisemme synnin ja kuoleman vallasta edellytti sitä, että hän kärsi lankeemuksen seurauksista. Hän tuli osaksi langennutta maailmaa ja toi pyhittävän läsnäolonsa siihen eheyttäen sen. Kärsimykseen ei liity minkäänlaista lukemista. Tätä tulkintaa tukee muuten se, miten Matteuksen evankeliumissa tulkitaan Jesajan sanoja siitä, että Kristus kantoi meidän sairautemme ja sälytti kipumme päälleen:

Mutta illan tultua tuotiin hänen tykönsä monta riivattua. Ja hän ajoi henget ulos sanalla, ja kaikki sairaat hän paransi; että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetta Esaiaan kautta, joka sanoo: ”Hän otti päällensä meidän sairautemme ja kantoi meidän tautimme”.

Matt. 8:16–17

Protestanttisesta vinkkelistä ei ole yhtään luontevaa, että sairauksien päälle ottaminen ja tautien kantaminen tarkoittavat niiden parantamista. Jos Matteuksen tulkinnallista logiikkaa soveltaa muuhunkin Jes. 53:een, siitä tulee hyvin erinäköinen kuin protestanttisesta perspektiivistä. Tällöin nimittäin syntien kantaminen tai niiden sälyttäminen Kristuksen päälle (Jes. 53:9) tarkoittaa niiden parantamista. Sovitus hahmottuu siis ihmisluonnon parantamisena, jonka edellytyksenä on se, että lankeemuksen seuraukset koskettavat Kristusta hyvin konkreettisesti. Tällainen näkökulma tekee ymmärrettäväksi sen, miksi parantamisihmeillä on niin merkittävä rooli Kristuksen julkisessa toiminnassa. Jos pelastus on parantamista – sekä ruumiillista että sielullista – ei ihme, että Kristus osoittaa olevansa messias parantamalla.

Luettu vanhurskaus kytkeytyy ajatukseen, että Kristus kärsi meidän syntiemme juridisen rangaistuksen. Koska katkelmassa sanotaan rangaistuksen olleen Kristuksen päällä, tämän tulkitaan tarkoittavan sitä, että Jumala rankaisi Kristusta meidän sijassamme. ”Rangaistus” on kuitenkin hyvin kyseenalainen tulkinta. Alkukielen sana kääntyisi ennemminkin kuritukseksi. Kristusta siis kuritettiin meidän tähtemme. Kurituksesta tulee mieleen ennemminkin kasvattaminen kuin rankaiseva synneistä kostaminen. Maininta kurituksesta on luonteva tulkita Heprealaiskirjeen valossa:

Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden, ja kun oli täydelliseksi tullut, tuli hän iankaikkisen autuuden aikaansaajaksi kaikille, jotka ovat hänelle kuuliaiset

Hepr. 5:7–9

Heprealaiskirjeessä annetaan ymmärtää, että Kristus ikään kuin kypsyi ja kasvoi meidän autuutemme aikaansaajaksi. Kärsimällä – voisi ehkä sanoa ”kurituksen kautta” – hän oppi kuuliaisuuden ja tuli täydelliseksi ihmisyydessään. Oli miten oli, kuritus ei kuulostaa sijaiskärsimykseltä.

Jes. 53:n katkelman lopussa oleva maininta syntivelasta on hyvin tulkitseva. Heprealainen teksti ja Septuaginta puhuvat siitä, miten hänelle annettiin meidän syntimme. Tämä voi tarkoittaa ihan vain sitä, että hän otti päällensä meidän syntiemme seuraukset. Heprealaisessa ajattelussa näet synti ja sen seuraukset kietoutuvat yhteen. Ja kuten edellä sanoin: päälle ottaminen tarkoittanee Matteuksen evankeliumin valossa parantamista. Tämän tulkinnan valossa on ymmärrettävää, miksi hän puhuu myös siitä, miten hänen kärsimyksensä kautta me parannumme haavoistamme.

Olen tässä esittänyt monia kielellisiä huomioita tekstiin. Jos ei osaa hepreaa tai kreikkaa, sanomaani voi verrata esimerkiksi englanninkielisiin käännöksiin. Katselin itsekin King Jamesista nämä kohdat ihan mielenkiinnosta. Jes. 53:n kohdalla minusta suomenkieliset käännökset vievät harhaan. Alkukielien valossa luettu vanhurskaus on heikolla perustalla. Olennaista on lukea teksti tarkkaan ja katsoa, miten Raamattu itse tulkitsee Jesajaa.

Jumalan palkkiot ja rangaistukset

Jumala palkitsee hyvät teot ja rankaisee synneistä. Kaikki kristityt taitavat allekirjoittaa tämän. Ainakin ”vanhoissa kirkoissa” ja historiallisessa protestanttisuudessakin ajateltiin näin. Mutta väitteen voi toki tulkita monella tavalla. Yksi tapa on se, että ajatellaan, että kun kristitty tekee hyvää, Jumala ikään kuin jälkikäteen antaa palkkioksi jotain hyvää – joko tässä ajassa tai iankaikkisuudessa. Sama rangaistusten suhteen. Minusta tällainen tulkinta ei ole kuitenkaan mielekäs.

Minulle avainkohta Jumalan palkkioiden ja rangaistusten suhteen löytyy vuorisaarnasta. Kristus sanoo:

Ja kun rukoilette, älkää olko niinkuin ulkokullatut; sillä he mielellään seisovat ja rukoilevat synagoogissa ja katujen kulmissa, että ihmiset heidät näkisivät. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.

Matt. 6:5–6

Nyt kysymys on: mikä on se palkkio, joka maksetaan kammiossaan rukoilevalle? Minä uskon, että se on yksinkertaisesti se, että salassa rukoilevan sydän on kiinnittynyt Jumalaan, ei toisten ihmisten mielipiteisiin. Näin ollen palkkio sisältyy itse tekoon. Sitä ei anneta ikään kuin jälkeen päin kiitokseksi hyvästä teosta. Rangaistuksiin voi soveltaa samaa: kun teen syntiä, syntiin itsessään sisältyy sen tuomio. Synti loitontaa jo sinällään Jumalasta, vie pois kaiken hyvän lähteestä. Toki synnin seuraukset voivat tulla teon jälkeenkin, mutta niillä on elimellinen yhteys itse tekoon. Jos esimerkiksi omistamme elämämme nautinnoille, maapallo ei sitä kestä ja siitä seuraa kaikenlaista kurjuutta. Nämä kurjuudet ovat Jumalan rangaistuksia, pahojen tekojen luonnollisia seurauksia.

Synnin ja sen seurausten syvä yhteys piirtyy esille myös kenties ainoassa Raamatun kohdassa, jossa määritellään Jumalan viha, puhuu siitä, että Jumala jättää meidät oman mielemme valtaan:

Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa, sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi. Sentähden Jumala on heidät, heidän sydämensä himoissa, hyljännyt saastaisuuteen, häpäisemään itse omat ruumiinsa – –

Room. 1:18–24

Minä kutsuisin yllä esittämääni ontologiseksi tavaksi mieltä Jumalan palkkio ja rangaistus. Sen valossa koko kristillinen elämä on sitten sitä, että joko tehdään hyvää jaa saadaan sen mukaisia palkkioita tai tehdään pahaa ja saadaan rangaistuksia. Nykyihmiselle tämä tapa ymmärtää palkkio ja rangaistus ei ole ehkä ominainen sen takia, että meillä on sekulaari ymmärrys siitä, miten maailma toimii. Esimerkiksi jos minä viljelen mielessäni hyviä ajatuksia, ja tämä synnyttää minussa iloa, selitän tämän helposti jotenkin psykologisoivasti – on kuin psykologinen lainalaisuus, että mieli toimii noin. Kristillisempää olisi kuitenkin ajatella, että Jumala palkitsee tahtonsa mukaisen toiminnan. Taustalla tässä selitysmallissa on tietenkin aivan toinen maailmankuva: Jumalan tahto on ikään kuin kirjoitettu olemukseemme ja kun toimimme harmoniassa sen kanssa, saamme ”palkkioita”.

Sama logiikka avaa myös nykyortodoksisuudessa yleisintä iankaikkisen autuuden ja rangaistuksen selitysmallia. Ajatus on se, että Jumala lopussa vuodattaa rakkautensa koko luomakunnan päälle. Ne, jotka ovat eläneet Jumalan tahdon mukaan, kokevat rakkauden taivaallisena autuutena. Ne, jotka ovat eläneet Jumalan tahtoa vastaan, tuntevat sen kauheana kärsimyksenä. Se, millaiseksi ihminen on muokkautunut sisäisesti tämän elämän aikana, määrittää syvimmiltään sen, onko iankaikkisuus Jumalan rakkaudesta nauttimista vai siitä kärsimistä. Tekojemme ja palkkion/rangaistuksen välillä on ontologinen yhteys.

Toivottavasti nämä höpinät avaavat sitä, miten ortodoksina palkkio ja rangaistus hahmottuvat. Olen tietysti vain riviortodoksi, joten tätä kirjoitusta ei tule ottaa dogmaattisena esityksenä. Mutta näin minä olen tämän kysymyksen hahmottanut. Ja uskon, että minulla on ainakin pyhittäjä Maksimos Tunnustaja tukenani.

Luetun vanhurskauden kumoamus: viiden keskeisen kohdan analyysi

Raamattu ei missään opeta suorin sanoin, että Jeesuksen vieras vanhurskaus (= sijaiskärsimys ja lain täyttämys) luetaan uskovien hyväksi, kun he turvaavat Kristukseen tai tämän sovintotyöhön. Luetun vanhurskauden ajatus perustellaan muutamalla Raamatun kohdalla, joiden ymmärretään yhdessä opettavan, että Jumala näkee uskovan puettuna Kristuksen vieraaseen vanhurskauteen. Tänään osoitan, että kun nämä kohdat luetaan kontekstissaan, ne eivät tue luetun vanhurskauden opetusta. Kohdat ovat Room. 4:4–5, Room. 5:18–19, 1 Kor. 1:30, 2 Kor. 5:21 ja Fil. 3:9. Käyn kohdat tässä esiintymisjärjestyksessä lyhyesti läpi.

Room. 4:4–5 on luovuttamattoman merkittävä kohta aiheen kannalta, koska siinä käytetään kahteen kertaan kreikan verbiä λογίζομαι (logizomai), joka on suomalaisissa käännöksissä käännetty lukemiseksi. Jakeissa verbi liittyy kaupankäyntiin – siihen, että jokin lasketaan palkan arvoiseksi. Olen jo aiemmin tällä blogilla käsitellyt jaetta. Keskeinen pointti luetun vanhurskauden kannalta on se, ettei kohta puhu mitään Kristuksen vieraan vanhurskauden lukemisesta uskovalle. Päinvastoin kohta puhuu siitä, että usko luetaan vanhurskaudeksi. Protestantti helposti lukee käsitteeseen ”usko” sisälle Kristuksen vieraan vanhurskauden, mutta Paavali sanoo nimenomaisesti, että usko luetaan vanhurskaudeksi. Tätä vielä alleviivaa se, kun myöhemmin samassa luvussa apostoli kiinnittää huomiota Aabrahamin uskon lujuuteen vanhurskauttamisen syynä. (Room. 4:18–22) Tämä ei sovi ollenkaan protestanttiseen malliin, jossa usko hahmotetaan vain välineeksi, joka omistaa Kristuksen ja jonka vahvuudella ei ole sinällään mitään väliä pelastumisen kannalta. Jos ja kun Room. 4:4–5 ei puhu luetusta vanhurskaudesta, meillä ei ole käsissämme oikeastaan yhtään kohtaa, joka määrittäisi Kristukselta saatavan vanhurskauden luetuksi vanhurskaudeksi.

Room. 5:18–19 on myös  ollut jo aiemmin käsittelyssä tällä blogilla. Tässä yhteydessä vain summaan lyhyesti, mitä olen aiemmin sanonut. Kun jakeet luetaan kontekstissaan, niissä puhutaan siitä, miten Aadam toi synnillään kuoleman, Kristus elämän vanhurskauttamisen. Kaksi tekoa, vastakkaiset seuraukset. Ongelma on se, että suomalaisissa käännöksissä puhutaan siitä, että Aadam synti oli ”kadotukseksi”. Kreikan kielen sana κατάκριμα (katakrima) viittaa kuitenkin yleisesti tuomioon. Ja jotta tietäisimme, mistä tuomiossa on kyse, on paras avata Vanha testamentti ja katsoa, millainen tuomio Aadamille annettiin. Siellä ei puhuta iankaikkisesta kadotuksesta vaan kuolemasta. (1 Moos. 3:19) Helvetin ajatushan tulee vastaan vahvemmin vasta Uudessa testamentissa, vaikka Vanhan testamentin profeettakirjallisuudessa joitain viitteitä voikin olla. Kun vastapareina Paavalilla ovat kuolema ja elämä, on luonnollista ymmärtää elämän vanhurskauttaminen elämän saamiseen liittyväksi, ilmeisesti ylösnousemukseksi, koska nimenomaan ylösnousemus kumoaa Aadamin tuoman kuoleman. Tätä tulkintaa tukee lähempi tekstiyhteyskin, koska saman luvun jakeet 12–15 puhuvat aivan ilmeisesti maallisesta kuolemasta.

Huomionarvoista on tässä yhteydessä myös se, mitä olen sanonut heprealaisesta oikeudenmukaisuuskäsityksessä. Kun oikeudenmukaisuudessa tai vanhurskaudessa on kyse siitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä, on luontevaa ymmärtää elämän vanhurskauttaminen ihmisen palauttamisena luotuisuuden mukaiseen järjestykseen, kuolemasta elämään. Protestanttisissa selityksissä en ole koskaan löytänyt uskottavaa selitystä sille, miksi kyse on elämän vanhurskauttamisesta. Suosittelen lukemaan vanhurskauttamisen luonteesta esimerkiksi tämän, muitakin aihetta lisää avaava kirjoituksia täältä löytyy useita. Esimerkiksi tämä kirjoitus osoittaa, etten höpise ihan omiani.

1 Kor. 1:30 on minusta kaikista kohdista heikoin luetun vanhurskauden perustelu. Päättely taitaa protestantilla mennä niin, että koska Kristus on tullut meidän vanhurskaudeksemme, hänen vanhurskautensa luetaan meille. Ongelma tulkinnassa on vain se, että samassa jakeessa Kristuksen sanotaan tulleen meille myös viisaudeksi, lunastukseksi ja pyhitykseksi. Mutta tuskin kukaan protestantti ajattelee, että jae väittää meillä olevan luettua viisautta, lunastusta tai pyhitystä. Paljon luontevampaa onkin ajatella, että Kristus kuvataan meidän vanhurskautemme, viisautemme, lunastuksemme ja pyhityksemme lähteeksi. Apostoli ei näin ollen ota suoraan kantaa siihen, millaista on Kristukselta saamamme vanhurskauden luonne. Pointti on vain korostaa sitä, että nuo Jumalan lahjat saadaan Kristuksen tähden.

2 Kor. 5:21 on kaikista näistä kohdista kenties keskeisin. Jakeessa on helppo nähdä ”autuas vaihtokauppa”: meidän syntimme luetaan Kristukselle, Kristuksen vanhurskaus meille. Kun kuitenkin jaetta katsotaan tarkemmin, on selvää, ettei Kristukselle tapahtunut ole täysin rinnasteinen meille tapahtuneeseen. Kristus näet TEHTIIN synniksi, jotta me TULISIMME Jumalan vanhurskaudeksi. Kristuksen tekeminen synniksi kuulostaa kenties hurjalta. Ajatuksen oikein ymmärtämiseksi on huomioitava se, että syntiuhria voidaan sanoa Raamatussa synniksi. (Ks. esim. 3 Moos. 5:12 [LXX]; Jes. 53:10 [LXX]; Hepr. 10:6) Erityisesti Jes. 53:10 on tärkeä kohta, koska siinä messiasta sanotaan synniksi, eli syntiuhriksi. Niinpä Raamatun kielenkäytön valossa Kristuksen tekeminen synniksi tulee ymmärtää syntiuhriksi tekemisenä. Mutta (HUOM!) syntiuhreille ei luettu Vanhassa liitossa syntejä. Niitä kyllä uhrattiin syntien anteeksiantamiseksi, mutta lukemisen ajatus puuttuu. Eikä jakeen 21 alku puhu mitään siitä, että Jeesus olisi luettu synniksi tai syntiuhriksi.

Lukemisen ajatus on myös sikäli ongelmallinen, että meidän tulemisemme Jumalan vanhurskaudeksi ei voi tarkoittaa sitä, että meille luettaisiin Jumalan vanhurskaus. Kreikan verbi γίνομαι (ginomai) ei tarkoita lukemista. Eksegeettien parissa on paljon väittelyä siitä, miten jae tulisi ymmärtää – ihan jo siitä, keitä ovat ”me”, joista jae puhuu. Yksi tulkinta on se, että Kristuksen uhrin tähden apostolit ilmentävät Jumalan liittouskollisuutta (= vanhurskaus). Tämä tulkinta istuu ihan hyvin lähikontekstiin. (Ks. 2 Kor. 6:1–2). Toinen tulkinta voisi olla se, että Jumala tekee jokaisen kristityn osalliseksi vanhurskaudestaan (käsitettynä laajemmin kuin liittouskollisuus), siis omasta ominaisuudestaan (vrt. kissan viisaus, vaimon kauneus, porvarin saituus). Olipa tulkinta jakeen lopusta muuten mikä tahansa, se on selvää, ettei jae opeta luettua vanhurskautta.

Fil. 3:9 puhuu vanhurskaudesta, joka tulee Jumalalta Kristuksen uskon/uskollisuuden kautta ja vieläpä uskon perusteella/uskolle. Jakeessa esiintyy siis jonkin sortin ”vieras vanhurskaus”, joka saadaan, kun uskotaan. Tai ehkäpä paremmin usko kuvataan perustana, jolle vanhurskaus tulee. Paavalin sanat tulee ymmärtää sen valossa, että juuri edellä Paavali on painottanut sitä, kuinka hän juutalaisena piti Mooseksen lain noudattamista vanhurskautensa perustana. Nyt hän on kuitenkin lukenut kaiken entisen hurskautensa tappioksi voittaakseen omakseen Kristuksen. (j. 4–8) On siis ilmeistä, että Paavali ajatteli, että Mooseksen lain noudattamisen kautta hän ei voinut päästä oikeaan suhteeseen Kristuksen kanssa. Oikea suhde voi rakentua vain uskolle. Olennaista tämän kirjoituksen suhteen on se, että tässä usko kuvataan jälleen vanhurskauttamisen perustaksi. Taaskaan Paavali ei sanallakaan puhu minkään vieraan vanhurskauden hyväksi lukemisesta.

Apostoli kyllä antaa ymmärtää, että tulemme osallisiksi Kristuksesta ja vanhurskaudesta uskossa, mutta hän ei suoranaisesti ota kantaa siihen, millaista tuo vanhurskaus on luonteeltaan eikä hän myöskään anna ymmärtää, että usko sulkisi pois uskon varassa tehdyt teot. Nämä pointit luetaan tekstiin sisälle protestanttisessa tulkinnassa. Kenellekään ei näet ole ongelma sanoa, että usko on kristillisen elämän perusta ja että kristityille lahjoitetaan sulasta armosta vanhurskaus, jonka varaan koko kristillinen elämä rakentuu. Olennaista on huomata myös se, että meille annetaan Jumalan vanhurskaus. Muistelen jostain lukeneeni (olisiko McGrathilta?), että reformaation aikana samaistettiin ensimmäisen kerran Kristuksen vanhurskaus ja Jumalan vanhurskaus. Tämä samaistus ei ole mikään selviö jo tulkintahistorian perusteella. Mutta kun huomioidaan se, että yleensä Raamatussa ”Jumala” viittaa Isä Jumalaan, samaistus on todella kyseenalainen. Minusta uskottavin tulkinta olisi se, että Kristuksen uskollisuuden (usko = uskollisuus) tähden me tulemme uskossa osallisiksi Jumalalta tulevasta vanhurskaudesta (joka voisi taas viitata hyvin Jumalan ominaisuuteen 2 Kor. 5:21 huomioiden), jolle uskon elämämme rakentuu.

Näin on jakeet lyhyesti käyty läpi. Olo on vähän samanlainen kuin Jehovan todistajien kanssa väiteltäessä. He osaavat rakentaa todella hienoja systeemejä yksittäisten jakeiden ja niistä tehtävien johtopäätösten varaan. Kun yksittäiset jakeet kuitenkin luetaan kontekstissaan ja tarkkaan, heidän kyhäämänsä hieno torni alkaa pahasti vaappua. Ei ole mitenkään sattumaa, ettei luettua vanhurskautta tunnettu kirkossa ennen reformaatiota. Se vaatii aikamoisia päättelyketjuja ja jakeiden yhdistelemistä. Jo varhaiskirkossa vieras vanhurskaus nähtiin uudistumisena. Luetun vanhurskauden edustajilla on siksi ehdottomasti todistustaakka harteillaan. Heidänhän pitää pystyä vastaansanomattomasti osoittamaan oppinsa raamatulliseksi koko reformaatiota edeltäneen kirkon todistusta vastaan. Tämän päivän analyysien valossa on jälleen hyvä pitää kirkkoa itseään viisaampana.

Vain hunajaa maistanut tietää, miltä hunaja maistuu: vastine pastori Juuso Mäkiselle

Lähetyshiippakunnan pastori Juuso Mäkinen kommentoi uudessa kirjoituksessaan Luotettavasti ja luottavaisesti luterilainen tunnustuksellisten luterilaisten pastorien ja maallikoiden ortodoksiseen kirkkoon liittymistä. Minulle hänen puheenvuoronsa hahmottuu ennen kaikkea tunnustuksellisille luterilaisille suunnattuna ”paimenkirjeenä”, joka argumentoi, miksi luterilaisuuden jättäminen ei ole perusteltua. Koska minä olen kaiketi yksi tyypeistä Mäkisen kirjoituksen taustalla, ajattelin tänään heittää ilmoille pari hänen kirjoituksensa provosoimaa ajatusta.

Päällimmäisenä minulle kirjoituksesta jäi käteen sen älyllinen tulokulma. Niin kuin voidaan olettaa, Mäkinen lähtee liikkeelle siitä, että luterilaiset voivat olla luottavaisia uskonsa suhteen, koska se rakentuu Jumalan sanalle, eli Raamatulle. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että uskon keskiössä on Kristus ja hänen armotyönsä. Vankat uskon kulmakivet, tekevät uskosta luotettavan. Näiden itsestäänselvyyksien lisäksi on mielenkiintoista, että joihinkin opinkohtiin tai yksittäisiin historiallisiin lähteisiin vetoamalla Mäkinen rakentaa ihanteellisen kuvan luterilaisuudesta. Hän pyrkii muun muassa osoittamaan, ettei luterilaisuus laiminlyö ruumiillisuutta tai mystiikkaa.

Tiivistäisin Mäkisen älyllisesti painottuneen argumentaation piirteitä näin: usko on Raamatun lupauksiin luottamista, luterilaisuuden ruumiin arvostus näkyy siinä, että erinäiset opinkohdat, kuten kristologia, ylösnousemus tai ehtoollisteologia, korostavat ruumiin arvoa. Luterilaisuus antaa mystiikalle arvoa, koska muutama jamppa satoja vuosia sitten kirjoitti kauniisti jotain melko mystistä. Kirjoitan kärjistävästi, jotta pointti tulisi selväksi. Tulokulma uskoon on tosi älyllinen, liikutaan jossain opinkohtien maailmassa. Siksi koinkin, että Mäkinen ampuu omaan jalkaansa. Hänen argumentaationsa luterilaisuuden holistisuuden puolesta alleviivaa vain luterilaisuuden tolkutonta älyllisyyttä. Myönnettäköön tosin rehellisyyden nimissä, että hän mainitsee myös ulkoisia kirkollisia jumalanpalveluksen tapoja luterilaisen jumalanpalveluksen elementteinä, mutta aika heppoiseksi tämä puoli jää. Varsinkin, kun lähes kaikki ulkoiset tavat on luterilaisuudessa tapana leimata ehdonvallan asioiksi, jotka eivät ole mitenkään luovuttamattomia. Eikä hänen konstruktionsa luterilaisuuden ”kehopositiivisuudesta” vastaa minusta sitä, millaista luterilaisuus on nykyään käytännössä. Eikös valtavirtaa ole pari ristinmerkkiä, muutama seisomaan nouseminen ja käsien ristiminen? Ortodoksisuuden holistisuus on sen sijaan helppo todistaa liturgiassa tai muissa palveluksissa piipahtamalla.

En halua kieltää sitä, että luterilaisuus edustaa protestanttien parissa kaikkein ruumiillisinta kristillisyyttä etenkin sakramenttioppinsa tähden. Mäkinen korostaa ihan oikein sitä, että sakramentaalisuus tuo luterilaisuuteen myönteistä suhdetta ruumiiseen. On kuitenkin silti paksua väittää, että luterilaisilla on kaikista kristityistä kaikkein vahvin usko inkarnaatioon, kun esimerkiksi reliikit ja sakramentaalit (sekä pyhät ortodoksisilla kriteereillä) puuttuvat. Vieläpä luterilaista sakramenttioppia on perinteisesti leimannut sana- ja uskokeskeisyys. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että kaste lohduttaa, kun ihminen muistelee siihen lupaavia armolupauksia. Tai ehtoollinen vahvistaa uskoa, kun kristitty uskoo ehtoollisleipään ja -viiniin liitetyt sanat. Sakramenttien hyötyyn päästään käsiksi (lapsikastetta lukuun ottamatta) vain intellektuaalisen prosessin kautta, joka toki sidotaan Pyhän Hengen työhön

Minä näen älyllisen painotuksen menevän aina Lutheriin itseensä saakka. Jos lukee hänen messu-uudistuksiaan, huomaa nopeasti, kuinka pedagogisia ne ovat. Uudistusten kärkenä on se, että kristittyjen tulee ymmärtää, mitä he uskovat. Tämä painotus näkyy myös Lutherin virsissä. Ne ovat vahvan katekeettisia, jotta kristityt oppisivat uskon totuuksia. Samalla Cranachit loivat kirkkotaidetta, joka on myös tavattoman pedagogista. Juuri pedagogisuuden kautta luterilaiseen uskoon on rakennettu sisään vahva opillisuus ja siten uskon totuuksien älyllinen tunteminen. Otan kontrastiksi ortodoksisen suhteen ikonitaiteeseen: ikonit ovat ennen kaikkea niissä kuvatun henkilökohtaista kohtaamista. Ikoneissa voi olla kyllä kuvattuna jokin esine tai symboli, joka identifioi siinä kuvatun, mutta niiden funktio ei ole leimallisen pedagoginen. (Luterilaisia esimerkkejä pedagogisesta symboliikasta löytyy roppakaupalla täältä.)

Mäkisen konstruktio historiallisesta luterilaisuudesta on myös epätarkka. Lähetyshiippakunnassa on tendenssinä kuvata historiallinen luterilaisuus liturgisesti koreaksi ja ruumiin huomioon ottavaksi uskoksi. Tämä on kuitenkin hyvin yksipuolinen kuvaus ja kumpuaa 1800-luvun uusluterilaisuudesta sekä Fort Waynesta. Jos tutkii reformaatioajan lähteitä, huomaa nopeasti, että luterilaisuus oli ulkoisten menojen suhteen hyvin hajanainen ilmiö. Kenties voisi sanoa yleistäen, että mitä lähempänä oltiin Sveitsiä, sitä karumpaa luterilaisuus oli. Mutta ei tämä toki ollut maantieteellisesti ihan selkeä juttu. Esimerkiksi ”Wittenbergin luottomies” Aegidius Hunnius kannatti ristinmerkin poistamista kastetoimituksesta, koska ajatteli sen vievän huomion pois Jumalan asettamasta riitistä. Upsalan kokouksen päätökset ovat taas hyvä esimerkki pohjoismaisesta matalakirkollisuudesta elevaation kieltämisineen. Ja yksittäisen kirjoittajankin ajattelussa voi nähdä piirteitä, jotka vetävät eri suuntiin: toisaalta korostetaan uskonnollisen taiteen pedagogista arvoa – mikä on muuten hyvin älyllinen painotus! – toisaalta sanotaan, ettei hurskaudesta menetetä mitään, vaikkei uskonnollista taidetta olisikaan käytössä, koska kyse on ehdonvallan asiasta. Sekin on hyvä kysymys, missä määrin luterilaisuus tarjoaa teologisia perusteita rikkaalle jumalanpalveluselämälle. Liturgiikan tutkija Bridget Heal on osoittanut esimerkiksi sen, että luterilaisen ortodoksian paikoittaista kuvamyönteisyyttä motivoi pitkälti reformoidun kristillisyyden ikonoklasmin vastustaminen. Kyse voi olla siis reaktiivisesta ”korkeakirkollisuudesta”, joka ei ole teologisesti pitkälle mietittyä.

Ortodoksisuudessa jumalanpalveluksen kauneus ei ole mikään ehdonvallan asia, koska se ilmentää Jumalan luomistahtoa – tahtoa, että ihminen viljelisi ja varjelisi maata. Tämä näkyy erityisen hyvin ehtoollisessa: Jumala antaa vehnää ja viinirypäleitä, joista ihminen jalostaa Jumalan antamien järjellisten kykyjen avulla leipää ja viiniä. Nämä tuodaan uhrina Jumalalle. Tähän uhriin Jumala vastaa tekemällä niistä ruumiinsa ja verensä. Läpeensä synergistinen prosessi (joka ilmentää muuten myös ortodoksista pelastuskäsitystä)! No, ehtoollinen on tietysti siinä mielessä poikkeus, että mikään muu pyhitettävä asia ei muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Mutta sama dynamiikka leimaa kaikkea jumalanpalveluksen kaunistamista: Jumala on antanut meille ajallisia lahjoja sekä sielullisia kykyjä, joiden avulla Jumalan lahjoja voidaan jalostaa. Kun nämä lahjat ”annetaan takaisin” Jumalalle, silloin ne pyhittyvät. Tämä jalostaminen on yksi tapa ”viljellä ja varjella” luomakuntaa. Ja siksi kirkot ovat koristeellisia: Jumalan antamista raaka-aineista tehdään ihmisen saamilla kyvyillä jotain kaunista Jumalan kunniaksi, ja Jumala vastauksena lahjaamme pyhittää sen. Saman logiikan mukaan myös esimerkiksi suitsutus pyhittää. Koska luterilaisuudessa jumalanpalveluksen edellytys on suoranainen Jumalan käsky, tällainen jumalanpalveluksen teologia on suljettu pois. Siksi luterilainen liturginen fiilistely vaikuttaa jotenkin pinnalliselta, individualistisiin esteettisiin mieltymyksiin perustuvalta ilmiöltä.

Luterilaisuus ei ole ollut myöskään niin yksituumaista kirkollisen perinteen ja kirkkoisien suhteen kuin Mäkinen ehkä antaa ymmärtää. Luther oli paljon biblisistisempi kuin Melanchthon. (Tämä käy hyvin ilmi Arffmanin Sanan jäljet -teoksesta.) Kenties Chemnitz vei traditiopainotuksen äärimmilleen. Kaikki luterilaiset kokivat kuitenkin velvollisuudekseen poiketa kirkon traditiosta, mikäli se heidän tulkintansa mukaan oli Raamatun vastainen. Tämä näkyy kirkkaasti esimerkiksi siinä, että Luther, Melanchthon ja Chemnitz ottavat kaikki tietoisesti etäisyyttä Augustinuksen vanhurskauttamisoppiin, koska pitivät ajatusta vanhurskauttamisesta uudistuksena epäraamatullisena. Tästä päästäänkin Mäkisen kirjoituksen isoon teemaan, siihen, että luterilaisuuden jättäneet ovat kokeneet vapautuneensa tietämisen taakasta liityttyään ortodoksiseen kirkkoon.

Minusta Mäkinen ei oikein tarpeeksi huomioi sitä, että luterilaisuus oli protestiliike. Se määrätietoisesti irrottautui tietyistä keskiajan läntistä kristillisyyttä leimanneista ilmiöistä ja ennen kaikkea paavin alaisesta kirkkoinstituutiosta. Ja se teki nämä irtiotot Raamattuun vedoten. Näinpä luterilaisuuteen on ikään kuin sisäänkirjoitettu vaatimus, että meidän pitää oikeuttaa oma olemassaolomme itsenäisenä uskonnollisena liikkeenä ja uskonnolliset käsityksemme Raamatulla. Toki tässä välissä joku hyvä hiippakuntalainen tulee väittämään, ettei luterilaisuuden tarkoituksena ollut erota kirkosta vaan uudistaa se. Samapa tuo. Keskeistä on se, että reformaatio teki syviä irtiottoja sitä edeltäneestä perinteestä Raamattuun nojaten. Kirkkoinstituutioon ei voi luottaa varauksetta, vaan kaiken opin pitää perustua Raamattuun. Jossain tunnaripiireissä (esim. STLK, vanha Missouri-synodi) painotetaan vielä sitä, että jokaisen maallikonkin tehtävänä on koetella opinkäsitykset Jumalan sanalla. Jos kristitty tulee siihen tulokseen, että jokin oppi on epäraamatullinen, siihen ei voi tietenkään pitäytyä. Ja tämä kuvio on nyt se, minkä minä koin raskaaksi: velvollisuus todistaa uskonsa oikeaksi lankeaa yksittäisen kristityn päälle. Tästä velvoitteesta syntyy kokemus siitä, ettei kirkko kannattele uskovaa. Minun näet pitää olla kykeneväinen Raamatulla perustelemaan uskoni oikeaksi. Niinpä uskon elämäni on vahvasti minusta kiinni, vaikka kaikki tietyssä mielessä perustuisikin sanalle ja Kristukselle. Kaikki lopulta seisoo ja kaatuu sen varassa, että minä ymmärrän Raamattua oikein.

Mäkisen kirjoitus pyrkii jossain määrin vastaamaan esittämääni ongelmaan. Hän painottaa sitä, etteivät kaikki kysymykset ole oppikysymyksiä. Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen tulisi riittää. Luterilaisuuden sisällä on paljon erilaisia traditioita. Näihin ajatuksiin sanoisin vain, että tämä Lähetyshiippakunnalle ominainen tunnustuskirjojen painottaminen riittävänä yksimielisyytenä on historiallisesti heikolla perustalla. Esimerkiksi tunnustuskirjoista viimeinen, Yksimielisyyden ohje, pyrki saamaan Lutherin kuoleman jälkeen hajaantuneen luterilaisuuden yhdistymään. Siinä se onnistui melko hyvin. Mutta ei Yksimielisyyden ohje tai mikään muukaan tunnustuskirja ole oman ymmärryksensä mukaan koko raamatullisen opin esitys. Tunnustuskirjojen normatiivisuushan juontuu Raamatusta: niillä ei ole mitään omaa arvovaltaa, vaan niitä pidetään arvovaltaisina niiden raamatullisuuden tähden. Siksi se, että opillisen yksimielisyyden nähdään koskevan vain niitä kysymyksiä, jotka on mainittu tunnustuskirjoissa, on aika hatusta heitetty linjaus. Eikä muuten Lähetyshiippakunnankaan sisällä olla yksimielisiä kaikista kysymyksistä, joita tunnarit käsittelevät tai ainakin sivuavat (esim. Väisäsen kasteoppi).

Jos koko Raamattua pidetään opillisesti sitovana, alkaa tulla suuria haasteita. Minusta näyttää siltä, että tähän haasteeseen on tunnariluterilaisuudessa kaksi tapaa reagoida. Ensimmäinen on se, että todella pyritään pitämään kaikista Raamatun esittämistä opillisista käsityksistä kiinni. Käytännössä tämä johtaa yhä enenevään pirstoutumiseen, kun aina löytyy jokin uusi kysymys, josta ollaan eri mieltä. Tähän liittyen on tärkeä huomioida se, että historiallisesti luterilaisuudessa opillisesti sitovina ei ole pidetty vain oppeja, jotka on suoraan sanottu Raamatussa. Niiden lisäksi on myös painotettu sitä, että ”selkeistä Raamatun kohdista” tehtävät johtopäätökset ovat opillisesti sitovia. Niinpä on hurjasti potentiaalisia oppikysymyksiä, joista voidaan olla eri mieltä. Toinen tapa on taas jokseenkin mielivaltaisesti tapahtuva riittävän yksimielisyyden rajanveto. Lähetyshiippakunnassa se vaikuttaa olevan tunnarit ja naispappeuden torjuminen. En usko, että kukaan pystyy vedenpitävästi kertomaan, miksi raja on juuri tuossa. Käytännössä homma taitaa toimia niin, että kirkossa vaikutusvaltaisessa asemassa olevat tyypit päättävät sen olevan jossakin tietyssä paikassa. Tämä on vallan outoa juuri luterilaisuudessa, jossa usko kirkkoinstituutioon ei ole kovin suuri. Tilanne olisi toinen, jos ajateltaisiin, että kirkossa on hierarkia, joka on Pyhän Hengen ohjauksessa. Silloin olisi paremmat perusteet luottaa siihen, että linjaukset ovat Jumalasta.

Palaan alkuun, Mäkisen kirjoituksen älylliseen tulokulmaan. Minulle Mäkisen kirjoituksesta tuli ennen kaikkea mieleen ajatus: vain hunajaa maistanut tietää, miltä hunaja maistuu. Ortodoksisuutta voi ymmärtää kunnolla vain osallistumisen kautta, ei älyllisesti ulkopuolelta arvioiden. Ja nyt meitä on joukko tunnustuksellisesta luterilaisuudesta lähteneitä. Me kaikki tiedämme kokemuksellisesti ja omakohtaisesti, mitä tunnustuksellinen luterilaisuus on. On ihan turha väittää, ettemme olisi kunnolla juurtuneet luterilaiseen uskoon, eläneet sitä todeksi. Itse asiassa me kaikki olisimme varmasti kirjoittaneet ja ajatelleet täsmälleen samoin kuin Mäkinen muutama vuosi sitten. Mutta nyt, kun olemme saaneet maistaa Herran hyvyyttä aivan uudella syvyydellä, luterilaisuus on menettänyt makunsa. Voimme nähdä, miten Mäkisen kritiikki menee ohi maalin. Olemme löytäneet Kristuksen ihan uudella tavalla. Usko ei ole enää uskomista ”evankeliumin oppiin”. Se ei ole vain Jumalan armolupauksiin luottamista eikä historiallisiin lähteisiin perustuva konstruktio. Se on henkilökohtainen ja vuorovaikutuksellinen suhde ihmiseksi tulleeseen Jumalan Poikaan hänen perustamassaan kirkossa.

Kolmiportaisen viran juuret

Lupasin aiemmin, että joskus tulevaisuudessa valottaisin kolmiportaisen virkakäsityksen juuria Vanhassa testamentissa. Nyt on lupauksen lunastamisen aika.

Varmaankin monelle on tuttua se, että Vanhan liiton aikaan Israelin jumalanpalvelusta toimittivat ylipappi, papisto ja leeviläiset. Vain ylipapilla oli kerran vuodessa oikeus mennä kaikkeinpyhimpään suurena sovintopäivänä. Muuten papisto toimitti uhrit temppelin/ilmestysmajan esipihalla tai temppelin/ilmestysmajan etumaisessa huoneessa, ”pyhässä”. Leeviläisille kuului jumalanpalvelusten mahdollistaminen käytännössä ja niiden toimittamisessa avustaminen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että leeviläisnaisilla oli tehtävänä ilmestysmajan ovien vartioiminen. (2 Moos. 38:8) Olennaista on painaa mieleen, että temppelin/ilmestysmajan palvelutehtävät jakaantuivat kolmeen portaaseen tai asteeseen.

Kolmiportaisuus piirtyy esille myös esim. siinä, että kun Jumala teki Israelin kanssa liiton Siinailla. Tuolloin kansa jäi vuoren juurelle, 70 vanhinta sekä Aaron poikineen nousivat vuoren rinnettä ylös, mutta huipulle Jumalan luo meni yksin Mooses. (2 Moos. 24:1–2) Ei ole vaikea nähdä tämän asetelman ennakoivan temppelipalvelusta. Mooses näyttäytyy ylipappina, joka yksin pääsee kaikkeinpyhimpään muun ”papiston” jäädessä vuoren puoliväliin, ”pyhään”, ja kansan pysyessä vuoren pohjalla, ”esipihalla”. Yhtymäkohdat temppelipalvelukseen ovat melko ilmeisiä.

Kun kiinnitetään huomiota lukuihin, symboliset yhteydet Uuteen testamenttiin aukeavat. Oli yksi Mooses, jolla oli 70 vanhinta avustajina. Ei ole sattumaa, että Uudessa testamentissa Kristus ei valinnut ainoastaan 12 apostolia Israelin 12 kantaisän mukaan vaan myös 70 vanhinta. Ja myöhemmin Uudessa testamentissa seurakunnassa papillisia tehtäviä toimittavia kutsutaan vanhimmiksi. Diakonit taas ovat selvästi leeviläisten osassa, kun he eivät itse uhraa (eukaristiaa), mutta auttavat muuten kirkon toimintaa. Diakonit myös saavat tehtävänsä myöhemmin kuin apostolit (Ap.t. 6), mikä sopii hyvin siihen, että leeviläisten työnkuva määrättiin vasta, kun Mooseksen ja vanhimpien työnäky oli selkeä. Myöhemmiltä vuosisadoilta tiedetään, että siellä, missä naisdiakoneja oli, heidän tehtäviinsä kuului naisten puolen ovien vartioiminen. Näin on selvää, että kirkko hahmotti jumalanpalvelusjärjestyksensä heijastelevan Vanhan liiton jumalanpalvelusta.

Viran kolmiportaisuus on itsestäänselvyys ensimmäisen vuosisadan lopulla. Piispat olivat ottaneet apostolien, eli ylipappien, paikan. Papit olivat piispoja avustavia vanhimpia. Diakonit vuorostaan palvelivat leeviläisten osassa. Kun Uusi testamentti nähdään Vanhan testamentin täyttymyksenä, ei ole yhtään yllättävää, että kirkon kolmiportainen virka heijastelee Vanhan liiton ”virkarakennetta”. Päätän ensimmäisen vuosisadan lopulta peräisin oleviin Kleemens Roomalaisen sanoihin:

Ne siis, jotka tuovat uhrinsa määrättyinä aikoina, ovat hänelle otollisia ja autuaita. He eivät näet syyllisty rikkomukseen, koska he noudattavat Valtiaan säädöksiä. Ylipapeille on näet uskottu omat uhripalveluksensa, papeille määrätty oma paikkansa ja leeviläisten huolena on heidän omat palvelustehtävänsä. Kansaan kuuluvaa ihmistä velvoittavat kansaa koskevat määräykset.

Kleemensin kirje korinttolaisille, 40:4–5. – Apostoliset isät. Suom. Heikki Koskenniemi. Jyväskylä: STKS, 1989.

(Jos joku haluaa ”syventäviä opintoja” aihetta sivuten, kannattaa ehdottomasti lukea tämä englanninkielinen kirjoitus. Ylipäätään Seraphim Hamilton on aika mainio ortodoksisuuden Raamatulla puolustaja.)

Luettu vanhurskaus ja pukeutuminen

Protestanttisen pelastusopin ytimessä on ajatus luetusta vanhurskaudesta. Ajatus menee niin, että meidän syntimme luettiin Kristukselle ja hänen vieras vanhurskautensa (= hänen elämänsä ja kuolemansa meidän edestämme) luetaan uskon kautta meidän hyväksemme. Yksi keskeinen peruste tälle opille on se, että Raamattu puhuu kasteen yhteydessä siitä, että meidät on puettu Kristukseen. (Gal. 3:27) Protestanttisuudessa pukeutumisen ajatus on tulkittu niin, että vaikka me itsessämme olemmekin syntisiä, uskon kautta meidät ikään kuin peitetään Kristuksen vanhurskauden vaatteella.

Protestanttinen tulkinta Kristuksen luetulla vanhurskaudella vaatettamisesta kuulostaa sikäli uskottavalta, että siinä vanhurskaudella peitetään synti niin kuin vaateella peitetään ruumis. Vaikka siis tulkinta on tavallaan luonteva, olisi kuitenkin ehkä hyvä miettiä laajemmin, missä mielessä Raamattu puhuu pukeutumisesta ja vaatettamisesta. Minulle tulee näet ihan äkkiseltään mieleen toinenkin Uuden testamentin kohta, joka puhuu Kristukseen pukeutumisesta, eikä siinä ole todellakaan kyse Kristuksen vieraaseen vanhurskauteen pukeutumisesta:

Vaeltakaamme säädyllisesti, niin kuin päivällä, ei mässäyksissä ja juomingeissa, ei haureudessa ja irstaudessa, ei riidassa ja kateudessa, vaan pukekaa päällenne Herra Jeesus Kristus, älkääkä niin pitäkö lihastanne huolta, että himot heräävät.

Room. 13:13–14 (Ks. myös Kol. 3:9–14)

Protestantit yleensä tulkitsevat tämän jakeen niin, että se koskee vanhurskautta seuraavaa kristityn elämän pyhittämistä. Teksti ei kuitenkaan itse anna tällaiseen tulkintaan erityistä syytä. Tulkinta nousee protestanttisista lähtökohdista, jotka olen tällä blogilla haastanut niin moneen kertaan, etten jaksa tehdä sitä nyt. Minulle riittää tässä kohden vain todeta, että jakeen perusteella on ilmeistä, että Kristukseen pukeutuminen voi tarkoittaa sitä, että ihminen elää Kristuksen asettaman mallin mukaisesti. Tämä on oikein luonteva tulkinta myös kasteen yhteydessä, mikäli kaste nähdään koko elämän antamisena Kristukselle. Tällöin pukeutumisessa ei ole kyse vanhurskauden lukemisesta vaan siitä, että ihmisen elämä alkaa näyttää Kristuksen elämältä.

Toinen maininnanarvoinen kohta pukeutumista koskien löytyy Ensimmäisestä korinttolaiskirjeestä. Apostoli Paavali sanoo kuolemasta ja ylösnousemuksesta seuraavaa:

Sillä tämän katoavaisen pitää pukeutuman katoamattomuuteen, ja tämän kuolevaisen pitää pukeutuman kuolemattomuuteen. Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: ”Kuolema on nielty ja voitto saatu”.

1 Kor. 15:53–54 (Ks. myös 2 Kor. 2–3)

Tässä olennaista on huomata se, että pukeutuminen tarkoittaa perustavanlaatuista uudistumista: katoavainen ruumis muuttuu katoamattomaksi. Katkelmaa ei voi mitenkään tulkita niin, että pukeutumisessa olisi kysymys hyväksi lukemisesta. Apostoli hahmottaa pukeutumisen dramaattisena ontologisena uudistuksena.

Johtopäätöksenä toteaisin, että vaikka protestanttinen ymmärrys Kristukseen pukeutumisesta voi äkkiseltään tuntua uskottavalta, pari lainaamaani kohtaa osoittavat, että apostoli Paavali liittää pukeutumisen uudistumiseen – joko elämän uudistumiseen tai ylösnousemuksessa tapahtuvaan ruumiin katoamattomaksi muuttumiseen. Kun siis tulkitaan Raamattua Raamatulla, puhe Kristukseen pukeutumisesta ei tarkoita Kristuksen vieraan vanhurskauden lukemista uskovalle.

Nominalistinen palvonta

Katsoin pyhiltä esirukousten pyytämistä kritisoivia YouTube-videoita viime aikojen blogikirjoitusteni taustaksi. Olen kirjotuksissani keskittynyt pitkälti historian todistusaineistoon, mutta tahdon tänään lyhyesti kommentoida yhtä pyhien rukoilemisen kritiikin piirrettä, joka liittyy ennen kaikkea Raamatun käyttöön. Kun protestantti kritisoi Raamatulla pyhien rukoilemista, hän usein väittää, että Raamatussa rukous on Jumalan palvontaa. Niinpä ortodoksi ei voi oikeuttaa pyhien rukoilemista väittämällä, ettei kyse ole pyhien palvonnasta. Ortodoksi voi vastata protestanttien kritiikkiin toteamalla, että ero pyhien kunnioittavan rukoilemisen ja palvonnan välillä on ihan ilmeinen. Kenellekään ei tulisi mieleenkään palvoa pyhiä. Protestantille tämä ”uskon intuitio” ei kelpaa, koska Raamatun nähdään opettavan, että rukous on Jumalan palvomista. Pääsen tästä huomiosta vanhaan lempiaiheeseeni: nominalismiin. Väittäisin näet, että protestanttinen kritiikki heijastelee nominalistista ymmärrystä kielen ja maailman suhteesta.

Varmaan kaikille on sinänsä selvää se, ettei Raamattu määrittele missään rukousta dogmatiikan oppikirjan tapaan. Yksiselitteisen määritelmän sijaan meillä on käsissämme yksittäisiä kohtia, joissa Jumalaa rukoillaan. Lisäksi rukous ja palvonta yhdistetään toisiinsa ja kielletään toisten jumalien palvominen. Kenties voidaan kiinnittää myös huomiota siihen, että Raamatussa vain Jumalalta rukoillaan pelastusta ja apua. Tämän kaikkien käsissä olevan materiaalin valossa protestantti päättelee, ettei ketään muuta kuin Jumalaa saa rukoilla, koska Raamatussa rukous ja palvonta kulkevat käsi kädessä. Kenties protestantti myöntää, ettei meillä ole Raamatussa yhtään esimerkkiä, joka edustaisi tismalleen sitä, mitä on ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten pyhien rukoileminen, mutta sen, mitä Raamattu sanoo rukouksesta, nähdään torjuvan pyhiltä esirukousten pyytäminen. Jos Raamatussa esimerkiksi rukoillaan vain Jumalalta pelastusta, nähdään epäraamatullisena Jumalansynnyttäjältä pelastuksen pyytäminen.

Minusta protestanttisen ajattelun kytkös nominalismiin näkyy siinä, että Raamattua käsitellään kuin kontekstitonta kirjaa. Raamatusta kootaan katkelmia, joiden nähdään liittyvän samaan aiheeseen. Sitten niiden perusteella luodaan jonkin asian raamatullinen määritelmä. Sitten tätä määritelmää sovelletaan yksittäiskysymyksiin, jotka jäävät Raamatun ulkopuolelle. Ongelma vain on se, etteivät Raamatun yksittäiset katkelmat ole tapahtuneet missään abstraktissa ideamaailmassa vaan konkreettisessa historiassa. Kun Raamatussa palvonta ja rukous yhdistetään toisiinsa, keskeisenä kontekstina on se, että Jumalan kansana on Israel, joka on pakanavaltojen ympäröimä. Tuossa kontekstissa on tosi luontevaa yhdistää palvonta ja rukous ikään kuin välttämättömänä parina. Jos konteksti on kuitenkin toinen, yhteys ei ole välttämättä selvä.

Ylipäätään minua vähän mietityttää tietty abstraktius, joka liittyy pyhien rukoilemiseen. Käytännön kritiikki olettaa koko ajan, että on yksi juttu ”rukoileminen”, jossa on kyse aina samasta asiasta, oli sitten kyseessä Jumala tai pyhä. Mutta minusta juuri tässä on keskeinen ero. Ehkä olisi parempi, ettei puhuttaisi ollenkaan pyhien rukoilemisesta vaan vain heiltä esirukousten pyytämisestä. Näin olisi selkeämpää, että kyseessä ei ole sama asia. Minusta meinaan on ihan yhtä älytöntä kieltää se, että saisin pyytää joltain läheiseltäni apua kuin se, että saisin pyytää pyhältä esirukousta. Kyse on samasta jutusta. Mutta ehkä tässäkin on taas jonkinlainen nominalistinen maallisen ja hengellisen erottelu: ”hengen maailmaan” ei saa kurkottautua avunpyyntöjen kanssa, mutta toisin on tässä näkyvässä maailmassa toimimisen suhteen. Tällainen maailmankuva on kuitenkin ihan moderni. Jos enkelit ja pyhät ovat keskellämme, kuinka he eivät kuulisi meitä?

Raamatun nominalistinen luenta vaikuttaa myös siihen, miten pyhille osoitetut rukoukset kuullaan. Jos ei eletä kontekstittomassa maailmassa, on ihan selvää, että ”Jeesus pelasta minut!” ja ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät!”, eivät tarkoita samaa asiaa. Kun kontekstina on se, että Kristus on lihaksi tullut Jumala, joka on antanut itsensä maailman elämän edestä ja joka on jokaisen syntisen ainoa toivo, Jumalansynnyttäjälle annetut rukoukset ”kuullaan” eri tavoin kuin kontekstissa, jossa Jeesuksen ja Jumalansynnyttäjän ajateltaisiin olevan kilpailevia jumalia. On kuvaavaa, että vigilian lopussa tuota Jumalansynnyttäjälle suunnattua pyyntöä seuraa rukous: ”Kunnia olkoon Sinulle Kristus, meidän Jumalamme, meidän toivomme, kunnia Sinulle!”

Toivottavasti tästä vuodatuksesta saa jotain selvää. Kaikkien näiden vuosien jälkeen en ole vieläkään varma, kuinka hyvin osaan sanoittaa näitä minulle ilmeisiä asioita. Aion melko pian lopettaa yrittämisen.

Vanhat kirkot ja historian todistus: mistä tietää mikä kirkko on oikea?

Roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa apologetiikassa joskus väitetään, että protestantit ovat jakaantuneet 33 000 eri kirkkoon. Tämän nähdään todistavan, ettei Raamattu riitä takamaan opillista yksimielisyyttä. Näyttää nimittäin ainakin käytännössä siltä, että Raamatun perusteella on mahdotonta saada selville, miten kristittyjen tulisi tarkalleen uskoa. Joskus protestantit heittävät tähän argumenttiin vastineeksi sen, että niin sanotut vanhat kirkotkin ovat jakaantuneita. On ortodokseja, roomalaiskatolilaisia, monofysiittejä (mm. koptit, armenialaiset, etiopialaiset) ja nestoriolaisia ( ns. Idän kirkko). Mistä voisi tietää, mihin näistä kirkoista pitäisi kuulua, jos hylättäisiin yksin Raamattu -periaate?

Olen aiemmin lyhyesti ottanut kantaa siihen, että minusta ortodoksisuus on paljon uskottavampi vaihtoehto kuin roomalaiskatolilaisuus, jos kiinnitetään huomio siihen, millaista hengellisyyttä kirkot edustavat. Ortodoksisuus on minusta ihan selvästi vahvemmassa jatkumossa ensimmäiseen vuosituhannen hengellisyyteen kuin moderni roomalaiskatolilaisuus. No, tämä argumentti tuskin tyydyttää kaikkia. Eikä se vielä riitä perusteluksi sille, miksi en ole kopti tai Idän kirkon jäsen. Oma kysymyksensä on myös se, tarvitseeko minun oikeuttaa ortodoksisuuttani kritisoimalla muiden kirkkojen käsityksiä. Ortodoksisuudella voi itsessään olla niin suuri todistusvoima, ettei ”kilpailijoiden” arvostelu ole tarpeen. Ajattelin kuitenkin tänään esittää ortodoksisuuden eduksi yhden argumentin, joka on luonteeltaan ennen kaikkea historiallinen. Ehkäpä sitä voi olla jollekulle hyötyä. Historiallinen argumentti on näet sikäli kiva, ettei se vaadi suurta dogmaattista tietämystä – toisin kuin esim. Filioque-oppiin tai kristologiaan liittyvien yksityiskohtaisten kysymysten pyörittely.

Argumenttini on suunnattu roomalaiskatolilaisia ja monofysiittejä vastaan. Nestoriolainen kristologia on niin ilmeisesti kahta ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta vastaan (”Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen – – joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista”), että se kaatuu mielestäni jo siihen. Toki sekin on sanottava, että kaikki vanhat patriarkaatit tuomitsivat Nestorioksen vuoteen 433 mennessä. Kaikille Antiokian patriarkaatissa tosin tämä ei kelvannut, ja niin sai alkunsa nestoriolainen kirkko, jolle nykyinen Idän kirkko on jatkoa. Tämän kirkon isät erottautuivat muusta ortodoksisesta/katolisesta maailmasta ja siten seuraavaksi sanomani soveltuu ainakin osittain heihin.

Etenkin roomalaiskatolilaisuutta ja monofysitismiä koskevan argumentin ymmärtämiseksi on tärkeää tiedostaa, miten skismaattisuus miellettiin varhaiskirkossa. Skismalla tarkoitettiin sitä, että piispa tai pappi erottautuu kirkon yhteydestä ja perustaa oman rinnakkaisen seurakunnan tai laajemman kirkollisen rakenteen jo olemassa olevan kirkollisen rakenteen rinnalle. (Ks. esim. apostolinen kaanon 31 [/32] tai Basileios Suuren kanoni 1, joilla on ekumeeninen arvovalta) Osoitan seuraavaksi, että tämän skisman määritelmän valossa roomalaiskatolilaiset ja monofysiitit ovat skismaatikkoja. Aloitan roomalaiskatolilaisista.

Varmasti monelle on tuttua se, että vuotta 1054 pidetään perinteisesti ratkaisevana hetkenä, jolloin idän ja lännen kirkon tiet erosivat toisistaan. Silloin paavin lähettiläs, kardinaali Humbertus, julisti Konstantinopolin patriarkan, Mikael I Kerularioksen, erotetuksi kirkon yhteydestä. Konstantinopolin patriarkka vastasi julistamalla paavin delegaatiolle anateeman, mutta käsittääkseni paavia ei julistettu kirkon kirouksen alaiseksi. On kyseenalaista, oliko Humbertuksen Hagia Sofiaan jättämä pannakirje juridisesti validi, koska paavi oli ehtinyt kuolla delegaation matkan aikana. Ei sillä niin väliä. Skismaattisuuskysymyksen kannalta tärkeää on se, että vaikka Konstantinopoli ja Rooma olisivatkin anatematisoineet toisensa, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem olivat silti yhteydessä Roomaan. Tilanne oli siis jokseenkin rinnasteinen sille, että vaikka Moskovan ja Aleksandrian patriarkaattien välit ovat tällä hetkellä poikki, suuri osa muuta ortodoksista maailmaa on kirkollisessa yhteydessä kumpaankin.

Argumenttini kannalta olennaista on painaa mieleen se, että noin vuoden 1100 kulmilla tilanne on se, että Rooma on periaatteessa kirkollisessa yhteydessä kolmeen vanhaan patriarkaattiin. Se tunnusti kunkin kolmen patriarkaatin kirkollisen vallan. On kuvaavaa, että Aleksandrian patriarkka kutsuttiin osallistumaan Neljänteen lateraanikonsiiliin vuonna 1215, ja ilmeisesti tämä lähetti sinne edustajiaan. Kuitenkin ensimmäisestä ristiretkestä alkaen noin seuraavan parin sadan vuoden aikana Rooma pystytti Antiokiaan (1099), Jerusalemiin (1099) ja Aleksandriaan (1300-l. alku) rinnakkaishierarkiat. Toki myös Konstantinopoliin neljännen ristiretken (1204) jälkeen. Tällainen kirkollinen toiminta on paraatiesimerkki siitä, miten täytetään varhaiskirkon kanonien skismaattisuuden tunnusmerkit. En oikein tiedä, mitä roomalaiskatolilaiset tekevät tämän kanssa. Nämä ovat historiallisia tosi asioita, jotka voi tarkistaa ihan Wikipediasta ja joita ei siten käy kiistäminen 😉 Ehkäpä ainoa ratkaisu ongelmaan on määritellä skismaattisuus uusiksi? Näinhän Roomassa onkin tehty, kun skismaattisuus on nykyään kait sitä, ettei alistuta paaville. Tällainen määritelmä on kuitenkin luopumista kyseisen synnin varhaiskirkollisesta määritelmästä, jonka kaikki osapuolet aikoinaan allekirjoittivat.

Monofysiittien kanssa kuvio on monessa mielessä erilainen, mutta synti lopulta sama. Voi tulla kenties yllätyksenä, että monofysiitit ja ortodoksit olivat vuosikymmenet Khalkedonin (451) jälkeenkin samaa kirkkoa. Keisarien myötävaikutuksella kumpaakin näkemystä siedettiin saman kirkon sisällä. Keisari Justinianoksen kaudesta (527–565) tuli kuitenkin vedenjakaja. Ortodoksien ja monofysiittien voimasuhteet olivat käyneet edellisille suunnattoman suotuisiksi keisarin suosiessa Khalkedonin kannattajia. Pian olisi koittanut tilanne, ettei kirkossa olisi ollut enää monofysiittipiispoja. Siksi vuoden 575 paikkeille monofysiitit päättivät vihdoin reagoida dramaattisesti piispapulaansa ja luoda rinnakkaishierarkian nykyiselle Egyptin alueelle vihkien yli 70 piispaa. Nämä vihkimykset olivat varhaiskirkon kanonisen perinteen näkökulmasta skismaattisia. Niinpä on jälleen ilmeistä, ketkä loivat rinnakkaisalueen kirkolliselle alueelle, jolla oli jo kaikkien osapuolien kanonisesti tunnustama hierarkia.

Egyptin koptit eivät ole tietenkään ainoita monofysiittejä. Armenialaiset eivät ole ainakaan minulle vaihtoehto, koska kirkkoon kuuluminen vaatii etnistä armeniolaisuutta. On aika ilmeistä, että kyseessä ei ole uskontunnustuksen katolinen kirkko. Etiopian ortodoksinen kirkko puolestaan kuului aina 300-luvulta 1900-luvun jälkipuolelle hallinnollisesti Egyptin koptikirkkoon ajautuen siten monofysiittien käsiin. Vaikka Etiopiaan ei perustettu rinnakkaishierarkiaa, se on sidoksissa Egyptin kirkkoon, jonka hierarkian juuret menevät vuoden 575 skismaattisiin vihkimyksiin.

Johtopäätöksenä sanoisin siis, että kaikki vanhat kirkot lähtevät liikkeelle siitä, että kirkko oli aluksi yksi. Vuosisatojen varrella tästä yhdestä porukasta erottautui ryhmiä. Kaikki vanhat kirkot väittävät olevansa suorassa jatkumossa alkuperäisen joukon kanssa. Mutta nähdäkseni historia antaa vankan tukensa sille, että esittelemistäni ryhmistä vain ortodoksinen kirkko on välttänyt skismaattisuuden synnin. Me emme ole koskaan olleet ensin perustamassa rinnakkaishierarkioita muiden vanhojen kirkkojen alueille.

Jumalten neuvosto ja pyhien rukoileminen

Tulkintaperinteet ohjaavat vahvasti Raamatun luentaa. Luterilaista Raamatun tulkintaa värittävät Lutherin sielunhoidolliset huolet – kuten olen täällä jo moneen kertaan sanonut. Kun tulokulma teksteihin on vahvasti yksilön sielunhoidon värittämä, monet raamatulliset teemat jäävät vähälle huomiolle. Yksi näistä on ajatus siitä, että Jumalalla on ympärillään neuvosto.

Muinaisessa Lähi-idässä oli yleistä ajatella, että on yksi pääjumala, joka johtaa taivaallista jumalallista neuvostoa. Vaikka Raamattu sitoutuu ehdottomasti siihen, ettei ole ketään todellisen Jumalan vertaista, sieltäkin löytyy ajatus, että Jumala on jumalien ympäröimä. Tämä näkyy ehkä parhaiten psalmissa 82, jonka ensimmäisessä jakeessa sanotaan: ”Jumala seisoo jumalien kokouksessa, hän on tuomari jumalien keskellä”. Jobin kirjassa puolestaan annetaan ymmärtää, että Jumala on Jumalan poikien ympäröimä, ja että saatana on heidän joukossaan. (Job 1:6; 2:1) Mitä ilmeisemmin jumalat ja Jumalan pojat ovat siis enkeleitä.

Jumalan neuvosto ei ole mikään tarpeeton rekvisiitta. Jumala käy sen kanssa keskustelua, paikoitellen jopa neuvottelua. Tämä piirtyy esille profeetta Miikan näyssä, jossa taivaanjoukko keskustelee Jumalan kanssa siitä, kuka heistä menisi profeettoihin ja viettelisi kuningas Aahabin käymään taisteluun, jotta tämä kuolisi. (1 Kun. 22:19–23) Ahabin viettelemistä varmasti tunnetumpi tapaus löytyy profeetta Jesajan kirjan 6. luvusta. Jesaja on päässyt näyssään osaksi Jumalan neuvostoa ja hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi julistajaksi, kun Jumala kyselee neuvostoltaan, kuka olisi valmis menemään julistamaan Israelin kansalle. (Jes. 6:8–13) Tekstien perusteella taivaallinen neuvosto tietää, mitä maan päällä tapahtuisi ja osallistuu aktiivisesti Jumalan tahdon toteuttamiseen. Tobitin kirja ja Ilmestyskirja antavat jopa ymmärtää, että enkelten tehtävä on välittää maan päällä elävien rukouksia Jumalalle (Tob. 12:11–16; Ilm. 8:2). Jumalallisen neuvoston jäsenet näyttäytyvät näin ollen välittäjähahmoina Jumalan ja ihmisten välillä.

Taannoisessa kirjoituksessani viittasin siihen, ettei ole sattumaa, että Jeesuksen ajan juutalaisuudessa enkeleillä, Eenokilla ja Elialla oli erityisasema taivaallisina esirukoilijoina. Kaikkien näiden ajateltiin kuuluvan Jumalan neuvostoon. Enkeleillä on luonnollisesti paikka siinä, Eenokin ja Elian ajateltiin saaneen aseman siinä, koska heidät otettiin poikkeuksellisesti taivaaseen. Muiden ihmisten suhteen Vanhassa testamentissahan on ajatus, että he laskeutuvat tuonelaan. Hurskaat eivät siis lähtökohtaisesti suinkaan ”menneet taivaaseen”. Kristus vasta vapautti autuaasti nukkuneet tuonelasta korottaen heidät Jumalan luo.

Jumalallisen neuvoston ajatus ja enkelten rooli rukousten välittäjinä tekee ymmärrettäväksi kirkon uskoa siihen, että pyhät voivat kuulla rukouksia ja vaikuttaa siihen, että Jumala vastaa niihin. Uusi testamentti antaa suoraan ymmärtää, että pyhät ovat päässeet samaan asemaan kuin enkelit Vanhan testamentin aikana. Heitä ei ainoastaan kutsuta Jumalan pojiksi ja pyhiksi, mitkä ovat enkelten nimityksiä Vanhassa testamentissa (vrt. Ps. 89:6–7), vaan sen lisäksi annetaan aivan suoranaisesti ymmärtää, että he tulevat istumaan Jumalan valtaistuimen ympärillä hallitsemassa Kristuksen kanssa. (Ilm. 20:4–5) Heidän rukouksensa kohoavat Jumalan valtaistuimen eteen kuin suitsutussavu. (Ilm. 5:8) Uusi testamentti painottaa etenkin sitä, että apostoleilla on tuossa neuvostossa aivan erityinen paikka. He istuvat tuomitsemassa Israelin kahtatoista sukukuntaa. (Matt. 19:28; Luuk. 22:30). (Sivuhuomiona sanottakoon, että muut maat kuuluvat muiden pyhien haltuun. Ei ole sattumaa, että kun kristinusko levisi kaupunkeihin, joissa oli jonkin vahvan jumalan kultti, tuon jumalan korvasi pyhä. Langennut enkeli sai väistyä, kun pyhä otti hänen paikkansa. Aiheesta löytyy lisää Stephen De Youngin kirjasta The Religion of the Apostles.)

Vanhan testamentin teologian valossa ajatus siitä, että Jumalalla on luonaan pyhien neuvosto, joka tietää, mitä maan päällä tapahtuu, välittää rukouksia ja käy vuoropuhelua Jumalan kanssa, on aivan luonnollinen. Kirkossa pyhien taivaallinen asema ei ole kuitenkaan vain teoreettinen totuus. Se koetaan todeksi päivittäin. Yksittäinen ortodoksi tuskin tuntee pyhien kunnioittamisen varhaiskirkollisia tai raamatullisia juuria. Käytännössä kuitenkin jokainen voi kokea, että pyhien esirukouksella on suuri vaikutus.

Pyhien rukoileminen ja varhaiskirkon todisteiden puute

Viime kirjoituksessa puhuin pyhien rukoilemisen juutalaisista juurista. Mainitsin myös Paavalin ja Theklan tekojen maininnan pyhien rukoilemisesta toiselta vuosisadalta sekä ensimmäisen meille säilyneen rukouksen Jumalansynnyttäjälle 200-luvulta. Minusta on kiistatonta, että pyhiä rukoiltiin jo varhain. Kuitenkin protestantit ovat perinteisesti väittäneet, että pyhien rukoileminen kirkossa sai alkunsa vasta satoja vuosia Kristuksen jälkeen, jossain 300- ja 400-lukujen paikkeilla.

Hyvän esimerkin protestanttisesta argumentaatiosta tarjoaa pastori Jordan Cooper, joka on paras luterilainen apologeetti, jonka tiedän. Hän hyödyntää kirkkoisäperusteita väittäessään, että ensimmäisten vuosisatojen kristityille pyhien rukoileminen oli tuntematon käytäntö. Hän painottaa paljon sitä, ettei ole löytäneet mistään ensimmäisten vuosisatojen patristisesta teoksesta mainintaa pyhien rukoilemisesta. Gnostilaiset sen sijaan rukoilivat enkeleitä. Tärkeitä varhaiskristillisiä teologeja Cooperille ovat Justinos Martyyri, Irenaeus ja Tertullianus. Yksikään näistä teologeista ei suoranaisesti torju pyhien rukoilemista, mutta he puhuvat vain Jumalan rukoilemisesta itsestäänselvyytenä. Ja kun heillä olisi ollut luonteva tilaisuus tuoda esille se, että kristityt rukoilevat pyhiä, he eivät niin tehneet. En mene tässä tarkemmin Cooperin yksittäisiin perusteisiin ja niiden lukemiseen kontekstissaan. Tarjoan muutaman yleisluontoisen periaatteen, jotka auttavat vastaamaan Cooperin haasteeseen.

Ensiksi on syytä mainita, että todisteiden puute ei kerro sitä, ettei käytäntöä olisi ollut olemassa. Voimme sanoa historiallisten lähteiden perusteella, ettei meille ole säilynyt todisteita jostakin käytännöstä. Tämä kertoo varmasti vain sen, ettei meille ole säilynyt todisteita. Ja toki on mahdollista, että todisteiden lisääntyessä ymmärrys muuttuu. Cooper vetoaa kritiikissään Martin Chemnitzin, 1500-luvun luterilaiseen huipputeologiin, jolla ei ollut minkään sortin pääsyä esimerkiksi katakombien raapustuksiin, jotka ilmentävät varhaiskristillistä uskoa pyhien esirukoukseen.

Toisena juttuna: kun argumentoidaan viitaten siihen, ettei mainintoja ole jostakin asiasta, on huomioitava tekstien genre ja tarkoitus. Tänäkin päivänä tuotetaan paljon ortodoksista kirjallisuutta, jossa ei puhuta pyhien rukoilemisesta yhtään mitään. On rukoukseenkin liittyvää kirjallisuutta, jossa ei mainita pyhiltä avun pyytämistä sanallakaan. Niinpä se, että varhaiset kirkkoisät eivät mainitse pyhien rukoilemista edes rukousta käsittelevässä tuotannossaan, ei sinällään todista käytäntöä vastaan. Voi olla, että teksti keskittyy tarkoituksella johonkin kysymykseen tai näkökulmaan laajempaa aihepiiriä koskien ja siksi jotain juttua ei mainita.

Kolmanneksi voi hyvin olla, että isät eivät maininneet pyhien rukoilemista, kun siihen oli tilaisuus, koska he halusivat korostaa pyhien rukoilemisen ja toisen harhaoppisten harjoittaman rukoilun välisiä eroja. On sinänsä esimerkiksi totta, että Irenaeuksen olisi ollut tavallaan luontevaa mainita gnostilaisten enkelten rukoilemista vastaan kristillinen enkelten rukoileminen. Voi kuitenkin olla, että Irenaeuksen mukaan kahdessa asiassa oli kyse niin eri asioista, ettei hän halunnut rinnastaa niitä. Irenaeuksen tekstistä käy ilmi, että gnostilaisten rukoukset olivat jonkinlaisia loitsuja enkeleille. (Ad. haer. II: 32, 5) Ei siksi olisi ollenkaan kummaa, ettei Irenaeus haluaisi assosioida oikeaa enkelten rukoilemista tuollaiseen toimintaa. Vertauskohtana voisi sanoa sen, että jotkut neitseestä syntymistä kannattavat tutkijat ovat spekuloineet, ettei Markuksen evankeliumi mainitse neitseestä syntymistä, jotta kuulijoiden mieleen eivät tulisi ajatukset roomalaisten ja kreikkalaisten mytologioiden jumalten syntymisestä ihmisestä.

Neljänneksi on huomioitava se, että kirkkoisät voivat hyvin painottaa sitä, että he rukoilevat vain Jumalaa, koska Jumala on lopulta kaikkien rukousten ”päätepiste”. Olipa kyse sitten yksittäisen kristityn rukouksesta tai siitä, että kristitty pyytää pyhää rukoilemaan Jumalaa puolestaan, kyseessä on lopulta aina Jumalan rukoileminen. Tähän soveltuu hyvin se, mitä sanoin muinoin kirjoituksessani ikonin ja epäjumalankuvan erosta. Siinä missä ikoni kohottaa katsojansa ikään kuin itsensä yli, epäjumalankuva sitoo kunnioittajansa katseen itseensä. Samoin pyhät ovat nöyriä välikappaleita, jotka välittävät kaiken saamansa rukouksen ja kunnioituksen Jumalalle, kun taas pahat enkelit pitävät ne itsellään. Voi hyvin olla, että varhaiskristillisessä rukousopetuksessa ei käsitelty pyhien rukoilemista, koska sen ajan pakanakäännynnäisille piti painottaa sitä, että on vain yksi Jumala, jota tulee palvoa. Todennäköisempänä pidän kuitenkin sitä, että Jumalan rukoilemisen ja pyhiltä esirukouksien pyytämisen ero oli intuitiivisesti niin selvä – kuten se on nykyortodokseillekin – ettei kirkkoisille tullut edes mieleen nostaa pyhiltä rukousten pyytämistä esille Jumalan/jumalten palvonnan kontekstissa.

Viidenneksi ja viimeiseksi. Kun varhaiskristilliset kirjoittajat kuvaavat varhaiskristillistä rukouskäytäntöä, he puhuvat monikossa. He kuvaavat sitä, mitä kristityt tekivät kollektiivisesti. Viime kirjoituksessa mainitsemani esimerkit juutalaisesta ja varhaiskristillisestä pyhien rukoilemisesta kuvaavat yksilöiden hartauden harjoitusta. Voi siksi hyvin olla, että niin juutalaiset kuin kristitytkin rukoilivat varhaisina vuosisatoina pyhiä yksityisessä hartauselämässään, mutta pyhien rukoilemisella ei ollut merkittävää roolia yhteisissä jumalanpalveluksissa. Kehitys olisi sitten vähitellen johtanut siihen, että pyhät saivat kristillisessä jumalanpalveluksessa merkittävämmän roolin. Ei olisi mitenkään outoa, että pyhien rukoilemisesta tulisi vahvemmin yhteisöllinen asia juuri 300- ja 400-lukujen aikana Rooman valtakunnan kristillistyessä. Silloin kokonaiset kaupungit saivat omia suojeluspyhiään. Tosin pitää sanoa sekin, että minusta nykypäivänäkään pyhien rukoilemisella ei ole kovin suurta roolia ortodoksisissa jumalanpalveluksissa. Jumalansynnyttäjälle on kyllä muutama veisu, ja vaihtuvissa teksteissä pyhiä rukoillaan. Mutta muuten jumalanpalvelusten rukous on suunnattu yksin Jumalalle. Pyhien rukoileminen näkyy ennen kaikkea siihen, että eräiden rukousjaksojen lopuksi vedotaan siihen, että Jumala ottaisi rukoukset vastaan pyhien esirukousten tähden. Juuri näin rukoiltiin muuten jo 300-luvun Jerusalemissa. Siitä todistaa Kyrillos Jerusalemilainen. (Katek. luen. 23:9)

Ortodoksina minulle ei ole mikään ongelma, että kirkon rukouskäytännöt kehittyvät. Kun on kyse pyhien rukoilemisesta, käytännöllä on historiallisten lähteiden valossa juuret jo Kristuksen aikaa edeltäneessä juutalaisuudessa. Niinpä kyse on vain siitä, että käytäntö ottaa vähitellen uudenlaisen muodon kristillisessä kontekstissa. Ortodoksina tietenkin luotan siihen, ettei kyse ollut kirkon uskon turmeltumisesta vaan Pyhän Hengen johdatuksesta. Tämän puolesta puhuu voimallisesti se, että pyhien rukoileminen on ollut osa kirkon rukouselämää satojen vuosien ajan. Ensi kerralla kenties valotan pyhien rukoilemisen raamatullista perustaa hieman uudenlaisesta näkökulmasta.

(Lisää varhaiskristillisiä todisteita pyhien rukoilemisesta löytyy täältä.)