Kuukausi: lokakuu 2025

Luterilainen perisynti – kilvoituksen latistaja

Kirjoitin vähän aikaa sitten siitä, kuinka hyödyllisenä olen kokenut ortodoksisen askeettisen perinteen hengelliselle elämälleni. Annoin ymmärtää, että luterilaisuudessa asketismiin suhtaudutaan usein varauksellisesti, koska sen nähdään kyseenalaistavan luomakunnan hyvyys. Nyt ajattelin käsitellä toista luterilaisuuden piirrettä, jonka näen haitallisena kovalle kilvoittelulle. Tämä on luterilainen perisyntioppi.

Oletan, että blogini lukijat ovat perillä luterilaisesta perisyntikäsityksestä. Lyhyesti sen mukaan ihminen on syntiinlankeemuksen seurauksena syvästi turmeltunut. Kaikki ihmissielun liikkeet ovat jollain tavoin vinossa. Hyvissä teoissakin on syntiä ja siksi ne eivät semmoisenaan kelpaa Jumalalle. Luterilaiset kyllä muodollisesti tunnustautuvat siihen, että uskon myötä ihmisessä alkaa sisäinen uudistuminen, mutta samalla kuitenkin painotetaan sitä, ettei perisynnistä päästä tässä elämässä eroon. Uudistuksesta ei tule koskaan täydellistä. Synti riippuu meissä kiinni.

Perisyntiin liittyy luterilaisuudessa olennaisesti omavanhurskauden pahe. Ajatellaan, että ihmisellä on taipumuksena luottaa itseensä ja omiin tekoihinsa kelvatakseen Jumalalle. Kun ihminen tekee hyvää, kiusauksena on aina ylpeys, joka näyttäytyy luottamuksena siihen, että olisi oman hurskautensa perusteella Jumalalle mieluinen.

Kokemukseni mukaan sekä perisynnin radikaaliuden että omavanhurskauden painotukset johtavat käytännössä siihen, että odotukset kristityn kilvoituksen mahdollisuuksista eivät ole kovin korkealla. Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on toki painotettu sitä, ettei elävä usko voi säilyä karkeiden ulkoisten syntien rinnalla. Ainakin tämän tasoista uudistusta siis odotetaan. Mutta joidenkin ilmeisten syntien välttämäinen on vielä aika kaukana ortodoksisten askeettien antamasta esimerkistä. Sellainen ei tule porukoille mieleenkään, koska perisynnin nähdään ampuvan korkeat haaveilut alas.

Luterilaiselle aivan erityislaatuinen piirre on pikkuisen neuroottinen suhde hyviin tekoihin. Ajatellaan, että jos niihin keskitytään, lipsutaan helposti omavanhurskauteen ja omiin tekoihin luottamiseen. Siksi onkin turvallisempaa pysyä jonkin sortin lain ja evankeliumin -mankelissa, jossa tunnustetaan omaa syntisyyttään ja uskotaan kaikki anteeksi. Kovan kilvoittelun integroiminen tähän edestakaisin veivaukseen ei ota onnistuakseen.

Sitten tähän päälle tulee vielä luterilainen lakiteologia, jossa usein operoidaan kaikki tai ei mitään -asenteella. Ihminen on joko täyttänyt lain tai ei. Perisyntinen ei koskaan onnistu täyttämään lakia, joten taas on helpompi pyöriä siellä lain ja evankeliumin mankelissa kuin pyrkiä jotenkin progressiivisesti etenemään kilvoittelussa. Prosessuaalinen ajattelu antaisi ihan toiset lähtökohdat hengellisessä elämässä etenemiselle. Ei olisi niin mustavalkoista ja totaalista. Pienikin edistys on edistystä, ja lopulta pienet edistysaskeleet johtavat suuriin muutoksiin.

Ortodoksisuudessa ei minusta ole niin valoinen ihmiskäsitys, kun annetaan usein ymmärtää. Suhde kilvoittelun mahdollisuuksiin on kuitenkin huomattavasti luterilaisuutta korkeammalla. Ja tällä optimismilla on myös konkreettisia vaikutuksia. Niitä olen nähnyt maltillisesti omassa elämässäni mutta kirkkaimmillaan tietenkin pyhissä.

Oikean kirkon tunnistamista

Analyyttinen filosofi Joshua Sijuwade kääntyi puolisen vuotta sitten roomalaiskatolilaisesta ortodoksiksi. Vielä aiemmin hän oli protestantti. Sijuwade on äskettäin julkaissut laajan artikkelin siitä, kuinka oikea kirkko voidaan tunnistaa eri vaihtoehtojen joukosta.

Arviossa on roomalaiskatolilaisuuden ja ortodoksisuuden lisäksi myös protestanttisuus ja ei-khalkedonilaiset kirkot. Keskeisinä arviointikriteereinä ovat opillinen ja organisatorinen jatkumo. Sijuwaden mukaan ainoastaan ortodoksinen kirkko täyttää historiallisessa mielessä Nikean uskontunnustuksen kirkon tuntomerkit. Siksi hän päätyi liittymään siihen.

Kannattaa tutustua, jos kirkkojen arviointi kiinnostaa!

Ortodoksinen asketismi vs. lokeroitu elämä

Minulle yksi ortodoksisuuden suurimpia aarteita on sen askeettinen perinne. Ortodoksisuuden askeettisuus oli minulle ravistelevaa, kun reilu seitsemän vuotta sitten aloin käydä kirkossa. Se perustavasti kyseenalaisti tapani suhtautua elämään. Ennen elämäni oli ollut vahvasti lokeroitua. Isossa kuvassa oli kaksi lokeroa: Jumalasuhde, jota leimasi vastaanottava passiivisuus, ja suhde maailmaan, jota ainakin ihanteellisesti väritti rakkaus lähimmäiseen sekä luomakunnasta nauttiminen. Ortodoksinen asketismi pisti nämä lokerot ainakin periaatteellisesi päreiksi, vaikka toki syntisyyteni takia elämässäni on erinäisiä lokeroita.

Minä ajattelen niin, että protestanttinen pelastusoppi välttämättä lokeroi elämän. Tämä nousee ihan siitä, että jumalasuhde on siinä luonteeltaan niin perusteellisesti erilainen kuin muut suhteet. Se muodostaa oman kategoriansa. Ja täten se ikään kuin erkaantuu muusta elämästä. Kun muuten meidän ihmisten elämä on vuorovaikutuksellista antamista ja saamista, luterilainen perinne väittää, että jumalasuhde ei noudata tällaista dynamiikkaa. Näin elämä jakautuu ainakin kahteen osaan.

Tämä lokerointi piirtyy ehkä parhaiten esille, jos nostan vastaesimerkiksi äärimmäisen ortodoksisen askeetin. Kyseessä on tietenkin poikkeus, mutta periaatteet ovat tärkeitä. Ortodoksisesta perinteestä löytyy kilvoittelijoita, jotka ovat päässeet sellaiseen Jumalan läheisyyteen, että he ovat eläneet vain ehtoollisella ja sen lisäksi kenties pienellä määrällä kirkkoleipää. Tämähän on tietysti tosi raju juttu. Kilvoittelija saa ravintonsa ikään kuin suoraan Jumalasta. Jumala kaiken elämän lähteenä voi pitää pyhittynyttä ihmistä hengissä ilman maallista ravintoa välineenään. (Pyhän Paisioksen ajatuksen mukaan vitamiinit saadaan rukouksesta.) Tämä ei ole mitään menestysteologiaa, koska ajatuksena ei ole se, että kaikki ”tosiuskovat” pääsisivät tuollaiseen poikkeukselliseen tilaan. Ääriesimerkki on kuitenkin periaatteellisesti tärkeä, koska se osoittaa, etteivät lokerot ole niin fiksattuja kuin voisi luulla.

Luterilaisuudessa kokemukseni mukaan lokerointi linkittyy kolmeen uskonkappaleeseen, etenkin ensimmäisen (luominen) ja kahden muun (lunastus, pyhitys) suhteeseen. Askeettisten esimerkkien edessä on tapana painottaa luomakunnan hyvyyttä, ensimmäistä uskonkappaletta. Esimerkiksi voidaan mutkattomasti opettaa sitä, miten ruoka tai vaikkapa sukupuoliyhteys ovat Jumalan hyviä lahjoja, joista saa kiitoksella nauttia. Jos korostetaan askeettisuutta, ajatellaan, että luomisen lahjojen hyvyys jotenkin kyseenalaistuisi. Niinpä asetelmaksi muodostaa se, että on Jumala, joka liittyy tiettyihin hengellisiin juttuihin, sekä muut elämän ilot, jotka kyllä tunnustetaan Jumalan lahjoiksi, mutta jotka nähdään kuitenkin varsinaisesta hengellisestä elämästä erillisenä kokonaisuutena.

Asketismissa kyse ei ole luodun hyvyyden kiistämisestä. Lähtökohtana on nimenomaan se, että luovutaan jostain hyvästä ja sallitusta, jotta saataisiin tilalle parempaa. Vähennetään esimerkiksi syömistä, jotta Jumala voisi ravita. Tingitään unesta, jotta Jumala antaisi levon. Vältetään aistillista nautintoa, jotta voitaisiin kokea hengellistä tyydytystä. Tällaisesta perspektiivistä kaikesta voi tulla jumalasuhteeseen liittyvää. Kilvoituksen keskiössä on se, miten voitaisiin kohota Jumalan lahjoista lahjojen Antajan luo. Kirkkoisä Augustinus kiteyttää tämän mainiosti kuuluisassa parkaisussaan: ”Jumala, sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa.” Ei lepoa luoduissa lahjoissa. Ei lepoa oppilauselmissa. Lepo ainoastaan Jumalassa.

Lopuksi on rehellisyyden nimissä toki sanottava, että ortodoksinen elämäkin on usein aika maailmallista, joten ei tässä voi ihan katteettoman triumfalistiseksi ruveta. Näen kuitenkin isona juttuna sen, että ortodoksisuudessa edes on askeettiset ihanteet, koska silloin ei ole ainakaan illuusiota siitä, ettei elämää voisi elää radikaalisti jumalakeskeisemmin. Kilvoittelijat haastavat siihen, ettei olisi kahta lokeroa. Että koko elämä olisi jumalakeskeistä. Että se ei koostuisi Jumalasta ja hyvästä ruoasta, Jumalasta ja ihmissuhteista, Jumalasta ja työurasta. Vaan että olisi vain Jumala ja hänessä kaikki muu. Kilvoittelijoiden esikuva auttaa ymmärtämään konkreettisesti sitä, kuinka kaukana olen Jumalasta. Toivottavasti se myös ravistelisi hereille ja innostaisi seuraamaan heidän esimerkkiään.

Velvollisuuskeskeisyyteen piiloutuva ylpeys

Olen jo tovin aikonut kirjoittaa tämän päivän aiheesta. En ole kuitenkaan tiennyt, kuinka sen tekisin. Vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä on mielessä. Aihe koskee piiloylpeyttä, jonka näen olevan tosi syvässä suomalaisessa mentaliteetissa. Ja uskon, että se nousee vahvasti tietynlaisesta suhteesta sääntöihin ja velvollisuuksiin.

Ajatukseni on suunnilleen se, että velvollisuuksien painottamiseen liittyy ihmisillä vakaumus, että velvollisuuksien mukaan tulee toimia. Usein suomalaiset paheksuvat sitä, jos säännöistä joustetaan. Se on moraalisesti arveluttavaa. Sen lisäksi mentaliteetti on sellainen, että jos yksi saa tehdä jonkin jutun, mitä muut eivät periaatteessa saa tehdä, koko homma hajoaa käsiin. Säännöt ovat ehdottomia. Poikkeuksien tekeminen ei ole oikeudenmukaista.

Velvollisuuskeskeisyyteen on sisäänrakennettuna näkemys, että velvollisuuksien mukaan ei ainoastaan pidä toimia, vaan niiden mukaan voi myös toimia. Tässä näen keskeisen ylpeyden lähteen. Jos ihmisen sisäistä maailmaa dominoivat velvollisuudet, silloin siellä on myös aimo annos itseluottamusta – uskoa siihen, että ihmisen pitäisi pystyä toimimaan jollain tavoin. Heti perään pitää varmaankin todeta, että toki velvollisuuskeskeisyydenkin keskellä ihmiset yleensä ymmärtävät sen, etteivät aina ihmiset pysty toimimaan oikein. Ja luterilainen velvollisuuskeskeinen pelastusoppikin julistaa ihmisen täyttä turmeltuneisuutta velvollisuuksien edessä. Mutta väittäisin silti, että syvemmällä tasolla velvollisuuskeskeisyys ruokkii mentaliteettia, jossa pitäisi omin voimin pystyä johonkin. Ihminen hahmottuu autonomisena yksilönä, jolla on tietyt velvollisuudet toteutettavana.

Velvollisuuskeskeisyydellä on vaikutuksensa myös suhteessa toisiin ihmisiin. Jos ajattelua värittävät abstraktit periaatteet, joiden mukaan tulee aina ja kaikkialla toimia, lähimmäisen tuomitsemisesta tulee helppoa. On näet (näennäisesti) helppo arvioida, toimiiko joku oikein vai ei. Minulla voi olla syvä usko siihen, että tiedän oikeasti, mikä olisi jollekin toisella parasta mahdollista toimintaa. Sama homma toki soveltuu yhteisölliselle tasollekin: Suomi on ylivertainen maa, koska täällä ihmisoikeudet toteutuvat parhaiten maailmassa, jne. Maita voidaan arvottaa sen mukaan, miten ne pärjäävät tiettyjen periaatteiden valossa. Sitten saa kokea omahyväistä ylemmyyttä siitä, että täällä ollaan niin paljon eettisesti sofistikoituneempia kuin jossain muualla.

Ortodoksina minulla on ollut paljon kasvamista toisenlaiseen mielenmaisemaan. Siinä säännöt ovat vain välineitä. Poikkeuksia tehdään. Jokaisen ihmisen tarina on ainutlaatuinen, joten ketään ei voida kylmästi tuomita ulkoapäin joidenkin abstraktien periaatteiden valossa (vaikka toki yleisiä suuntaviivoja onkin). Ihminen on Jumalan kunnian kuva, mutta langenneena heikko. Luotuna ihmiseltä ei oleteta täydellisyyttä. Jumala ei vaadi ankarasti mahdottomia, pyrkimys hyvään on keskeistä. Mentaliteetti on lempeä, lankeamista kohtaan ymmärtävä, ei moralisoiva. Vaikka pelastusoppi on synergistinen – eli Jumalan ja ihmisen yhteistyötä korostava – syvätasolla riippuvuus Jumalasta ymmärretään. Ihmisen koko olemassaolo on joka hetki täysin Jumalasta kiinni. Maalliset teotkaan eivät ole ihmiselle mahdollisia ilman Jumalaa. Elämässä painottuu rukous, koska rukouksen puute on syvintä itseluottamusta.

Nöyryyttä ei ole omassa surkeudessa vellominen – siinä, että olisi (Jumalan lain, oikeudenmukaisuuden, kohtuuden, velvollisuuksien [jne.] mukaan) pitänyt pystyä parempaan. Minua on puhutellut paljon Tito Collianderin Kristityn tiestä löytyvä katkelma. Siinä sanotaan jotenkin niin, että ylpeä, joka on langennut, harmittelee lankeamistaan, nuhtelee itseään ja päättää, ettei enää ikinä tee samaa. Nöyrä on sen sijaan kiitollisen hämmästynyt ja ylistää Jumalaa kolme kertaa siitä, ettei langennut syvemmin.