heinäkuu 2025 – Palasia

Vatikaani I ja kristillisen perinteen mitätöityminen

Vasta ensi torstaina julkaisen uuden oman kirjoitukseni. Ajattelin kuitenkin tänään mainostaa tätä mainiota substackia. Kirjoittaja tarttuu kysymykseen, jota itsekin olen pohtinut. En osaisi sanoa sitä kuitenkaan niin hienosti kuin hän. Peruspointsi on siis se, että Vatikaani I kohotti Rooman paavin sellaiseen asemaan, että kirkon traditio menetti käytännössä merkityksensä. Konsiili vaatii uskomaan, että kaikki olisivat aina uskoneet ja opettaneet paaviudesta samaa kuin Vatikaani I, vaikka historia puhuu selvästi sitä vastaan (ks. tämä, tämä ja tämä). Lisäksi se linjaa, että paavin julkiselle opetukselle pitää olla aina kuuliainen, silloinkin, kun hän ei puhu ex cathedra.

Teoriassa toki paavi on jatkumossa kirkon tradition kanssa, mutta käytännössä paavin puheisiin ei ole vastaansanomista. Vatikaani I:n noudattaminen tarkoittaa sitä, että kuulaisesti seuraa sitä, mitä paavi opettaa. Ihan silleen jesuiittamaisesti musta voi olla valkoista ja valkoinen mustaa, jos paavi niin linjaa. Leon aikana homma varmaan on kohtuullisen mielekästä, Franciscuksen ei niinkään.

Kirjoituksen ytimessä on Vatikaani I:n luoma valtava epistemologinen ongelma. Vatikaani I velvoittaa uskomaan paaviudesta yhtä sun toista historian vastaisesti ja sitoo yksittäisen katolilaisen kuuliaisuuteen paavin opetuksille, vaikka ne näyttäisivät olevankin traditiota vastaan. Paavin opetusta ei voi näin arvioida millään ulkopuolisilla kriteereillä. Katolisen uskon sisältö irtoaa historiasta riippumattomaksi mysteeriksi, jonka määrittely on täysin paavin käsissä.

Kirjoituksessa on yhtä ja toista muutakin Vatikaani I:sta seurannutta ongelmaa. Substackin kirjoittaja sanoo nämä jutut tosiaan paljon paremmin kuin minä. Kannattaa siis tutustua siihen, jos aihe kiinnostaa! Kun arvioidaan historiallisesti eri kirkkojen uskottavuutta apostolisen uskon vartijoina, tämä on ihan niitä painavimpia roomalaiskatolilaisuutta vastaan.

Retractio III: Jumalan käsittämättömyys ja järjen rajat

Alkuperäisissä palasissani näkyy jonkin verran se, että olin löytänyt järjen. Minulla oli suuri usko siihen, että ihmisjärki voi oppia Jumalasta muun muassa luomakunnan tarkkailun avulla. Kaikki olevainen oli minulle yhtä teofaniaa, Jumalan ilmestystä. Osittain järkipainotustani selitti myös 1900-luvun ortodoksisuudessa toisinaan esiintyvä järjen demonisointi. Äkkijyrkkä järjen kritiikki oli minulle pitkään hidaste ottaa ortodoksisuus vakavasti. Kun sitten minulle kirkastui se, että kyllä järjellä voidaan nähdä ortodoksisuudessa positiivinenkin merkitys, halusin kailottaa sitä muillekin.

Silloisessa hengellisessä maisemassani nuo järjen mahdollisuuksia korostavat painotukset olivat hyvin ymmärrettäviä. Kun olin pitkään rajoittanut hengellisen elämäni tietynlaiseen järkeä vähättelevään opillisuuteen, joka tuntui lopulta sielua tukahduttavalta, ortodoksisuuden positiivisempi suhde järkeen vaikutta hirveän innostavalta.

Nykyään ottaisin ehkä hieman maltillisemman linjan suhteessa järkeen. Tätä selittää ennen kaikkea se, että historiallisiin lähteisiin paneutumalla olen huomannut, että ortodoksisuudessa suhtaudutaan aika varauksellisesti järjen kykyihin tuntea Jumala. Erityisesti Filioque-mittelöihin paneutuminen on kirkastanut minulle sitä, että ortodokseille yksi perustava ongelma oli se, että roomalaiskatolilaisilla oli liian suuri usko siihen, että ihmisjärki voisi päätellä, miten erottaa Pojan syntyminen ja Hengen lähteminen toisistaan. Roomalaiskatolilaisten mukaan Pojan täytyi osallistua Hengen lähettämiseen, jotta Pojan syntymä ja Hengen lähteminen olisivat selkeästi eri juttuja. Itäisille isille nämä Kolminaisuuden sisäiset suhteet olivat puhtaita mysteerejä, joiden edessä järjen pitäisi vaieta.

Yksi mielenkiintoinen ilmiö on myös bysanttilainen skeptisismi. Jotkut ajattelijat kyseenalaistivat kokonaan sen, että aistihavaintojen kautta voitaisiin saada varmaa tietoa. Aistithan voivat pettää. Toiset taas olivat sitä mieltä, että kaikenlainen teologiaan liittyvä järjellinen päättely pitäisi laittaa pannaan. Nähdäkseni valtavirta kuitenkin uskoi siihen, että järki on suhteellisen luotettava ja kyllä ilmoituksen perusteella voidaan tehdä järjellisiä johtopäätöksiä. Mutta kaikkein varmimpana ja korkeimpana tietona pidettiin sitä, joka saadaan mystisten kokemusten kautta. Tällainen tieto oli käsittääkseni pyhälle Gregorios Palamaksella erehtymätöntä, se oli tiedettä sanan korkeimmassa merkityksessä.

Ortodoksisesta perspektiivistä järjen toiminta on ymmärtääkseni hyödyllistä hengelliselle elämälle silloin, kun järki pysyy omalla paikallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että luomakunnasta voidaan tehdä päätelmiä siitä, millainen luomakunnan lähteen tulee olla. Se tarkoittaa myös sitä, että opillisissa mittelöissä voidaan järkiargumentein osoittaa jokin kanta vääräksi – tässä siis erotaan luterilaisuudesta, joka ei torju loogisten ristiriitojen mahdollisuutta. Järjen pitää kuitenkin muistaa oma palvelijan paikkansa. Jumalan olemus jää ihmiseltä ainaiseksi käsittämättä. Korkeinta sielumme toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen, joka ylittää järjellisen ymmärtämisen ja päättelyn. Sitä kohti edetään ennen kaikkea kilvoittelun ja jossain määrin myös järjen oikean käytön kautta.

Oma hurskaus ja ontologia

Olen kirjoittanut tänne jo niin runsaasti kirjoituksia, etten pysy enää perässä siinä, kuinka paljon olen puhunut niin sanotusta partisipaatio-ontologiasta. Olen kyllä siihen ainakin joskus viitannut. Ajatus on siis se, että kaikki oleva on jatkuvassa partisipaatio- ja riippuvuussuhteessa Jumalaan. Luodun hyvyys on osallisuutta Jumalan hyvyyteen, luodun kauneus on osallisuutta Jumalan kauneuteen, luodun viisaus on osallisuutta Jumalan viisauteen, ja niin edelleen.

Tällainen ontologia tuli mieleeni, kun hyräilin tuossa yksi päivä luterilaista ehtoollisvirttä ”Jeesus luona armopöydän”, jonka yhdessä säkeistössä lauletaan: ”Tässä näyttää tahraiselta, saastaiselta kaikki oma hurskaus. Isän sydän paljastuupi, kirkastuupi palavaks sen rakkaus” (virsi 241, VK 1943). Virsi ilmentää hyvin luterilaista pelastusoppia. Luterilaisuudessa on näet tapana asettaa vastakkain yhtäältä meidän tekomme ja hurskautemme, toisaalta syntien anteeksiantamus ja Jumalan armo.

Tuo ”oma hurskaus” on partisipaatio-ontologian valossa aika kummallinen ajatus. Jos otetaan se lähtökohdaksi, meillähän ei ole mitään puhtaasti omaa hurskautta. Jumala yksin on hurskas, ja meidän hurskautemme voi olla vain osallisuutta hänen hurskauteensa. Niinpä meidän hurskautemme ei koskaan ole tiukasti ottaen vain meidän omaamme. Ajattelenkin, että luterilainen pelastusoppi perustuu erilaiselle ontologialle. Siinä yksittäinen ihminen hahmotetaan luomisen näkökulmasta vahvemmin Jumalasta itsenäisenä olentona kuin ortodoksisessa käsityksessä. Siksi on tilaa myös ”omalle hurskaudelle”. Ja varmaan arvaatte, että tämän ontologista eroa selittää nominalismi, joka mursi partisipaatio-ontologisen vision olevaisesta…

Partisipaatio-ontologian valossa ”oma hurskaus” ei sinänsä ole ongelma. Jos jossain on vika, se on siinä, että ihminen ei ole kokonaisvaltaisesti osallinen Jumalan hurskaudesta. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihminen on osallinen Jumalan hurskaudesta vain ruumiillisesti – hän noudattaa Jumalan käskyjä vain ulkonaisesti. Hengellisenä ja henkisenä olentona ihminen on kuitenkin kutsuttu korkeampaan. Meidät on kutsuttu siihen, että sekä ruumiimme että sielumme kaikkineen ovat Jumalan hurskaudesta osallisia. Tällöin Jumalan luomistahto toteutuu meissä ilmentäessämme kokonaisvaltaisesti Jumalan kuvina häntä, joka on kaiken hyvän lähde.