Kuukausi: toukokuu 2024

Kirkon perinne ja juutalainen suullinen traditio

Rabbiinisessa juutalaisuudessa elää vahvasti ajatus, että Siinailla Mooses sai kirjoitetun lain lisäksi suullisen lain, joka on välittynyt sukupolvelta toiselle katkeamattomassa ketjussa. Suullinen laki pitää sisällään paljon säädöksiä, joita ei löydy pyhistä kirjoituksista. Suullisen perinteen ajatus näkyy evankeliumeissakin esimerkiksi silloin, kun fariseukset ihmettelevät sitä, ettei Jeesus noudattanut isien perinnäissääntöä käsien pesemisestä ennen ateriaa. (Matt. 15:2; Mark. 7:3)

Juutalainen ajatus suullisesta laista on ollut mielessäni siksi, että joskus protestantit rinnastavat ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten ajatuksen suullisesta traditiosta ja juutalaisen suullisen lain toisiinsa. Rinnastusta on hyödynnetty myös kaanonkysymyksen yhteydessä. On väitetty, että voidaan ihan hyvin hyväksyä kirkon todistus kaanonista ja olla hyväksymättä kaikkea kirkon perimätietoa. Näinhän Jeesus ja apostolitkin tekivät: he pitivät Vanhan testamentin kirjoja kanonisina mutta sanoutuivat samalla irti Raamatun yli menevistä perinnäissäännöistä. No, viimeksi toin jo ilmi, ettei Jumala ollut kaitselmuksessaan tehnyt yksiselitteisen selväksi kaanonin rajoja Kristuksen aikaan tultaessa. Mutta ei jäädä siihen kiinni. Tahdon tänään jakaa muutaman ajatuksen ortodoksiseen traditioon ja juutalaiseen suullisen lakiin liittyen.

Aivan ensiksi vähän haastaisin sitä, ettei juutalaista suullista lakia olisi pitänyt hyväksyä. Vaikka Kristus kyllä kritisoi juutalaisia siitä, että nämä tekivät turhaksi Jumalan lain perinnäissäännöillään ja olivat fiksaantuneet lain ulkoisiin rituaaleihin, evankeliumeista löytyy pari kohtaa, joissa Kristus antaa ymmärtää, että fariseusten säädöksiä pitäisi noudattaa. Hän sanoo esimerkiksi: ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:2–3) Kohta vaikuttaa sitovan opetuslapset fariseusten perinnäissääntöjen noudattamiseen. Totta kyllä, että Kristus ja opetuslapset rikkoivat ainakin joskus joitain perinnäissääntöjä vastaan, mutta Kristuksen sanojen perusteella on kait pääteltävä, että kyseessä oli poikkeuksellinen toiminta. Yleensä ottaen perinnäissäännöille piti olla kuuliainen. Ehkäpä tulkintaani vastaan voisi tosin sanoa, että ”Mooseksen istuimella istuminen” viittaa tooran opettamiseen. Kun siis fariseukset opettivat tooran mukaisesti, heitä piti kuunnella, muuten ei. Vasta-argumenttia vastaan sanoisin, että Kristus käskee yleisluontoisesti noudattamaan heidän opetustaan. Eikä hän asettele vastakkain Mooseksen lakia ja suullista perinnettä vaan fariseusten opetuksen ja jumalattoman elämän.

Lisävahvistusta esittämäni tulkinta suullisen tradition noudattamisen käskystä saa myöhemmin samassa luvussa (ks. myös Luuk. 11:42). Kristus sanoo:

Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää.

Luuk. 23:23

Kristus kritisoi fariseuksia siitä, että he laiminlöivät aivan lain ytimessä olevat käskyt ja keskittyivät sen sijaan näpertämään pikkujuttujen parissa, antamaan kymmenyksiä mausteista. Kritiikin kärki on selvä. On kuitenkin pantava merkille, ettei Jeesus käske jättämään ”maustekymmenyksiä” sikseen. Hänhän sanoo: ” Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää”. Ja nyt on olennaista huomata se, ettei Mooseksen laki käske antamaan kymmenyksiä ”mintuista, tilleistä ja kuminoista”. Kyseessä oli perinnäissääntö, Mooseksen lain yli menevä käsky. Eli Jeesus käski opetuslapsiaan noudattamaan fariseusten perinnäissääntöä.

Kristityt on tietysti vapautettu fariseusten perinnäissäännöistä niin kuin kaikista Mooseksen laille ominaisista muistakin säädöksistä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. (ks. Ap.t. 15) Mutta vaikka hyväksyttäisiinkin protestanttisen kritiikin lähtökohta, ettei juutalainen suullinen laki sido kristittyjä, tästä ei minusta voisi päätellä, ettei kirkon perinne olisi kristittyjä velvoittava. Juutalaisen lain ja kirkon perimätiedon välillä on näet pari massiivista eroa.

Olen jo aiemmin blogillani tuonut esille sen, että kristittyjä on käsketty olemaan kuuliaisia johtajilleen. (Hepr. 13:7) Näin ollen kristityillä on selkeä käsky noudattaa sitä, mitä kirkon johtajat sanovat. Meille ei ole annettu minkään sortin mandaattia valikoida, milloin olemme kuuliaisia ja milloin emme. Ei ole myöskään sanottu, että vain silloin pitää olla kuuliainen, kun on Raamatun selkeä käsky. Lähtökohta on kuuliaisuus. Poikkeuksia tietysti on. Jos joku käskee ilmiselvään Jumalan tahdon rikkomiseen, silloin ei pidä tietenkään totella. (vrt. Ap.t. 4:19) Protestantit toki ajattelevat, että ortodoksisessa perinteessä on yhtä ja toista, mikä on Jumalan tahtoa vastaan. Yleensä tosin protestantit eivät vedä rajaa Jumalan sanan vastaisuuteen vaan siihen, ettei mitään kirkollisia perinteitä voi pitää sinällään omiatuntoja velvoittavina. Näen tämän jälkimmäisen ajatuksen olevan epäraamatullinen, koska se on vastoin käskyä olla kuuliainen johtajille.

Ajatus kirkon perinteen epäraamatullisuudesta liittyy toiseen isoon eroon juutalaisen lain ja kirkon perinteen välillä. Toisin kuin fariseuksille ja juutalaisille oppineille, kirkolle on lahjoitettu Pyhä Henki, joka johdattaa sen kaikkeen totuuteen. (Joh. 16:13) Mitään vastaavaa lupausta ei ollut annettu fariseuksille, ei Vanhan liiton Jumalan kansalle. Kun Kristus on vuodattanut Henkensä kirkon ylle ja antanut tuon lupauksen, on ihan eri lähtökohdat ajatella, että kirkossa vakiintuneet käytännöt ja uskomukset ovat Pyhästä Hengestä. Jos siis pitäisi paikantaa juutalaisen suullisen lain ja kirkon perimätiedon perustava ero, se olisi varmaankin juuri tässä: kirkolla on Pyhä Henki.

Apostolien teoissa näemme konkreettisesti, miten Kristuksen lupaus Pyhän Hengen johdatuksesta toteutuu kirkon elämässä. Jerusalemin synodissa Pyhä Henki ja paikalle kokoontunut seurakunta näkivät hyväksi vapauttaa pakanat Mooseksen lain säädöksistä, jotka koskivat vain juutalaista kansaa. Tämä synodaalinen toimintatapa on leimannut kirkon elämää Jerusalemista lähtien. Vuosisatojen varrella Pyhä Henki ja kirkon isät ovat nähneet hyväksi antaa säädöksiä kirkon parhaaksi. Näissä kyse ei ole ihmisten perinnäissäännöistä vaan Kristuksen lupauksen toteutumisesta, Pyhän Hengen kaitselmuksellisen läsnäolon vaikutuksista kirkossa.

Ajanlaskun alun juutalainen ja Raamatun kaanon

Roomalaiskatolilaisten ja protestanttien väittelyissä kaanonista toistuvat usein tietyt argumentit. Tänään haluan lyhyesti käsitellä yhtä sellaista. Kun nimittäin roomalaiskatolilaiset väittävät, että tarvitaan kirkko, jotta voidaan tietää, mitkä Raamatun kirjat ovat kanonisia, monet protestantit haastavat väitteen viittaamalla hypoteettiseen ensimmäisen vuosisadan juutalaiseen ja tämän tietämykseen kaanonin rajoista. Protestanttinen argumentti menee niin, että jos kirkko on välttämätön kaanonin tietämiseksi, miten ensimmäisen vuosisadan juutalainen pystyi tietämään, mitkä kirjat ovat kanonisia. Ja sitten päälle usein väitetään, että tuolloin eläneille juutalaisille oli ihan selvää, että Raamatun kaanon oli ”protestanttisen kaanonin” mukainen, eli siitä puuttuivat Vanhan testamentin deuterokanoniset kirjat. Juutalainen ei tarvinnut kirkkoa kertomaan hänelle Vanhan testamentin kokoonpanoa. Hän tiesi sen ilmankin. Jumala johdatti juutalaista kansaa niin, että sillä oli varma tieto Vanhan testamentin rajoista ja siten mahdollisuus koetella kaikki opit Jumalan selvällä ilmoituksella.

Argumentti on ihan vakuuttava, ja minäkin pitäydyin siihen luterilaisena. Nyt kun olen kuitenkin vähän selvittänyt asiaa, olen huomannut, ettei protestanttien maalaama skenaario ole ihan kohdillaan. Ensimmäisellä vuosisadalla ei näet ollut yhtä selkeää näkemystä siitä, mitkä kirjat ovat kanonisia. Yleisesti tunnettua on se, että fariseukset olivat kaanonkysymyksessä samalla linjalla kuin protestantit. Sekin usein tosin myönnetään, että saddukeukset ja samarialaiset pitivät vain viittä Mooseksen kirjaa kanonisina. Juutalaisessa diasporassa käytettiin Septuagintaa, jonka Vanhan testamentin kaanon on laajempi kuin protestanteilla. Qumranin löydöt ovat puolestaan osoittaneet, että essealaisten kaanoniin kuului muun muassa ensimmäiseen Eenokin kirjaan kuuluvia tekstejä. Samoin oli Etiopian juutalaisten kanssa. Näin ollen on selvää, ettei ollut mitään yksiselitteistä ensimmäisen vuosisadan kaanonia, jota ajanlaskun alun juutalainen olisi pitänyt itsestään selvästi totena. Ja on muuten mielenkiintoista, että Kristus mukauttaa argumentaatiotaan sen mukaan, kenen kanssa hän keskustelee: saddukeuksien kanssa hän viittaa viiteen Mooseksen kirjaan, fariseusten kanssa laajemmin Vanhan testamentin kanonisiin kirjoihin. On myös huomionarvoista, että niin evankeliumeista kuin muustakin Uudesta testamentista löytyy lisäksi viittauksia Vanhan testamentin deuterokanonisiin kirjoihin, muuhun toisen temppelin ajan juutalaiseen kirjallisuuteen sekä juutalaiseen perimätietoon.

Tämän sanottuani tosin toteaisin, että vierastan myös vähän roomalaiskatolista argumentaatio silloin, kun siinä painotetaan kirkon päätöstä kanonisoida tietyt kirjat kaanonin rajojen tietämisen ehtona. Uskottavampaa on minusta argumentoida, että kirkossa vakiintui Jumalan johdatuksesta tietty kaanon vuosisatojen aikana. Kun protestantit haastoivat deuterokanonisten kirjojen kanonisuuden, reformaation jälkeen sekä roomalaiskatolilaiset että ortodoksit linjasivat eksplisiittisesti, että myös deuterokanoniset kirjat ovat kanonisia. Nämä linjaukset vain sanoivat ääneen sen, mikä oli vakiintunut kirkossa jo 1000 vuotta aiemmin. Kanonisoimispäätösten sijaan olisi siis paikallaan korostaa enemmän Jumalan vaikutusta ja johdatusta kirkossa. Ei ollut sattumaa, että Septuagintasta tuli varhaiskristittyjen Vanha testamentti.

Kun katsotaan kirkon historiaa, vaikuttaa siltä, että Jumala on toiminut prosessuaalisesti. Tiettyjen juttujen vakiintuminen ottaa aikansa. Ja usein prosesseissa on epämääräisyyksiä, kaanonin rajat olivat ”laidoilta” jokseenkin hämärät. Tätä kuvaa muuten hyvin se, että ortodoksiseen perinteeseen on vaikuttanut suuresti Jaakobin protoevankeliumi, joka ei päätynyt kaanoniin. Kuitenkin siinä olevia traditiota pidettiin ”Jumalan henkäyttäminä” ja siksi ne löysivät paikkansa osana kirkon uskoa. Epämääräisyyksiin ja prosessuaalisuuteen on helppo suhtautua silloin, kun on luottamus kirkkoon. Kun elän osana tätä Jumalan kansaa, tiedän olevani hänen siunaavan kaitselmuksen alla. Minulla ei ole välttämättä eksaktia tietoa monesta jutusta, mutta se ei ole edes välttämätöntä. Ajallaan epämääräisyydet tuppaavat selkiytymään.

Sanoisin siis johtopäätöksenä, että kaanonargumentti on tosi hyvä protestanttisuutta vastaan. Se panee kaikki luottamaan siihen, ettei Jumala jättänyt kirkkoaan ilman kaitselmusta. Suuri kysymys on sitten se, miksi Jumala olisi jättänyt kirkkonsa ilman varjelustaan, kun kaanonit rajat olivat vakiintuneet. Yksin Raamattu -periaatehan johtaa käytännössä aikamoiseen opilliseen anarkiaan. Minä uskon, että samanlainen kaitselmus, joka näkee kaanonin muotoutumisessa, näkyy kirkon elämässä ylipäätään.

Raamatun kaanon – protestanttisuuden Akilleen kantapää

Kristus nousi kuolleista!

Reformaatio näki itsensä paluuna raamatulliseen uskoon. Pyrkimyksenä oli koetella kaikki muut hengelliset auktoriteetit Jumalan sanalla. Protestantit uskoivat, että Raamattu itse opettaa olevansa erehtymätön ja riittävä opinlähde. Sen ymmärrettiin pitävän sisällään kaiken, mitä ihmisen tarvitsi tietää pelastuakseen. Samalla tunnustettiin, että mikäli opilla ei ole selkeää perustaa Raamatussa, sitä ei voida pitää kirkkoa sitovana.

Raamattukäsitykseen liittyy olennaisesti kysymys siitä, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun. Tietääkseni Luther oli ainoa reformaattori, joka suoranaisesti kyseenalaisti joidenkin kaanoniin kuuluvien kirjojen kanonisuuden. Hän tunnetusti piti mm. Jaakobin kirjeen kanonisuutta kyseenalaisena. Muut protestantit olivat maltillisempia. Ehkäpä jollekin voi tulla kuitenkin yllätyksenä, että luterilaisuudessa ennen Johann Gerhardin aikaa (1582–1637) Uuden testamentin kirjat jaoteltiin kahteen luokkaan: homologoumena-kirjoja (neljä evankeliumia, Ap. t., Paavalin kirjeet, 1 Piet., 1 Joh.) pidettiin opillisesti sitovina, koska niiden kanonisuuden puolesta todistaa koko varhaiskirkko; antilegomena-kirjat (Hepr., Jaak., 2 Piet., 2 Joh., 3 Joh., Ilm.) puolestaan laskettiin kaanoniin kuuluviksi, mutta koska niiden kanonisuudesta ei oltu varhaiskirkossa ihan yksimielisiä, luterilaiset ajattelivat, ettei yksin niiden varaan voinut perustaa oppeja. Ja toki protestantit torjuivat deuterokanonisten (”apokryfikirjojen”) kirjojen kanonisuuden. Myöhemmässä luterilaisuudessa Uuden testamentin kirjojen kahtia jaottelu jäi pois ja deutoerokanoniset kirjat poistuivat Raamatuista, vaikka ne aluksi pysyivätkin mukana ikään kuin liitteenä.

Tutkimani Martin Chemnitz on tyypillinen 1500-luvun puolivälin jälkeinen luterilainen teologi. Hän korosti todella paljon varhaiskirkon todistusta kaanonkysymyksessä. Hänelle Uuden testamentin kirjojen kaksi luokkaa oli itsestäänselvyys. Hän piti roomalaiskatolista Trenton kirkolliskokousta tuomittavana, kun se poisti homologoumena–antilegomena-jaottelun, joka perustuu varhaiskristilliseen todistukseen. Chemnitzille nimenomaan varhaiset lähteet olivat ainoa tapa tietää, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun. Myöhempi luterilaisuus alkoi varhaiskirkon luovuttamattoman roolin sijaan korostaa Pyhän Hengen sisäistä todistusta: tiedämme, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, koska Pyhä Henki todistaa sydämissämme, että ne kuuluvat Raamattuun. Tämä ajattelutapa johti juuri siihen, että homologoumena- ja antilegomena-kirjojen jaottelusta vähitellen luovuttiin, koska antilegomena-kirjoillakin nähtiin kyky antaa tuollainen sisäinen todistus. Näin ollen 1500–1600-lukujen luterilaisuudessa oli kaksi tapaa tietää Raamatun kokoonpano: joko kirkon historiallinen todistus tai Pyhän Hengen sisäinen todistus. Raamattu ei itse kerro, mitkä kirjat siihen kuuluvat, joten oli valittava jompikumpi noista kahdesta.

Minusta kaanonkysymys on protestanttisuudelle todellinen ongelma. On toki totta, että jos yksin Raamattu -periaate määritellään siten, että koko kristillinen oppi on ilmaistu Raamatussa, silloin kaanonkysymys ei periaatteessa kumoa kyseistä periaatetta. Voidaan näet väittää, ettei kysymys kaanonin rajoista ole opillinen. Näin luterilaiset tekivät roomalaiskatolisen kritiikin edessä muutama sata vuotta sitten. Kuitenkin tietämys siitä, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, on koko protestanttisen opillisen ajattelun edellytys. Jos meillä ei ole varmaa tietoa Raamatun kokoonpanosta, meillä ei voi olla varmaa tietoa mistään opista. Tämä pätee myös pelastusvarmuuteen: jos perustamme pelastusvarmuuden Raamatun kirjoihin, joiden kanonisuutta ei voi erehtymättömästi osoittaa, meillä ei voi olla erehtymätöntä pelastusvarmuutta.

Tässä vaiheessa voidaan kysyä, eivätkö varhaiskirkko ja Pyhän Hengen sisäinen todistus kykene protestanttisestä vinkkelistä antamaan varmaa tietoa siitä, mitkä kirjat ovat kanonisia. Lyhyesti sanottuna: eivät. Varhaiskirkon todistukseen tukeutumisessa on pari ongelmaa protestanttiselta kannalta. Ensimmäinen ongelma on suullisen tradition luotettavuus. Esimerkiksi Chemnitz on täysin epäjohdonmukainen siinä, että hän yleensä väittää suullisten traditioiden turmeltuvan, mutta kun tullaan Raamatun kaanoniin, yhtä äkkiä ne ovatkin ehdottoman luotettavia. Hän ei kerro lukijalle, miksi varhaiskirkkoa voi pitää erehtymättömän luotettavana kaanonkysymyksessä, jos se ei ole sitä muuten. Ehkäpä joku voisi todeta tähän vastaan, että kyllähän me nykytieteen keinoin voimme päästä siihen, että Uuteen testamenttiin kuuluvat kirjat ovat peräisin ensimmäiseltä vuosisadalta. Jos kuitenkin kuunnellaan nykyeksegeettejä, kaanoni ainakin supistuisi huomattavasti, kun esimerkiksi Efesolais- ja Kolossalaiskirjettä sekä pastoraalikirjeitä (1 Tim.; 2 Tim; Tiit.) ei pidettäisi Paavalin kirjoittamina. Toki radikaalimmat eksegeetit argumentoisivat varmasti kaikkien Uuden testamentin kirjojen apostolista alkuperää vastaan. Jotain Kristuksen opetukseen meneviä palasia varmaankin löytyisi ripotellen sieltä täältä. Mutta aika ohut pohja jäisi kirkon opille.

Toiseksi Varhaiskirkon todistuksen kannalta on myös huomionarvoista se, että Vanhan testamentin kreikannos, Septuaginta (LXX), oli varhaiskristittyjen Raamattu. Septuagintaan taas kuuluvat mukaan Vanhan testamentin deuterokanoniset kirjat. Tiedän kirkkoisistä kaksi, Athanasios Suuri ja Hieronymus, jotka pitäytyivät suppeampaan ”protestanttiseen Vanhan testamentin kaanoniin” – Hieronymus käsittääkseni tosin vielä muutti myöhemmin kantaansa hyväksyen laajemman kaanonin. Mutta ihan selvää on se, että sekä idässä että lännessä vakiintui vuosisatojen myötä Raamatun kaanoniksi se, jossa mukanat ovat deuterokanoniset kirjat. Jos siis luotetaan varhaiskirkon todistukseen Raamatun kaanonista ja siihen, että Henki johdatti kirkon pitämään tiettyjä kirjoja kanonisina, millä perusteella hylätään osa varhaiskristittyjen ja myöhemmän kirkon Vanhasta testamentista? Jos deuterokanoniset kirjat hyväksytään osaksi Raamattua, tällä on tavattoman suuria opillisia vaikutuksia; esimerkiksi vapaa tahto (Siir. 15:14–17.) ja kuolleiden puolesta rukoileminen ovat aivan vastaansanomattoman vankalla raamatullisella perustalla (2 Makk. 12:46).

Septuagintasta voidaan tehdä helposti hyppy Hengen sisäiseen todistukseen: jos Henki oli todistanut kirkossa vuosisatojen ajan, että Vanhan testamentin deuterokanoniset kirjat kuuluvat Raamattuun, millä perusteella protestantit voivat hylätä ne? Toki 1600-luvulla luterilaiset ja muut antoivat perusteluja sille, miksi apokryfikirjat eivät ole kanonisia. Niissä nähtiin mm. ristiriitoja ja historiallisia virheitä. Mutta samanlaista kritiikkiä voisi kohdistaa protestanttien kanonisina pitämiin kirjoihin. Selityksiä ongelmallisten kohtien selittämiseen aina löytyy. Ja ylipäätään Hengen sisäiseen todistukseen vetoaminen on minusta vähän outoa luterilaisessa kontekstissa. Mistä luterilainen tietää, että hänen vakuuttuneisuutensa on Pyhästä Hengestä? Millä perusteella hän pystyy erottamaan Hengen todistuksen väärästä todistuksesta? Miksi luterilainen vakuuttuneisuus Vanhasta testamentin kaanonin laajuudesta on oikea, mutta varhaiskristittyjen vakuuttuneisuus Septuagintasta ei ole Pyhästä Hengestä? Käytännössä vaikuttaa siltä, että protestantitkin hyväksyvät Raamatun kaanonin laajuuden tietyn tradition perusteella.

Kysymys kaanonista on protestanttisuuden todellinen heikko kohta. Jos ja kun protestanteilla ei ole mitään tapaa tietää ehdottoman varmasti, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, koko kristillinen oppi on epävarmalla pohjalla. Jos ei haeta uskossa ehdotonta varmuutta, tämä ei ehkä ole koko uskoa romahduttavaa. Mutta tunnustuksellisessa luterilaisuudessa varmuus on kovassa huudossa. Siksi pidän tässä esitettyjä näkökulmia pohtimisen arvoisina. Esittämistäni ongelmistani pääsee yksinkertaisesti eroon sillä, että luottaa kirkkoon: Jumala on monenlaisten vaiheiden kautta johdattanut kirkkoa niin, että sillä on käsissään luotettava Raamattu. (Tekstikriittiset teoriat huomioiden voisi vielä sanoa, että tämän luottamuksen ei tarvitse rajoittua vain kaanoniin vaan myös niihin teksteihin, jotka nykyisissä Raamatuissa ovat.) Kun Jumala on kerran osoittanut suurta varjelusta kirkkoaan kohtaan kaanonin kanssa, on luontevaa ajatella myös, että Jumala on pitänyt kirkkonsa uskollisena Raamatussa ilmoitetulle uskolle.