vanhurskauttaminen – Sivu 3

Vanhurskauttaminen ilman (lain) tekoja

Reformaation aikaan yksi keskeinen kiistakysymys luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten välillä oli se, mitä Paavali tarkoittaa ”lain teoilla”. Luterilaiset väittivät, että rajaamalla ulos lain teot vanhurskauttamisesta, Paavali torjui sen, että ihmisen teot – mukaan lukien hyveet ja sisäiset mielenliikkeet yms. – voisivat myötävaikuttaa vanhurskauttamiseen. Roomalaiskatolilaisuuden sisältä löytyi vuorostaan kaksi yleistä selitysmallia: joko lain tekojen ymmärrettiin viittaavaan Mooseksen lain ”seremoniallisiin säädöksiin”, kuten ympärileikkaukseen, tai epäuskoisten tekemiin tekoihin. Kumpikin roomalaiskatolinen tulkinta jätti tilaa sille, että uudestisyntyneiden teoilla voitaisiin nähdä positiivinen merkitys syntien anteeksiantamuksen saavuttamisessa.

Nykyään Paavali-tutkimuksessa valtavirtaa edustaa niin sanottu uusi Paavali -tutkimus, New Perspective on Paul. Kyseisen koulukunnan sisälle mahtuu monenlaista näkemystä, mutta NPP voidaan kuitenkin nähdä jonkinlaisena seremoniatulkinnan uutena nousuna: sen edustajat ovat tyypillisesti väittäneet, että puhuessaan lain teoista, Paavali viittaa Mooseksen lain rituaalisiin säädöksiin. Heidän mukaansa Paavalin tarkoituksena ei ole kirjeissään osoittaa, miten ihminen voi löytää armollisen Jumalan ilman tekoja, vaan tuoda ilmi, että pakanatkin voivat päästä Uuden liiton osallisuuteen ilman, että heistä tarvitsee ensin tehdä juutalaisia ympärileikkauksen kautta.

Seremonialakitulkinnassa on selvät ongelmansa. On ilmeistä, että Paavali ei viittaa lailla vain seremonialakiin, koska esimerkiksi Roomalaiskirjeessä hän mainitsee, että laki on kirjoitettu pakanoiden sydämiin (2:14–15) ja että laki kieltää himoitsemasta (7:7). Kumpikin väite istuu melko huonosti ajatukseen, että laki viittaisi vain Mooseksen lain seremoniallisiin säädöksiin. Samalla on kuitenkin sanottava, ettei seremonialakitulkinta ole hatusta heitetty: Roomalaiskirjeessä Paavali aivan selvästi pyrkii perustelemaan, miksi nimenomaan ympärileikkaus ei ole vanhurskauttamisen edellytys (esim. Room. 4:10–12). Niinpä pidän melko uskottavana ajatusta, joka rakentuu NPP:n varaan, mutta laajentaa perspektiiviä: lailla tai lain teoilla Paavali viittaa koko Mooseksen lakiin, mutta hän painottaa erityisesti seremonialakia. Näin ollen Paavali kritisoisi juutalaiskristittyjä siitä, että he ovat tehneet tooran säädösten noudattamisesta pelastuksen ehdon, vaikka uskon tulisi olla pelastuksen välittäjä.

Näiden tulkintalinjoja lisäksi heittäisin vielä joukkoon oman spekulaationi: mitä jos teot ovatkin ihan vain tekoja? Minusta luterilaisessa kannassa on ongelmana se, että luterilaiset ehkäpä huomaamattaankin tekevät teoista hypyn hyveisiin ja ajatuksiin. Mutta tämä hyppy on aika kyseenalainen. Onhan yleensä ottaen ihan selvää, että esimerkiksi ajatusten ja tekojen välillä on ero. Miksi näin ei olisi siis Paavalin argumentaatiossa? Tämä tulkintamallini on sikäli kattava, että se koskee myös niitä Paavalin kirjeiden kohtia, joissa Paavali ei puhu suoranaisesti lain teoista vaan ylipäätään teoista (esim. Ef. 2:8). Se sopii myös hyvin yhteen edellä esittämäni tulkinnan kanssa, jonka mukaan ”lain teot” viittaavat koko Mooseksen lakiin, vaikka painotus onkin seremonialaissa.

Malliani vastaan voidaan tietysti esittää Jeesuksen vuorisaarnan sanat, joissa hän julistaa, että viides ja kuudes käsky rikkoutuvat jo sydämen toimiessa niitä vastaan. Täten Herra kohtelee sydämen haluja kuin tekoja. Mutta minusta tällainen veto on melko ”zwingliläinen”; vaikka Raamatussa olisikin jokin kohta, jossa teot voisivat viittaa ajatuksiimme tai sydämemme himoihin, tämä ei kumoa sitä, että teoilla yleensä ottaen tarkoitetaan ulkoisia tekoja. Siksipä löisin pöytään perinteisen luterilaisen hermeneuttisen periaatteen, jonka mukaan sanan ”yksinkertaisesta merkityksestä” voidaan poiketa vain silloin, jos siihen on jokin pakottava syy. En näe, että Paavalin opetus vanhurskauttamisesta tarjoaisi mitään syytä ymmärtää tekoja muuna kuin tekoina. Siksi ajattelen, että Paavali voi ihan hyvin sanoa, että vanhurskauttaminen ei ole teoista sulkematta siitä pois, esimerkiksi, nöyryyttä. Tällaisen tulknnan mukaan Paavali tulisi itse asiassa lähelle nuorta Lutheria, joka pitkälti samaisti nöyryyden ja uskon.

En ole oikein varma, kuinka kestävä tuo ehdotukseni on, mutta päätinpä heittää sen ilmoille. Olisi tietysti jotenkin hölmöä, että luterilaiset olisivat tehneet noin yksinkertaisen ajatteluvirheen, mutta kait se on teoreettisesti mahdollista. Ensi kirjoituksessani tässä sanottu täydentyy, kun käsittelen, mitä usko on.

Jumalattoman vanhurskauttaminen

Minulle Room. 4:5 oli pitkään keskeinen syy olla luterilainen. Ajattelin jakeen opettavan selvästi, että Jumala antaa sulasta armosta synnit anteeksi niille, jotka ovat itsessään aivan jumalattomia, mutta uskossa heittäytyvät Jumalan Pojan varaan. Apostoli Paavali kirjoittaa siinä:

– – mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi – –

En tässä kirjoituksessani aio käsitellä tarkemmin sitä, mitä vanhurskauttaminen tarkoittaa. Sen sijaan tartun käsitteeseen ”jumalaton” ja tuon esille sen, ettei kyseinen sana todennäköisesti merkitse sitä, mitä luterilaiset yleensä olettavat sen tarkoittavan. Yksinkertaisuuden vuoksi käsittelen vanhurskauttamista syntien anteeksiantamuksena.

Luterilaisuudessa Room. 4:5:n jumalattomuus ymmärretään moraaliseksi turmeltuneisuudeksi. Koska luterilaiset ajattelevat Raamatun opettavan selkeästi, että ihminen on sisimpiään myöten syntinen, Room. 4:5:n jumalattomuus on luonnollista ymmärtää tähän liittyväksi: koska ihminen on läpeensä turmeltunut ja vihamielinen Jumalaa kohtaan, hänessä ei voi olla mitään perustetta, jonka varassa hän voisi tulla vanhurskautetuksi. Siksi Jumalan täytyy antaa synnit anteeksi sulasta armostaan jumalattomalle. Jos on luterilainen ymmärrys perisynnistä, tämä tulkintatapa tuntuu tietysti johdonmukaiselta, itsestäänselvältäkin. Toinen kysymys on se, tarkoittaako ”jumalaton” todella sitä, mitä luterilainen olettaa sen tarkoittavan.

Tutkin Room. 4:5:n kreikkaa ymmärtääkseni paremmin, mistä Paavali oikein puhuu kyseisessä jakeessa. Olen saanut selville, että kreikan sanan ἀσεβής (jumalaton) merkitys aukeaa verbistä σέβομαι. Kyseinen verbi tarkoittaa kunnian antamista sille, mikä on kunnian arvoista. Verbin merkityksessä painottuu ulkoinen, seremoniallisesti kunniallinen käytös pyhiä asioita kohtaan. Ἀσεβής taas kuvaa henkilöä, joka laiminlyö verbin σέβομαι mukaisen käytöksen. Jumalaton on näin ollen se, joka ei osoita pyhiä rituaaleja, esineitä tai henkilöitä kohtaan sellaista hurskautta, mikä niille kuuluu.

Seremoniapainotus on mielenkiintoinen, koska Room. 4:ssahan Paavali pyrkii perustelemaan, miksi pakanuudesta kristityiksi kääntyviä ei tule ympärileikata. Jos huomioidaan se, että ἀσεβής ei viittaa niinkään moraalisesti turmeltuneeseen kuin rituaalit laiminlyövään henkilöön, tekstiyhteydessään Room. 4:5:n ”jumalaton” on luonteva tulkita ympärileikkaamattomaksi; jotkut juutalaiskristitythän ajattelivat, että ympärileikkausta vaille jääneet pakanat eivät osoittaneet Mooseksen laille kuuluvaa kunnioitusta, koska he laiminlöivät sen vaatiman keskeisen rituaalin. Paavalin strategiana on Room. 4:ssa osoittaa erityisesti Aabrahamiin vedoten, että juutalaisen kansan kantaisäkin oli jumalaton/ympärileikkaamaton, kun hän sai syntinsä anteeksi. Täten vanhurskauttaminen ei riipu siitä, että osoitetaan Mooseksen laille kunniaa noudattamalla sen säädöksiä pikkutarkasti, vaan uskosta, jonka varassa Aabrahamkin vanhurskautettiin.

Esittämäni tulkinnan voi tietysti haastaa. Esimerkiksi seremoniapainotus voidaan kyseenalaistaa vetoamalla siihen, että jakeessa 4 kaikki teot suljetaan pois vanhurskauttamisesta, kun apostoli toteaa:

Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta – –

Sanoisin tähän vastineena, että juutalaiset varmaankin menivät Mooseksen lain painotuksessaan niin pitkälle, että he mielsivät Jumala-suhteen jonkin sortin vaihtokaupaksi Jumalan ja ihmisen välillä. Siksi Paavali asettaa teoilla ansioitumisen ja uskon vastakkain. Tämä painotus ei kuitenkaan vielä kumoa sitä, että jakeessa 5 jumalaton mielletään henkilöksi, joka laiminlyö Mooseksen lain ulkoisen noudattamisen. Ja tässä on tämän kirjoituksen keskeinen pointti: Paavalin tarkoituksena ei ole sanoa, että Jumala vanhurskauttaa täysin jumalattomat yksin uskosta, vaan että Jumala vanhurskauttaa myös pakanat ilman, että he noudattavat Mooseksen lain säädöksiä.

Haluan vielä lukea enemmän vanhurskauttamisen luonteesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä ennen kuin käsittelen niitä blogissani. Tällä erää olen tahtonut tarttua vain yhteen sanaan perustellakseni, että kreikan valossa Paavali ei vaikuta opettavan Room. 4:5:ssa, että Jumala vanhurskauttaisi moraalisesti täysin jumalattoman uskon kautta. Apostolin tarkoitus on toinen. Mutta sanomalla tämän en tietenkään halua väittää, ettei Jumala tahtoisi armahtaa suurintakin syntistä, joka kääntyy pois jumalattomilta teiltään (Hes. 18:23). Mitä toivoa minulla muuten olisi?