pakanuus – Palasia

Kuolleiden puolesta rukoileminen ja pyhiltä esirukousten pyytäminen – pakanallista vaikutustako?

Karikatyyrisen kertomuksen mukaan varhaiskristityt olivat hyviä protestantteja aina keisari Konstantinus Suureen saakka. 300-luvulla tapahtuneen valtiokirkollistumisen myötä pahat pakanalliset vaikutukset pääsivät kuitenkin tunkeutumaan kirkkoon. Pakanauskontojen jumalat korvattiin pyhillä, kuolleiden puolesta alettiin rukoilla. Kertomus on yleinen ja vaikutusvaltainen, mutta se on ihan höpöhöpöä. Valotan seuraavaksi lyhyesti sekä kuolleiden puolesta rukoilemisen että pyhiltä esirukouksien pyytämisen juutalaisia juuria.

Ehkäpä monelle voi tulla yllätyksenä se, että juutalaiset rukoilevat vielä tänäkin päivänä kuolleiden puolesta. Rukoukset kuolleiden puolesta ovat itse asiassa vakiintunut osa juutalaisia jumalanpalveluksia. Käsittääkseni ensimmäinen maininta juutalaisten kuolleiden puolesta rukoilemisesta löytyy Toisesta makkabilaiskirjasta. Siinä kerrotaan taistelussa kuolleiden juutalaisten puolesta rukoilemisesta seuraavaa:

Seuraavana päivänä, kun oli jo kiireesti huolehdittava kaatuneista, Juudaksen miehet menivät hakemaan ruumiit viedäkseen ne sukulaisten joukkoon esi-isien hautaan. Silloin he huomasivat, että jokaisella kaatuneella oli vaatteidensa alla jamnialaisten epäjumalille omistettuja taikakaluja. Laki kieltää juutalaisilta sellaiset, ja kaikki ymmärsivätkin, että juuri niiden tähden nuo miehet olivat kaatuneet. He ylistivät Herraa, oikeamielistä tuomaria, joka tuo kaiken salatun julki, ja rukoilivat hartaasti, että hän pyyhkisi miesten rikkomuksen kokonaan pois. Urhea Juudas kehotti väkeään pysymään erossa synninteosta – olivathan he omin silmin nähneet, mihin kaatuneiden synti oli vienyt.

2 Makk. 12: 39–42

Kaatuneet juutalaiset olivat langenneet epäjumalanpalvelukseen. He olivat hakeneet sotaonnea vierailta jumalilta ja siksi olivat kuolleet taistelussa. Vaikka synti oli niinkin suuri kuin epäjumalanpalvelus, juutalaiset rukoilivat sotapäällikkö Juudas Makkabin johdolla heidän puolestaan.

Toinen makkabilaiskirja on nykytutkimuksen mukaan kirjoitettu 104–63 ennen ajan laskun alkua. Näin meillä on selkeä todiste siitä, että kuolleiden puolesta rukoiltiin jo ennen Kristuksen tuloa. On kuitenkin sanottava, että ensimmäinen maininta kuolleiden puolesta rukoilemisesta ei tarkoita sitä, että käytäntö olisi syntynyt vasta tuolloin. Toisessa makkabilaiskirjassa kuolleiden puolesta rukoileminen mainitaan ilman sen suurempia selityksiä. Tämä voi kertoa siitä, että kuolleiden puolesta rukoileminen oli jo vakiintunut käytäntö juutalaisuudessa.

Uudesta testamentista meillä ei ole yhtään yhtä selkeää esimerkkiä kuolleiden puolesta rukoilemisesta. Yksi tapaus tosin taitaa löytyä apostoli Paavalin toisesta kirjeestä Timoteukselle, jossa apostoli sanoo:

Antakoon Herra laupeutta Onesiforuksen huonekunnalle, sillä usein hän on minua virvoittanut, eikä ole kahleitani hävennyt; vaan kun hän tuli Roomaan, etsi hän minua innokkaasti ja löysi minut. Suokoon Herra, että hän löytää laupeuden Herran tykönä sinä päivänä. Ja kuinka suuria ne palvelukset olivat, joita hän teki Efesossa, sen sinä parhaiten tiedät.

2 Tim. 1:16–18

Katkelmassa huomionarvoista on se, että apostoli puhuu kaikesta siitä, mitä Onesiforos oli tehnyt hänen hyväkseen ja sitten esittää pyynnön, että Jumala muistaisi tätä viimeisenä päivänä. Koska apostoli viittaa kaikkeen siihen, mitä Onesiforos oli tehnyt, tämä viitannee siihen, että Onesiforos oli jo kuollut. Näin ollen Paavalin toivotus, tai pyyntö, olisi rukous kuolleen Onesiforoksen puolesta. Kohta ei toki ole vastaansanomattoman selvä peruste kuolleiden puolesta rukoilemiselle, mutta ihan mahdollinen. Varsinkin, kun huomioidaan, että tuon ajan juutalaisuudessa jo rukoiltiin kuolleiden puolesta.

On vielä mainittava Pietarin ilmestys, joka on mukana varhaisimmassa säilyneessä kanonisten kirjojen listassa, Muratorin kaanonissa (n. 170–200), mutta joka ei kuitenkaan lopulta vakiinnuttanut asemaansa kanonisena kirjana. Pietarin ilmestys oli kuitenkin suuresti arvostettu kirja ja se heijastelee varhaiskristillisiä uskomuksia. Siksi on syytä mainita, että kyseisen kirjan 12. luvussa pyhien esirukoukset vapauttavat sieluja tuonelan kärsimyksestä ennen viimeistä tuomiota. Esirukousten tähden kastamattomat saavan jopa mahdollisuuden saada kasteen eräässä manalan järvessä. Pietarin ilmestys ajoitetaan noin vuoteen 135. Näinpä on selvää, että rukous kuolleiden puolesta oli osa varhaiskristillistä uskoa.

Jos juutalaisten rukoukset kuolleiden puolesta voivat hämmästyttää, ehkäpä sitäkin yllättävämpää on se, että juutalaisuudessa on myös pitkä perinne kuolleilta esirukouksien pyytämisestä. Juutalaisuudessa on ollut tapa rukoilla kuolleiden haudoilla ja pyytää näiltä esirukouksia. Erityisen tärkeitä rukouspaikkoja ovat olleet esimerkiksi patriarkkojen ja matriarkkojen haudat. Paikkoja on pidetty erityisen otollisina rukoukselle. Niillä on vedottu kuolleiden hyveellisyyteen, jotta Jumala vastaisi rukouksiin. On esitetty myös pyyntöjä kuolleille itselleen, jotta nämä rukoilisivat Jumalaa joko yksilön, perheen tai Israelin kansan puolesta. (Täältä löytyy lyhyt juttu juutalaisesta käytännöstä.) Mainitsemisen arvoista on myös se, että jo Job. 5:1:ssä puhutaan ilmeisesti enkeliltä esirukouksen pyytämisestä, koska Vanhassa testamentissa enkeleitä kutsutaan pyhiksi.

Esirukousten pyytämisen käytäntö on selvästi nähtävissä toisen temppelin ajan juutalaisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi Ensimmäinen Eenokin kirja (9:1–3) mainitsee kuolleiden sielujen rukoilevan Miikaelia, Urielia ja Rafaelia, jotta nämä veisivät heidän kokemansa vääryyden Jumalan eteen tuomittavaksi. Myöhemmin samassa kirjassa (65:2–4) Nooa pyytää esi-isältään Eenokilta esirukouksia, jotta maailma säästyisi vedenpaisumukselta. Muistelen myös, että Elialta olisi pyydetty jossain toisen temppelin ajan kirjallisuudessa esirukouksia, mutten saa päähäni nyt tarkkaa lähdettä. Elian asema esirukoilijana voi tosin näkyä siinä, että eräät juutalaiset ajattelivat Kristuksen pyytävän Elialta apua ristillä riippuessaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, jos ja kun Elialta pyydetiin muutenkin esirukouksia tuohon aikaan. (Tässä mainitut tiedot pyhien esirukouksista juutalaisuudessa ovat Stephen de Youngin kirjasta Apocrypha, jota suosittelen lämpimästi. Se on tilattavissa esim. täältä.)

Enkelit, Eenok ja Elia eivät ole sattumalta esirukousten kohteita ennen Kristuksen ylösnousemusta. Juutalaisen perinteen mukaan Eenok oli otettu taivaaseen. Taustalla tässä oli se, että Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ei sanota, että Eenok olisi kuollut vaan että Jumala otti hänet pois (1 Moos. 5:24). Ja tunnettua on se, että Elia ei kuollut, vaan hän kohosi tulivaunuissa taivaaseen (2 Kun. 2:11). Enkelit ovat totta kai Jumalan valtaistuimen ympärillä. Ennen Kristuksen ylösnousemusta kaikki muut sielut olivat tuonelassa. Kun Eenokin ja Elian asema oli siinä määrin erityinen, että heidät oli otettu taivaaseen, heiltä oli luonnollista pyytää esirukouksia. Kun Kristuksen tuonelaan astumisen myötä autuaasti nukkuneet sielut pääsivät Jumalan valtaistuimen ympärille, on selvää, että esirukoilijoita alettiin pyytää muiltakin ihmisiltä.

Kun on puhe kristillisestä pyhien rukoilemisesta ennen konstantinolaista käännettä, on tunnettua, että 200-luvulta on peräisin Jumalansynnyttäjälle kohdistettu rukous, joka tunnetaan latinalaisella nimellä Sub tuum praesidium. Kuitenkin jo 100-luvultakin löytyy selkeä viittaus pyhien rukoilemiseen. Paavalin ja Theklan teoissa näet kuvataan, kuinka Paavali puhui juuri ennen kuolemaansa hepreaksi ”isien” kanssa. Tämän teoksen lisäksi on toki myös hautakirjoituksia sun muuta, joista käy ilmi, että kuolleilta pyydettiin rukouksia. Näistä voi lukea lyhyesti esim. täältä.

Yllä sanottu osoittaa, että sekä kuolleiden puolesta rukoilemisella että pyhiltä esirukousten pyytämisellä on juuret Kristuksen syntymää edeltäneessä ajassa. Parin ensimmäisen vuosisadan kristilliset tekstit puhuvat sen puolesta, että nämä käytännöt periytyivät juutalaisuudesta varhaiseen kristinuskoon. Niinpä on ilmeistä ettei Konstantinus Suuren kääntymys johtanut siihen, että pakanuudesta olisi omaksuttu aivan ennenkuulumattomia rukouskäytäntöjä.

Ikoni vai epäjumalankuva?

Mooseksen laista löytyy kuuluisa kuvakielto: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla.” (2 Moos. 20:4) Reformoidussa perinteessä on ollut tapana tulkita tätä kieltoa niin, ettei Jumalaa saisi kuvata ollenkaan. Luterilaiset, ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset ovat taas tulkinneet kuvakieltoa niin, ettei uskonnollisten kuvien tekemistä ole (täysin) suljettu pois. Käsittääkseni alkutekstissä esiintyvä heprean sana voi liittyä epäjumalankuviin mutta myös kaikkiin kuviin. Tiukasti tulkittuna kuvakiellon voisi siis ymmärtää torjuvan kaikenlaisen kuvien tekemisen. Kun kuitenkin luetaan Raamattua eteenpäin, löydetään lukuisia esimerkkejä siitä, että kuvia tehtiin. Vaskikäärme, liitonarkin kannen kerubit ja Salomon temppelin koristukset tulevat näin nopeasti mieleen.

Kuvakiellon oikein ymmärtämiseksi on ehkäpä tarpeen tuntea Mooseksen lain kirjoittamiskontekstia. Kuvakielto on näet annettu aikana, jolloin pakanoiden uskonnoissa jumalankuvilla oli keskeinen merkitys. Kuvien käyttöön liittyi mielenkiintoinen teologia. Ensin tehtiin patsas ja sitten luettiin sierainten avaus loitsu, jonka ajateltiin ikään kuin vangitsevan jumaluus jumalankuvaan. Kuvalle sitten annettiin uhreja ja uhreista vastineeksi esitettiin pyyntöjä. Juuri tällaisen kuvien kultin pilkka on ominaista Vanhalle testamentille. Esimerkiksi psalmissa 135 lauletaan:

Pakanain epäjumalat ovat hopeata ja kultaa, ihmiskätten tekoa. Niillä on suu, mutta eivät ne puhu, niillä on silmät, mutta eivät näe, niillä on korvat, mutta eivät kuule, eikä niillä ole henkeä suussansa.
j. 15–17

Psalmin kritiikki on mielekästä vain silloin, jos vastapuoli ajattelee, että epäjumalankuva on itse jumala jossain mielessä. Jos jumalankuva edustaisi vain jumalaa jotenkin yleisluontoisesti, ei olisi mitään mieltä pilkata pakanoita siitä, että nämä kumartavat mykkää, kuuroa ja sokeaa jumalaa. Hehän voisivat vain todeta (sangen ortodoksisesti), etteivät kumarra kuvaa itseään vaan sitä, mitä se esittää.

Luomiskertomus käy muuten mielenkiintoista keskustela pakanoiden kuvakultin kanssa. Kun pakanat tekivät jumalankuvansa savesta, luomiskertomuksessa Jumala ottaa ihmisen ruumiin maasta. Ja kun pakanat lukivat loitsun tehdäkseen kuvan eläväksi jumalansa läsnäololla, luomiskertomuksessa Jumala puhaltaa Hengen ihmiseen. Näin ollen Raamattu haluaa esittää ihmisen luomisen poleemisena vastalauseena pakanoiden kuvien kultille. Ihmisen tulisi olla Jumalan asuinsija, ei ihmiskätten muovaamien patsaiden. Jumala on aloitteellinen Jumalan kuvan tekemisessä, ei ihminen.

Kaikki edellä sanomani liittyy mielestäni olennaisesti siihen, voidaanko kuvakieltoa soveltaa ikoneihin. Koska ikoneiden tarkoituksena ei ole vangita tai kahlita Jumalaa sisäänsä, kuvakielto ei sovellu niihin. Ikonit ovat tarkoitukseltaan oikeastaan juuri päinvastaisia kuin epäjumalankuvat. Nehän eivät pyri vangitsemaan katsetta kuvaan vaan johtamaan sen ikään kuin yli kuvan, kohti taivaallisia todellisuuksia, jotka on kuvattu niissä.

Ikonin ja epäjumalankuvan välinen perustava ero koskee kaikkea luotua. Koko luomakunnan tarkoitushan on olla ikoninen. Se on luotu johtamaan katsojansa näkemään luodun kautta Luoja. Syntinen ihminen on kuitenkin helposti sokea luomakunnan ikonisuudelle ja tekee tämän seurauksena luodusta itselleen epäjumalan. Syntisen katse jää ikään kuin kiinni todellisuuden pintatasoon eikä siirry siitä Jumalan katselemiseen. Tällöin nähdään jotain ihan oikein luomakunnan hyvyydestä, mutta perspektiivi on liian kapea. Kapea perspektiivi vääristää suhteen luomakuntaan. Sitä pyritään hallitsemaan, sille uhraamalla etsitään onnea. Todellinen onni löytyy kuitenkin muualta kuin näkyvästä. Näkyvän tarkoituksena on johtaa näkymättömään.

Ortodoksisista omimista

Kristus nousi kuolleista!

Ortodoksisuudessa on monia tapoja, jotka voivat vaikuttaa pakanallisilta. Minulla on esimerkiksi kotialttari, jonka päällä palaa lampukka. Olen kuullut, että lampukan polttaminen kotialttarilla kotijumalien edessä oli yleinen käytäntö roomalaisissa kodeissa ennen Rooman valtakunnan kristillistymistä. Kotialttarillani on lisäksi rukousnauhani, jota ortodoksien on tapana käyttää Jeesuksen rukouksen rukoilemiseen. Hare Krishna -liikkeessä olevalla ystävälläni on puolestaan japahelmet, joita hän käyttää Hare Krishna -mantran lukemiseen. Hare Krishna -liike on nuori, mutta voi hyvin olla, että rukousnauhaa on käytetty pakanauskonnoissa jo ennen kuin se löysi paikkansa kristinuskossa. Nyt pääsiäisaikana kotialttarini yllä olevan ikonin päällä on virpomavitsa. En tiedä asiasta juuri mitään, mutta mietin palmusunnuntaina, onkohan virpomisperinteellä pakanalliset juuret, vaikka ortodokseilla on nykyään tapana kritisoida perinteen vastaiseksi sitä, että noidat virpovat. Vastaavia esimerkkejä ”pakanallisista tavoista” voisi luetella lukemattomia. Riittäköön nämä esimerkeiksi.

Netti on täynnä videoita, joissa väitetään, että pakanuus turmeli alkuperäisen kristinuskon. Yleensä turmelus liitetään pyhän Konstantinos Suuren ja valtiokirkollisuuden syntymän aikaan. Videoissa asetelma on se, että aluksi oli puhdas usko, joka oli pakanallisista käytännöistä ja ajattelutavoista vapaa, mutta sitten yhtäkkiä tilanne muuttui keisarillisella päätöksellä tehdä kristinuskosta ensin sallittu uskonto ja lopulta valtion uskonto. Olen jo aiemmin ottanut kantaa antiikin filosofioiden ja kristinuskon suhteeseen. Oikeastaan se, mitä sanoin antiikin filosofioihin liittyen, soveltuu myös pakanallisiin tapoihin: kristinusko ei omaksunut antiikin filosofioita tai pakanauskontojen tapoja kritiikittä vaan niistä otettiin mukaan se, minkä ymmärrettiin olevan yhteensopivaa kristinuskon kanssa. Havainnollistan tätä ”ortodoksista omimista” aiemmin mainitsemillani ortodoksisilla tavoilla.

Sanoin, että kotialttarillani palaa lampukka roomalaiseen tapaan. Suuri ero on kuitenkin siinä, ettei alttarillani ole kotijumalia, joiden edessä öljylampun liekki kohoaisi. Kotijumalat on korvattu ikoneilla, jotka eroavat jumalankuvista suuresti, koska ne eivät pyri kahlitsemaan itsensä sisälle kuvaamiansa kohteita vaan suuntaavat katsojansa kohti niissä kuvattua, ikään kuin kuvan itsensä yli. Rukousnauhaa voidaan kyllä käyttää pakanauskonnoissa, mutta suuri ero ortodoksisuuteen on se, että me emme toista rukousta kuin mantraa vaan pyrimme kokoamaan itsemme Kristuksen eteen pyytämään häneltä apua ja armoa. Rukousnauhan käytöstä tekee kristillisen Jeesuksen avuksi huutaminen ja henkilökohtainen suhde häneen. Ja vaikka Wikipedian mukaan pohjoismaissa on ollut yleisenä tapana se, että lapset ovat piiskanneet vanhempansa vihdoilla, ortodoksisessa kirkossa virpomavitsat pyhitetään kirkossa rukouksin ja niillä siunataan virvottavat. Näin tämäkin tapa on saanut leimallisen kirkollisen ja kristillisen sisällön.

Protestanttisuutta on tietysti monenlaista, mutta yleistäen voisi kuitenkin sanoa, että protestanttisuudessa on ollut usein taipumuksena karsia rajusti pakanallista tapaperintöä ja siten pyrkiä varjelemaan usko puhtaana vierailta vaikutteilta. Ortodoksisuudessa on sen sijaan koettu, että pakanoilla on monenlaisia hyödyllisiä käytäntöjä, jotka ilmentävät oikeaa luonnollista uskonnollisuutta. Nämä tavat voidaan aivan hyvin omaksua karsimalla pois se, mikä niissä on vinossa, ja korvaamalla leimallisen pakanalliset piirteet kristillisellä sisällöllä. Näin toimitaan apostoli Paavalin antamassa hengessä:

Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella.
1 Tim. 4:4–5