luterilaisia raamatunkohtia – Sivu 3

Usko = uskollisuus

Protestantit ovat perinteisesti määritelleet pelastavan uskon evankeliumin ydintotuuksien tietämiseksi (notitia), niiden älylliseksi hyväksymiseksi (assensus) ja luottamukseksi (fiducia) Kristukseen syntien sovittajana. Erityisesti luottamuspainotus erotti protestantit roomalaiskatolilaisista, joille oli ominaista mieltää usko ilmoitustotuuksien totena pitämisenä. Luterilaisetkin toki tiedostivat sen, että esimerkiksi Jaakobin kirje käsittelee uskoa pelkkänä tiedollisena totena pitämisenä (ks. Jaak. 2:19), mutta heille etenkin Aabrahamin esimerkki (Gen. 15:1–6; Room. 4: 3, 9–21; Gal. 3:5–9) todisti, että vanhurskauttava usko on perimmiltään luottamusta Jumalan armolupauksiin.

Näkemyserot uskon määritelmän suhteen eivät ole ihmeellisiä jo siksi, että kreikan kielessä usko (πίστις, pistis) on monimerkityksinen sana. Tämä käy ilmi nopealla vilkaisulla Uuden testamentin kreikan sanakirjaan: usko voi tarkoittaa, muun muassa, totena pitämistä, luottamusta tai uskollisuutta. Tämä viimeksi mainittu merkitys on mielenkiintoinen, koska en ole huomannut sen tulevan esiin protestanttien ja roomalaiskatolilaisten välisissä kiistoissa. Tässä kirjoituksessani pyrin lyhyesti perustelemaan, että Paavali puhuu uskosta uskollisuutena – jopa aivan olennaisessa kohdassa vanhurskauttamisopin kannalta (Room. 1:17!). Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku on mielestäni mainio esimerkki siitä, että usko voi tarkoittaa uskollisuutta. Ensimmäiseen luku on myös sikäli olennainen, että se on taustalla Paavalin opettaessa vanhurskauttamista uskosta myöhemmin kirjeessään. Siksi keskityn tässä kirjoituksessani siihen ja käyn nyt läpi kaikki luvun viittaukset uskoon.

Ensi kerran sana ”usko” tulee vastaan jakeessa 5, kun apostoli sanoo:

– – me olemme saaneet armon ja apostolinviran, että syntyisi uskon kuuliaisuus hänen nimeänsä kohtaan kaikissa pakanakansoissa – –

On tärkeä huomata, että apostoli sitoo tässä jakeessa uskon ja kuuliaisuuden kiinteästi yhteen. Jae antaa ymmärtää, että Paavalin työn tarkoituksena on synnyttää uskosta nousevaa kuuliaisuutta kaikissa kansoissa. Tästä ei vielä käy selvästi ilmi, missä merkityksessä apostoli puhuu uskosta, mutta se on selvää, ettei hänellä ole periaatteellista ongelmaa liittää uskoa ja kuuliaisuutta toisiinsa. Ensimmäinen kohta, jossa usko hahmottuu selvästi uskollisuutena, tai kuuliaisuutena, tulee vastaan muutamaa jaetta myöhemmin, kun Paavali toteaa jakeessa 8:

Ensiksikin minä kiitän Jumalaani Jeesuksen Kristuksen kautta teidän kaikkien tähden, koska teidän uskoanne mainitaan kaikessa maailmassa.

Teoriassa on tietysti mahdollisuutta, että kaikessa maailmassa puhuttiin roomalaisten uskonnollisen vakaumuksen tai luottamuksen lujuudesta, mutta koska sydämeen ihminen ei näe, tässä puhutaan kaiketi jostain, mikä on ulkoisesti havaittavissa. Toisin kuin usko, uskollisuus Jumalalle ilmenee selvästi myös ulospäin, joten siksi tässä yhteydessä ”usko”, josta puhuttiin kaikkialla maailmassa, on luontevaa ymmärtää viittaavan uskollisuuteen. Tulkinnan vahvistaa vielä kirjeen viimeisen luvun rinnakkaiskohta (16:19), jossa apostoli kirjoittaa:

Onhan teidän kuuliaisuutenne (ὑπακοή, hypakoē) tullut kaikkien tietoon; sentähden minä iloitsen teistä, mutta minä tahtoisin teidän olevan viisaita hyvään, mutta taitamattomia pahaan.

Ensimmäisen luvun jae 12 sopii myös hyvin yhteen uskollisuuspainotuksen kanssa. Siinä Paavali esittää roomalaisille toiveensa, että ”me yhdessä ollessamme virkistyisimme yhteisestä uskostamme, teidän ja minun”. Jälleen sisäinen vakaumus ei juuri toisia virkistä, mutta käytännössä näkyvä uskollisuus Jumalalle on inspiroivaa.

Kaikki edellä sanottu puhuu sen puolesta, että Paavali mieltää uskon uskollisuudeksi Jumalalle, mikä onkin ymmärrettävää kreikan πίστις -sanan merkityskenttä huomioiden. Mutta erityisen painava peruste uskolle uskollisuutena on Lutherin elämän mullistanut raamatunkohta, eli Room. 1:16–17:sta. Meitä kiinnostaa tosin ainoastaan jae 17, koska siinä esiintyy sana ”usko”. Apostoli lausuu:

Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: ”Vanhurskas on elävä uskosta”.

Luterilaisilla on tapana ymmärtää jakeessa mainittu usko luottamuksena Kristuksen sovitustyöhön, jonka usko omistaa. Kun kuitenkin huomioidaan, mistä Paavali on lainannut jakeen lopun, luterilaisen tulkintamallin ongelma paljastuu. Kyseinen jae on nimittäin Habakukin kirjasta ja alkuperäiskontekstissaan usko hahmottuu nimenomaan uskollisuudeksi (אֱמוּנָה, emūnā) Jumalalle aikana, jolloin kaldealaiset valloittajat ahdistivat Israelia. Kyseessä ei ole luottamus Kristuksen sovitustyöhön tai kristillisten uskontotuuksien pitäminen totena, vaan kuuliaisuus Jumalalle ahdingon aikana.

Vanhan testamentin taustan huomioiminen ja uskon käsittäminen uskollisuudeksi jakeessa 17 tekee ymmärrettäväksi sen, miksi Paavali alkaa puhua heti seuraavassa jakeessa jumalattomuudesta ja yhdistää sen sanalla ”sillä” edelliseen jakeeseen:

Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa – –

Luterilaisessa perinteessä on usein tapana nähdä Room. 1:1–17 johdantona kirjeeseen. Sen jälkeen seuraa pieni ajatuksellinen katkos, ja vasta jae 18 aloittaa kirjeen ensimmäiseen varsinaisen osan, jonka ajatellaan käsittelevän ihmisen syvää syntisyyttä. Jos kuitenkin jakeen 17 ”usko” tarkoittaa uskollisuutta, on paljon ymmärrettävämpää, että Paavali etenee sujuvasti käsittelemään sen vastakohtaa, jota vastaan Jumalan viha ilmestyy taivaasta ilman kummempia katkoja. Itse asiassa luvun lopussa kuvattu jumalattomuus ja laittomuus voisi hyvin korreloida Hab. 2:4:n alun kanssa.

On helppo ennakoida, että keskeinen vastalause tässä sanomaani on se, että koska Paavali rajaa vanhurskauttamisesta kaikki teot pois, uskoa ei voida määritellä kuuliaisuudeksi. Tähän vastineena viittaisin viime viikon kirjoitukseeni, jossa heitin ilmoille ajatuksen, että Paavali ei rajaisi vanhurskauttamisesta pois hyveitä, vaan ainoastaan ulkoiset teot. Nähdäkseni Paavali olisi ihan johdonmukainen pitäessään kuuliaisuutta vanhurskauttavana, mutta torjuessaan sen, että teot sinänsä olisivat vanhurskauttamisen perusta.

Toinen vastalause voisi olla se, että Paavali vapaasti soveltaa Habakukin lausumaa oman vanhurskauttamisopetuksensa tueksi irrottamalla jakeen alkuperäiskontekstistaan ja siksi Room. 1:17:sta ei tulisi tulkita Habakukin kirjan valossa. Teoreettisesti tämä on mahdollista, mutta kun Paavalin tarkoituksena on osoittaa, että Kristuksen evankeliumi on Vanhan liiton uskon täyttymys, tällainen soveltaminen olisi omiaan herättämään vastustusta niissä, joita hän pyrkii voittamaan puolelleen. Tämän lisäksi minusta Roomalaiskirjeen alku jo todistaa siitä, että Paavalilla ei ole mitään ongelmaa ymmärtää uskoa kuuliaisuutena. Esittämäni tulkinta on myös luontevampi luvun lopun kannalta, kuten edellä toin ilmi.

Luterilaisiin korviin sanomani voi kuulostaa kovin lakihenkiseltä ja ahdistavalta. Miten kukaan voi pelastua, jos vanhurskauttamisemme on kiinni uskollisuudestamme? Tähän sielunhoidollisesta tarpeesta nousevaan kysymykseen on syytä vastata, mutten voi tehdä sitä nyt. Sanon kuitenkin, ettei Raamatussa Jumalan armo ole sellaisten juridisten ehtojen takana kuin protestantit ajattelevat. Jumala tahtoo kaikkien pelastuvan ja odottaa meidän kääntymistämme, jotta voisi antaa meille syntimme anteeksi ja kutsua meidät rakkaudessaan seuraamaan häntä. Jumalan tahtomaa uskon kuuliaisuutta ei leimaa ahdistus, ansiot ja lakimainen puurtaminen, vaan Jumalan rakkaudesta nouseva pyrkimys seurata uskollisesti Herraa kuolemaan ja ylösnousemukseen.

Jumalattoman vanhurskauttaminen

Minulle Room. 4:5 oli pitkään keskeinen syy olla luterilainen. Ajattelin jakeen opettavan selvästi, että Jumala antaa sulasta armosta synnit anteeksi niille, jotka ovat itsessään aivan jumalattomia, mutta uskossa heittäytyvät Jumalan Pojan varaan. Apostoli Paavali kirjoittaa siinä:

– – mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi – –

En tässä kirjoituksessani aio käsitellä tarkemmin sitä, mitä vanhurskauttaminen tarkoittaa. Sen sijaan tartun käsitteeseen ”jumalaton” ja tuon esille sen, ettei kyseinen sana todennäköisesti merkitse sitä, mitä luterilaiset yleensä olettavat sen tarkoittavan. Yksinkertaisuuden vuoksi käsittelen vanhurskauttamista syntien anteeksiantamuksena.

Luterilaisuudessa Room. 4:5:n jumalattomuus ymmärretään moraaliseksi turmeltuneisuudeksi. Koska luterilaiset ajattelevat Raamatun opettavan selkeästi, että ihminen on sisimpiään myöten syntinen, Room. 4:5:n jumalattomuus on luonnollista ymmärtää tähän liittyväksi: koska ihminen on läpeensä turmeltunut ja vihamielinen Jumalaa kohtaan, hänessä ei voi olla mitään perustetta, jonka varassa hän voisi tulla vanhurskautetuksi. Siksi Jumalan täytyy antaa synnit anteeksi sulasta armostaan jumalattomalle. Jos on luterilainen ymmärrys perisynnistä, tämä tulkintatapa tuntuu tietysti johdonmukaiselta, itsestäänselvältäkin. Toinen kysymys on se, tarkoittaako ”jumalaton” todella sitä, mitä luterilainen olettaa sen tarkoittavan.

Tutkin Room. 4:5:n kreikkaa ymmärtääkseni paremmin, mistä Paavali oikein puhuu kyseisessä jakeessa. Olen saanut selville, että kreikan sanan ἀσεβής (jumalaton) merkitys aukeaa verbistä σέβομαι. Kyseinen verbi tarkoittaa kunnian antamista sille, mikä on kunnian arvoista. Verbin merkityksessä painottuu ulkoinen, seremoniallisesti kunniallinen käytös pyhiä asioita kohtaan. Ἀσεβής taas kuvaa henkilöä, joka laiminlyö verbin σέβομαι mukaisen käytöksen. Jumalaton on näin ollen se, joka ei osoita pyhiä rituaaleja, esineitä tai henkilöitä kohtaan sellaista hurskautta, mikä niille kuuluu.

Seremoniapainotus on mielenkiintoinen, koska Room. 4:ssahan Paavali pyrkii perustelemaan, miksi pakanuudesta kristityiksi kääntyviä ei tule ympärileikata. Jos huomioidaan se, että ἀσεβής ei viittaa niinkään moraalisesti turmeltuneeseen kuin rituaalit laiminlyövään henkilöön, tekstiyhteydessään Room. 4:5:n ”jumalaton” on luonteva tulkita ympärileikkaamattomaksi; jotkut juutalaiskristitythän ajattelivat, että ympärileikkausta vaille jääneet pakanat eivät osoittaneet Mooseksen laille kuuluvaa kunnioitusta, koska he laiminlöivät sen vaatiman keskeisen rituaalin. Paavalin strategiana on Room. 4:ssa osoittaa erityisesti Aabrahamiin vedoten, että juutalaisen kansan kantaisäkin oli jumalaton/ympärileikkaamaton, kun hän sai syntinsä anteeksi. Täten vanhurskauttaminen ei riipu siitä, että osoitetaan Mooseksen laille kunniaa noudattamalla sen säädöksiä pikkutarkasti, vaan uskosta, jonka varassa Aabrahamkin vanhurskautettiin.

Esittämäni tulkinnan voi tietysti haastaa. Esimerkiksi seremoniapainotus voidaan kyseenalaistaa vetoamalla siihen, että jakeessa 4 kaikki teot suljetaan pois vanhurskauttamisesta, kun apostoli toteaa:

Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta – –

Sanoisin tähän vastineena, että juutalaiset varmaankin menivät Mooseksen lain painotuksessaan niin pitkälle, että he mielsivät Jumala-suhteen jonkin sortin vaihtokaupaksi Jumalan ja ihmisen välillä. Siksi Paavali asettaa teoilla ansioitumisen ja uskon vastakkain. Tämä painotus ei kuitenkaan vielä kumoa sitä, että jakeessa 5 jumalaton mielletään henkilöksi, joka laiminlyö Mooseksen lain ulkoisen noudattamisen. Ja tässä on tämän kirjoituksen keskeinen pointti: Paavalin tarkoituksena ei ole sanoa, että Jumala vanhurskauttaa täysin jumalattomat yksin uskosta, vaan että Jumala vanhurskauttaa myös pakanat ilman, että he noudattavat Mooseksen lain säädöksiä.

Haluan vielä lukea enemmän vanhurskauttamisen luonteesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä ennen kuin käsittelen niitä blogissani. Tällä erää olen tahtonut tarttua vain yhteen sanaan perustellakseni, että kreikan valossa Paavali ei vaikuta opettavan Room. 4:5:ssa, että Jumala vanhurskauttaisi moraalisesti täysin jumalattoman uskon kautta. Apostolin tarkoitus on toinen. Mutta sanomalla tämän en tietenkään halua väittää, ettei Jumala tahtoisi armahtaa suurintakin syntistä, joka kääntyy pois jumalattomilta teiltään (Hes. 18:23). Mitä toivoa minulla muuten olisi?

Luterilaisia raamatunkohtia: 2 Tim. 3:15–17

Kuten viime viikolla jo sanoin, historiallisesti 2 Tim. 3:15–17 on ollut protestanteille kaikkein keskeisin Raamatun jakso Sola scripturan perustelemiseksi. Siinä Paavali kirjoittaa Timoteukselle: ”– – koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” Tästä jaksosta väännettiin jo 1500- ja 1600-luvuilla protestanttien ja roomalaiskatolilaisten välillä. Niinpä minulla ei ole tarjota ennenkuulumattomia argumentteja, mutta pyrin referoimaan keskeiset argumentit ja perustelemaan, miksi protestanttinen tulkinta ei mielestäni kestä.

Aloitetaan siitä, miksi protestantit pitävät kohtaa niin tärkeänä yksin Raamattu -periaatteelle. Luterilaiset tarttuvat jaksossa yleensä kahteen seikkaan: pyhät kirjoitukset voivat tehdä viisaaksi pelastukseen ja ne kykenevät tekemään Jumalan ihmisestä täydellisen (ἄρτιος), kaikkiin hyviin tekoihin valmistetun. Näiden näkökulmien perusteella päätellään, että koska Jumalan henkäyttämät kirjoitukset voivat tehdä viisaaksi pelastukseen ja Jumalan ihmisestä täydellisen, tästä seuraa se, ettei ihmisen pelastuminen vaadi Raamatun rinnalle tai lisäksi toista erehtymätöntä opinlähdettä, jonka valossa kaikki opit tulisi koetella. Sellaisen olemassaolo olisi itse asiassa ristiriidassa sen kanssa, mitä Paavalin sanoista Timoteukselle voidaan päätellä.

Usein roomalaiskatolinen vastine lähti – ja vieläkin lähtee – liikkeelle siitä, että kirjoitukset, jotka Timoteus tunsi pienestä pitäen eivät voineet olla Uuden testamentin kirjoituksia, koska niitä ei ollut vielä olemassa Timoteuksen ollessa lapsi. Niinpä ne kirjoitukset, jotka pystyvät tekemään Timoteuksen viisaaksi pelastukseen, ovat mitä ilmeisemmin Vanhan testamentin kirjoitukset. Jos mainintaa näin ollen käytetään perusteena sille, että kristillinen oppi löytyy selkeästi ja täyteydessään Raamatusta – niin kuin reformaation aikana protestantit tekivät – se ei kelpaa perusteeksi Sola scripturalle. Paavalihan korkeintaan väittää, että Vanhan testamentin kirjoitukset voivat ohjata (kaiketi messiasprofetioiden yms. kautta) uskomaan Kristukseen ja siten tehdä viisaaksi pelastukseen. Mutta tämä on eri asia kuin sanoa, että Vanha testamentti sisältäisi selvin sanoin koko kristillisen opin.

Haluaisin vielä painottaa jakeeseen 15 liittyen sitä, että Paavali kirjoitti kirjeensä tietylle historialliselle henkilölle, tietyssä historiallisessa tilanteessa; vaikka Timoteuksen isä oli kreikkalainen (Ap.t. 16:1–3), hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat juutalaisia (2 Tim. 1:5), ja siten hän oli kasvanut tiiviissä yhteydessä juutalaisuuteen, sen perinteisiin, tapoihin ja Raamatun tulkintaan. Siksi hänellä oli kasvuympäristönsä antamat ”tulkinnalliset linssit” pyhiin kirjoituksiin. Tämän tähden ei mielestäni voida mutkattomasti olettaa siitä, että jos kirjoitukset pystyivät tekemään Timoteuksesta viisaan pelastukseen, ne voisivat tehdä kenelle tahansa saman. Näin kuitenkin protestanttisessa argumentaatiossa usein oletetaan, kun kohdan historiallista kontekstia ei huomioida. Tämä on ylipäätään ongelmana, kun yksittäisiä Raamatun jakeita käytetään oppien tukena.

Protestanttinen argumentaatio ei vielä kaadu siihen, vaikka jae 15 koskisi nimenomaan Vanhaa testamenttia. On nimittäin mielenkiintoista, että esimerkiksi suuri luterilainen teologi Martin Chemnitz (1522–1586) myönsi, että 2 Tim. 3:15:n maininta kirjoitusten kykeneväisyydestä tehdä Timoteus viisaaksi pelastukseen, liittyy Vanhaan testamenttiin. Hän kuitenkin väitti muiden luterilaisten tavoin, että jae 16 laajentaa ”kirjoitukset” koskemaan kaikkia kanonisia kirjoituksia; Chemnitz huomauttaa, että Paavalin kirjoittaessa Timoteukselle melkein kaikki Uuden testamentin kirjoitukset oli kirjoitettu ja hänen mukaansa olisi herjaavaa väittää, etteivät ne sisältyisi Paavalin sanoihin kirjoituksesta, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta. Minulla ole mitään ongelmaa tämän tulkinnan kanssa. Isoksi kysymykseksi nousee kuitenkin, sisältyykö Paavalin sanoihin nykyään kaikkien tunnustamien kanonisten kirjojen lisäksi muutakin. Kohtahan ei ota mitään kantaa siihen, mikä kaikki kirjoitus on Jumalan henkäyttämää. Se ottaa ainoastaan kantaa siihen, mitä tuollainen kirjoitus voi tehdä.

Paavalin mukaan Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyt kirjoitus ”on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” Jo 1500- ja 1600-luvuilla luterilainen päättely meni niin, että koska Jumalan henkäyttämä kirjoitus voi tehdä Jumalan ihmisen täydelliseksi, näin ollen sen rinnalla ei tarvita muita erehtymättömiä opin lähteitä. Jos näet Raamattu tarvitsi rinnalleen esimerkiksi suullisen tradition täydentämään siinä ilmoitettua oppia, silloin se ei tekisi Jumalan ihmistä täydelliseksi. Päättelyssä on kuitenkin yksi kohtalokas ongelma: Paavali ei sano, että Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyt kirjoitus voi tehdä Jumalan ihmisen täydelliseksi, vaan että se on hyödyllinen tekemään Jumalan ihmisen täydelliseksi. Tässä on iso ero. Otanpa esimerkin: voin sanoa, että Pizze-kirja on hyödyllinen, jotta voisin tulla täydelliseksi pizzan tekijäksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirjan tarjoama tieto vielä sinällään tekisi minusta täydellisen pizzaiolon tai että se sisältäisi edes kaiken välttämättömän tiedon, jota loistavan pizzan tekeminen edellyttää.

Jo 1500-luvulla roomalaiskatolilaiset tarttuivat sanaan ”hyödyllinen” (ὠφέλιμος) ja huomauttivat, ettei hyödyllisyys tarkoita riittävyyttä. Sekä Chemnitz Examenissaan että Johann Gerhard (1582–1637) Locissaan pyrkivät vastaamaan tähän väitteeseen. Heidän argumenttinsa ovat hyvin samankaltaisia ja kärsivät samasta perusongelmasta. Koska Gerhardin käsittely on vahvemman skolastinen, keskityn Examenin argumentaatioon. Chemnitz myöntää heti aluksi, että jos Paavali sanoisi Raamattua ainoastaan hyödylliseksi opetukseen (yms.), silloin kohta ei todistaisi varmasti Raamatun riittävyyttä opinlähteenä. Mutta koska Paavali sanoo, että Raamattu on hyödyllinen tekemään Jumalan ihminen, evankeliumin julistaja (vrt. 1 Tim. 6:11), täydelliseksi, tämä todistaa Raamatun riittävyyden. Hänelle ratkaisevan tärkeä yksityiskohta on siis sana täydellisyys. Mutta minusta Chemnitz oikeastaan vain ohittaa haasteen: Paavalin mukaan Jumalan henkäyttämä kirjoitus on hyödyllinen, jotta Jumalan ihminen olisi täydellinen. Paavali ei sano, että Raamattu sisältää kaiken olennaisen, niin että se on riittävä tekemään Jumalan ihmisestä täydellisen.

Kun 2 Tim. 3:15–17:sta lukee huolellisesti, minusta on selkeää, ettei se opeta Sola scripturaa. Näin ollen protestanteille tulee ongelma eteen: yksin Raamattu -periaatteella itsellään ei ole selkeää raamatunkohtaa takanaan. Näin ollen sellainen perinteinen luterilainen ajatus, että jokainen kristillinen oppi vaatii raamatullisen opin sijaintipaikan, sortuu. Tämä ei kuitenkaan vielä välttämättä tarkoita sitä, että Sola scripturasta olisi välttämätöntä luopua; esimerkiksi nykyään jotkut korostavat kanonisten kirjoitusten erityislaatuisuutta ja väittävät, että kaikki, mitä niissä ei ole ”selkeästi sanottu”, ei voi olla opillisesti velvoittavaa. Tässäkin näkemyksessä on omat ongelmansa, mutta niistä joskus toisten.

Luterilaisia raamatunkohtia: 1 Kor. 4:6

Olen tähän mennessä blogissani laiminlyönyt yhden ihan keskeisimmistä luterilaisuuden piirteistä: kristillisten oppien raamatullisen perustelemisen. Paikkaan nyt tätä puutetta kahdella kirjoituksella, joissa syvennyn raamatunkohtiin, joita esitetään luterilaisen yksin Raamattu -periaatteen tueksi. Olen valinnut tällä viikolla käsittelyyn jakeen 1 Kor. 4:6. Ensi viikolla on vuorossa 2 Tim. 3:15–17.

Kun olin luterilainen, tiesin kyllä, että on olemassa sellainen raamatunkohta, jossa sanotaan: ”Tämän olen, veljet, sovittanut itseeni ja Apollokseen, teidän tähtenne, että meistä oppisitte tämän: ’Ei yli sen, mikä kirjoitettu on’, ettette pöyhkeillen asettuisi mikä minkin puolelle toista vastaan.” (1 Kor. 4:6). Se ei kuitenkaan juuri tullut mieleeni pohtiessani, minkä raamatunkohtien varaan luterilainen raamattuperiaate rakentuu. Tämä voi selittyä sillä, että vaikka nykyään aina silloin tällöin viitataan 1 Kor. 4:6:en, historiallisesti jae ei ole mitenkään keskeinen perusteltaessa yksin Raamattu -periaatetta; esimerkiksi 1500–1600-luterilaiset dogmatiikot viittaavat yleensä vain 2 Tim. 3:15–17:sta luterilaisen opinsijaintipaikkana (sedes doctrinae). Sinänsä ihan jännää, koska 1 Kor. 4:6:ssa suoraan sanotaan ”ei yli sen, mikä kirjoitettu on”. Kuulostaa vahvasti Sola scripturalta.

No, syy sille, miksi kohta ei ole nauttinut suurta suosiota edes luterilaisten – tai laajemminkaan protestanttien – parissa, löytynee siitä, että se ei ole yksiselitteinen. Keskeinen tulkintaongelma on se, mihin viitataan muotoilulla ”ei yli sen, mikä kirjoitettu on”. Jos jaetta käytetään Sola scripturan perusteena, silloin oletetaan, että ”se, mikä kirjoitettu on” viittaa kaikkiin Uuden ja Vanhan testamentin kanonisiin kirjoihin, jotka meillä on tänä päivänä Raamatussa. Mutta ongelma on siinä, että kun Paavali kirjoitti käsittelemämme jakeen, suurta osaa Uudesta testamentista ei ollut vielä edes olemassa; Ensimmäistä korinttilaiskirjettä edelsivät todennäköisesti ainoastaan Galatalaiskirje sekä Paavalin kaksi kirjettä tessalonikalaisille. Jos 1 Kor. 4:6:n kirjoittamishetkellä se, mikä oli kirjoitettu ja minkä yli ei saanut mennä, kattoi ainoastaan Vanha testamentin kirjat ja pari Uuden testamentin kirjettä, olisi epäraamatullista pitää esimerkiksi evankeliumien opetusta kristillistä kirkkoa sitovana. Enpä tiedä, kuka olisi tällaisella linjalla.

Vaikka 1 Kor. 4:6 ei ole ihan yksiselitteinen, minusta uskottavin tulkintavaihtoehto on se, että Paavali viittaa ”sillä, mikä kirjoitettu on”, Vanhan testamentin jakeisiin, joita hän lainaa ennen neljättä lukua Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään. Apostoli nimittäin esittää kirjeensä ensimmäisessä ja kolmannessa luvussa Vanhan testamentin lainauksia opetuksensa tueksi ja näin tehdessään hän viittaa lainaamiinsa kohtiin ”sinä, mikä kirjoitettu on”. Tässä kirjeen alun kaikki kolme lainausta johdantoineen:

Sillä tämän maailman viisaus on hullutus Jumalan silmissä. Sillä kirjoitettu on: ”Hän vangitsee viisaat heidän viekkauteensa” [Job 5:13]; ja vielä: ”Herra tuntee viisasten ajatukset, hän tietää ne turhiksi” [Ps. 94:11].

1 Kor. 3:19–20

Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: ”Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra” [Jer. 9:23].
1 Kor. 1:30–31

Onhan kirjoitettu: ”Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi”. [Jes. 29:14] Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi? [Jes. 19:12]
1 Kor. 1:19–20

Esittämäni tulkinta sopii myös erittäin hyvin 1 Kor. 4:6:n lähikontekstiin. Apostoli näet käyttää jakeessa 6 sanottua perusteena seuraavaan jakeen moittiville kysymyksille: ”Sillä kuka antaa sinulle etusijan? Ja mitä sinulla on, jota et ole lahjaksi saanut? Mutta jos olet sen saanut, niin miksi kerskaat, ikäänkuin se ei olisi saatua?” (j. 7) Koska aiemmissa luvuissa esitetyt Vanhan testamentin lainaukset keskittyvät ylpeydestä nousevien paheiden kritisoimiseen, ne toimivat erittäin hyvin perusteluna sille, että korinttilaisten tulisi olla toisiaan kohtaan nöyriä, nähdä riippuvuutensa Jumalasta ja kerskata vain hänen lahjoistaan. Ja koska apostolit ovat olleet nöyryydessään esikuvallisia pitäytyen Vanhan testamentin asettamiin ihanteisiin, korinttilaisten tulisi ottaa heistä mallia eikä mennä pöyhkeydessään sen yli, mikä on kirjoitettu.

Luterilaisuus ei tietenkään kaadu siihen, ettei 1 Kor. 4:6 opeta Sola scripturaa. Onhan jäljellä vielä kaikkein keskeisin raamattuperuste yksin Raamattu -periaatteelle. Mutta jos 2 Tim. 3:15–17:stakin menee pohja alta, silloin luterilaisen opin kivijalka kyllä jo horjuu, vaikka se ei täysin kaatuisikaan. Siitä lisää ensi viikolla.