Vielä luterilaisena ollessani tavallaan sympatisoin ortodoksien paastokäytäntöjä, mutta toisaalta pidin niitä kyseenalaisina. Sympatiat nousivat siitä, että konkretiatasolle menevässä yhteisöllisessä uskonnonharjoittamisessa oli jotain kiehtovaa. Olin kokenut myös omassa elämässäni arjen ja juhlan vuorottelun hedelmällisenä. Sitähän paastosäännöt iskostavat niitä noudattaviin. Lisäksi tutustuin joidenkin luterilaisten piirien pieneen liikehdintään vanhakirkollisten tapojen elvyttämiseksi. Näissä merkeissä törmäsin paastoamista painottaviin kirjoituksiin, joissa huomautetaan, että Jeesus oletti opetuslastensa paastoavan (Matt. 6:16) ja apostolit paastosivatkin (Ap.t. 13:2–4; 14:23).
Paastosääntöjen kyseenalaisuus nousi taas siitä, että etenkin siinä luterilaisuuden haarassa, jossa minä vaikutin, painotettiin paljon sitä, ettei ihmisen omaatuntoa saa sitoa mihinkään, mitä ei ole ilmoitettu Raamatussa. Edelliselle kirkolleni tärkeän Missouri-synodin ensimmäinen presidentti C.F.W. Walther korosti sitä, että kristityt ovat velvollisia noudattamaan pastorin käskyjä vain silloin, kun tämä opettaa jotain, mikä on suoraan sanottu Raamatussa. Näin ollen viralla ei ole mitään omaa valtaa, vaan kaikki sen valta perustuu Raamatun velvoittavuuteen. Kun siis ortodoksinen kirkko vaatii paastosääntöjen noudattamista, tämä vaikuttaa lakihenkiseltä ihmisten perinnäissääntöjen noudattamiselta.
En ole itse asiassa varma, kuinka historiallisesti kestävä Missouri-synodin kanta on. Antaahan Augsburgin tunnustus (XXVIII) ymmärtää, että piispoilla olisi jonkinlaista valtaa säätää kirkollisia seremonioita ja tapoja, kunhan he eivät tee pelastusta niiden noudattamisesta riippuvaiseksi. Missourilainen linja on myös jännitteessä monien kristinoppien (mm. STLK:n Kristinopin) kanssa, joiden mukaan neljäs käsky velvoittaa kunnioittamaan myös pastoreita. Neljännen käskyn edellyttämään kunnioittamiseen liittyy vanhempien kohdalla kuuliaisuus heille. Vanhemmilla on valta käskeä ja säätää yhtä ja toista perheessä. Siksi on melko mystistä, että jos neljäs käsky koskee yhtä lailla vanhempia ja pastoreita, miksi pastoreilla ei olisi oikeutta antaa Raamatun ulkopuolisia säädöksiä hengellisten lastensa hyväksi.
Luterilaisia tunnustuksia tai katekismusselityksiä tärkeämpi on tietysti Raamatun oma opetus aiheesta. Kenties olennaisin kohta löytyy Heprealaiskirjeestä:
Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä
13:17
Jakeessa ei anneta ymmärtää, että hengellisille johtajille tulisi olla kuuliainen vain silloin, kun he opettavat ainoastaan sitä, mitä Raamatussa sanotaan. Heprealaiskirje painottaa kuuliaisuutta hengellisille isille hyvin kategoriseen tapaan, oikeastaan aika samanlaisesti kuin Roomalaiskirje maalliselle esivallalle. (Room. 13:1–9) Toki Raamatussa sanotaan toisaalla, että tulee totella ennemmin Jumalaa kuin ihmistä silloin, kun Jumalan asettamat hallitsijat vaativat rikkomaan suoraan sitä vastaan, mitä Jumala on säätänyt. (Ap.t. 5:29) Joku voisi siis ehkä haastaa Hepr. 13:17:sta soveltamisen paastoon väittämällä, että paastosäännöt ovat Raamatun vastaisia eikä niitä siksi tule noudattaa. Paastosääntöjä vastaan esitetään usein seuraava raamatunkohta:
Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: ”Älä tartu, älä maista, älä koske!” – sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta – ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.
Kol. 2:20–23
Tämän Kolossalaiskirjeen kohdan oikein tulkitsemiseksi tulee huomioida kirjoituskonteksti. Jakeista 16 ja 17 käy ilmi, että Paavali kirjoittaa ainakin juutalaiskristittyjä vastaan, jotka vaativat Mooseksen lain rituaalilain säädösten noudattamista kristityiltä. Näin ollen kristityt eivät olisi heidän mukaansa saaneet syödä esimerkiksi sikaa tai mereneläviä. En kuitenkaan ajattele, että jakeet 20–23 torjuisivat ainoastaan Mooseksen lain ruokasäädösten velvoittavuuden. Yleisemmällä tasolla sen voi nähdä kritisoivan kaikenlaista ajattelua, jossa tiettyjen ruokien itseisarvoisesta välttämisestä tehdään sääntö. Puhutaanhan lainaamissani jakeissa yleisluontoisesti siitä, että Jumala on antanut kaiken ruoan ihmisten käytettäväksi. Viimeinen jae vielä viittaa siihen, että Paavalin vastapuolella rituaalilakiin liittyvän näkökohdan lisäksi liittyy jonkinlaista askeettista ajattelua. Paavalin kritisoimat henkilöt laativat itsekeksittyjä sääntöjä kurittaakseen omaa ruumistaan. Tätä he pitivät suurena viisautena, koska ruumiin riutumisen ajateltiin olevan hengellistymisen merkki ja edellytys. Sinänsä juutalaiskristilliset ja askeettiset näkökulmat voivat hyvin kietoutua yhteen. Ilmeisesti varhaisina vuosina oli juutalaiskristillisiä ryhmiä, jotka harjoittivat kasvissyöntiä.
Paavalin opetuksen mukaisesti jo varhaiskirkossa tuomittiin itseisarvoinen ruoka-aineiden halveksunta. Tästä todistaa esimerkiksi Gangran synodin toinen kanoni, jossa anatematisoidaan se, joka tuomitsee lihaa syövän. Ankyran synodin 14. kanoni puolestaan kehottaa pappeja ja diakoneja syömään edes vähän lihaa, jos sitä on tarjolla. Se erottaa virastaan ne, jotka eivät suostu syömään lihan kanssa tarjoiltuja vihanneksia. Nähdäkseni nämä synodit toimivat Paavalin hengessä. Kanonit kertovat siitä, että ortodoksisessa kirkossa on kiinnitetty jo varhain huomiota siihen, ettei paaston tule tapahtua minkään luodun halveksimisen tähden. Esimerkiksi lihan syömättä jättäminen ei ole itseisarvoinen asia. Kanoneilla ja opetuksella on pyritty painottamaan, ettei paastosäännöissä ole kyse siitä, että tietyt ruoka-aineet ovat pahoja. Paastosäännöt on hahmotettu hengellisesti hyödyllisiksi kilvoittelun apuneuvoiksi ja siksi kirkon hengelliset isät ovat jo ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien (ks. Didakheen 8. luku) antaneet paastosääntöjä kristittyjen noudatettavaksi. Paavalin paastokritiikin soveltaminen kirkon paastosääntöihin menee sitenkin ohi maalin, ettei kyse ole itsevalitusta hurskaudesta vaan kuuliaisuudesta hengellisille isille.
Johtopäätöksenä todettakoon, että koska paastosäännöt eivät ole Jumalan käskyjen vastaisia, meidän tulee olla kuuliaisia hengellisille isille ja heidän säädöksilleen. Kyseessä ei ole antautuminen ”ihmiskäskyjen” orjuuteen, koska Jumala on antanut meille tehtäväksi olla kuuliainen piispoille ja papeille. Samoin kuin kuuliaisuus esivallalle tai vanhemmille on kuuliaisuutta Jumalalle, kuuliaisuus kirkon säädöksille on kuuliaisuutta kirkon päälle.
Palasia 