juutalaiset – Palasia

Farisealainen Paavali

Tänään ajattelin mainostaa melko tuoretta kirjaa, rovasti Stephen De Youngin teosta Saint Paul the Pharisee: Jewish Apostle to All Nations. Kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisen osan jujuna on käsitellä Paavalin ajattelua ensimmäisen vuosisadan juutalaisessa kontekstissa ja osana hänen omaa elämän historiaansa. Tällaisesta perspektiivistä esimerkiksi Paavalin pelastusoppi hahmottuu aika eri tavoin kuin 1500-luvun protestanttisuudessa. Mikäli minun Paavalin kirjeiden selitykset tällä blogilla ovat jo luettuja, De Youngin Paavali-tulkinta voi kuulostaa yllättävän tutulta. Olen näet saanut aika paljon vaikutteita De Youngin netistä löytyvästä raamattuopetuksesta.

Kirjan toinen osa koostuu De Youngin kaikkien kirjeiden melko dynaamisista käännöksistä, jotka tulkitsevat Paavalin opetusta ensimmäisen osan valossa. On todella mielenkiintoista huomata, kuinka De Youngin käännösratkaisut tuovat ihan uudenlaisia sävyjä Paavalin opetukseen! Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa saada ihan uudenlainen näkökulma apostolin kirjeisiin.

Ylipäätään Ancient Faith -kustantajan kirjoja on saataville helposti Suomeen. Niitä saa jopa ilman postikuluja, jos tilaa kerralla tarpeeksi paljon Adlibrikseltä.

Aivan lopuksi mainostan vielä uutta artikkeliani, joka käsittelee pyhän Maksimos Tunnustajan vanhurskauttamisoppia erityisesti lain tekojen näkökulmasta. Kyseessä on akateeminen julkaisu, joten se voi olla melko haastava. Sen voi lukea ilmaiseksi täältä. Voin paljastaa tässä jo sen, että pyhän Maksimoksen Paavali-tulkinta sopii kauniisti yhteen De Youngin kirjan kanssa, vaikka Maksimoksen tulkintaa värittääkin askeettinen ote ja 600-luvun konteksti.

Kuolleiden puolesta rukoileminen ja pyhiltä esirukousten pyytäminen – pakanallista vaikutustako?

Karikatyyrisen kertomuksen mukaan varhaiskristityt olivat hyviä protestantteja aina keisari Konstantinus Suureen saakka. 300-luvulla tapahtuneen valtiokirkollistumisen myötä pahat pakanalliset vaikutukset pääsivät kuitenkin tunkeutumaan kirkkoon. Pakanauskontojen jumalat korvattiin pyhillä, kuolleiden puolesta alettiin rukoilla. Kertomus on yleinen ja vaikutusvaltainen, mutta se on ihan höpöhöpöä. Valotan seuraavaksi lyhyesti sekä kuolleiden puolesta rukoilemisen että pyhiltä esirukouksien pyytämisen juutalaisia juuria.

Ehkäpä monelle voi tulla yllätyksenä se, että juutalaiset rukoilevat vielä tänäkin päivänä kuolleiden puolesta. Rukoukset kuolleiden puolesta ovat itse asiassa vakiintunut osa juutalaisia jumalanpalveluksia. Käsittääkseni ensimmäinen maininta juutalaisten kuolleiden puolesta rukoilemisesta löytyy Toisesta makkabilaiskirjasta. Siinä kerrotaan taistelussa kuolleiden juutalaisten puolesta rukoilemisesta seuraavaa:

Seuraavana päivänä, kun oli jo kiireesti huolehdittava kaatuneista, Juudaksen miehet menivät hakemaan ruumiit viedäkseen ne sukulaisten joukkoon esi-isien hautaan. Silloin he huomasivat, että jokaisella kaatuneella oli vaatteidensa alla jamnialaisten epäjumalille omistettuja taikakaluja. Laki kieltää juutalaisilta sellaiset, ja kaikki ymmärsivätkin, että juuri niiden tähden nuo miehet olivat kaatuneet. He ylistivät Herraa, oikeamielistä tuomaria, joka tuo kaiken salatun julki, ja rukoilivat hartaasti, että hän pyyhkisi miesten rikkomuksen kokonaan pois. Urhea Juudas kehotti väkeään pysymään erossa synninteosta – olivathan he omin silmin nähneet, mihin kaatuneiden synti oli vienyt.

2 Makk. 12: 39–42

Kaatuneet juutalaiset olivat langenneet epäjumalanpalvelukseen. He olivat hakeneet sotaonnea vierailta jumalilta ja siksi olivat kuolleet taistelussa. Vaikka synti oli niinkin suuri kuin epäjumalanpalvelus, juutalaiset rukoilivat sotapäällikkö Juudas Makkabin johdolla heidän puolestaan.

Toinen makkabilaiskirja on nykytutkimuksen mukaan kirjoitettu 104–63 ennen ajan laskun alkua. Näin meillä on selkeä todiste siitä, että kuolleiden puolesta rukoiltiin jo ennen Kristuksen tuloa. On kuitenkin sanottava, että ensimmäinen maininta kuolleiden puolesta rukoilemisesta ei tarkoita sitä, että käytäntö olisi syntynyt vasta tuolloin. Toisessa makkabilaiskirjassa kuolleiden puolesta rukoileminen mainitaan ilman sen suurempia selityksiä. Tämä voi kertoa siitä, että kuolleiden puolesta rukoileminen oli jo vakiintunut käytäntö juutalaisuudessa.

Uudesta testamentista meillä ei ole yhtään yhtä selkeää esimerkkiä kuolleiden puolesta rukoilemisesta. Yksi tapaus tosin taitaa löytyä apostoli Paavalin toisesta kirjeestä Timoteukselle, jossa apostoli sanoo:

Antakoon Herra laupeutta Onesiforuksen huonekunnalle, sillä usein hän on minua virvoittanut, eikä ole kahleitani hävennyt; vaan kun hän tuli Roomaan, etsi hän minua innokkaasti ja löysi minut. Suokoon Herra, että hän löytää laupeuden Herran tykönä sinä päivänä. Ja kuinka suuria ne palvelukset olivat, joita hän teki Efesossa, sen sinä parhaiten tiedät.

2 Tim. 1:16–18

Katkelmassa huomionarvoista on se, että apostoli puhuu kaikesta siitä, mitä Onesiforos oli tehnyt hänen hyväkseen ja sitten esittää pyynnön, että Jumala muistaisi tätä viimeisenä päivänä. Koska apostoli viittaa kaikkeen siihen, mitä Onesiforos oli tehnyt, tämä viitannee siihen, että Onesiforos oli jo kuollut. Näin ollen Paavalin toivotus, tai pyyntö, olisi rukous kuolleen Onesiforoksen puolesta. Kohta ei toki ole vastaansanomattoman selvä peruste kuolleiden puolesta rukoilemiselle, mutta ihan mahdollinen. Varsinkin, kun huomioidaan, että tuon ajan juutalaisuudessa jo rukoiltiin kuolleiden puolesta.

On vielä mainittava Pietarin ilmestys, joka on mukana varhaisimmassa säilyneessä kanonisten kirjojen listassa, Muratorin kaanonissa (n. 170–200), mutta joka ei kuitenkaan lopulta vakiinnuttanut asemaansa kanonisena kirjana. Pietarin ilmestys oli kuitenkin suuresti arvostettu kirja ja se heijastelee varhaiskristillisiä uskomuksia. Siksi on syytä mainita, että kyseisen kirjan 12. luvussa pyhien esirukoukset vapauttavat sieluja tuonelan kärsimyksestä ennen viimeistä tuomiota. Esirukousten tähden kastamattomat saavan jopa mahdollisuuden saada kasteen eräässä manalan järvessä. Pietarin ilmestys ajoitetaan noin vuoteen 135. Näinpä on selvää, että rukous kuolleiden puolesta oli osa varhaiskristillistä uskoa.

Jos juutalaisten rukoukset kuolleiden puolesta voivat hämmästyttää, ehkäpä sitäkin yllättävämpää on se, että juutalaisuudessa on myös pitkä perinne kuolleilta esirukouksien pyytämisestä. Juutalaisuudessa on ollut tapa rukoilla kuolleiden haudoilla ja pyytää näiltä esirukouksia. Erityisen tärkeitä rukouspaikkoja ovat olleet esimerkiksi patriarkkojen ja matriarkkojen haudat. Paikkoja on pidetty erityisen otollisina rukoukselle. Niillä on vedottu kuolleiden hyveellisyyteen, jotta Jumala vastaisi rukouksiin. On esitetty myös pyyntöjä kuolleille itselleen, jotta nämä rukoilisivat Jumalaa joko yksilön, perheen tai Israelin kansan puolesta. (Täältä löytyy lyhyt juttu juutalaisesta käytännöstä.) Mainitsemisen arvoista on myös se, että jo Job. 5:1:ssä puhutaan ilmeisesti enkeliltä esirukouksen pyytämisestä, koska Vanhassa testamentissa enkeleitä kutsutaan pyhiksi.

Esirukousten pyytämisen käytäntö on selvästi nähtävissä toisen temppelin ajan juutalaisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi Ensimmäinen Eenokin kirja (9:1–3) mainitsee kuolleiden sielujen rukoilevan Miikaelia, Urielia ja Rafaelia, jotta nämä veisivät heidän kokemansa vääryyden Jumalan eteen tuomittavaksi. Myöhemmin samassa kirjassa (65:2–4) Nooa pyytää esi-isältään Eenokilta esirukouksia, jotta maailma säästyisi vedenpaisumukselta. Muistelen myös, että Elialta olisi pyydetty jossain toisen temppelin ajan kirjallisuudessa esirukouksia, mutten saa päähäni nyt tarkkaa lähdettä. Elian asema esirukoilijana voi tosin näkyä siinä, että eräät juutalaiset ajattelivat Kristuksen pyytävän Elialta apua ristillä riippuessaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, jos ja kun Elialta pyydetiin muutenkin esirukouksia tuohon aikaan. (Tässä mainitut tiedot pyhien esirukouksista juutalaisuudessa ovat Stephen de Youngin kirjasta Apocrypha, jota suosittelen lämpimästi. Se on tilattavissa esim. täältä.)

Enkelit, Eenok ja Elia eivät ole sattumalta esirukousten kohteita ennen Kristuksen ylösnousemusta. Juutalaisen perinteen mukaan Eenok oli otettu taivaaseen. Taustalla tässä oli se, että Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ei sanota, että Eenok olisi kuollut vaan että Jumala otti hänet pois (1 Moos. 5:24). Ja tunnettua on se, että Elia ei kuollut, vaan hän kohosi tulivaunuissa taivaaseen (2 Kun. 2:11). Enkelit ovat totta kai Jumalan valtaistuimen ympärillä. Ennen Kristuksen ylösnousemusta kaikki muut sielut olivat tuonelassa. Kun Eenokin ja Elian asema oli siinä määrin erityinen, että heidät oli otettu taivaaseen, heiltä oli luonnollista pyytää esirukouksia. Kun Kristuksen tuonelaan astumisen myötä autuaasti nukkuneet sielut pääsivät Jumalan valtaistuimen ympärille, on selvää, että esirukoilijoita alettiin pyytää muiltakin ihmisiltä.

Kun on puhe kristillisestä pyhien rukoilemisesta ennen konstantinolaista käännettä, on tunnettua, että 200-luvulta on peräisin Jumalansynnyttäjälle kohdistettu rukous, joka tunnetaan latinalaisella nimellä Sub tuum praesidium. Kuitenkin jo 100-luvultakin löytyy selkeä viittaus pyhien rukoilemiseen. Paavalin ja Theklan teoissa näet kuvataan, kuinka Paavali puhui juuri ennen kuolemaansa hepreaksi ”isien” kanssa. Tämän teoksen lisäksi on toki myös hautakirjoituksia sun muuta, joista käy ilmi, että kuolleilta pyydettiin rukouksia. Näistä voi lukea lyhyesti esim. täältä.

Yllä sanottu osoittaa, että sekä kuolleiden puolesta rukoilemisella että pyhiltä esirukousten pyytämisellä on juuret Kristuksen syntymää edeltäneessä ajassa. Parin ensimmäisen vuosisadan kristilliset tekstit puhuvat sen puolesta, että nämä käytännöt periytyivät juutalaisuudesta varhaiseen kristinuskoon. Niinpä on ilmeistä ettei Konstantinus Suuren kääntymys johtanut siihen, että pakanuudesta olisi omaksuttu aivan ennenkuulumattomia rukouskäytäntöjä.

Kirkon perinne ja juutalainen suullinen traditio

Rabbiinisessa juutalaisuudessa elää vahvasti ajatus, että Siinailla Mooses sai kirjoitetun lain lisäksi suullisen lain, joka on välittynyt sukupolvelta toiselle katkeamattomassa ketjussa. Suullinen laki pitää sisällään paljon säädöksiä, joita ei löydy pyhistä kirjoituksista. Suullisen perinteen ajatus näkyy evankeliumeissakin esimerkiksi silloin, kun fariseukset ihmettelevät sitä, ettei Jeesus noudattanut isien perinnäissääntöä käsien pesemisestä ennen ateriaa. (Matt. 15:2; Mark. 7:3)

Juutalainen ajatus suullisesta laista on ollut mielessäni siksi, että joskus protestantit rinnastavat ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten ajatuksen suullisesta traditiosta ja juutalaisen suullisen lain toisiinsa. Rinnastusta on hyödynnetty myös kaanonkysymyksen yhteydessä. On väitetty, että voidaan ihan hyvin hyväksyä kirkon todistus kaanonista ja olla hyväksymättä kaikkea kirkon perimätietoa. Näinhän Jeesus ja apostolitkin tekivät: he pitivät Vanhan testamentin kirjoja kanonisina mutta sanoutuivat samalla irti Raamatun yli menevistä perinnäissäännöistä. No, viimeksi toin jo ilmi, ettei Jumala ollut kaitselmuksessaan tehnyt yksiselitteisen selväksi kaanonin rajoja Kristuksen aikaan tultaessa. Mutta ei jäädä siihen kiinni. Tahdon tänään jakaa muutaman ajatuksen ortodoksiseen traditioon ja juutalaiseen suullisen lakiin liittyen.

Aivan ensiksi vähän haastaisin sitä, ettei juutalaista suullista lakia olisi pitänyt hyväksyä. Vaikka Kristus kyllä kritisoi juutalaisia siitä, että nämä tekivät turhaksi Jumalan lain perinnäissäännöillään ja olivat fiksaantuneet lain ulkoisiin rituaaleihin, evankeliumeista löytyy pari kohtaa, joissa Kristus antaa ymmärtää, että fariseusten säädöksiä pitäisi noudattaa. Hän sanoo esimerkiksi: ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:2–3) Kohta vaikuttaa sitovan opetuslapset fariseusten perinnäissääntöjen noudattamiseen. Totta kyllä, että Kristus ja opetuslapset rikkoivat ainakin joskus joitain perinnäissääntöjä vastaan, mutta Kristuksen sanojen perusteella on kait pääteltävä, että kyseessä oli poikkeuksellinen toiminta. Yleensä ottaen perinnäissäännöille piti olla kuuliainen. Ehkäpä tulkintaani vastaan voisi tosin sanoa, että ”Mooseksen istuimella istuminen” viittaa tooran opettamiseen. Kun siis fariseukset opettivat tooran mukaisesti, heitä piti kuunnella, muuten ei. Vasta-argumenttia vastaan sanoisin, että Kristus käskee yleisluontoisesti noudattamaan heidän opetustaan. Eikä hän asettele vastakkain Mooseksen lakia ja suullista perinnettä vaan fariseusten opetuksen ja jumalattoman elämän.

Lisävahvistusta esittämäni tulkinta suullisen tradition noudattamisen käskystä saa myöhemmin samassa luvussa (ks. myös Luuk. 11:42). Kristus sanoo:

Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää.

Luuk. 23:23

Kristus kritisoi fariseuksia siitä, että he laiminlöivät aivan lain ytimessä olevat käskyt ja keskittyivät sen sijaan näpertämään pikkujuttujen parissa, antamaan kymmenyksiä mausteista. Kritiikin kärki on selvä. On kuitenkin pantava merkille, ettei Jeesus käske jättämään ”maustekymmenyksiä” sikseen. Hänhän sanoo: ” Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää”. Ja nyt on olennaista huomata se, ettei Mooseksen laki käske antamaan kymmenyksiä ”mintuista, tilleistä ja kuminoista”. Kyseessä oli perinnäissääntö, Mooseksen lain yli menevä käsky. Eli Jeesus käski opetuslapsiaan noudattamaan fariseusten perinnäissääntöä.

Kristityt on tietysti vapautettu fariseusten perinnäissäännöistä niin kuin kaikista Mooseksen laille ominaisista muistakin säädöksistä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. (ks. Ap.t. 15) Mutta vaikka hyväksyttäisiinkin protestanttisen kritiikin lähtökohta, ettei juutalainen suullinen laki sido kristittyjä, tästä ei minusta voisi päätellä, ettei kirkon perinne olisi kristittyjä velvoittava. Juutalaisen lain ja kirkon perimätiedon välillä on näet pari massiivista eroa.

Olen jo aiemmin blogillani tuonut esille sen, että kristittyjä on käsketty olemaan kuuliaisia johtajilleen. (Hepr. 13:7) Näin ollen kristityillä on selkeä käsky noudattaa sitä, mitä kirkon johtajat sanovat. Meille ei ole annettu minkään sortin mandaattia valikoida, milloin olemme kuuliaisia ja milloin emme. Ei ole myöskään sanottu, että vain silloin pitää olla kuuliainen, kun on Raamatun selkeä käsky. Lähtökohta on kuuliaisuus. Poikkeuksia tietysti on. Jos joku käskee ilmiselvään Jumalan tahdon rikkomiseen, silloin ei pidä tietenkään totella. (vrt. Ap.t. 4:19) Protestantit toki ajattelevat, että ortodoksisessa perinteessä on yhtä ja toista, mikä on Jumalan tahtoa vastaan. Yleensä tosin protestantit eivät vedä rajaa Jumalan sanan vastaisuuteen vaan siihen, ettei mitään kirkollisia perinteitä voi pitää sinällään omiatuntoja velvoittavina. Näen tämän jälkimmäisen ajatuksen olevan epäraamatullinen, koska se on vastoin käskyä olla kuuliainen johtajille.

Ajatus kirkon perinteen epäraamatullisuudesta liittyy toiseen isoon eroon juutalaisen lain ja kirkon perinteen välillä. Toisin kuin fariseuksille ja juutalaisille oppineille, kirkolle on lahjoitettu Pyhä Henki, joka johdattaa sen kaikkeen totuuteen. (Joh. 16:13) Mitään vastaavaa lupausta ei ollut annettu fariseuksille, ei Vanhan liiton Jumalan kansalle. Kun Kristus on vuodattanut Henkensä kirkon ylle ja antanut tuon lupauksen, on ihan eri lähtökohdat ajatella, että kirkossa vakiintuneet käytännöt ja uskomukset ovat Pyhästä Hengestä. Jos siis pitäisi paikantaa juutalaisen suullisen lain ja kirkon perimätiedon perustava ero, se olisi varmaankin juuri tässä: kirkolla on Pyhä Henki.

Apostolien teoissa näemme konkreettisesti, miten Kristuksen lupaus Pyhän Hengen johdatuksesta toteutuu kirkon elämässä. Jerusalemin synodissa Pyhä Henki ja paikalle kokoontunut seurakunta näkivät hyväksi vapauttaa pakanat Mooseksen lain säädöksistä, jotka koskivat vain juutalaista kansaa. Tämä synodaalinen toimintatapa on leimannut kirkon elämää Jerusalemista lähtien. Vuosisatojen varrella Pyhä Henki ja kirkon isät ovat nähneet hyväksi antaa säädöksiä kirkon parhaaksi. Näissä kyse ei ole ihmisten perinnäissäännöistä vaan Kristuksen lupauksen toteutumisesta, Pyhän Hengen kaitselmuksellisen läsnäolon vaikutuksista kirkossa.

Ajanlaskun alun juutalainen ja Raamatun kaanon

Roomalaiskatolilaisten ja protestanttien väittelyissä kaanonista toistuvat usein tietyt argumentit. Tänään haluan lyhyesti käsitellä yhtä sellaista. Kun nimittäin roomalaiskatolilaiset väittävät, että tarvitaan kirkko, jotta voidaan tietää, mitkä Raamatun kirjat ovat kanonisia, monet protestantit haastavat väitteen viittaamalla hypoteettiseen ensimmäisen vuosisadan juutalaiseen ja tämän tietämykseen kaanonin rajoista. Protestanttinen argumentti menee niin, että jos kirkko on välttämätön kaanonin tietämiseksi, miten ensimmäisen vuosisadan juutalainen pystyi tietämään, mitkä kirjat ovat kanonisia. Ja sitten päälle usein väitetään, että tuolloin eläneille juutalaisille oli ihan selvää, että Raamatun kaanon oli ”protestanttisen kaanonin” mukainen, eli siitä puuttuivat Vanhan testamentin deuterokanoniset kirjat. Juutalainen ei tarvinnut kirkkoa kertomaan hänelle Vanhan testamentin kokoonpanoa. Hän tiesi sen ilmankin. Jumala johdatti juutalaista kansaa niin, että sillä oli varma tieto Vanhan testamentin rajoista ja siten mahdollisuus koetella kaikki opit Jumalan selvällä ilmoituksella.

Argumentti on ihan vakuuttava, ja minäkin pitäydyin siihen luterilaisena. Nyt kun olen kuitenkin vähän selvittänyt asiaa, olen huomannut, ettei protestanttien maalaama skenaario ole ihan kohdillaan. Ensimmäisellä vuosisadalla ei näet ollut yhtä selkeää näkemystä siitä, mitkä kirjat ovat kanonisia. Yleisesti tunnettua on se, että fariseukset olivat kaanonkysymyksessä samalla linjalla kuin protestantit. Sekin usein tosin myönnetään, että saddukeukset ja samarialaiset pitivät vain viittä Mooseksen kirjaa kanonisina. Juutalaisessa diasporassa käytettiin Septuagintaa, jonka Vanhan testamentin kaanon on laajempi kuin protestanteilla. Qumranin löydöt ovat puolestaan osoittaneet, että essealaisten kaanoniin kuului muun muassa ensimmäiseen Eenokin kirjaan kuuluvia tekstejä. Samoin oli Etiopian juutalaisten kanssa. Näin ollen on selvää, ettei ollut mitään yksiselitteistä ensimmäisen vuosisadan kaanonia, jota ajanlaskun alun juutalainen olisi pitänyt itsestään selvästi totena. Ja on muuten mielenkiintoista, että Kristus mukauttaa argumentaatiotaan sen mukaan, kenen kanssa hän keskustelee: saddukeuksien kanssa hän viittaa viiteen Mooseksen kirjaan, fariseusten kanssa laajemmin Vanhan testamentin kanonisiin kirjoihin. On myös huomionarvoista, että niin evankeliumeista kuin muustakin Uudesta testamentista löytyy lisäksi viittauksia Vanhan testamentin deuterokanonisiin kirjoihin, muuhun toisen temppelin ajan juutalaiseen kirjallisuuteen sekä juutalaiseen perimätietoon.

Tämän sanottuani tosin toteaisin, että vierastan myös vähän roomalaiskatolista argumentaatio silloin, kun siinä painotetaan kirkon päätöstä kanonisoida tietyt kirjat kaanonin rajojen tietämisen ehtona. Uskottavampaa on minusta argumentoida, että kirkossa vakiintui Jumalan johdatuksesta tietty kaanon vuosisatojen aikana. Kun protestantit haastoivat deuterokanonisten kirjojen kanonisuuden, reformaation jälkeen sekä roomalaiskatolilaiset että ortodoksit linjasivat eksplisiittisesti, että myös deuterokanoniset kirjat ovat kanonisia. Nämä linjaukset vain sanoivat ääneen sen, mikä oli vakiintunut kirkossa jo 1000 vuotta aiemmin. Kanonisoimispäätösten sijaan olisi siis paikallaan korostaa enemmän Jumalan vaikutusta ja johdatusta kirkossa. Ei ollut sattumaa, että Septuagintasta tuli varhaiskristittyjen Vanha testamentti.

Kun katsotaan kirkon historiaa, vaikuttaa siltä, että Jumala on toiminut prosessuaalisesti. Tiettyjen juttujen vakiintuminen ottaa aikansa. Ja usein prosesseissa on epämääräisyyksiä, kaanonin rajat olivat ”laidoilta” jokseenkin hämärät. Tätä kuvaa muuten hyvin se, että ortodoksiseen perinteeseen on vaikuttanut suuresti Jaakobin protoevankeliumi, joka ei päätynyt kaanoniin. Kuitenkin siinä olevia traditiota pidettiin ”Jumalan henkäyttäminä” ja siksi ne löysivät paikkansa osana kirkon uskoa. Epämääräisyyksiin ja prosessuaalisuuteen on helppo suhtautua silloin, kun on luottamus kirkkoon. Kun elän osana tätä Jumalan kansaa, tiedän olevani hänen siunaavan kaitselmuksen alla. Minulla ei ole välttämättä eksaktia tietoa monesta jutusta, mutta se ei ole edes välttämätöntä. Ajallaan epämääräisyydet tuppaavat selkiytymään.

Sanoisin siis johtopäätöksenä, että kaanonargumentti on tosi hyvä protestanttisuutta vastaan. Se panee kaikki luottamaan siihen, ettei Jumala jättänyt kirkkoaan ilman kaitselmusta. Suuri kysymys on sitten se, miksi Jumala olisi jättänyt kirkkonsa ilman varjelustaan, kun kaanonit rajat olivat vakiintuneet. Yksin Raamattu -periaatehan johtaa käytännössä aikamoiseen opilliseen anarkiaan. Minä uskon, että samanlainen kaitselmus, joka näkee kaanonin muotoutumisessa, näkyy kirkon elämässä ylipäätään.