irrationalismi – Palasia

Retractio II: miksi en ole…

Taannoisessa kirjoituksessani perustelin sitä, miksen ole roomalaiskatolilainen sillä, että minusta roomalaiskatolilaisuus on yliälyllistä. Mainitsin samalla antaneeni jo aiemmin perusteluita roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Nostin tuossa kirjoituksessani esille kriittiset pointsini antaen ymmärtää, että nuo kritiikit olisivat kelpoja perusteluita valita ortodoksinen kirkko roomalaiskatolisen sijaan. Ja kyllä ne tavallaan ovatkin. Mutta vedän tänään silti vähän sanojani takaisin.

Mieltäni alkoi hieman kaivertaa se, että perustelin ortodoksiseen kirkkoon kuulumista osoittamalla toisen kirkon puutteita. Ja nyt kun jälkeenpäin ajattelen tuota strategiaa, en tiedä, tykkäänkö siitä hirveän paljon. Netti on pullollaan videoita, joissa erinäisten älyllisluontoisten argumenttien kautta pyritään perustelemaan, miksi kaikki muut uskonnot ja uskot ovat vääriä ja minun ainoastaan oikea. Ja minusta tuntuu siltä, että tällainen lähestymistapa johtaa helposti neuroottiseen tarpeeseen osoittaa älyllisen argumentein oma usko todeksi. Tai no, aina meininki ei ole neuroottinen. Videoiden tekijä voi olla myös voitollisen varma omasta kannastaan ja pitää vastakkaisella kannalla olevia täysin typerinä. En sitten tiedä, kuinka paljon parempi tämä vaihtoehto on. Toki varmaan teoreettisesti on mahdollista myös se, että analyyttisen kylmästi vertaillaan eri positioiden uskottavuutta, mutta tämä lienee melko harvinaista.

Olen pyöritellyt jonkin verran uskonnollista varmuutta. Teinhän väitöskirjani pelastusvarmuudesta. Tutkimustyön perusteella minulle on kirkastunut se, että historialliset lähteet eivät voi antaa absoluuttista varmuutta mistään asiasta. Aina voi tulla esimerkiksi uusia historiallisia löytöjä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Niinpä kun historiallisiin lähteiden vedoten pyritään osoittamaan oma kanta oikeaksi, voi olla ihan ymmärrettävästi neuroottisuuden vaara, jos kaipauksena on aivan ehdoton ja aukoton varmuus. Historialliset lähteet eivät tarjoa sellaista. Toisaalta minusta vaikuttaa siltä, että opillinen argumentaatio ja ehdoton varmuus ovat myös aika hankala kombinaatio. Kirjoitin viime kerralla Filioquesta. Minusta esittämäni ”malli” on oikea ja kaunis. Mutta olen ihan varma, että joku toisella kannalla oleva voisi esittää argumentteja, joihin en osaisi vastata ja jotka voisivat siten kyseenalaistaa sen, onko esittämäni malli oikeasti niin ehdottoman varmasti oikea kuin ajattelen sen olevan. Viime kädessä luotankin tuossa asiassa kirkkoon, en siihen, että minulla on kompetenssia perustella jokin opillinen käsitys absoluuttisen varmasti oikeaksi.

Sitten vielä oma juttunsa on se, että ihminen ei taida olla niin rationaalinen olento kuin valistuksen perintönä on ollut tapana ajatella. Se, mitä ihminen pitää uskottavana, ei suinkaan määrity vain rationaalisin perustein. Tämä on itse asiassa ortodoksisen askeettisen teologian eräs lähtökohta: koska sielun alimmat osat sumentavat järkeä, niitä tulee askeesin kautta laittaa ojennukseen, jotta voisimme nähdä mielellämme kirkkaammin. Tästä vinkkelistä oikean uskon löytäminen vaatii etsijältä kilvoittelua. Ja toisaalta vaikuttaa siltä, että kuulijat korvat ovat vain silloin auki, jos kuulija kokee jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyisessä tilanteessaan. Muistan erään tuttuni sanoneen, että hän kokee saavansa kaikki hengelliset tarpeensa tyydytetyksi Lähetyshiippakunnassa. Siksi hänellä ei ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Tuollaisessa tilanteessa rationaaliset argumentit tuskin vaikuttavat paljoakaan. Ehkäpä voin perustella jonkin rationaalisen pointin hyvin, mutta se ei vielä liikuta sielua tekemään niitä johtopäätöksiä, jotka minä näkisin johdonmukaisina.

Jos mietin uskon ja järjen suhdetta omakohtaisesti ja ortodoksisuuden kannalta, ajattelen jotenkin niin, että ortodoksinen usko on historiallisten ja rationaalisten argumenttien valossa uskottavaa. Sen lisäksi minulla on tiettyjä hengellisiä kokemuksia, jotka puhuvat ortodoksisuuden puolesta vielä vahvemmin kuin rationaaliset argumentit. Lisäksi ortodoksina minulla on moderneja ja muinaisia pyhiä, joiden hengelliseen kokemukseen ja arvostelukykyyn voin luottaa. Samat pyhät todistavat pelkällä olemassaolollaan siitä, että ortodoksisuus toimii. Sehän ”tuottaa” pyhiä.

Selvää minulle on se, että haluan välttää överiksi menevän subjektivismin, joka näkee uskon valitsemisen lähes irrationaalisena hyppynä. Toisaalta en pidä uskottavana sitäkään, että oman uskon voisi perustella jotenkin ehdottoman varmasti rationaalisin argumentein, jotka ovat kaikille ihan ilmeisiä. Kenties ihanteellista on se, että usko on rationaalisesti uskottavaa ja hyvin perusteltua mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti todeksi elettyä. Ja ehkäpä ennen kaikkea se, että ortodoksista uskoa ei määritä se, mikä muissa on pielessä vaan se, että todeksi elettynä ortodoksisuus on pohjattoman kaunista Kristuksen tuntemista.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan mukaan ihminen voi tulla osalliseksi erehtymättömästä varmuudesta. Tämä vaatii kuitenkin täyttä antautumista Jumalan rakastamiseen, ei YouTubessa ja nettifoorumeilla loputonta argumentointia.

Ojan ja allikon sijaan olkiukkoa ja ongelman ohittamista

Eräs kaverini vinkkasi minulle, että Lähetyshiippakunnan pastori Markus Pöyry on julkaissut luterilainen.net-sivulla kirjoituksen, joka vaikuttaa kritisoivan blogikirjoituksiani, vaikka blogiini ei suoranaisesti viitatakaan. Olisi aika suuri sattuma, jos Pöyry muuten vain pyrkisi avaamaan sitä, miksi luterilaiset uskovat loogisiin ristiriitoihin ja vieläpä lataisi pöytään liudan tällä blogilla käsiteltyjä raamatunkohtia todistaakseen, että Raamattu kieltää ihmiseltä vapaan tahdon hengellisissä kysymyksissä. Kritisoi hän blogiani tai ei, tänään kommentoin joitain hänen kirjoituksensa väitteitä.

Pöyryn kirjoituksen juoni on selkeä. Hän esittää ojan ja allikon ja niiden välistä löytyvän oikean, luterilaisen vaihtoehdon. Oja on rajattu sovitus ja kalvinistinen predestinaatio-oppi, allikko ihmisen vapaan tahdon tunnustamisen hengellisissä asioissa. Luterilaisuuden nerous piilee siinä, että Pöyryn mukaan se ei alista Jumalan ilmoitusta inhimilliselle logiikalle, mistä seuraisi ojaan tai allikkoon lankeaminen. Luterilaisuus pitää kiinni kaikesta, mitä Raamatussa sanotaan, vaikka se johtaakin ihmisjärjen kannalta ongelmalliseen lopputulokseen – siihen, että kalvinismin ojaa vastaan tunnustetaan, että kaikkien synnit on sovitettu ja Jumala tahtoo kaikkien pelastusta, ja vapaan tahdon allikkoa vastaan taas huomautetaan, että Raamattu torjuu kaiken vapauden ihmisiltä vaikuttaa omaan pelastukseensa.

Kalvinismin kritiikkiin minulla ei ole kauheasti huomautettavaa. Tai no, sen voisi sanoa, että Pöyryn esittämiin raamattuperusteisiin kalvinismia vastaan on kehitetty vasta-argumentteja, joita Pöyry ei huomioi ollenkaan. Oletan, että Pöyry kirjoittaa ennen kaikkea tunnustuksellisille luterilaisille. Siksi on ymmärrettävää, ettei hän lähde sen enempää kumoamaan kalvinistien raamattuperusteluita. Tällaisenaan en usko kirjoituksen vakuuttavan ketään syvällä kalvinismissa olevaa siitä, että heidän oppinsa on väärä. Ja toki kalvinistien vasta-argumentit ovat aika köykäisiä.

Vapaan tahdon opin kritiikissä minusta ongelmallinen on lähtökohta-asetelma. Pöyry näkee Jumalan ja ihmisen välillä kilpailuasetelman, jota voidaan havainnollistaa prosenteilla: vapaan tahdon kannattaja voi olla valmis sanomaan, että Jumala tekee pelastuksen eteen 99 %, mutta ihmisen on tehtävä 1 %, jotta hän voi pelastua. Pöyryn mukaan pelastus jää näin ollen ihmisen käsiin, koska ihmisen prosentti on ratkaiseva. Voi hyvin olla, että etenkin Yhdysvalloista löytyy näin karkeaa ”vapaan tahdon oppia”, mutta ainakin tämän ortodoksin silmissä Pöyryn kuvaama asetelma on ihan vieras. Jumalan ja ihmisen välillä ei näet ole sellaista kilpailuasetelmaa, että ihmisen aktiivisuus pelastuksensa eteen olisi jotenkin pois Jumalalta. Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että ortodoksina pidän kiinni jonkin sortin ”partisipaatio-ontologiasta”. Tarkoitan käsitteellä sitä, että koko olemassaoloni on koko ajan riippuvaista Jumalasta, se on osallisuutta häneen. Minua ei ole olemassa erossa Jumalasta. En voi tehdä mitään ilman häntä. Prosenttiasetelma antaa vaikutelman, että olisin Jumalan kanssa tasavertainen toimija, Jumalasta riippumaton yksilö. Näin ei kuitenkaan ole. Jo vapauteni on riippuvaista Jumalan vapaudesta. Niinpä vapauden harjoittamiseni on aina Jumalan mahdollistamaa.

Pöyryn raamattuperusteluihin vapaata tahtoa vastaan minulla ei ole juuri lisättävää. Minusta olen vastannut niihin ihan riittävästi aiemmin blogilla. Sen sijaan pitää tarttua Pöyryn kerrassaan kummalliseen väitteeseen, että vapaa tahto tekisi sakramenteista turhia. Hän kirjoittaa:

Synergistisen mallin mukaan taas ihminen ei oikeastaan tarvitse sanaa ja sakramentteja, koska ihmisen oma valinta synnyttää viime kädessä uskon, ei Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta.

Mitenköhän Pöyry selittää sitä, että ”vanhojen kirkkojen” elämässä sakramenteilla on keskeinen merkitys, vaikka ollaankin synergistejä? En tiedä, mitä Pöyry ajattelee, mutta oikea vastaus löytyy siitä, että Jumala lahjoittaa itsensä meille sakramenteissa. Ilman sakramentteja emme voi päästä osallisiksi Jumalan elämästä, kolminaisuuden persoonien ikuisesta rakkauden yhteydestä. Vapaan tahdon avulla me kilvoittelemme, jotta meistä voisi tulla sopiva asuinsija Jumalalle. Kilvoituksemme ei kuitenkaan sinällään tee meistä Jumalan läsnäolon paikkaa. Jumala lahjoittaa itsensä meille sulasta armosta, hänen ei olisi mitenkään pakko tehdä niin, hän ei ole meille velassa. Lisäksi täytyy sanoa sekin, että varmaan kaikki kristityt ovat sitä mieltä, että uskominen vaatii Jumalan apua. Ajatus, että ihminen voisi jotenkin omin voimin pinnistää itsestään uskon, on eri asia kuin vapaan tahdon olemassaolon tunnustaminen. Pöyryn argumentaatio olettaa, että kaikilla synergisteillä olisi radikaalin pelagiolainen ihmiskäsitys, jossa ihminen voisi periaatteessa pelastua omin avuin. Tämä ei pidä paikkansa. Keskeinen ero Pöyryn ja ”vanhojen kirkkojen” välillä on se, että jälkimmäisillä ei ole Pöyryn olettamaa kilpailuasetelmaa pelastusopissa. Ero nousee radikaalisti poikkeavasta maailmankuvasta: Pöyryn argumentaation lähtökohdat ovat nominalistiset, koska juuri nominalismi mursi partisipaatio-ontologian, joka tekee vanhojen kirkkojen synergian ymmärrettäväksi.

Valtaosa Pöyryn kirjoituksesta on luterilaisen ”keskitien” perustelua Raamatulla ja sielunhoidollisilla näkökulmilla. En mene hänen luterilaisuuden kuvaukseensa nyt tarkemmin vaan keskityn siihen, miten Pöyry vastaa paikantamaani loogisten ristiriitojen ongelmaan luterilaisuudessa. Hän ei oikeastaan anna vastausta. Hän ohittaa koko ongelmakentän viittaamalla Raamattuun. Hän sanoo aivan kirjoituksensa alussa:

Mikä on ihmisen osuus pelastuksesta? Onko ihmisen pelastuminen Jumalan ja ihmisen yhteistyötä? Vai onko toiset määrätty jo ennalta taivaaseen ja toiset ennalta kadotukseen? Näihin kysymyksiin mielellämme haluaisimme etsiä vastausta omasta järjestämme ja logiikastamme, mutta sieltä emme ikinä oikeaa vastausta löydä. Tässäkin kysymyksessä meidän on mentävä katsomaan, mitä Jumala on sanassaan meille asiasta ilmoittanut ja hyväksyttävä se silloinkin, kun se sotii omaa logiikkaamme vastaan.

Tahdon kiinnittää lainauksessa huomiota siihen, että Pöyry puhuu ”omasta järjestämme” ja ”logiikastamme”, joista ei ikinä löydä oikeaa vastausta hänen esittämiinsä kysymyksiin. Tarttuisin heti siihen, että loogisen ristiriidan laissa ei ole kyse ”omasta järjestämme” tai ”logiikastamme” vaan koko todellisuutta koskevasta lainalaisuudesta. Loogisen ristiriidattomuuden periaate ei ole mikään ihmisen keksintö, vaan se on kaiken järjen käytön ja inhimillisen ajattelun edellytys. Kun Pöyry jatkaakin kirjoitustaan tuomalla raamattuperusteita näkemyksensä tueksi ja kritisoimalla toisten näkemyksiä, hän koko ajan olettaa loogisen ristiriidattomuuden lain paitsi silloin, kun se ei sovi hänelle. Emme näet voi Pöyryn kehotuksen mukaisesti katsoa, mitä Raamattu sanoo, olettamatta loogisten ristiriitojen mahdottomuutta, joka on kaiken inhimillisen ajattelun lähtökohta. Ymmärrän, että Pöyry on mielestään kuuliainen Jumalan sanalle päätyessään loogisiin ristiriitoihin, mutta hän ohittaa kokonaan loogisten ristiriitojen sallimiseen liittyvät perustavat ongelmat, joita olen aiemmin osoittanut (täällä, täällä ja täällä).

Lopulta palaamme partisipaatio-ontologiaan. Sen mukaisesti ihmisellä ei ole mitään ”omaa logiikkaansa”, koska logiikka on osallisuutta Logokseen, joka antaa luodulle järjellisen ja ihmismielelle ymmärrettävän rakenteen. Ihmisen ”omalla logiikalla” tai ”omalla järjellä” voidaan toki viitata logiikan ja järjen väärinkäyttöön. Jos joku tekee virhepäätelmän tai alistaa logiikan himoilleen, jotka taivuttelevat toimimaan järjenvastaisesti, tällöin voidaan toki puhua jonkun tyypin ”omasta logiikasta”. Kaikkia Jumalan lahjoja voidaan väärinkäyttää, myös järkeä ja logiikkaa. Ristiriidattomuuden laissa ei kuitenkaan ole kyse virhepäättelystä tai mistään muusta vastaavasta vaan kaiken päättelyn luotettavuuden lähtökohdasta. Kun ristiriidattomuuden lain valossa analysoidaan luterilaista pelastusoppia, päädytään siihen, että se on loogisesti ristiriitainen, eli epätosi. Luterilainen voi toki analyysin tuloksen tuoman haasteen edessä hylätä loogisen ristiriidattomuuden, mutta silloin olisi hyvä ymmärtää, että hän samalla tulee kieltäneeksi Kristuksen Logoksena, kaiken logiikan ja järjen käytön lähteenä (vrt. Kol. 2:3).

Järjettömän järkevää?

Olen jäänyt miettimään loogisten ristiriitojen ja tunnustuksellisen luterilaisuuden suhdetta. Mielessäni on pyörinyt se, miten ristiriitainen suhde tunnariluterilaisuudella on järkeen. Toisaalta korostetaan lankeemuksen seurauksia järkeen ja ollaan valmiita sallimaan loogiset ristiriidat. Toisaalta kuitenkin luotetaan vahvasti järkeen, kun tehdään opillisia päätelmiä tai sovelluksia Raamatusta kirkkojen tai yksittäisen kristityn elämään. Ehkäpä luterilaisuuden ja loogisten ristiriitojen suhdetta ei tarvitse tässä kirjoituksessa avata, koska tein niin viime kirjoituksessani. Väitteeni tunnustuksellisten luterilaisten luottamuksesta järkeen vaatii ehkä perusteluja.

Historiallisesti on huomionarvoista se, että luterilaiset torjuivat kolminaisuuden kieltäneiden sociniolaisten ajatuksen, että opillisesti sitovaa olisi vain se, mikä on eksplisiittisesti sanottu Raamatussa. Robert Preus nostaa esille esimerkkinä kolme raamattuperustetta, joihin 1600-luvun luterilaiset vetosivat opin johtamisen tueksi: 1) Jeesus johti uskon ylösnousemukseen raamatunkohdasta, joka ei suoranaisesti käsittele ylösnousemusta (Mark. 12:26). 2) Jeesus johti perusteet omalle messiaanisuudelleen Vanhasta testamentista (Joh. 5:39; Apt. 10:43). 3) Abraham Calovius huomautti, että jo se, että ihminen uskoo Jumalan yleisen armolupauksen perusteella itsensä armahdetuksi, on opillinen johtopäätös. (The Theology of Post Reformation Lutheranism. Volume I: A Study of Theological Prolegomena, s. 336, St. Louis, MO: CPH 1970)

Minusta paraatiesimerkkeinä siitä, millaista opin johtamista on harjoitettu luterilaisuudessa äärimmillään, toimivat kirkko- ja virkaoppi. Raamatullinen aineisto näistä opeista on melko suppea. Niistä sanotaan vähän. Kuitenkin etenkin Amerikan luterilaisuudessa on nähty tarpeelliseksi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä näihin oppeihin liittyen. Esimerkiksi siitä, että Kristus sanoo apostoleilleen antavansa seurakunnalle/kirkolle vallan sitoa tai päästä synneistä, johdetaan missourilaisessa luterilaisuudessa se, että yksittäisellä paikallisseurakunnalla on jumalallinen oikeus kutsua ja vihkiä virkaan pastoreita. Kohdasta johdetaan myös se, että seurakunnalle kuuluu kaikki kirkollinen valta ja siksi sen tulee myös päättää, miten ehdonvallan asiat järjestetään sen keskuudessa. Aikamoisia päätelmäketjuja! Eikä ole ihme, että kirkko- ja virkaopissa luterilaisuuden sisällä onkin ollut melko paljon kiistoja. Näin ulkopuolelta on helppo nähdä, että todella pitkälle menevät johtopäätökset ovat loppujen lopuksi aika hataralla raamatullisella pohjalla. Tunnariluterilaisten päättelyketjut tietysti olettavat syvän luottamuksen ihmisjärjen kykyyn tehdä luotettavia johtopäätöksiä.

Paljon luterilaista oppia on järjen päätelmien varassa. Myös kunkin kristityn henkilökohtainen pelastusvarmuus perustuu järjen päätelmälle yleisestä armolupauksesta, kuten Calovius antaa selkeästi ymmärtää. Mutta jos nyt ajatellaan, että loogiset ristiriidat voivat olla mahdollisia, tämä täysin riistää luotettavuuden järjen päättelmiltä. Ristiriidattomuuden laki on näet järjen käyttömme lähtökohta. Ilman sitä emme voi harjoittaa minkäänlaista rationaalista ajattelua koherentilla tavalla. Samalla – ja tämä ehkäpä kiinnostaa opillisesti orientoituneita luterilaisia! – meiltä viedään kaikki välineet torjua väärä oppi. Jos näet loogiset ristiriidat ovat periaatteessa mahdollisia, ei ole mitään tapaa onnistuneesti torjua vaikkapa naispappeutta. Naispappi voi vain väittää, ettei tarvitse olla tässä kysymyksessä johdonmukainen, vaikka Raamattu kieltäisikin naispappeuden. Hänen ei tarvitse edes yrittää kontekstualisoida Raamatun opetusta ensimmäisen vuosisadan kontekstiin liittyväksi. Riittää vain sanoa, ettei tarvitse olla johdonmukainen. Sama soveltuu ihan mihin tahansa oppiin.

Tarkoituksenani on oikeastaan vain sanoa, että tunnustuksellinen luterilaisuus on ristiriitainen paketti. Se vaatii opillisesti syvää rationaalista johdonmukaisuutta, mutta samalla hylkää rationaalisen johdonmukaisuuden oikean opin nimissä. Kait selittävänä tekijänä on se, että pelastusvarmuus menee rationaalisen johdonmukaisuuden edelle. Niinpä palaan samaan kuin viime kirjoituksessani. Vaikuttaa siltä, että tunnustuksellinen luterilainen on valmis menemään pelastusvarmuutensa kanssa suoranaiseen irrationalismiin, kunhan hän voi vain olla varma henkilökohtaisesti pelastuksestaan. Mutta mitä jos todellinen kristinusko mahdollistaisi samanaikaisesti sekä rakastavan Jumalan löytämisen että järjen säilyttämisen? Mitäs jos kaikki viisauden ja tiedon aarteet olisivat todella Kristuksessa, johon suurinkin syntinen voi laittaa toivonsa pelastuksesta?