Avainsana: hengellinen katseleminen

Ortodoksisen presuppositionalismin antropologinen ongelma

Ortodoksisen nettiapologetiikan suuret nimet edustavat usein ortodoksisuuden muotoon puettua presuppositionalistista apologetiikkaa. Perusajatus on se, että ortodoksisuus tulee olettaa todeksi, jotta maailmankuva voi olla koherentti ja jotta voi ylipäätään rationaalisesti oikeuttaa sen, että ihminen voi tietää mistään mitään. Ortodoksisuuden apologeettinen uskottavuus perustuu sen massiivisen selitysvoimaan. Muiden uskontojen ja maailmankuvien ajatellaan olevan sisäisesti ristiriitaisia ja ortodoksisuutta vähemmän todellisuutta selittäviä.

Presuppositionalismi kohtaan on esitetty kritiikkiä. Ortodoksinen varianttikin on saanut kritiikkiä osakseen. On esimerkiksi väitetty, että ajattelutapa johtaa siihen, etteivät vanhan liiton pyhät voineet oikeuttaa tietoaan mistään, koska heille tiedon saamisen oikeutuksena toimiva kolminaisuusoppi oli vielä jokseenkin pimennossa.

Minä itse en torjua täysin presuppositionalismia. Minusta ortodoksisuudella on suuri selitysvoima, ja tämä tukee sen rationaalista uskottavuutta. Väite, että sitoutuminen ortodoksisuuteen olisi tiedon mahdollisuuden edellytys kuulostaa kuitenkin hieman överiltä. Minulla liittyy väitteeseen pienoinen antropologinen huolikin, josta ajattelin tänään lyhyesti kirjoittaa.

Presuppositionalismin juuret ovat reformoidussa kristillisyydessä, jota leimaa vahva rationaalisuus. Esimerkiksi reformoidun jumalanpalveluksen keskiössä on saarna, oikean tiedon välittäminen jumalanpalvelukseen osallistuville. Ortodoksisuudessa painotukset ovat erilaiset, koska antropologia on ilmeisesti melko erilainen. Ainakaan järki ei ole samanlaisessa asemassa kuin reformoidussa kristillisyydessä. Korkeinta sielun toimintaa on Jumalan hengellinen näkeminen, taivaallisten todellisuuksien katseleminen. Koska antropologia on erilainen, minusta olisi hyvä olla varuillaan sen suhteen, ettei reformoidun kristillisyyden älyllisyys johda ortodoksisia nettiapologeettoja ortodoksiselle perinteelle vieraaseen rationalismiin.

Ortodoksisessa presuppositionalismissa minua vieroksuttaa se, että korostetaan tarvetta rationaalisesti oikeuttaa yhtä ja toista. Tällainen painotus ei ole ortodoksiselle perinteelle ominainen. Esimerkiksi Gregorios Palamaksen mukaan varminta tietoa syntyy Jumalan suorasta näkemisestä. Tämä tieto on sinällään varmaa, se ikään kuin kantaa varmuutta itsessään. Sitä ei tarvitse rationaalisesti oikeuttaa ennen kuin sen voi tietää varmaksi. Se on ylirationaalista tietoa, joka vakuuttaa itsestään. Jos ja kun näin on, voidaan kysyä: miksi vähemmän varman tiedon suhteen ei voisi olla samoin? Miksi ei olisi rationaalista uskoa johonkin asiaan sen tähden, että se on jotenkin itsessään vakuuttava? Miksi en voisi esimerkiksi tietää, että ristiriidattomuuden laki on totta ilman, että jotenkin rationaalisesti oikeuttaisin itsestäänselvänä pitämäni totuuden? Ristiriidattomuuden lakihan on kaiken rationaalisen ajattelun lähtökohta.

No, ehkä joku aiheeseen paremmin perehtynyt voi huomata ajatukseni alkeellisiksi. En väitä olevani aiheen asiantuntija. Enkä tosiaan torju täysin presuppositionalismin arvoa. Haluaisin kuitenkin peräänkuuluttaa sitä, että ortodoksisuudessa korkeinta tietoa on niin sanottu noeettinen tieto, joka ylittää järjen tiedon. Jos/kun presuppositionalismi heittää varjon tämän ajatuksen ylle, silloin se on ortodoksisuuden kannalta ongelmallista. Noeettisen tiedon arvon sisäistämisellä tulisi olla myös käytännöllisiä vaikutuksia: vähemmän nettiapologetiikkaa ja iän ikuisia rationaalisia argumentteja, enemmän rukousta ja kilvoittelua, jotta voisi kasvaa hengellisessä näkemisessä ja tuntea kokemuksellisesti taivaallisia totuuksia.

Retractio III: Jumalan käsittämättömyys ja järjen rajat

Alkuperäisissä palasissani näkyy jonkin verran se, että olin löytänyt järjen. Minulla oli suuri usko siihen, että ihmisjärki voi oppia Jumalasta muun muassa luomakunnan tarkkailun avulla. Kaikki olevainen oli minulle yhtä teofaniaa, Jumalan ilmestystä. Osittain järkipainotustani selitti myös 1900-luvun ortodoksisuudessa toisinaan esiintyvä järjen demonisointi. Äkkijyrkkä järjen kritiikki oli minulle pitkään hidaste ottaa ortodoksisuus vakavasti. Kun sitten minulle kirkastui se, että kyllä järjellä voidaan nähdä ortodoksisuudessa positiivinenkin merkitys, halusin kailottaa sitä muillekin.

Silloisessa hengellisessä maisemassani nuo järjen mahdollisuuksia korostavat painotukset olivat hyvin ymmärrettäviä. Kun olin pitkään rajoittanut hengellisen elämäni tietynlaiseen järkeä vähättelevään opillisuuteen, joka tuntui lopulta sielua tukahduttavalta, ortodoksisuuden positiivisempi suhde järkeen vaikutta hirveän innostavalta.

Nykyään ottaisin ehkä hieman maltillisemman linjan suhteessa järkeen. Tätä selittää ennen kaikkea se, että historiallisiin lähteisiin paneutumalla olen huomannut, että ortodoksisuudessa suhtaudutaan aika varauksellisesti järjen kykyihin tuntea Jumala. Erityisesti Filioque-mittelöihin paneutuminen on kirkastanut minulle sitä, että ortodokseille yksi perustava ongelma oli se, että roomalaiskatolilaisilla oli liian suuri usko siihen, että ihmisjärki voisi päätellä, miten erottaa Pojan syntyminen ja Hengen lähteminen toisistaan. Roomalaiskatolilaisten mukaan Pojan täytyi osallistua Hengen lähettämiseen, jotta Pojan syntymä ja Hengen lähteminen olisivat selkeästi eri juttuja. Itäisille isille nämä Kolminaisuuden sisäiset suhteet olivat puhtaita mysteerejä, joiden edessä järjen pitäisi vaieta.

Yksi mielenkiintoinen ilmiö on myös bysanttilainen skeptisismi. Jotkut ajattelijat kyseenalaistivat kokonaan sen, että aistihavaintojen kautta voitaisiin saada varmaa tietoa. Aistithan voivat pettää. Toiset taas olivat sitä mieltä, että kaikenlainen teologiaan liittyvä järjellinen päättely pitäisi laittaa pannaan. Nähdäkseni valtavirta kuitenkin uskoi siihen, että järki on suhteellisen luotettava ja kyllä ilmoituksen perusteella voidaan tehdä järjellisiä johtopäätöksiä. Mutta kaikkein varmimpana ja korkeimpana tietona pidettiin sitä, joka saadaan mystisten kokemusten kautta. Tällainen tieto oli käsittääkseni pyhälle Gregorios Palamaksella erehtymätöntä, se oli tiedettä sanan korkeimmassa merkityksessä.

Ortodoksisesta perspektiivistä järjen toiminta on ymmärtääkseni hyödyllistä hengelliselle elämälle silloin, kun järki pysyy omalla paikallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että luomakunnasta voidaan tehdä päätelmiä siitä, millainen luomakunnan lähteen tulee olla. Se tarkoittaa myös sitä, että opillisissa mittelöissä voidaan järkiargumentein osoittaa jokin kanta vääräksi – tässä siis erotaan luterilaisuudesta, joka ei torju loogisten ristiriitojen mahdollisuutta. Järjen pitää kuitenkin muistaa oma palvelijan paikkansa. Jumalan olemus jää ihmiseltä ainaiseksi käsittämättä. Korkeinta sielumme toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen, joka ylittää järjellisen ymmärtämisen ja päättelyn. Sitä kohti edetään ennen kaikkea kilvoittelun ja jossain määrin myös järjen oikean käytön kautta.