Roomalaiskatolinen apologeetti Joe Heschmeyer oli äskettäin Pints with Aquinas -ohjelmassa. Juontaja Matt Fradd kysyi tältä näkemyksiä ortodoksisuuteen liittyen. Yhtenä argumenttina ortodoksisuutta vastaan Heschmeyer väitti, että oikean uskonnon etsijän pitäisi ”kaitsea” itseään ja pystyä esimerkiksi arvioimaan, kumpi, ortodoksisuus vai orientaaliortodoksisuus, on oikeassa. Hän argumentoi, että paaviuden avulla välttäisi ongelman. Tämän sanottuaan hän antoi raamattuargumentin paaviuden puolesta, mikä vaikuttaa minusta ihan yhtä ”itsensä kaitsemiselta” kuin opilliset argumentit ortodoksisuuden puolesta ja orientaaliortodoksiaa vastaan…
Olen sitä mieltä, että oikeaa uskontoa etsivä joutuu aina arvioimaan erinäisiä argumentteja eikä ongelmaa pääse pakoon. Mutta en ole kuitenkaan vakuuttunut, että ortodoksisuuden ja orientaaliortodoksisuuden kiistassa yksittäisellä etsijällä tarvitsisi välttämättä ole hyvin sofistikoitunutta ymmärrystä kahden ryhmän kristologisista eroista, jotka historiallisesti erottivat ne toisistaan. Jo pieni aihepiiriin paneutuminen esimerkiksi osoittaa sen, että orientaalit olivat fiksaantuneita pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen kristologisiin muotoiluihin. Siksi voidaan kysyä: onko perusteltua nostaa yksittäinen kirkkoisä ainoaksi validiksi kristologiseksi ääneksi vai pitäisikö huomioida laajemmin kokonaiskirkon kristologiset painotukset? Päälle sitten vielä se, että tutkimuksessa yhä väitellään Kyrilloksen kristologiasta. Olisi aikamoista hulluutta laittaa kaikkia pelimerkkejä yhden teologin varaan, kun elämänsä hänen teologiansa tutkimiselle omistaneet heebot ovat eri mieltä hänen näkemyksistään.
Heschmeyer olettaa, että opillinen argumentaatio olisi ainoa tapa arvioida, kumpi porukoista on oikeassa (jos siis oletetaan, ettei roomalaiskatolilaisuus ole vaihtoehto). Näin ei kuitenkaan ole. Kristologisen ongelmakentän voi välttää kiinnittämällä huomion sen sijaan instituutionaaliseen ja kanoniseen jatkuvuuteen. Usein Khalkedonia kannattavien ortodoksien ja Khalkedonin torjuneiden orientaaliortodoksien eron katsotaan astuneen voimaan heti Khalkedonin jälkeen vuonna 451. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Kaksi ryhmittymää olivat pitkälti saman ulkoisen kirkon sisällä aina 500-luvun jälkimmäiselle puoliskolle saakka ja keisarit pyrkivät sovittelemaan ryhmittymien näkemyksiä, jotta yhteinen opillinen sävel löytyisi.
Keisari Justinianos Suuren kaudesta (527–565) muodostui sikäli vedenjakaja, että hän suosi piispaksi nimittämisissä Khalkedonin kannattajia ja orientaalimyönteiset piispat alkoivat loppua valtakunnasta. Tämän seurauksena orientaalien piispa Jaakob Baradeus vihki lukemattomia piispoja itäisellä Välimerellä ja perusti kaupunkeihin, joissa oli jo ortodoksisia piispoja, rinnakkaiset piispanistuimet. Tämä toiminta meni selkeästi kanonista perinnettä vastaan, jonka mukaan yhdellä alueella voi olla vain yksi piispa. Baradeuksen toiminnan seurauksena orientaalit erkaantuivat khalkedonilaisesta valtakirkosta. Nykyiset orientaaliset johtavat juurensa Baradeuksen perustamiin epäkanonisiin hierarkioihin. Historian valossa orientaalit olivat yksiselitteisesti ne, jotka erkaantuivat valtakirkosta.
Ehkäpä joku orientaali nyt väittäisi argumenttia vastaan, että harhaopin takia olisi sallittua perustaa rinnakkaishierarkioita. Mutta minä en ole ainakaan onnistunut paikantamaan yhtään varhaiskristillistä lähdettä, jossa sanottaisiin näin. Kirkon elämää leimasi vahva usko siihen, että totuus tulisi lopulta kirkolliskokouksissa vahvistetuiksi, vaikka välillä harha näyttäisikin olevan voitolla (kuten areiolaiskiistojen aikana). Baradeuksen toiminta oli irtautumista kirkon synodaalisesta toimintatavasta, kun yksittäinen piispa nousi kirkolliskokousten varaan rakentuvan mallin yli. Tämä rinnastuu siihen, miten niin sanotut tosi ortodoksit ovat toimineet modernina aikana vanhan kalenterin ja ekumenian tähden: he eivät ole jättäneet haitalliseksi kokemiensa ilmiöiden ratkaisemista kirkolliskokouksille vaan ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä ja perustaneet epäkanonisia hierarkioita. Tämä on skismaattisuutta, epäluottamusta siihen, että Jumala ajallaan korjaa ongelmat kirkossa – mitä tahansa ne mahdollisesti ovatkaan.
Moderni ekumenia tuo vielä koko kysymykseen oman twistinsä. Siinä on ollut yleistä ajatella, että opilliset erot ortodoksien ja orientaaliortodoksien välillä liittyvät pitkälti sanojen erilaiseen käyttöön. Minä en ihan osta tätä. Mutta jos kuitenkin sanotaan, että osapuolet ovat lähentyneet toisiaan ja orientaalit ovat vakuuttuneet siitä, etteivät khalkedonilaiset ole nestoriolaisia – niin kuin on historiallisesti väitetty – voidaan kysyä, millä he oikeuttavat skismansa. Todistustaakka on yksiselitteisesti heillä, koska he erottautuivat khalkedonilaisista.
Viimeisenä näkökulma voisi peliin heittää vielä Pascalin vaa’an. Ortodoksisuus on ymmärtääkseni pelastusopiltaan eksklusiivisempaa kuin orientaaliortodoksisuus. Jos ihminen ei pysty arvioimaan, kumpi kahdesta vaihtoehdosta on oikea, kannattaa tietysti valita se, jonka hylkäämisestä olisi potentiaalisesti kohtalokkaammat seuraukset.
Palatakseni alkuun sanoisin siis niin, ettei Heschmeyer huomioi sitä, että suhteessa orientaaleihin ortodoksisuuden puolesta voi argumentoida monin muinkin tavoin kuin vain kristologisia yksityiskohtia analysoiden. Oikean uskon etsijä ei voi mitenkään välttää sitä, että eri vaihtoehtoja joutuu arvioimaan parhaansa mukaan. Toivon, että tässä esitetyistä näkökulmista voisi olla etsijälle apua!
Palasia 