askeesi – Palasia

Isä Seraphim Rosen puhuttelevuus

Olen viime aikoina puhunut täällä ortodoksisten kilvoittelijoiden suuresta asketismista ja inspiroivasta esikuvallisuudesta. En ole kuitenkaan antanut yhtään konkreettista esimerkkiä. Olen äskettäin kirjoittanut artikkelia yhdestä modernista kilvoittelijasta. Siksi ajattelin tänään kertoa lyhyesti hänestä, pappismunkki Seraphim Rosesta. Hän ei asketismissaan ole suinkaan kovimmasta päästä. Minusta hän on kuitenkin puhuttelevuudessaan ihan omaa luokkaansa.

Jos joku on kuullut Seraphim Rosesta jotain entuudestaan, se liittyy todennäköisesti hänen opetukseensa tulliporteista, kuuden päivän luomisesta, ekumenian vastustamisesta tai lopunajoista. Siksi on ehkä sanottava heti alkuun, etten suinkaan ole hänen kirjallisen tuotantonsa suuri ystävä. Rose kuului Venäjän ulkomaalaiskirkkoon (ROCOR), jonka fani en ole – varsinkaan kun kyse on Rosen ajan ROCORista. Minua Rose inspiroi ja sykähdyttää ennen kaikkea ehdottomana kilvoittelijana.

Rose eli lyhyen elämän vuodesta 1934 vuoteen 1982. Hän kuoli yllättäen jonkinlaisen suolistossaan tapahtuneen kuolion seurauksena. Hän ehti olla ortodoksina noin 20 vuotta, munkkina 10 vuotta ja pappismunkkina viisi vuotta. Lähes koko ortodoksina olonsa ajan hän myi ja julkaisi kilvoittelijatoverinsa Hermannin (/Glebin) kanssa ortodoksista opetusmateriaalia, ennen kaikkea Orthodox Word -lehteä.

Rose syntyi keskiluokkaiseen ei-ortodoksiseen perheeseen. Parikymppisenä hän omaksui perennialistisen ymmärryksen uskontojen suhteesta. Niinpä hän näki kaikki perinteiset uskonnot teinä saman vuoren huipulle. Häntä viehätti etenkin taolaisuus. Hän paloi halusta löytää Totuus. Käännekohdaksi Roselle muodostui hänen silloisen poikaystävänsä ehdotus vierailla ortodoksisessa palveluksessa 50-luvun lopulla. Hän koki sydämessään tulleensa kotiin. Hän jatkoi palveluksissa käymistä ja vähitellen kasvoi sisälle uuteen uskoon. Hän jätti perennialismin taakseen, samoin kuin poikaystävänsä, ja omaksui jyrkän näkemyksen siitä, että ortodoksisuus on ainoa oikea uskonto. Hänen omalle hengelliselle kasvulleen San Franciscoon saapunut pyhä Johannes oli luovuttamattoman tärkeä. Pyhän Johanneksen siunaus työlle ja esirukoukset kantoivat hänen ja Hermannin kilvoittelua, joka alkoi Platinan ”erämaassa” 60-luvun lopulla. Tärkeitä olivat myös Optinan luostariperinne, johon hänellä oli elävä yhteys Venäjän ulkomaakirkon piispojen kautta, sekä Valamo ja etenkin pyhittäjä Herman Alaskalainen.

Rosessa on valtavan puhuttelevaa se, että hän on ikään kuin yksi meistä, aikamme lapsi. Totuuden janoa tukahduttaakseen hän vielä 50-luvun puolivälissä joi liikaa ja nautti hyvästä ruoasta ja muista aistillisista iloista. Mutta kaikki jäi, kun hän löysi Kristuksen.

Kuten sanoin, Rose ei ollut askeettisuudessaan äärimmäinen. Hän ei elänyt pelkällä leivällä. Hän söi useamman kerran päivässä. Hän nukkui kohtuullisesti ja vieläpä sängyssä – joka tosin koostui parista laudasta ja huovasta. Rosen luopumus oli kuitenkin suuri. Hän vaihtoi maailman ilot pariin hökkeröön kukkulalla, joka vilisi kalkkarokäärmeitä. Ei ollut vedenlähdettä, vaan kaikki vesi piti kantaa paikalle. Ei ollut peseytymismahdollisuuksia, ei sähköä, ei juuri lämmitystä, vaikka talvet olivat lumisia. Julkaisutoimintakin oli tavattoman raskasta ja työlästä, kun se tapahtui Gutenbergin metodein. Mutta kaikkea tätä Rose halusi. Hän luopui määrätietoisesti siitä, mitä hänellä oli, koska hän ajatteli, että Jumala opitaan tuntemaan vain luopumisen ja kärsimisen kautta. Mitä vähemmän on kiintynyt maailmaan, sitä suuremmin voi rakastaa Jumalaa.

Rose on ravisteleva. Kaikki ulkonainen luopumus ilmentää vain sisäistä paloa tuntea Kristusta. Näin radikaalisti vielä nykyäänkin joku voi uhrautua, jotta sydämessä ei olisi Kristuksen lisäksi toista rakkautta. Minulla – kuten ei varmaan monella muullakaan blogin lukijalla – ole mahdollista valita Rosen elämäntapaa kirjaimellisesti. Maailma sitoo. Mutta Rosen esimerkki saa kysymään: miten minä voisin edes pienessä määrin ilmentää omassa elämässäni sitä ehdotonta Kristuksen seuraamisen paloa, joka ajoi häntä eteenpäin?

Tässä vielä pari Rosen elämäkerran kirjoittajan, Platinan luostarin nykyisen igumenin, haastattelua: osa 1 ja osa 2. Elämäkerta on muuten parasta, mitä Rosesta voi lukea, jos sellaiselle tuulelle sattuu.

Retractio IV: tunteita puhdistamaan

Puhuin vähän aikaa sitten siitä, miten suhteeni järkeen on käynyt varauksellisemmaksi ortodoksina elämisen myötä. Alkuaikojen järjen positiivista merkitystä korostavat kirjoitukseni ovat ymmärrettävissä, kun huomioi, että olin juuri irtautunut tunnustuksellisesta luterilaisuudesta. Vähän sama juttu koskee sitä, mitä kirjoitin tunteista neljännessä palasessani. Aikamoista hehkutusta! Mutta ymmärrettävää, jos tajuaa, että tunnustuksellisessa luterilaisuudessa tunteisiin suhtauduttiin vähitellen. Tästä taas usein käytännöllisenä seurauksena oli se, että tunteita ei käsitelty, mikä ei ollut mitenkään sielunhoidollisesti kestävää.

Nykyään olen vieläkin sitä mieltä, että omista tunteista kannattaa olla tietoinen. Ne auttavat pitämään kartalla siitä, miten sielu voi. Omia tunteita ei kuitenkaan tule ottaa minkään sortin totuuden mittareiksi. Ortodoksisen askeettisen teologian lähtökohtana on näet se, että meidän sielumme on epäjärjestyksessä. Meidän halumme, kaipauksemme ja tunteemme ovat kohdistuneet luotuun Luojan sijaan. Voimme esimerkiksi suuttua, jos joku riistää meiltä jonkin aistillisen nautinnon lähteen, johon olemme himollisesti kiintyneitä. Jos meillä käy näin, tiedämme, ettei sielumme ole terve. Siinä tunnereaktion hyöty.

Nykyään sanoisin varmaan niin, että tunteet sinällään ovat sangen neutraali ilmiö. Ne ovat vain sielun liikettä. Olennaista on se, miten tunteemme ovat suuntautuneet: mistä koen kiitollisuutta, mistä suutun, mistä nautin, ja niin edelleen. Me voimme tuntea oikein vain silloin, kun puhdistamme tunteemme eli suuntaamme ne oikein. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että tunteemme kietoutuvat Jumalan ympärille: vastoinkäymisissä säilytämme sisäisen rauhan luottaen Jumalan kaitselmukseen, vihastumme silloin, kun himot yrittävät erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, koemme Jumalan rakkauden motivoimina sääliä niitä kohtaan, jotka kärsivät ja niin edelleen.

On siis hyvä olla tietoinen tunteistaan. Sitä parempi on kilvoittelun kautta ruokkia Jumalan mielen mukaista tuntemista.

Retractio II: miksi en ole…

Taannoisessa kirjoituksessani perustelin sitä, miksen ole roomalaiskatolilainen sillä, että minusta roomalaiskatolilaisuus on yliälyllistä. Mainitsin samalla antaneeni jo aiemmin perusteluita roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Nostin tuossa kirjoituksessani esille kriittiset pointsini antaen ymmärtää, että nuo kritiikit olisivat kelpoja perusteluita valita ortodoksinen kirkko roomalaiskatolisen sijaan. Ja kyllä ne tavallaan ovatkin. Mutta vedän tänään silti vähän sanojani takaisin.

Mieltäni alkoi hieman kaivertaa se, että perustelin ortodoksiseen kirkkoon kuulumista osoittamalla toisen kirkon puutteita. Ja nyt kun jälkeenpäin ajattelen tuota strategiaa, en tiedä, tykkäänkö siitä hirveän paljon. Netti on pullollaan videoita, joissa erinäisten älyllisluontoisten argumenttien kautta pyritään perustelemaan, miksi kaikki muut uskonnot ja uskot ovat vääriä ja minun ainoastaan oikea. Ja minusta tuntuu siltä, että tällainen lähestymistapa johtaa helposti neuroottiseen tarpeeseen osoittaa älyllisen argumentein oma usko todeksi. Tai no, aina meininki ei ole neuroottinen. Videoiden tekijä voi olla myös voitollisen varma omasta kannastaan ja pitää vastakkaisella kannalla olevia täysin typerinä. En sitten tiedä, kuinka paljon parempi tämä vaihtoehto on. Toki varmaan teoreettisesti on mahdollista myös se, että analyyttisen kylmästi vertaillaan eri positioiden uskottavuutta, mutta tämä lienee melko harvinaista.

Olen pyöritellyt jonkin verran uskonnollista varmuutta. Teinhän väitöskirjani pelastusvarmuudesta. Tutkimustyön perusteella minulle on kirkastunut se, että historialliset lähteet eivät voi antaa absoluuttista varmuutta mistään asiasta. Aina voi tulla esimerkiksi uusia historiallisia löytöjä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Niinpä kun historiallisiin lähteiden vedoten pyritään osoittamaan oma kanta oikeaksi, voi olla ihan ymmärrettävästi neuroottisuuden vaara, jos kaipauksena on aivan ehdoton ja aukoton varmuus. Historialliset lähteet eivät tarjoa sellaista. Toisaalta minusta vaikuttaa siltä, että opillinen argumentaatio ja ehdoton varmuus ovat myös aika hankala kombinaatio. Kirjoitin viime kerralla Filioquesta. Minusta esittämäni ”malli” on oikea ja kaunis. Mutta olen ihan varma, että joku toisella kannalla oleva voisi esittää argumentteja, joihin en osaisi vastata ja jotka voisivat siten kyseenalaistaa sen, onko esittämäni malli oikeasti niin ehdottoman varmasti oikea kuin ajattelen sen olevan. Viime kädessä luotankin tuossa asiassa kirkkoon, en siihen, että minulla on kompetenssia perustella jokin opillinen käsitys absoluuttisen varmasti oikeaksi.

Sitten vielä oma juttunsa on se, että ihminen ei taida olla niin rationaalinen olento kuin valistuksen perintönä on ollut tapana ajatella. Se, mitä ihminen pitää uskottavana, ei suinkaan määrity vain rationaalisin perustein. Tämä on itse asiassa ortodoksisen askeettisen teologian eräs lähtökohta: koska sielun alimmat osat sumentavat järkeä, niitä tulee askeesin kautta laittaa ojennukseen, jotta voisimme nähdä mielellämme kirkkaammin. Tästä vinkkelistä oikean uskon löytäminen vaatii etsijältä kilvoittelua. Ja toisaalta vaikuttaa siltä, että kuulijat korvat ovat vain silloin auki, jos kuulija kokee jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyisessä tilanteessaan. Muistan erään tuttuni sanoneen, että hän kokee saavansa kaikki hengelliset tarpeensa tyydytetyksi Lähetyshiippakunnassa. Siksi hänellä ei ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Tuollaisessa tilanteessa rationaaliset argumentit tuskin vaikuttavat paljoakaan. Ehkäpä voin perustella jonkin rationaalisen pointin hyvin, mutta se ei vielä liikuta sielua tekemään niitä johtopäätöksiä, jotka minä näkisin johdonmukaisina.

Jos mietin uskon ja järjen suhdetta omakohtaisesti ja ortodoksisuuden kannalta, ajattelen jotenkin niin, että ortodoksinen usko on historiallisten ja rationaalisten argumenttien valossa uskottavaa. Sen lisäksi minulla on tiettyjä hengellisiä kokemuksia, jotka puhuvat ortodoksisuuden puolesta vielä vahvemmin kuin rationaaliset argumentit. Lisäksi ortodoksina minulla on moderneja ja muinaisia pyhiä, joiden hengelliseen kokemukseen ja arvostelukykyyn voin luottaa. Samat pyhät todistavat pelkällä olemassaolollaan siitä, että ortodoksisuus toimii. Sehän ”tuottaa” pyhiä.

Selvää minulle on se, että haluan välttää överiksi menevän subjektivismin, joka näkee uskon valitsemisen lähes irrationaalisena hyppynä. Toisaalta en pidä uskottavana sitäkään, että oman uskon voisi perustella jotenkin ehdottoman varmasti rationaalisin argumentein, jotka ovat kaikille ihan ilmeisiä. Kenties ihanteellista on se, että usko on rationaalisesti uskottavaa ja hyvin perusteltua mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti todeksi elettyä. Ja ehkäpä ennen kaikkea se, että ortodoksista uskoa ei määritä se, mikä muissa on pielessä vaan se, että todeksi elettynä ortodoksisuus on pohjattoman kaunista Kristuksen tuntemista.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan mukaan ihminen voi tulla osalliseksi erehtymättömästä varmuudesta. Tämä vaatii kuitenkin täyttä antautumista Jumalan rakastamiseen, ei YouTubessa ja nettifoorumeilla loputonta argumentointia.

Paastosäännöt – kuuliaisuutta Jumalalle vai orjuutta ihmisille?

Vielä luterilaisena ollessani tavallaan sympatisoin ortodoksien paastokäytäntöjä, mutta toisaalta pidin niitä kyseenalaisina. Sympatiat nousivat siitä, että konkretiatasolle menevässä yhteisöllisessä uskonnonharjoittamisessa oli jotain kiehtovaa. Olin kokenut myös omassa elämässäni arjen ja juhlan vuorottelun hedelmällisenä. Sitähän paastosäännöt iskostavat niitä noudattaviin. Lisäksi tutustuin joidenkin luterilaisten piirien pieneen liikehdintään vanhakirkollisten tapojen elvyttämiseksi. Näissä merkeissä törmäsin paastoamista painottaviin kirjoituksiin, joissa huomautetaan, että Jeesus oletti opetuslastensa paastoavan (Matt. 6:16) ja apostolit paastosivatkin (Ap.t. 13:2–4; 14:23).

Paastosääntöjen kyseenalaisuus nousi taas siitä, että etenkin siinä luterilaisuuden haarassa, jossa minä vaikutin, painotettiin paljon sitä, ettei ihmisen omaatuntoa saa sitoa mihinkään, mitä ei ole ilmoitettu Raamatussa. Edelliselle kirkolleni tärkeän Missouri-synodin ensimmäinen presidentti C.F.W. Walther korosti sitä, että kristityt ovat velvollisia noudattamaan pastorin käskyjä vain silloin, kun tämä opettaa jotain, mikä on suoraan sanottu Raamatussa. Näin ollen viralla ei ole mitään omaa valtaa, vaan kaikki sen valta perustuu Raamatun velvoittavuuteen. Kun siis ortodoksinen kirkko vaatii paastosääntöjen noudattamista, tämä vaikuttaa lakihenkiseltä ihmisten perinnäissääntöjen noudattamiselta.

En ole itse asiassa varma, kuinka historiallisesti kestävä Missouri-synodin kanta on. Antaahan Augsburgin tunnustus (XXVIII) ymmärtää, että piispoilla olisi jonkinlaista valtaa säätää kirkollisia seremonioita ja tapoja, kunhan he eivät tee pelastusta niiden noudattamisesta riippuvaiseksi. Missourilainen linja on myös jännitteessä monien kristinoppien (mm. STLK:n Kristinopin) kanssa, joiden mukaan neljäs käsky velvoittaa kunnioittamaan myös pastoreita. Neljännen käskyn edellyttämään kunnioittamiseen liittyy vanhempien kohdalla kuuliaisuus heille. Vanhemmilla on valta käskeä ja säätää yhtä ja toista perheessä. Siksi on melko mystistä, että jos neljäs käsky koskee yhtä lailla vanhempia ja pastoreita, miksi pastoreilla ei olisi oikeutta antaa Raamatun ulkopuolisia säädöksiä hengellisten lastensa hyväksi.

Luterilaisia tunnustuksia tai katekismusselityksiä tärkeämpi on tietysti Raamatun oma opetus aiheesta. Kenties olennaisin kohta löytyy Heprealaiskirjeestä:

Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä
13:17

Jakeessa ei anneta ymmärtää, että hengellisille johtajille tulisi olla kuuliainen vain silloin, kun he opettavat ainoastaan sitä, mitä Raamatussa sanotaan. Heprealaiskirje painottaa kuuliaisuutta hengellisille isille hyvin kategoriseen tapaan, oikeastaan aika samanlaisesti kuin Roomalaiskirje maalliselle esivallalle. (Room. 13:1–9) Toki Raamatussa sanotaan toisaalla, että tulee totella ennemmin Jumalaa kuin ihmistä silloin, kun Jumalan asettamat hallitsijat vaativat rikkomaan suoraan sitä vastaan, mitä Jumala on säätänyt. (Ap.t. 5:29) Joku voisi siis ehkä haastaa Hepr. 13:17:sta soveltamisen paastoon väittämällä, että paastosäännöt ovat Raamatun vastaisia eikä niitä siksi tule noudattaa. Paastosääntöjä vastaan esitetään usein seuraava raamatunkohta:

Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: ”Älä tartu, älä maista, älä koske!” – sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta – ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.
Kol. 2:20–23

Tämän Kolossalaiskirjeen kohdan oikein tulkitsemiseksi tulee huomioida kirjoituskonteksti. Jakeista 16 ja 17 käy ilmi, että Paavali kirjoittaa ainakin juutalaiskristittyjä vastaan, jotka vaativat Mooseksen lain rituaalilain säädösten noudattamista kristityiltä. Näin ollen kristityt eivät olisi heidän mukaansa saaneet syödä esimerkiksi sikaa tai mereneläviä. En kuitenkaan ajattele, että jakeet 20–23 torjuisivat ainoastaan Mooseksen lain ruokasäädösten velvoittavuuden. Yleisemmällä tasolla sen voi nähdä kritisoivan kaikenlaista ajattelua, jossa tiettyjen ruokien itseisarvoisesta välttämisestä tehdään sääntö. Puhutaanhan lainaamissani jakeissa yleisluontoisesti siitä, että Jumala on antanut kaiken ruoan ihmisten käytettäväksi. Viimeinen jae vielä viittaa siihen, että Paavalin vastapuolella rituaalilakiin liittyvän näkökohdan lisäksi liittyy jonkinlaista askeettista ajattelua. Paavalin kritisoimat henkilöt laativat itsekeksittyjä sääntöjä kurittaakseen omaa ruumistaan. Tätä he pitivät suurena viisautena, koska ruumiin riutumisen ajateltiin olevan hengellistymisen merkki ja edellytys. Sinänsä juutalaiskristilliset ja askeettiset näkökulmat voivat hyvin kietoutua yhteen. Ilmeisesti varhaisina vuosina oli juutalaiskristillisiä ryhmiä, jotka harjoittivat kasvissyöntiä.

Paavalin opetuksen mukaisesti jo varhaiskirkossa tuomittiin itseisarvoinen ruoka-aineiden halveksunta. Tästä todistaa esimerkiksi Gangran synodin toinen kanoni, jossa anatematisoidaan se, joka tuomitsee lihaa syövän. Ankyran synodin 14. kanoni puolestaan kehottaa pappeja ja diakoneja syömään edes vähän lihaa, jos sitä on tarjolla. Se erottaa virastaan ne, jotka eivät suostu syömään lihan kanssa tarjoiltuja vihanneksia. Nähdäkseni nämä synodit toimivat Paavalin hengessä. Kanonit kertovat siitä, että ortodoksisessa kirkossa on kiinnitetty jo varhain huomiota siihen, ettei paaston tule tapahtua minkään luodun halveksimisen tähden. Esimerkiksi lihan syömättä jättäminen ei ole itseisarvoinen asia. Kanoneilla ja opetuksella on pyritty painottamaan, ettei paastosäännöissä ole kyse siitä, että tietyt ruoka-aineet ovat pahoja. Paastosäännöt on hahmotettu hengellisesti hyödyllisiksi kilvoittelun apuneuvoiksi ja siksi kirkon hengelliset isät ovat jo ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien (ks. Didakheen 8. luku) antaneet paastosääntöjä kristittyjen noudatettavaksi. Paavalin paastokritiikin soveltaminen kirkon paastosääntöihin menee sitenkin ohi maalin, ettei kyse ole itsevalitusta hurskaudesta vaan kuuliaisuudesta hengellisille isille.

Johtopäätöksenä todettakoon, että koska paastosäännöt eivät ole Jumalan käskyjen vastaisia, meidän tulee olla kuuliaisia hengellisille isille ja heidän säädöksilleen. Kyseessä ei ole antautuminen ”ihmiskäskyjen” orjuuteen, koska Jumala on antanut meille tehtäväksi olla kuuliainen piispoille ja papeille. Samoin kuin kuuliaisuus esivallalle tai vanhemmille on kuuliaisuutta Jumalalle, kuuliaisuus kirkon säädöksille on kuuliaisuutta kirkon päälle.

Oikeasti maailmasta vieraantunutta? Protestanttisesta patrististen lähteiden tulkinnasta ja kutsumusajattelusta

Olen viime aikoina esittänyt kritiikkiä Lähetyshiippakunnan dekaanin Joel Kerosuon Oikeasti luterilainen -podcastia kohtaan. Noin kuukauden takaisella kirjoituksellani halusin vastata Kerosuon kritiikkiin, joka kohdistuu ortodoksisuuden epämääräisyyteen. Parin viikon takaisessa kirjoituksessani halusin vähän haastaa väitettä, että Ambrosiuksen pelastusoppi olisi sisäisesti jännitteinen, koska hän samaan aikaan opettaa syntien anteeksiantamusta armosta ja almujen antavan syntejä anteeksi. Ajattelin, että näiden kirjoitusten jatkoksi sopisi hyvin patrististen lähteiden tulkintaa ortodoksisesta näkökulmasta avaava sepustus. Se näet voisi antaa tulkintavälineitä varhaiskristillisten tekstien ja nykyortodoksisen opetuksen ymmärtämiseen. Aika hyvin aiheeseen päästään käsiksi paneutumalla ortodoksisuuden kritiikkiin, jota Kerosuo esittää podcastinsa jaksossa 59, jonka nimi on ”Jumalan naamiona”.

Jakson 59 keskeisenä kysymyksenä on se, miten kristitty on kutsuttu kilvoittelemaan. Vastakkainasettelua tehdään sen välillä, olisiko kristityn tarpeen vetäytyä pois maailmasta elääkseen Jumalan tahdon mukaan vai kutsuuko Jumala meitä elämään uskoa todeksi nimenomaan maailman keskellä. Ortodoksista näkökulmaa valotetaan tuomalla esiin askeettisten tekstien opetusta, erityisesti pyhän Iisak Niiniveläisen opetusta. Joka tuntee yhtään pyhän Iisakin tuotantoa tietää, että Iisakilla on vahva maailmasta vetäytymisen eetos. Kerosuo näkee eetoksen koko itäistä perinnettä leimaavana piirteenä. Athosvuorikin on päässyt podcastiin mukaan. Ortodoksisuuden kovimmat jätkät löytyvät kuulemma sieltä. Yleensä idässä vaikutetaan ihailtavan sitä, että nukutaan vähän ja syödään huonosti.

Kerosuo sanoo haluavansa lukea itäisiä isiä löytääkseen heiltä hengellisiä rikkauksia. Hän ei näe mitään ongelmaa rikastuttaa omaan uskoaan ammentamalla muista kristillisistä perinteistä. Tällaisessa projektissa usein tulee kohdattua myös kummallisuuksia. Pyhän Iisakin kootuista teoksista Kerosuo nostaa esille hänen mielestään hämmentävän kohdan, jossa muun muassa kehotetaan rakastamaan hiljaisuuden lepoa enemmän kuin maailman nälkäisten tekemistä kylläisiksi ja kansojen paljouden käännyttämistä eksytyksestä. Vaikuttaa siltä, että aina on parempi auttaa omaa sieluun kuin muiden. Tätä ajatusta Kerosuo ei voi ymmärtää, koska Jumala hänen mielestään kutsuu meidät nimenomaan osallistumaan maailmaan. Iisakilla meininki on taas se, että pitää lukkiutua keljaan ja vetää verhot kiinni.

Iisak saa osakseen kritiikkiä myös siitä, kuinka paljon hän painottaa askeesia syntiä vastaan kamppailemisessa. Iisak painottaa paastoa, valvomista ja naisten karttamista hyvin paljon. Kerosuo noteeraa sen, että Iisakin mukaan näissä asioissa ei ole sinällään mitään pahaa, mutta ne muodostavat niin suuren uhan hengelliselle elämälle, että suhde niihin on kuitenkin kriittinen. Ja tämän kriittisyyden Kerosuo näkee ongelmallisena. Kerosuo huomioi myös sen, että nykyään ortodoksit vaikuttavat suhtautuvan vähän maltillisemmin askeesiin; voidaan esimerkiksi sanoa, että on syönyt sopivasti, kun voi ruokailun jälkeen rukoilla keskittyneesti. Tämä Kerosuon mielestä osoittaa sen, että isiä joudutaan tulkitsemaan kaikkialla. Silti ”itäisten veikkojen” vetäytymisen painotus on ongelmallinen ja se saa usein absurdeja piirteitä, joista Kerosuo tarjoaa esimerkkejä. Niissä seksuaalisten himojen välttäminen on viety äärimmäisyyksiin. Kerosuon on vaikea nähdä, miten maailmasta vetäytyminen komeroon voisi olla Jumalan käskyjen mukaista. Läntisen kristillisyyden maailmassa toimimisen painotus on hänen näkökulmastaan raamatullisempi.

Podcastin loppupuoli keskittyy pitkälti luterilaisen kutsumusajattelun ylistämiseen. Kerosuo asettaa itsevalittua munkkeutta vastaan Jumalan antamat kutsumukset. Lutherin hengessä Kerosuo antaa ymmärtää, että kakkavaipan peseminen on suurempaa hurskautta kuin maailmasta vetäytyminen, koska edelliseen liittyy Jumalan käsky. Kerosuo myös väittää, että ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden maailmasta vetäytymisen painotus johtaa siihen, ettei maallisia kutsumuksia arvosteta, vaikka niille voitaisiin periaatteessa antaakin arvoa. Kirkkojen käytännön toimintakulttuuri julistaa käytännössä niin vahvaa munkkilaisuuden ihannetta, etteivät sen valossa muutamat kauniit sanat avioliitosta tai kilvoittelusta maailmassa paljon paina.

No, haluan käydä tähän kritiikkiin kiinni nostamalla esille Kerosuon lyhyen maininnan siitä, että nykypäivän ortodoksit tulkitsevat patristisia lähteitä eli soveltavat niitä valikoiden tämän ajan elämään. Tämä voi toki vaikuttaa äkkiseltään kyseenalaiselta jyrkistä ihanteista luopumiselta, mutta väittäisin, ettei kyse ole siitä. Yleensä ottaen minusta vaikuttaa siltä, että tietynlainen Sola scripturasta nouseva lukutapa seuraa usein protestantteja patrististen lähteiden tulkinnassa. Tämä näkyy siinä, ettei huomioida tarpeeksi tekstien kontekstuaalisuutta. Protestanttinen tulokulma on se, että on ihanteita tai käskyjä ja niitä on velvollisuus noudattaa pikkutarkasti. Iisakin kohdalla on kuitenkin olennaista käsittää se, että hän oli erakko ja kirjoitti erakoille. Ja kun hän kirjoittaa, hän ei pyri antamaan jonkin sortin yhtä normatiivista mallia kaikille kristityille siitä, miten tulisi kilvoitella. Esimerkiksi Iisakin maininta siitä, että tulee priorisoida maailmasta vetäytyminen toisten auttamisen edelle, tulee ymmärtää rohkaisuna erakoille pitäytyä omaan kutsumukseen. Jos lukee erakkokirjallisuutta, sieltä voi huomata toistuvana kiusauksena sen, että erakko ajattelee oman kilvoituksensa vähäpätöiseksi ja ajattelee pystyvänsä toteuttamaan Jumalan tahtoa paremmin antamalla almuja tai tekemällä muuten hyvää. Niinpä ei ole ihme, jos Iisak painottaa ihan häkellyttävän paljon erakkoelämän ylivertaisuutta kanssakilvoittelijoidensa rohkaisuksi. Iisakin ajatuksen soveltaminen maailmassa elävälle voisi hyvinkin tarkoittaa sitä, ettei haikaile erakoksi vaan pesee uutterasti kestovaippoja. Keskeinen pointti on omassa kutsumuksessa pysyminen.

Ehkä tietynlaisen ongelman muodostaa ortodoksisen toimintakulttuurin lähestyminen kirjallisuus edellä. Se ei hahmotu niin oikein. Tunnustukselliselle luterilaiselle kirjakeskeinen tulokulma voi olla ominainen, mutten usko valtaosan ortodokseja koskaan koskeneenkaan Filokaliaan tai pyhän Iisakin koottuihin teoksiin. Tavallisesti ortodoksisuus välittyy ortodokseille seurakunnan jumalanpalveluselämän kautta. Sinne kokoontuu maailmassa elävä joukko, jolla on maallisia murheita. Ja papitkin ovat pääasiassa naimisissa, joten hekään eivät elämäntavallaan edusta pilkulleen askeettisen kirjallisuuden kilvoitteluihanteita, ainakaan naimattomuuden osalta. Itse asiassa Kerosuon mainitsema ajatus siitä, että käytännön elämä menee aina teoreettisen opetuksen edelle, ei suinkaan ota ortodoksisuudessa sellaista muotoa, että avioliittoa ja maallisia kutsumuksia vähäteltäisiin. Pikemminkin kuvio on se, että askeettisten ihanteiden mukaan eletään käytännön todellisuuden ehdoilla. Munkkilaisuudelle ominaiset ihanteet – köyhyys, siveys ja kuuliaisuus – ottavat maailmassa toisenlaisen muodon kuin luostareissa. Mutta ihanteet ovat toki samat.

Todettuani sen, että ortodoksisuudessa elämällä maailmassa on arvoa, sanoisin kuitenkin, että perinteinen opetus, että munkit edustavat korkeampaa kilvoituksen muotoa, ei välttämättä ole maailmassa oleville ollenkaan haitallinen. Minua ainakin henkilökohtaisesti lohduttaa aika paljon ajatus, että Athoksella ja muualla on ”kovia jätkiä ja mimmejä”, jotka kilvoittelevat minunkin hyväkseni sellaisella uutteruudella, johon en itse taipuisi. Ortodoksinen pelastusnäkemys on kauniin kollektiivinen. Luostarikilvoittelijoiden hengellinen taistelu tapahtuu myös minun sieluni pelastukseksi. Lisäksi ajatus siitä, että jossain on minua kovempia kilvoittelijoita, on myös sikäli hyödyllinen, että se voi ruokkia nöyryyttä. Kutsumuksensa vakavasti ottaviin munkkeihin ja nunniin verrattuna olen näet täysi nolla ja tuskin tulen koskaan yltämään sellaisiin hengellisiin korkeuksiin kuin he. Heidän esikuvansa auttaa minua näkemään mitättömyyteni.

Ortodoksisen kutsumusajattelun kannalta on varmaan hyvä pitää mielessä ajatus yhdestä ruumiista ja monesta jäsenestä. Luterilainen lakiteologia luo ehkä helposti sellaisen kuvan, että kaikilta kristityiltä vaaditaan samaa: Jumalan lain edessä vaaditaan kaikilta samanlaista täydellisyyttä, jonka sitten uskotaan saatavan lahjaksi uskosta Kristukseen. Ortodoksisuudessa kenties on vahvemmin korostettu sitä, että on erilaisia kutsumuksia ja kaikissa kutsumuksissa kaikki hyveet eivät pääse samalla tavalla esiin ja käyttöön; esimerkiksi maailmassa on melko mahdotonta omistautua rukoukseen, paastoon ja valvomiseen siinä määrin kuin luostarissa, mutta täällä taas almujen antaminen onnistuu paljon paremmin. Askeettinen klassikko, Johannes Siinalaisen Portaat, antaa kuitenkin hyvät suuntaviivat siihen, kuinka maailmassa elävä ortodoksi voi elää kuin munkki, toimia ”Jumalan naamiona”:

38. Jotkut maailmassa huolettomina elävät ovat sanoneet minulle: Kuinka me, jotka elämme puolison kanssa monien julkisten huolten ympäröiminä, voisimme viettää munkkielämää? Heille olen vastannut: Tehkää kaikkea hyvää mitä voitte, älkää pilkatko ketään, älkää varastako, älkää riistäkö ketään, älkää vihatko ketään, älkää erottautuko seurakunnan yhteydestä, säälikää tarvitsevia, älkää loukatko ketään, toisen omaan älkää puuttuko ja tyytykää vaimonne antiin; jos teette näin, ette ole kaukana taivasten valtakunnasta.
Pyhittäjä Johannes Siinailainen: Portaat, s. 33. Suom. Johannes Seppälä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto 1986.