Avainsana: almut

Luterilaiset kirkkoisät? Patrististen lähteiden anakronistisesta tulkinnasta

Mainitsin taannoin, että nykyään monet protestantit tahtovat korostaa sitä, että reformaatiossa ei hylätty kirkollista traditiota, vaikka painotettiinkin Raamattua uskon korkeimpana auktoriteettina. Tähän samaan painotukseen liittyy usein kirkkoisien teologian arvostaminen. Jotkut tunnustukselliset luterilaiset ovat menneet tässä jopa niin pitkälle, että ovat väittäneet ainakin joidenkin kirkkoisien ennakoineen pelastusopetuksellaan ja raamattunäkemyksellään luterilaisten tunnustuskirjojen opetusta. Kansainvälisesti tällaisista veikoista kuuluisin on varmaankin Missouri-synodin pastori William Weedon (ks. esim. tämä), Suomessa kenties Seurakuntaliiton Esa Yli-Vainio (ks. esim. tämä).

Sekä Weedon että Yli-Vainio Weedonilta ammentaen esittävät aivan mahdottoman määrän kirkkoisien lainauksia, jotka heidän mukaansa todistavat luterilaisuuden puolesta. Mutta heillä on ongelmallinen metodi. He irrottavat yksittäisiä jakeita eri isien laajoista tuotannoista ja lukevat niihin sisälle luterilaisia merkityksiä. Jotta kirkkoisiä ymmärrettäisiin oikein, yksittäiset lausahdukset tulisi tulkita osana isien kokonaisteologista ajattelua. Esimerkiksi pelastuskäsityksen ymmärtämiseksi on olennaista huomioida laajoja patristisen ajattelun teemoja sekä kunkin yksittäisen isän antropologinen malli ja syntikäsitys. (Maksimos Tunnustajasta ks. tämä) Annanpa joitain yleisluontoisia esimerkkejä.

Pelastusopin kontekstissa patristisesti orientoituneilla luterilaisilla on yleistä se, että jos patristisessa lähteessä puhutaan armosta pelastumisesta, tämän ymmärretään tarkoittavan sitä, että ihminen pelastuu yksin uskosta Kristuksen sijaissovitustyön tähden. Tällöin jätetään huomioimatta se, että kirkkoisä ei välttämättä puhu armosta samassa mielessä kuin luterilainen. Sanaan ”armo” luetaan näin ollen sisälle hyvin hienosyinen luterilainen ymmärrys käsitteen merkityksestä. Kirkkoisille vanhurskauttaminen oli kuitenkin luonteeltaan uudistumista ja täten armokin hahmottuu muuten kuin jonkinlaisena forenssisena vanhurskauttamisena (ks. tämä).

Isillä yksin armosta pelastumisesta puhutaan lähtökohtaisesti kasteen yhteydessä. Kasteessa näet ihminen saa kertakaikkisesti kaikki synnit anteeksi ilman omia tekojaan. Kasteen jälkeisten syntien anteeksisaamiseen puolestaan liitettiin laajalti esimerkiksi almut (ks. tämä ja tämä). Eli jos patristisessa lähteessä puhutaan voimakkaasti armosta pelastumisesta, kontekstina on ainakin melkein aina kaste. Joskus armosta pelastumisesta puhutaan tosin myös Kristuksen sovitustyön yhteydessä. Tällöin halutaan painottaa sitä, että Jumala ihmisrakkaudessaan päätti pelastaa ihmiskunnan. Jumala ei ollut siihen mitenkään velvollinen tekojemme tähden, vaan hän päätti ryhtyä toimeen sulasta laupeudesta.

Mikäli armosta pelastumisesta puhutaan yleisemmin yksittäisen uskovan kohdalla, tämäkin on ihan ymmärrettävää, koska ihmisen suhde Jumalaan on koko ajan jälkimmäisen vaikutuksen ja hyvän tahdon varassa. Pelastus ”yksin armosta” voi tarkoittaa vain sitä, että Jumala ei ole mitenkään velvollinen pelastamaan ihmistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että armon lahjana vastaanottavan ei tulisi nähdä vaivaa saadakseen lahjan. Näinhän on ”maallisestikin”. Lahjan voi saada täysin armosta, mutta on pitänyt esimerkiksi mennä paikalle, jossa lahjoja jaetaan. Tai pitää ojentaa kätensä, jotta saa otettua sulasta armosta annetun lahjan vastaan. (Jatkolukemisena ks. tämä) Kun huomioidaan tällainen armosta saamisen merkitys, ei ole yhtään ihmeellistä, että isät voivat olla kovia synergistejä ja samalla korostaa armosta pelastumista.

Kirkkoisillä löytyy joitain mainintoja vanhurskautumisesta yksin uskosta. Tähän sanoisin vain lyhyesti vastineeksi, että Pelagiuskin puhuu yksin uskosta vanhurskautumisesta. Tämä osoittaa nähdäkseni riittävästi sen, että pelastusopilliset käsitteet tulee tarkasti määritellä kunkin käsiteltävän teologin kohdalla, jotta välttää heidän teologiansa anakronistisen tulkinnan. Kannattaa ehdottomasti lukea tämä ja tämä, jos yksin uskosta kirkkoisillä kiinnostaa.

Edellä sanotun nojalla armosta pelastumisen ei voi itsestäänselvästi olettaa opettavan luterilaista pelastuskäsitystä. Muita vaihtoehtoja on monia. Luterilaista tulkintaa vastaan todistaa etenkin se, että vieraan vanhurskauden imputoimisen ajatus edellyttää taustakseen voluntaristisen jumalakäsityksen, joka syntyi vasta myöhäiskeskiajalla.

Armokysymykseen liittyy sovituksen luonne. Senkin suhteen on yleistä se, että kun Kristus kuvataan ihmiskunnan syntien sovittajaksi ja kun hänen sanotaan kärsineen synnin rangaistuksen, tämä tulkitaan heti luterilaisittain. Ajatuksena on siis se, että olisi jokin juridinen syntivelka, jonka sovittaminen vaatii helvetin rangaistuksen kärsimistä ristillä. Isät puhuvat kuitenkin kuolemasta synnin palkkana ja rangaistuksena. Ja Kristuksen kuoleman merkitys hahmottuu ontologisesti eikä taivaallisen juridiikan mukaan: Kun Elämä laskeutuu kuolemaan, kuoleman valta murtuu, koska se ei voi pitää sisällään Elämää. Tästä seuraa kaikkien ylösnousemus. Luterilaistyyliselle sijaissovitukselle ei löydy mitään patristista tukea.

Viimeisenä kysymyksenä mainittakoon yksin Raamattu -periaate. Yksittäisiltä isiltä löytyy katkelmia, joissa korostetaan Raamatun riittävyyttä kristillisen opin lähteenä. Löytyy myös kohtia, joissa julistaja kehottaa koettelemaan opetuksensa Raamatulla. Tällaisista lausumista on kuitenkin aika pitkä matka sola scripturaan. Voi näet ihan hyvin olla ortodoksi ja ajatella, että Raamattu pitää sisällään koko kristillisen opin ja että opetus pitää koetella Raamatulla. Tämä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että Raamatun rinnalla on kirkollinen traditio, joka ikään kuin kaivaa esille Raamattuun kätkettyjä aarteita, jotka eivät välttämättä ole ilmeisiä jokaiselle lukijalle. (Kirkkoisä Irenaeus jopa ajatteli, että yksin Vanhasta testamentista löytyy jo koko kristillinen oppi!)

Sola scripturaan liittyy historiallisesti tiettyjä oletuksia, joita ei löydy kirkkoisiltä. Näiden joukkoon kuuluu muun muassa se, että Raamatussa kullakin opilla on selkeä sijaintipaikkansa. Jos kuitenkin ajatellaan niin, että Raamattu sisältää implisiittisesti perusteet kaikille kristillisille opinkäsityksille, tällöin näkemys on ortodoksille ok. Itse asiassa kaikki uskovat opin johtamiseen jollain tasolla, ja kysymys onkin siitä, missä menevät opin johtamisen rajat. Tähän Raamattu ei tarjoa eksplisiittistä vastausta.

Havainnollistaakseni opin johtamista otan esimerkiksi sen, että luterilaisten mukaan ehtoollisen asetussanat vaikuttavat Kristuksen todellisen läsnäolon ehtoollisaineissa. Tätä ei sanota Raamatussa suoraan. Käsitys kaiketi johdetaan siitä, että Raamatussa ei ajatella olevan toista hyvää kandidaattia ehtoollislahjojen pyhittämiselle. Mutta kaipa ortodoksisen käsityksen Pyhän Hengen avuksi huutamisesta ehtoollislahjojen pyhittäjänä voisi ihan hyvin johtaa Kristuksen lupauksesta kuulla opetuslastensa rukoukset. Mistä siis tietää, kumpi kanta on oikea? Ortodoksi vastaisi varmaan niin, että Raamatussa kirkkoa sanotaan totuuden pylvääksi ja perustukseksi (1 Tim. 3:15), ja niinpä sen (tulkinnallisten) päätösten normatiivisuudella on Raamatun itsensä tuki. (Ks. tämä) (Tätä päättelyä voi viedä eteenpäin kirkon erehtymättömyyteen asti, kuten pyhä Augustinus teki.)

Oma kysymyksensä on vielä se, mitä opilla tarkoitetaan patristisissa lähteissä. Basileios Suuri voi näet puhua siitä, että kristillinen oppi löytyy kokonaisuudessaan pyhistä kirjoituksista. Samalla hän kuitenkin sanoo, että apostoleilta on periytynyt suullisena traditiona kirkollisia käytäntöjä, jotka ovat aivan yhtä velvoittavia kuin kirjoituksista löytyvät opetukset. Ei olisi näin ollen ollenkaan kummaa, että hänen ajattelussaan esimerkiksi kasteen toimittaminen kolminkertaisesti upottaen ei ole kirkon oppia, jonka tulisi löytyä Raamatusta. Sen sijaan se on velvoittava kirkollinen käytäntö. Kun luterilainen olettaa, että käytännöt sisältyvät kirkolliseen oppiin tai opetukseen, Basileiosta tulkitaan väärin.

Toivottavasti nämä tulkinnalliset avaimet voisivat auttaa kirkkoisien tarkempaan luentaan! On kuvaavaa, että yksikään akateeminen patristinen tutkija ei ole Weedonin ja Yli-Vainion linjoilla. Tämän pitäisi jo sinällään herättää kysymyksiä siitä, kuinka anakronistista heidän varhaiskristillisen teologian tulkintansa on.

Sovittavat almut

Tahdon nostaa tänään pikkuisen näkyvämmin esille David J. Downsin kirjan Alms: Charity, Reward, and Atonement in Early Christianity, johon viittasin aiemmin eräässä kirjoituksessani. Tämä tutkimus on tosi mielenkiintoinen monelta kantilta. Se valottaa uskoa almujen syntien sovittavuuteen aloittaen Vanhan testamentin eräistä teksteistä ja päätyen noin 250-luvulle kirkkoisä Cyprianukseen, joka esitti ensimmäisenä jokseenkin systematisoidun opetuksen siitä, että almujen tarkoituksena on nimenomaan sovittaa kasteen jälkeisiä syntejä.

Luterilaisille ja muille protestanteille ajatus almujen sovittavuudesta kuulostaa aivan kauhealta. Nousee heti ajatus, että sovittavat almut ovat heti jotenkin ristiriidassa Kristuksen ristintyön riittävyyden kanssa. Tässä kirjoituksessa en paneudu tähän problematiikkaan, vaikka onkin syytä ehkä todeta, että ymmärrys teologisen kielen luonteesta on ratkaisevan tärkeää almupuheen oikein ymmärtämisen kannalta. Haluan ennemmin vain tuoda esille sen, että varhaiset kirkkoisät eivät nähneet minkään sortin ongelmaa näiden kahden välillä. Heidän teologisten oletusten valossa sekä Kristuksen risti että almut voivat olla sovittavia samaan aikaan.

Kirkkoisille oli joukko raamatunkohtia, jotka olivat ratkaisevan tärkeitä almujen sovittavalle voimalle. Näistä keskeisimmät olivat kreikankielisessä muodossa Dan. 4:24, Sananl. 10:12, Tob. 12:8–10, Siir. 3:30, Luuk. 11:41 ja 1 Piet. 4:8. Ennakoiden luterilaisia vastineita noiden kohtien käyttämiseen almujen syntien sovittavuuteen sanonpa pari juttua. Ensimmäinen on se, että iso kysymys on se, mitä tekstimuotoa meidät tulee seurata Vanhan testamentin osalta. Pikkuisen yksinkertaistaen voi sanoa, että kreikankielinen Septuaginta (LXX) oli varhaiskristittyjen Vanha testamentti. Siinä almukorostus on hieman vahvempi kuin heprealaisessa tekstissä. Näin ollen on hyvä kysyä: kumpaa tekstiä meidän tulisi seurata? Minä antaisin ääneni Septuagintalle sen takia, että ortodoksina ajattelen, ettei ollut sattumaa, että kristityt pitäytyivät nimenomaan tuohon tekstiin. Jumalan kaitselmuksesta kirkko otti nimenomaan Septuagintan omakseen. Uuden testamentin Vanhan testamentin lainauksistakin suurin osa on Septuagintan mukaisia.

Toinen kysymys liittyy myös tekstipohjaan mutta tällä kertaa Raamatun kaanoniin. Kun Septuagintassa ovat mukana deuterokanoniset kirjat, tai niin sanotut apokryfikirjat, ovatko ne normatiivisia kristityille? Jos ne ovat osa kaanonia, silloin Tobitin ja Siirakin almuopetus on otettava vakavasti. Ja koska antaisin ääneni jälleen Septuagintan sitovuudelle, tästä seuraisi protestanttista kaanonia laajemman kaanonin hyväksyminen.

Kolmas pointsi liittyy yksittäisten kohtien tulkintaan. Vaikka luterilaiset voisivat selittää, että esim. Sananl. 10:12 tai 1 Piet. 4:8 eivät puhu siitä, että synnit saadaan Jumalan edessä anteeksi, tämä tulkintamalli olisi ristiriidassa koko varhaiskirkon todistuksen kanssa. Nyt kysymys on: Pitäisikö ristiriidalla olla mitään väliä? Tulisiko varhaiskirkollisen tulkinnan olla ohjeellinen meidän Raamatun tulkinnallamme? Tai karkeammin ilmaistuna: jos kenellekään ei tullut mieleen luterilainen tulkinta 1500 vuoteen, pitäisikö ehkä miettiä, kuinka varmasti se pitää paikkansa?

Viimeisen pointsiin liittyen on muuten mielenkiintoista, että olen ollut havaitsevinani viimeisten vuosien aikana luterilaisuudessa yhä korostuvampaa traditiopainotusta. Esim. taannoisessa tekstissäni käsittelemäni Jordan Cooper kääntyi luterilaisuuteen ainakin osittain siksi, että hän huomasi, että varhaiskirkossa kellään ei ollut reformoitua sakramenttioppia. Näin kirkon tradition todistus vakuutti hänet siitä, että tietyt raamatunkohdat pitäisi tulkita reformoidusta traditiosta poikkeavalla tavalla. Hänen ajattelussaan taitaa painaa melkoisesti traditionäkökulma: jos kaikki ovat olleet kanssasi eri mieltä siitä, miten Raamattua tulee ymmärtää, ehkä olet väärässä. No, minä haluaisin nyt heittää tämän saman argumentin luterilaisten suuntaan almujen osalta: jos yksikään kirkkoisä ei nähnyt ristiriitaa Kristuksen sovitustyön ja almujen sovittavuuden välillä, voisiko luterilainen sovitusoppi olla virheellinen?

Suosittelen kaikkia avoimin mielin kysymykseen suhtautuvia lukemaan Downsin kirjan! Se on varsin laadukas syventyminen aiheeseen, joka ei ole saanut mitenkään mittaamattomasti huomiota.

Ambrosius – oikeasti luterilainen armon opettaja?

Ambrosius oli 1500-luvulla yksi luterilaisten lempikirkkoisistä. Yksi keskeinen syy tälle oli se, että Ambrosiuksen ymmärrettiin opettavan sangen luterilaisesti siitä, miten ihminen pelastuu. Ambrosiuksen tuotannosta löytyy näet lukuisia lausumia, joissa korostetaan pelastusta armosta ja uskosta sekä asetellaan vastakkain laki ja evankeliumi tai laki ja armo. Augsburgin tunnustuksessakin vedotaan pariin kertaan (Pseudo-)Ambrosiukseen luterilaisen vanhurskauttamisopin tueksi. Esimerkiksi artiklassa uudesta kuuliaisuudesta lainataan kirkkoisältä seuraava toteamus:

Jumala on määrännyt, että se, joka uskoo Kristukseen, pelastuu ilman tekoja, yksin uskosta, saaden lahjaksi syntien anteeksiantamuksen. (CA VI: Uusi kuuliaisuus)

Oikeasti luterilainen -podcastin 15. jakso keskittyy Ambrosiukseen armon opettajana. Pastorit Joel Kerosuo ja Esa Yli-Vainio esittävät Ambrosiuksen 1500-luvun hengessä luterilaisen pelastusopin edustajana. Yli-Vainion kunniaksi on kuitenkin sanottava, ettei hän jätä huomiotta sitä, että Ambrosius opettaa paikoittain hyvin ongelmallisesti pelastuksesta, kun asiaa katsotaan luterilaisesta perspektiivistä. Podcastissa on yksi jakso, joka on aiheen kannalta erityisen olennainen, joten paneudun siihen seuraavaksi.

Kyseinen jakso alkaa noin 17 minuutin kohdalla. Kun Kerosuo on kysynyt, miksi luterilaiset olivat tykästyneitä Ambrosiukseen reformaatioaikana, Yli-Vainio alustaa vastauksensa hieman himmaamalla. Ennen kuin hän ryhtyy ylistämään Ambrosiuksen opetusta, hän myöntää sen, että isät eivät aina kuulosta kovin luterilaisilta. Hän väittää, että isät ylipäätään puhuvat usein sisäisesti jännitteisesti. Esimerkkinä hän mainitsee sen, että sama kirkkoisä, jota voi puhua luterilaiseen tyyliin pelastuksesta yksin armosta, voi hetken päästä olla kova moralisti ja väittää, että ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen antamalla almuja. Ja tätä samaa jännitettä löytyy vähän Ambrosiukseltakin. Tämän myönnytyksen tehtyään Yli-Vainio etenee Ambrosiuksen pelastusopin ”luterilaisuuden” suitsuttamiseen. Hän lukee muun muassa Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta pitkähkön lainauksen, jossa puhutaan siitä, miten laki sulki kaikki synnin alle, mutta Kristus on tuonut pelastavan armon, josta me olemme päässeet osallisiksi ilman tekoja. Osallisuus armoon tapahtuu kasteessa.

Yli-Vainio väittää, että olisi jotenkin jännitteistä tai kenties sisäisesti ristiriitaista puhua samaan aikaan sekä yksin armosta pelastumisesta että syntien anteeksiantamuksen ansaitsemisesta almuja antamalla. Jos kuitenkin asiaa kysyisi ortodoksilta tai roomalaiskatolilaiselta, joka tuntisi kirkkonsa pelastusopin, en uskoisi, että tämä näkisi kombossa mitään ongelmaa. Väittäisinkin, että Yli-Vainion näkemä jännite kumpuaa luterilaisista taustaoletuksista, joita kirkkoisillä ei ollut ja joita ei löydy myöskään nykypäivän ortodoksisesta tai roomalaiskatolisesta ajattelusta.

Ehkäpä ylipäätään keskeisenä ongelmana Yli-Vainion Ambrosius-tulkinnassa näkisin sen, että luterilaiselta kuulostavasta puheesta hypätään turhan nopeasti siihen, että itse asiasisältö olisi luterilaista. Luterilaisessa pelastusopissa sellaisilla käsitteillä kuten ”armo,” ”usko”, ”pelastus”, ”syntien anteeksiantamus” ja ”hyvät teot” on varsin pitkälti hioutuneet ja spesifit merkityssisällöt. Eikä ole syytä olettaa, että isät määrittelisivät käsitteet luterilaisittain. Syytä on kiinnittää myös huomiota siihen, missä kontekstissa jotain sanotaan. Ortodoksi voisi esimerkiksi sanoa jossain yhteydessä, että pelastuksemme riippuu täysin Jumalan armosta, ja taas toisessa kontekstissa, että pelastuksemme on omissa käsissämme. Ja kumpikin väite voi olla ihan hyvin totta, koska näkökulma on eri. Paras esimerkki siitä, että luterilaista pelastuskäsitteistöä voidaan käyttää ei-luterilaisessa merkityksessä, on kait se, että Pelagius puhuu pelastuksesta yksin uskosta. Kukaan tuskin väittää, että Pelagius oli protoluterilainen!

Mutta miten yksin armosta pelastuminen ja syntien anteeksiantamuksen hankkiminen almuilla voisivat sopia yhteen? Myönnän heti aluksi, etten ole paneutunut Ambrosiuksen teksteihin tämä kysymys mielessäni. Mutta uskaltaisin silti ehdottaa lukemani patristisen teologian ja myös ”vanhojen kirkkojen” opetuksen valossa, että kuvio voisi mennä näin: kun puhutaan pelastuksesta yksin armosta, viitataan lähes aina siihen, että ihmiselle lahjoitetaan pelastus kasteessa. (Armon sitominen kasteeseen tulee muuten ilmi Yli-Vainion lukemassa lainauksessa Apologiasta.) Tälle kasteen armolle ei ole ehtoja; katekumeenin ei tarvitse esimerkiksi suorittaa jotain urotekoja ennen kuin hänet katsotaan kelvolliseksi kasteeseen. Tässä mielessä pelastuksemme ei riipu mitenkään teoistamme. Koska kristillinen elämä perustuu kasteessa saadulle armolle, voidaan myös kasteen jälkeenkin puhua siitä, että pelastuksemme on riippuvainen yksin armosta.

Almut liittyvät pelastukseen puolestaan siten, että kasteen jälkeisten syntien sovittamiseksi ne ovat olennaisia. Almujen kautta kristitty voi puhdistaa sieluaan himoista, jotka vaivaavat sitä. Tällä tavoin sielu ikään kuin pestään puhtaaksi ja siinä on tilaa Jumalan elämälle. Tätä sielun puhdistamista voidaan sanoittaa erilaisin käsittein, esimerkiksi anteeksiantamuksen ansaitsemisena, velan maksamisena, parantamisena, sovittamisena, ja niin edelleen. Pointti ei ole se, että hankitaan jonkin sortin abstraktia juridista ansiota hyvillä teoilla. Pelastuksessa on kyse sielun eheytymisestä. Sen perustana on tietysti Jumalan armo Kristuksessa, koska vain Kristuksen kautta me voimme päästä takaisin Jumalan yhteyteen, osalliseksi hänen elämästään. Mutta meidän pahat tapamme eivät oikene eivätkä himomme lauhdu ellemme näe itse vaivaa niiden kitkemiseksi. Ja jos olemme himojen orjia, Jumalalla ei voi olla sijaa meissä.

Väittäisin siis, ettei Ambrosius voi olla pelastusopissaan luterilainen, koska hänen opetuksensa almuista on niin jyrkässä ristiriidassa luterilaisen pelastusopin kanssa. Samalla väittäisin myös, ettei Ambrosiuksen teologiassa ole minkään sortin pelastusopillista jännitettä. Jännitteen näkeminen nousee luterilaisesta oletuksesta, että jos pelastus on armosta, meillä ei voi olla minkäänlaista osuutta pelastuksessamme. Ambrosiuksen opetus almuista osoittaa kuitenkin, ettei hän allekirjoittanut tuota oletusta. Eivätkä sitä allekirjoittaneet muutkaan kirkkoisät. Eivätkä sitä allekirjoita myöskään nykypäivän ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset.

Hyväntekeväisyysvinkki

Joulupaasto alkaa ensi viikon maanantaina, ja ajattelin sen kunniaksi laittaa tänne pienen vinkin hyväntekeväisyyteen liittyen. Ortodoksejahan kehotetaan joka paaston aika käyttämään paastoamalla säästetyt rahat vähäosaisten hyväksi. Yksi hyvä lahjoituskohde on tietenkin ortodoksien ihka oma Filantropia, joka on kansainvlinen diakonia- ja lähetysjärjestö. Sain kuitenkin kimmokkeen tähän kirjoitukseen siitä, että näin tapasin ystävääni, joka on syvällä hyväntekeväisyyskuvioissa pitkän kiinnostuksen ja nykyään ihan töidenkin puolesta. Hän sanoi, että jos jonnekin kannattaa laittaa rahaa, niin tänne:

GiveWell – Maximum Impact Fund

GiveWellin sivuilta saa kaiken tarvittavan tiedon, joten en kirjoita siitä itse enempää. Jos Jumala suo, ensi viikolla julkaisen taas normaalipituisen jutun. Nyt on ollut niin kiireistä, että rahkeet eivät riitä muuhun kuin mainostamiseen. Kaikesta huolimatta: hyvää paastoa!