Kirjoitin reilu vuosi sitten Rooman riemuvuoden mekanistisesta armosta. Kirjoituksessani korostan sitä, että riemuvuoden aneoppi osoittaa, että roomalaiskatoliseen pelastusoppiin kuuluu ortodokseille ominaisen ontologian lisäksi juridinen taso. Roomalaisessa aneopissa ajatuksena on se, että pelastus ei ole vain uudistusta Jumalan kaltaisuuteen vaan samanaikaisesti jumalallisen oikeudenmukaisuuden hyvittämistä.
Historiallisesti ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten erot armon luonteessa pääsivät hyvin esille Firenzen kirkolliskokouksessa (1431–1445). Kiirastulen suhteen osapuolet väänsivät siitä, onko tuli materiaalista vai ei (roomalaiskatolilaiset kannattivat, ortodoksit vastustivat), mutta myös siitä, joutuuko kuollut (taivaaseen suoraan pääseviä ja helvettiin joutuvia lukuun ottamatta) kiirastuleen kärsimään Jumalan oikeudenmukaisuuden vaatimaa hyvitystä synneistä. Ortodoksit ajattelivat, että Jumala voi antaa anteeksi ilman hyvitystä hyvyydessään ja ihmisrakkaudessaan, roomalaiskatolilaiset eivät. Nykyään toki roomalaiskatolilaiset korostavat sitä, että kiirastulen pointtina on puhdistaa kuollut taivaskelpoiseksi, mutta historiallisesti oppi ei ole pelkistynyt siihen. Pelkkä ajatus kuoleman jälkeisen puhdistumisen tarpeesta ei olisi ollut ortodokseille ongelma. (Aiheesta kannattaa lukea tämä.)
Ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden ero kirkastui minulle entisestään, kun näin tämän videon, joka selittää roomalaiskatolisen ja luterilaisen vanhurskauttamisopin eroja. Harvoin käy niin, että näkemykseni menevät uusiksi reformaatioajan kiistoista. Mutta nyt kävi niin. Rooma ja luterilaiset olivat lähempänä toisiaan kuin olin ajatellut. Kumpaakin yhdisti 1500-luvulla se, että ihminen voi saada syntinsä iankaikkisen rangaistuksen (juridisesti) anteeksi vain Kristuksen ristinkuoleman tähden. Minä olin ajatellut niin, että roomalaiskatolisessa mallissa syntien anteeksiantamus perustuisi kasteessa tapahtuvaan uudistukseen (joka taas perustuu Kristuksen sovitustyöhön). Mutta homma ei ilmeisesti mene ihan näin, vaikka ihminen tuleekin kasteessa vanhurskaaksi. Kasteessa tapahtuu ontologinen muutos syntisestä vanhurskaaksi. Rooman mallissa tarvitaan kuitenkin tämän lisäksi vielä synnin iankaikkisen rangaistuksen kuittaaminen, joka perustuu Kristuksen antamaan hyvitykseen. Eli tässäkin on rinnakkain kiirastuliopin tapaan ontologinen ja juridinen taso. Ja sitten tämä asetelma periytyy myös protestanttiseen pyhityksen ja vanhurskauttamisen erotteluun, vaikka malli ei ole identtinen roomalaisen kanssa.
Olin pitkään sitä mieltä, että ortodoksinen lännen juridisuuden kritiikki menee överiksi. Mutta en ole enää ollenkaan varma siitä, onko tuo kritiikki niin metsässä kuin olen ajatellut. Tässä juridiikassa on aivan massiivinen ero idän ja lännen välillä. Sanoisin, että ortodoksit voisivat kyllä suhtautua myönteisemmin juridiseen kieleen. Olennaista on kuitenkin se, ettei sitä tulkita länkkärien tapaan kirjaimellisesti vaan metaforisesti. Vain tällöin Jumalan lempeys, hyvyys ja ihmisrakkaus pääsevät oikeuksiinsa.
Olen kirjoittanut täällä jo aiemmin niin paljon juridisuudesta, etten mene siihen nyt sen syvemmin. Kiinnostuneille löytyy täältä paljon luettavaa.
Palasia 