Avainsana: todellinen usko

Ihmistä ei vanhurskauteta yksin uskosta (Jaak. 2:14–26)

Kirjoitin aiemmin Jaakobin kirjeen toisen luvun alkupuolesta, kun selitin, miksi Jaak. 2:10 ei opeta, että pienimmästäkin synnistä rangaistuksena on iankaikkinen kadotus. Kannattaa lukea koko kirjoitus, jos aihe kiinnostaa. Sanon taustaksi tälle kirjoitukselle vain sen, että luvun alkupuolella Jaakob kritisoi seurakuntalaisia siitä, että he kohtelivat eri tavoin seurakuntalaisia heidän varallisuutensa mukaan. Jaakob painotti vahvasti sitä, että mikäli kristityt haluavat täyttää Jumalan vapauden lain, rakkauden kaksoiskäskyn, heidän tulee osoittaa laupeutta kaikille samassa määrin.

Tällä kerralla syvennymme luvun loppuun. Varmaan blogin lukijoille on selvää, että tänään käsittelemäämme jaksoa on pidetty kohtalokkaana protestanttiselle yksin uskosta -periaatteelle. Protestantit eivät toki ole yleensä tätä myöntäneet vaan ovat pyrkineet löytämään selityksiä sille, miten Jaakobin opetus sopii yhteen protestanttisen vanhurskauttamisopin kanssa.

Lähdetään liikkeelle luvun jakeesta 14. En voi tässä yhteydessä painottaa liikaa sitä, että tässä jakeessa esitetään kysymys, johon koko luvun loppu tarjoaa vastauksen. Jae kuuluu näin:

Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?

Jae sanoo selkeästi, että jos joku sanoo olevansa uskossa, mutta hänellä ei ole uskon mukaisia tekoja, hän ei voi pelastua. Vaikuttaisi selkeältä, että pelastukseen tarvitaan sekä usko että teot. Protestanttisuus kumottu. No, protestanttinen kikka ulos ongelmasta on väittää, että tässä kohden pitäisi kääntää: ”voiko sellainen usko häntä pelastaa”. Protestanttinen strategia on tehdä jaottelu kahden uskon välillä, kun luetaan Jaakob kakkosen loppua. Ensimmäinen usko ei ole pelastavaa uskoa vaan vain opin käsitysten järjellistä totena pitämistä. Toinen usko on Kristukseen luottamista, josta välttämättä seuraa hyviä tekoja hedelminä. Kun Jaakob puhuu siitä, ettei usko voi pelastaa ilman tekoja, väitetään, että tällöin viitataan kahdesta uskosta ensin mainitsemaani.

Jos katsotaan jakeen alkukieltä, käännös ”voiko sellainen usko pelastaa hänet” ei ole kovin luonteva. Alkukielessä sanaa usko edeltää määräinen artikkeli. Se osoittaa, että usko on virkkeessä subjektina. Määräisen artikkelin tulkitseminen jotenkin kvalitatiivisesti on aikamoinen tulkinnallinen venytys.

Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ”Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.

j. 15–17

Tässä havainnollistetaan jakeessa 14 sanottua. Niin kuin ystävällisillä sanoilla ei ole painoarvoa, ellei niihin liity teot, niin ei uskokaan ole elävä, ellei sillä ole tekoja. Tässä on huomattava, että Jaakob ei anna ymmärtää, ettei usko olisi uskoa ilman tekoja. Usko on kyllä uskoa. Mutta usko ilman tekoja on kuollut. Jotta usko olisi elävä, sillä tulee olla tekoja.

Joku ehkä sanoo: ”Sinulla on usko, ja minulla on teot”; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.

j. 18

Jaakob painottaa, että uskon pitää näkyä tekoina. Se pitää suorastaan olla osoitettavissa niistä.

Tämä jae on protestanttisen selitysmallin tulkinnallinen avain. Loppuluku luetaan tämän jakeen valossa. Ajatus on se, että koska vanhurskauttaminen voi periaatteessa tarkoittaa vanhurskaaksi osoittautumista, luvun loppu puhuu vanhurskaasi osoittautumisesta, koska tässä jakeessa 18 puhutaan siitä, että usko pitää osoittaa oikeaksi teoin. Protestanttista tulkintaa vastaan huomauttaisin, että jakeessa 14 on esitetty kysymys, johon luvun lopussa vastataan. Keskeinen kysymys ei ole se, että usko osoittautuu todeksi teoista vaan se, voiko usko pelastaa ilman tekoja. Jaakob kyllä puhuu teoista merkkinä uskosta, mutta laajempana kysymyksenä on koko ajan ihmisen pelastuminen sekä uskosta että teoista.

Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat.

j. 19

Tämä on jälleen avainjae protestanttiselle tulkinnalle. Mainitsin edellä ajatuksen kahden uskon tulkintamallista. Se oikeutetaan tällä jakeella. Koska protestantti olettaa, että pelastava usko on sydämen luottamusta Kristukseen ja sitä seuraavat välttämättä hyvät teot, hän ajattelee, että Jaakob puhuu uskosta eri merkityksessä kuin muu Raamattu. Riivaajat eivät näet tietenkään luota sydämessään Kristukseen eivätkä he tuota uskon mukaisia tekoja.

Painottaisin jälleen sitä, että Jaakob puhuu koko ajan uskosta määrittelemättä sitä tarkemmin. Hän ei tee minkäänlaista kahden uskon jaottelua. Voi hyvin olla, että Jaakob puhuu uskosta eri merkityksessä kuin Paavali. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että Jaakobin esityksessä keskeinen kysymys on se, onko ihmisellä pelkkä usko, niin kuin demoneillakin, vai sekä usko että teot. Jos ihmisellä on vain usko, hän ei voi pelastua. Tätä korostaa seuraava jae, jossa suomenkielinen käännös ei ole ihan tarkka. Alkukieli ei puhu uskon voimattomuudesta ilman tekoja, vaan siitä, että usko on kuollut ilman tekoja. Jae kuuluu näin:

Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton [νεκρά, kuollut]?

j. 20

Seuraavat kolme jaetta jälleen havainnollistavat sitä, mitä Jaakob on edellä sanonut. Häntä ottaa Aabrahamin esimerkiksi siitä, ettei usko ilman tekoja pelasta. Hän kirjoittaa:

Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi; ja niin toteutui Raamatun sana: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.

j. 21–23

Jaakob ottaa Iisakin uhraamisen esimerkiksi siitä, miten uskon on johdettava tekoihin, jotta usko vanhurskauttaa. Iisakin uhraaminen mainitaan 1 Moos. 22:ssa, mutta Jaakob soveltaa jo 1 Moos. 15:ssa sanottua Aabrahamin tulemista vanhurskaaksi uskosta Iisakin uhraamisessa osoitettuun kuuliaisuuteen. Luvussa 15 mainittu usko näet ilmenee dramaattisesti Iisak-episodissa. Aabrahamin valmius uhrata poikansa osoitti hänet vanhurskaaksi. Hänellä ei tosin ollut ihmisiä yleisössä, mutta nähtyään, kuinka pitkälle Aabraham oli valmis menemään kuuliaisuudessaan, Jumala sanoi: ”Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi” (j. 12) Jumalan sanoja ei voi ottaa kirjaimellisesti, koska Jumalahan tietää jo edeltä kaiken. Mutta ne kertovat, että Aabraham osoittautui Jumalan edessä vanhurskaaksi teoista.

Kaiken tämän vanhurskaaksi osoittautumispainotuksen jälkeen sanoisin, että vaikka Aabraham selvästi osoittautui teoissaan vanhurskaaksi, lainaamani katkelma sanoo vielä enemmän. Protestanttiset selitykset jättävät usein noteeraamatta sen, että Jaakob sanoo uskon tulleen täydelliseksi, tai saavuttaneensa päämääränsä, teoista. On luontevaa, että Jaakob soveltaa 1 Moos. 15:ta Iisakin uhraamiseen, koska silloin hänen uskonsa tuli täydelliseksi teossa. Ja kun nyt muistetaan, että jakeen 14 kysymys, ymmärretään, mihin uskon täydelliseksi tulemisella viitataan: pelastuksen saavuttamiseen.

Aabrahamin esikuvan valossa Jaakob sanoo kuuluisat sanat, joita on pidetty yksin uskosta -periaatteen kumoamuksena:

Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.

j. 24

Jos vanhurskauttamispuhe tulkitaan Jaak. 2:n lopussa vain vanhurskaaksi osoittautumisena, tämä jae on outo. Eihän kukaan osoittaudu vanhurskaaksi uskosta. Teot ovat sen osoittaja. Yksinkertaisin tulkinta on se, että koska usko täydellistyy teoista, vanhurskauttaminen tapahtuu sekä uskosta että teoista.

Jaakob antaa vielä toisen esimerkin konkretisoidakseen pelastuskäsitystään:

Eikö samoin myös portto Raahab tullut vanhurskaaksi teoista, kun hän otti lähettiläät luokseen ja päästi heidät toista tietä pois?

j. 25

Raahab osoitti laupeutta lähettiläille, jotka tulivat piiloon hänen luokseen. (Joos. 2) Niinpä hän tuli vanhurskaaksi. Tämä linkittää jakeen 25 luvun alkuun, jossa puhutaan laupeuden tekemisestä toisille kristityille. Ja jos joku ajattelee vielä, että Raahab vain osoittautui vanhurskaaksi uskosta, luvun viimeinen jae on täysi pommi:

Sillä niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin myös usko ilman tekoja on kuollut.

j. 26

Kirjoituksen alussa puhuin siitä, että Jaakob puhuu uskosta, joka on elävä, ja uskosta, joka on kuollut. Kuollutkin usko on todellista uskoa. Se ei ole kuitenkaan pelastavaa uskoa, koska uskoon pitää liittää teot. Luvun viimeinen jae täydellistää tämän ajatuksen, kun se havainnollistaa tarkemmin, miten usko ja teot suhteutuvat toisiinsa. Jaakob rinnastaa ruumiin elävöittävän hengen ja uskon elävöittävät teot toisiinsa. Usko on hänen ajattelussaan siis kuin ruumis, joka tarvitsee teot hengekseen elääkseen. Ilman henkeäkin ruumis on ruumis, ja uskokin on ilman tekoja usko. Mutta jotta ihminen elää, tarvitaan henkeä. Jotta usko voi pelastaa, tarvitaan tekoja.

Kirjoituksessani Jaak. 2:n alusta toin ilmi sen, että opetuksellaan Jaakob pyrki patistamaan kuulijakuntaansa hyviin tekoihin. Sama päämäärä on nähtävissä luvun lopussa. Jaakob tahtoo saada seurakuntalaisensa liikkeelle, ahkeroimaan hyvissä teoissa. Hän motivoi heitä tähän korostamalla sitä, että pelkkä usko ei pelasta. Tarvitaan tekoja.

Jos Jaakob olisi ollut kunnon luterilainen, hän olisi toiminut ihan eri tavalla. Hän olisi voinut kyllä patistaa kuulijoitaan hyviin tekoihin, muttei missään nimessä vetoamalla siihen, että ilman tekoja usko on kuollut. Luterilaisesta vinkkelistähän pelastava usko ei voi syntyä teoista. Jaakobin olisi oikeastaan pitänyt saarnata kuulijoillaan Jumalan lakia synnintunnon herättämiseksi ja evankeliumia pelastavan uskon synnyttämiseksi. Sitten hän olisi voinut opastaa heitä kristilliseen elämään. Mutta Jaakob ei toimi näin. Hän olettaa, että kirjeen saaneilla kristityillä on jo todellinen usko. Ongelma on se, ettei heillä ole uskon mukaisia tekoja. Ja siksi hän patistaa heitä tekemään niitä. Siksi ei ole yhtään sattumaa, että Luther halusi ainakin aluksi tiputtaa Jaakobin kirjeen pois kaanonista. Kun toisen luvun loppu luetaan tarkasti ja vastauksena jakeen 14 kysymykseen, protestanttinen vanhurskauttamisoppi saa kyytiä. Mitään ristiriitaa apostoli Paavalin opetuksen kanssa ei ole, koska Paavalillekin protestanttinen opetus on vieras. Olen kirjoittanut täällä jo aiheesta paljon. Tässä yhteydessä on kuitenkin sopiva sanoa, että Paavalillekin usko on rakkautena vaikuttavaa – tai vielä paremmin: rakkauden elävöittävää tai energisoimaa – uskoa. (Gal. 5:6)

Ajattelen, että jokainen kristitty voi kokea käytännössä Jaakobin opetuksen totuudellisuuden. Jos alamme määrätietoisesti harjoittaa uskoamme, uskosta tulee totta elämässämme. Uskomme ei ole enää asioiden ulkokohtaista totena pitämistä ja tietämistä vaan elävää todellisuutta. Mutta uskon tuleminen eläväksi ei tapahdu automaattisesti. Se vaatii pitkäjänteistä kilvoittelua. Uskon mukaan toimimista.

Olen aika kattavasti kirjoittanut tällä blogilla vanhurskauttamisesta Raamatussa. Olen myös tuonut esille sen, että varhaiskirkko ei ollut vanhurskauttamisopissaan luterilainen. No, kaikesta voi aina vääntää ja väitellä, mutten usko, että protestanttisuudelle on kestäviä perusteita. Sekä uusin Paavali- että varhaiskirkontutkimus on puolellani. Itse ajattelen, että perimmäinen syy sille, miksi joku on vielä tänäkin päivänä vakaumuksellinen luterilainen 1500-luvun hengessä, löytyy tietyistä sielunhoidollisista tarpeista. Monelle vanhurskauttaminen yksin uskosta on luovuttamaton oppi, koska ajatellaan, että ilman sitä ihminen ajautuu epätoivoon. Siksi rationaalisilla argumenteilla ei koskaan päästä maaliin asti. Niillä voidaan kait vain korjata väärinymmärryksiä ja raivata tieltä turhia esteitä. Jumalan armon ja ihmisrakkauden kokemiseen blogeista ei oikein ole.

Pullaveto

Löin kolme vuotta sitten vetoa erään entisen kirkkoni jäsenen kanssa. Veto oli pullista ja koski sitä, voiko tuttuni näkökulmasta lähdölleni olla ainoastaan kaksi selitystä. Esitin mielestäni (luterilaisen uskon kannalta) kaksi pätevää syytä: 1) en ollut omaksunut luterilaista oppia hyvin ja siksi tein vilpittömän virheellisen ratkaisun, 2) minulla ei ollut todellista uskoa ja siksi hylkäsin luterilaisuuden. Tuttuni väitti vahvasti, ettei ollut kummallakaan kannalla. Hänen mukaansa muitakin selityksiä on, vaikka ei tähdentänyt, mitä ne voisivat olla. Muistaakseni sovimme, että palaisimme asiaan kolmen vuoden päästä. Siksi vetomme nousi nyt mieleeni. Haluan jakaa seuraavaksi muutaman ajatuksen vetoon ja esittämiini vaihtoehtoihin liittyen.

Minä olin tosiaan siinä uskossa, että lähtöäni voisi selittää luterilaisen tunnustuksen valossa vain kahdella syyllä. Ensimmäinen selitysmalli perustuu siihen, että Yksimielisyyden kirjan esipuheessa todetaan siinä esitettyihin oppituomioihin liittyen: ”Emme kuitenkaan ole halunneet emmekä aikoneet leimata sellaisia henkilöitä, jotka yksinkertaisuuttaan erehtyvät, vielä vähemmän kokonaisia kirkkoja Pyhässä saksalaisessa keisarikunnassa tai sen ulkopuolella. Ainoana tarkoituksenamme on ollut selvin sanoin torjua väärät ja petolliset opit ja niiden uppiniskaiset, rienaavat opettajat, joita emme aio suvaita alueillamme, kirkoissamme emmekä kouluissamme.” (TK 1990, 36) Toinen selitysmalli taas nousee viime viikolla esittämästäni parannuksen määritelmästä: Oikea parannus on pelastumisen ehto. Sitä määrittää vahvan kokemuksellinen synnintunto ja rauhan antava luottamus yksin Kristukseen. Oikea synnintunto on niin syvää, että siitä voi vapauttaa ainoastaan vieras vanhurskaus, joka on luterilaisen uskon ytimessä. Jos en siis näe tarvetta luterilaisuuden opettamalle vieraalle vanhurskaudelle, tämä kertoo siitä, ettei minulla ole todellista synnintuntoa eikä pelastavaa uskoa.

Minusta kumpikin selitysmalli tuntui muuten tosi epäuskottavalta. Ensimmäinen on nähdäkseni ainakin vahvasti poissuljettu. Minun oli ja on vaikea pitää itseäni yksinkertaisuuttaan erehtyvänä sieluna, joka olisi tarvinnut vain lisäopetusta sisäistääkseen luterilaisen opin. Uskon myös niiden, jotka oikeasti tuntevat minut, torjuvan tuollaisen ajatuksen hyvin nopeasti. Muistan, että STLK:n aikana sain välillä palautetta siitä, että minun puheistani näkyi se, että todella tiesin ja tunsin, mistä puhuin. Eikä tämä ollut kovin ihmeellistä: nimenomaan syvä, ehkäpä joskus neuroottinenkin, synnintunto ja heittäytyminen Kristuksen varaan leimasivat hengellisyyttäni. Syvän syntisyyteni edessä Kristuksen ristintyössä oli ainoa toivoni. Luterilainen pelastusoppi olikin keskeisin syy sille, miksi en voinut olla ortodoksi. En käsittänyt, miten kukaan, joka ymmärtää edes pikkuriikkisen syntisyytensä syvyyttä, voi kuulua mihinkään kirkkoon, joka edes viittaa siihen suuntaan, että pelastus olisi jotenkin riippuvainen meistä. Siksi minulla olikin taipumusta ajatella, että roomalaiskatolilaiset ja ortodoksit ovat ihan pihalla hengellisestä tilastaan, vaikka Yksimielisyyden kirjan esipuheen hengessä en ”yksinkertaisuuttaan erehtyviä” halunnutkaan tuomita.

Toinen selitysmalli on mielenkiintoinen. Luterilaisen tunnustuksen mukaan olisi ihan luontevaa ajatella, että jostain syystä luovuin uskostani; ehkäpä ymmärrykseni syntisyydestäni katosi tai jouduin lain alle ja epätoivoon ja siksi luovuin Kristuksesta. Minulla oli kyllä aika suuria kamppailuja jonkin verran ennen kääntymistäni, mutta pääsin niistä voitolle ja uskoni Jumalan rakkauteen voimistui niiden seurauksena. En siksi näe luopumusta tai edes minkään sortin katkosta uskonelämässäni. Jos kuitenkin oletetaan, että kaikista kokemuksistani huolimatta todella luovuin uskostani, tullaan aika lähelle kalvinistista ongelmaa: Kalvinistithan ajattelevat, että todellisesta uskosta ei voi koskaan luopua. Niinpä jos joku vaikuttaa luopuvan kristillisestä vakaumuksestaan, tällä ei todennäköisesti koskaan ollutkaan oikeaa uskoa. Tämä siitä huolimatta, vaikka luopio vakuuttaisi, että hän on uskonut ja kokenut syvästi ihan samaa kuin kalvinistituttunsa. Kalvinistisilla uskomuksilla kokemus omasta uskosta ei ole täysin luotettava, koska aina voi käydä periaatteessa ilmi, ettei langenneella koskaan ollut todellista suhdetta Jumalaan.

Minulla ei ole kunnon käsitystä siitä, miten STLK:n jäsenet selittävät lähtöäni. Jostain sain vaikutelman, että monet ajattelevat minun uupuneen työssäni ja siksi lähteneen pois. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, vaikka työ olikin raskasta. Ihmiset voivat tietysti arvailla yhtä ja toista, mutta kuvaavaa on, että eräs hyvin luterilaisessa teologiassa perillä oleva herrasmies kuulemma totesi lähtöni jälkeen kirkkokahveilla, että eroni syynä oli se, ettei minulla ollut tarpeeksi syvää synnintuntoa. En olisi kuulemma voinut muuten hylätä luterilaista vanhurskauttamisoppia. Hän valitsi siis vaihtoehdon kaksi. Ihan ymmärrettävä, mutta toisaalta aika uskalias diagnoosi toisen sielusta.

Kaiken tämän sanottuani veikkaan, että joudun lopulta myöntämään tappioni. Jos nimittäin tarkkoja ollaan, me löimme vetoa siitä, miten tuo toinen selittäisi lähtöni. Ja hänhän voi selittää sen ihan miten lystää. Samalla olen sitä mieltä, että ehkäpä luterilaisen tunnustuksen opetusta voi tulkita lempeämmin kuin olen tehnyt, vaikka en pidäkään näitä ehdotuksia ihan vedenpitävinä. Yksi tapa olisi esimerkiksi se, että korostettaisiin Tunnustuskirjojen parannusopetuksen olevan tarkoituksellisen kärjistävää ja kokemuskorostuksessaan liioittelevaa, koska 1500-luvun tilanteessa haluttiin painottaa luterilaisen uskon elävyyttä, kun luterilaisia syytettiin lihallisuudesta ja kristillisen vaelluksen hylkäämisestä. Eli Tunnareiden opetus pitäisi kontekstualisoida vahvemmin kuin minulla on ollut tapana tehdä.

Toisena seikkana voisi mainita luterilaisen ajatuksen lasten uskosta. Käsitys, että jo imeväisillä voi olla pelastava usko, voidaan kaiketi katsoa viittaavan siihen, ettei todelliseen uskoon aina liity syvä synnintunto ja tietoinen luottamus Kristukseen. Tosin STLK:ssa ainakin minusta vaikutti siltä, että lasten usko oli vähän omassa kategoriassaan eikä siitä tehty juuri sovelluksia ”aikuisten uskoon”. Tämä johtui kenties siitä, että Raamatussa käsitellään pääasiassa vähän varttuneempien uskoa.

Kolmantena tapana voisi olla ”autuaaseen epäjohdonmukaisuuteen” vetoaminen: jopa niin jyrkkä teologi kuin Franz Pieper (1852–1931) ajattelee, että ei-luterilaiset teologitkin voivat pelastua, jos he väärästä opista huolimatta sydämessään turvaavat Kristukseen. Ajatus on varmaankin saanut inspiraationsa mainitsemastani Tunnareiden kohdasta, mutta nähdäkseni se edustaa ”laveampaa armoa” kuin 1500–1600-lukujen luterilainen teologia, koska se ei korosta erehtyvien yksinkertaisuutta.

Lopuksi täytyy todeta, että taisin tietää jo kolme vuotta sitten häviäväni vedon: viimeksi kun näimme, tarjosin pullaa ja kahvia. Mutta ei tätä ole vielä taputeltu. Pitääpä ottaa yhteyttä ja kysyä, mitä hän nykyään ajattelee lähtöni syistä!