Avainsana: oppi

Paluu Vatikaani Ykköseen ja epistemologiaan

Tovi sitten kirjoitin pienen johdannon Vatikaanin I:n kirkolliskokouksen opetukseen paaviudesta ja annoin linkin Yankee Athonite -substackiin, jossa aihetta käsiteltiin pientä johdantoani tarkemmin. Ikäväkseni huomasin, että koko substack on poistettu. Aloin miettiä, pitäisikö minun kirjoittaa itse aiheesta laajemmin, kun kirjoitus ei ole enää saatavilla. No, minulla ei oikein paukut siihen riitä – siitäkään huolimatta, että eräs blogini lukija kehotti minua lukemaan pari Edward Feserin kirjoitusta (tämä, tämä), jotka vähän nyansoisivat kärkeviä näkemyksiäni Vatikaani I:n paaviusopetuksesta. Jaan tänään vain muutaman Feserin kirjoitusten herättämän ajatuksen.

Feserin keskeisenä pointtina on osoittaa, ettei suinkaan kaikki paavin julkinenkaan opetus ole kritiikkivapaata. Jos teologilla on hyvin perustellut näkemykset, hän ei voi ainoastaan sydämessään pitäytyä oikeaksi tietämiinsä näkemyksiin, vaan hän voi esittää kritiikkiä paavin opetusta kohtaan jopa julkisestikin. Toisin kuin väitin, roomalaiskatolilaiset eivät ole velvoitettuja sanomaan valkoista mustaksi paavin niin käskiessä. Eivätkä kaikki opilliset käsitykset ole ilmassa, kun paavi vaihtuu. On näet sitova traditio, jonka perusteella voidaan tietää, mitä roomalaiskatolinen kirkko opettaa – vaikka paavi olisi eri mieltäkin. Feserille itselleen keskeinen esimerkkitapaus on kuolemantuomio. Hänen mielestään kirkon perinne opettaa selkeästi kuolemantuomion moraalisuutta, ja siksi hän pitää paavi Franciscuksen kuolemantuomion torjuvaa linjaa vääränä.

Okei, eli siis vedän sanojani sikäli takaisin, että kirjoitin liian yksioikoisesti. Joskus virheellisesti ajatellaan, että vain paavin ex cathedra -lausumat ovat sitovia, mutta toisaalta sekään ei ole totta, että kaikki paavin julkinen opetus pitäisi niellä pureksimatta.

Näin teoreettisesti.

Haluaisin nyt pienoisessa hybriksessä haastaa vähän Feseriä juuri Vatikaanin I kirkolliskokoukseen vedoten. Tuo kokous opettaa, että katolinen kirkko on aina uskonut, että paavilla on ollut sellainen valta-asema kuin sen opetuksessa: paavi on koko kirkon hallitsija, joka pystyy ohittamaan paikalliset piispat päätöksenteossa ja suvereenisti linjaamaan, miten erinäisissä kysymyksissä menetellään. Ja nyt samalla kuitenkin roomalaiskatolisen kirkon huipputeologit väittävät useissa uusissa kirkko-opillisessa dokumentissa, ettei itä tunnustanut ensimmäisenä vuosituhantena paavin kanonista valtaa alueillaan. Enkä tiedä ketään vakavasti otettavaa nykytutkijaa, joka väittäisi, että Vatikaani I:n paaviuskäsitys olisi leimannut ensimmäistä vuosituhatta. Opinkehitys ei myöskään tässä oikein toimi, koska Vatikaani I:n dekreetti ei jätä sellaiselle tilaa. Kirkossa on kuulemma aina uskottu niin kuin se linjaa.

Tässä ongelma. Historia ja kirkon traditio ovat ristiriidassa Vatikaani I:n kanssa. Vatikaani I kuitenkin juurruttaa opetuksensa totuudellisuuden historiaan. Kun historia ei tue Vatikaani I:tä, mutta roomalaiskatolinen kirkko kuitenkin velvoittaa uskomaan Vatikaani I:n mukaan, käytännössä päädytään siihen, että pitää uskoa paaviin sokeasti tosiasioiden vastaisesti. Eli ainakin tässä kysymyksessä musta on valkoista, kun paavi niin sanoo. Eikä mikään suoranaisesti estä sitä, että ongelmakenttä laajenisi tästä yhdestä kysymyksestä useampaan. Sanoisin siksi, että kirjoitukseni keskeisin pointti pitää vieläkin paikkansa. Epistemologisesta näkökulmasta Vatikaani I on katastrofi. Se kyseenalaistaa kykymme tietää historiallisten lähteiden perusteella, mikä on kirkon usko. Homma jää paavin käsiin.

Vatikaani I ja kristillisen perinteen mitätöityminen

Vasta ensi torstaina julkaisen uuden oman kirjoitukseni. Ajattelin kuitenkin tänään mainostaa tätä mainiota substackia. Kirjoittaja tarttuu kysymykseen, jota itsekin olen pohtinut. En osaisi sanoa sitä kuitenkaan niin hienosti kuin hän. Peruspointsi on siis se, että Vatikaani I kohotti Rooman paavin sellaiseen asemaan, että kirkon traditio menetti käytännössä merkityksensä. Konsiili vaatii uskomaan, että kaikki olisivat aina uskoneet ja opettaneet paaviudesta samaa kuin Vatikaani I, vaikka historia puhuu selvästi sitä vastaan (ks. tämä, tämä ja tämä). Lisäksi se linjaa, että paavin julkiselle opetukselle pitää olla aina kuuliainen, silloinkin, kun hän ei puhu ex cathedra.

Teoriassa toki paavi on jatkumossa kirkon tradition kanssa, mutta käytännössä paavin puheisiin ei ole vastaansanomista. Vatikaani I:n noudattaminen tarkoittaa sitä, että kuulaisesti seuraa sitä, mitä paavi opettaa. Ihan silleen jesuiittamaisesti musta voi olla valkoista ja valkoinen mustaa, jos paavi niin linjaa. Leon aikana homma varmaan on kohtuullisen mielekästä, Franciscuksen ei niinkään.

Kirjoituksen ytimessä on Vatikaani I:n luoma valtava epistemologinen ongelma. Vatikaani I velvoittaa uskomaan paaviudesta yhtä sun toista historian vastaisesti ja sitoo yksittäisen katolilaisen kuuliaisuuteen paavin opetuksille, vaikka ne näyttäisivät olevankin traditiota vastaan. Paavin opetusta ei voi näin arvioida millään ulkopuolisilla kriteereillä. Katolisen uskon sisältö irtoaa historiasta riippumattomaksi mysteeriksi, jonka määrittely on täysin paavin käsissä.

Kirjoituksessa on yhtä ja toista muutakin Vatikaani I:sta seurannutta ongelmaa. Substackin kirjoittaja sanoo nämä jutut tosiaan paljon paremmin kuin minä. Kannattaa siis tutustua siihen, jos aihe kiinnostaa! Kun arvioidaan historiallisesti eri kirkkojen uskottavuutta apostolisen uskon vartijoina, tämä on ihan niitä painavimpia roomalaiskatolilaisuutta vastaan.

Oppi välttämättömänä pahana

Minun taustani on hyvin opillisesti virittyneessä luterilaisuudessa. Siellä on tosi tärkeää, että opilliset nyanssit ovat kunnossa. Olennaista on se, että tunnustautuu älyllisesti erinäisiin opillisiin juttuihin. Jos kuitenkin miettii historiallisesti tunnustuksellisen luterilaisuuden painotuksia, ne ovat kohtuullisen uusia. Vaikuttaa siltä, että opillista painotusta selittävät paljon teologiset kiistat. Syntyihän luterilaisuus opillisten kiistojen myötä, ja siksi tärkeäksi tuli määritellä se, mikä on opillisesti oikein, mikä väärin. Ehkäpä jonkin sortin opillisuuden huipentuma saavutettiin 1600-luvun puhdasoppisuudessa, mutta kyllä vielä 1800-luvulla jotkin nippelikysymykset tarkentuivat, kun Amerikan luterilaisuudessa kiisteltiin kirkko- ja virkaopista.

Mutta ei luterilaisuuden pikkutarkoissa määrittelyissä ole kyse vain kiistojen tuotoksista. Nimittäin sille ominainen älyllinen painotus leimaa aika vahvasti koko läntistä kristinuskoa. Olen tainnut blogilla jo aiemmin tuumailla, että painotus selittyisi aristoteelisella vaikutuksella läntiseen kristinuskoon keskiajalla. Ja olen edelleen tuolla kannalla. Myönnän kyllä sen, että esimerkiksi pyhän Maksimos Tunnustajan opetus Kristuksen kahdesta tahdosta on aika skolastista pikkutarkkoina jaotteluineen. Kenties siis protoskolastiikka löytyykin idästä. Mutta minusta aika tärkeä pointti ainakin Maksimokseen liittyen on se, että Maksimos ei määritellyt määrittelemisen vuoksi. Hän ei alkanut kirjoittaa kristinuskon yleisesityksiä. Määritelmiä tarvittiin vain hyvin rajatuissa kysymyksissä. Keskiajan skolastiikkaa ei nähdäkseni leimannut ainakaan samassa määrin kirkkoa repivät oppikärhämät (vaikka joitain oppituomioita toki annettiin). Käsityserot eivät olleet kirkkoa jakavia. Debattia käytiin yliopistoissa. Älyllistä pyörittelyä ei motivoinut niinkään harhaoppien vaarat vaan pyrkimys uskon totuuksien mahdollisimman pikkutarkkaan älylliseen ymmärtämiseen.

Kun nykyään puhutaan uskonnosta, helposti uskontoa lähestytään tämän läntisen älyllisen pyörittelyn perinteen lähtökohdista. Uskonnossa on kyse siitä, että sitoutuu joihinkin uskonnollisiin totuusväittämiin. Ja sitten eri tunnustuskuntien eroja lähestytään siitä vinkkelistä, missä ne eroavat opillisesti toisistaan. Kun huomioidaan nykyisen uskontokäsityksen älylliset lähtökohdat, on minusta jotenkin ravistelevaa miettiä sitä, että vasta nyt juhlitaan Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotissynttäreitä. Kun kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla, kirkolla meni siis noin kolme sataa vuotta siihen, että kolminaisuusoppi muotoiltiin. Kaiken kukkuraksi Nikean vuoden 325 tunnustuksessa ei sanottu vielä Pyhästä Hengestä mitään vaan ainoastaan tunnustettiin, että uskotaan Pyhään Henkeen. Eivätkö nämä seikat kerro omiaan siitä, että varhaiskristillisyyden painotukset olivat ihan toisenlaisia kuin nykyiset?(!)

Minä ajattelin niin, että alussa oli liturginen yhteisö, tietyt perityt tavat ja sanoma julistettavana. Uskossa oli kyse elämäntavasta, yhteisöön kuulumisesta, ylösnousseen Herran läsnäolosta. Näiden peruspalikoiden varassa elettiin iloisesti ennen kuin tuli harhoja ja harhaoppisia, jotka sanoivat jotain, mikä oli niin perustavasti vinossa jonkin sortin intuitiivisen uskontajun kanssa, että oli tarve alkaa tarkemmin määritellä sitä, mihin me oikein uskomme. Mutta opillisen määrittelyn tarve nousi siis ulkoapäin tulleen vaaran tähden. Oppi oli ikään kuin välttämätön paha. Käytännössä minusta tämä huomio voisi motivoida miettimään, mikä uskossa oikeasti on keskeistä. Ehkä varhaisilla kristityillä oli syvällisempi ymmärrys kristinuskon luonteesta kuin meillä 2000-luvun länkkäreillä.

Kuuliaisuuden siunaus

Olen jo pitkään ajatellut jakaa tuumailujani kuuliaisuudesta piispoille ja papeille. Kun viime kirjoitukseni käsitteli paastosääntöjä kuuliaisuutena kirkolle, ajattelin, että nyt voisi olla hyvä sauma pohtia aihepiiriä ääneen. Tästä aiheesta tulee varmaan muutama kirjoitus. Ajatukseni tulevat paremmin ymmärrettäviksi taustani valossa. Siksi ennen itse aiheeseen pääsemistä on vuorossa pieni alustus taustastani.

Kuten varmaan moni tämän blogin lukija tietää, taustani on tunnustuksellisessa luterilaisuudessa. Kuuluin muutaman sadan hengen kirkkoon, joka oli erottautunut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta jo 1920-luvulla. Keskeisenä syynä erolle oli se, että luterilaisen kansankirkon ajateltiin jo tuolloin luopuneen vaatimasta sitä, että kaiken opetuksen tulee olla luterilaisten tunnustuskirjojen mukaista. Tunnustuskirjojen pitäytymistä ei toki nähty sinänsä itseisarvona entisessä kirkossani. Pyrkimys pitäytyä johdonmukaisesti 1500-luvun luterilaisuuden oppiperustaan selittyy sillä, että luterilaisen reformaation ajateltiin palauttaneen kristityt takaisin Raamatun omaan opetukseen. Raamattu-uskollisuus oli aivan uskon ydinkorostuksia, ja liikkeessä painotettiin jokaisen kristityn velvollisuutta koetella kirkon oppi Raamatulla. Mikäli oppi osoittautuu jossain epäraamatulliseksi eikä nykyisestä yhteisöstä halukkuutta opillisen erheen korjaamiseksi löydy, yksittäisellä kristityllä on velvollisuus etsiä toinen kirkko, jossa opetetaan vain sitä, mitä Raamattu opettaa.

Vanhassa kirkossani yksilön harteille laitettiin suunnaton vastuu. Raamatun ajateltiin olevan niin selkeä, että yksittäinen uskova voi sen avulla luotettavasti päätellä, kuinka oppikysymyksistä pitäisi ajatella ja erinäisten elämänvalintojen suhteen menetellä. Kirkossa oli toki pastoreita, joille kuului Raamatun opettaminen. Pastorien opetus sitoi kuitenkin uskovaa yksilöä vain sikäli kuin opetus oli (omasta mielestä) Raamatun mukaista. Koska lähtökohtaoletuksena oli Raamatun selkeys, kysymys siitä, kuinka luotettavasti yksilö voi tulkita Raamattua, ohitetaan melko kevyesti. Jumalan sana on niin kirkas, ettei ole vaikeaa nähdä, mikä on totuus missäkin kysymyksessä.

Vaikka Raamatun selkeyttä painottava linja voi kuulostaa teoriassa johdonmukaiselta ja toimivalta, käytännössä tilanne on toinen. Elämä on näet aika monimutkaista ja rosoista. Raamatun soveltaminen yksittäistilanteisiin ei ole yhtään yksinkertaista. Raamatusta ei löydy suoraa vastausta moneen kysymykseen. Oppikysymyksetkään eivät usein ole ihan simppeleitä. Minusta on aika hurjaa ajatella, että esimerkiksi luterilaisen virkaopin poikkeamat selittyisivät sillä, ettei joku osapuoli ole vain kuuliainen Jumalan sanalle. Kaiken kukkuraksi vanhassa kirkossani Raamatun tulkintaa linjasi käytännössä tietty luterilaisuuden sisäinen tulkintatraditio (vanhamissourilaisuus), joka suodattui muuan vaikutusvaltaisen herran kautta. Vaikka Raamattua painotettiin ja siihen vedottiin, yhden ihmisen näkemyksillä oli aivan suunnaton arvovalta. Tilanne ei siis suinkaan ollut se, että kristityt olisivat ”lampaan korvillaan” vain yksinkertaisesti kuunnelleet opetusta ja Raamatun perusteella koetelleet, mikä on hyvän Paimenen äänen mukaista. Käytännössä sitouduttiin tiettyyn tulkintaperinteeseen ja sen arvovaltaiseen tulkitsijaan – tulkitsijaan, jonka arvovalta nousi pitkälti henkilökohtaisesta auktoriteetista.

Edellisessä kirkossa oloni lopulla koin etenkin kaiken tietämisen taakan raskaana. Oli kysymyksiä, joihin minulla ei ollut ehdotonta vastausta, vaikka olisi Raamatun perusteella pitänyt olla. Minulle oli käynyt myös selväksi, että kaikesta Raamatun painottamisesta huolimatta luterilaisuudessa on aina ollut vahvoja herroja, jotka ovat käytännössä linjanneet, kuinka tulee uskoa; 1500-luvulla tällainen henkilö oli Luther, 1800-luvun Missouri-synodissa C.F.W. Walther. Kokemieni ongelmien takia minulle oli ortodoksiseen kirkkoon liittyessäni suuri helpotus, että Jumala on antanut kirkolleen piispat ja papit, jotka virkansa tähden käyttävät hengellistä auktoriteettia. Yksittäisenä riviseurakuntalaisena minulla ei tarvitse olla vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Minun tehtäväni on elää uskoni todeksi omalla paikallani ja rukoilla niiden puolesta, joille Jumala on antanut hengellisen vastuun kirkon kaitsemisessa. Juuri hierarkkinen rakenne antaa viitekehyksen, jossa minun ei tarvitse olla aina pohtimassa ja pähkäilemässä, miten siihen ja siihen oppiin tulisi suhtautua tai mikä kanta pitäisi ottaa johonkin kuumaan kysymykseen. Jumala on antanut kirkolleen piispat ja papit sitä varten, että hengellisen elämäni huomio voisi olla omissa suurissa synneissä.

Piispat ja papit voivat tietenkin erehtyä. Jos toimin jossain asiassa väärin sen takia, että he ohjaavat minua harhaan, silloin he kantavat asiasta vastuun. Tähän soveltuvat profeetta Hesekielin sanat:

Kun minä uhkaan jumalatonta kuolemalla, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen elämänmenostaan, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.

Hes. 33:8

Kirkon historiasta löytyy toki myös yksittäisiä tilanteita, joissa dogmaattisluontoisten syiden tähden yksittäinen kristitty on asettunut kirkollista hierarkiaa vastaan. Tunnetuin tällainen esimerkki lienee Maksimos Tunnustaja, joka opetti Kristuksella olevan kaksi tahtoa, vaikka hänen aikanaan kirkko oli laajalti omaksunut poikkeavan kannan. Mutta en tiedä, onko tervettä, jos yksittäinen ihminen elää koko ajan sellaisella mentaliteetillä kuin olisi pyhä Maksimos, ikään kuin koko ajan olisi päällä jokin akuutti tunnustustilanne, johon juuri minun pitäisi puuttua. Kokemukseni mukaan kiivaimmat oppikiihkoilijat ovat ihmisinä usein aika rikki. Rikkinäisyys kanavoituu kiihkoiluun. Ihminen ei kohtaa hajanaisuuttaan, kun huomio on aina muiden puutteissa. Ylpeys vallitsee sielussa. Sen sijaan, että ihminen kääntyisi huomionsa omaan sydämeensä, hän laiminlyö itsensä parantamisen ja keskittyy ojentamaan muita. Minusta ei ole sattumaa, että kirkon perinteessä varoitetaan paljon opillisesta kiistelystä. Kiistojen käyminen vaatii näet syvää hengellistä kypsyyttä. Nykyajan suurena vitsauksena on se, että netti on täynnä piispoja ja pappeja kritisoivia riviortodokseja, jotka soveltavat Filokaliaa ja kanoneita piispoihin ja pappeihin eivätkä itseensä. Vaikka kirkon elämässä olisi epäkohtia, niihin mahdollinen puuttuminen tulisi tehdä rakentavasti asiaan tarkoitettuja kanavia pitkin. Ei netissä ongelmia riepotellen.

Suomalaisena ortodoksina koen olevani melko onnellisessa asemassa. Kirkkoni ei ole langennut harhaoppeihin, joten minun on edes turha elätellä ajatusta, että tässä pitäisi ruveta jonkin sortin dogmaattiseksi sankariksi entiseen tapaan. Kirkon elämässä on varmasti puutteita eivätkä piispat ja papit ole täydellisiä. Näiden puutteiden näkeminen kutsuu minua rukoukseen kirkkoni puolesta. Se riittää minulle. Kuuliaisena kirkkoni piispoille ja papeille saan yksittäisenä ortodoksina nauttia kilvoittelun levosta, kuuliaisuuden siunauksesta.