Avainsana: kilvoittelu

Isä Seraphim Rosen puhuttelevuus

Olen viime aikoina puhunut täällä ortodoksisten kilvoittelijoiden suuresta asketismista ja inspiroivasta esikuvallisuudesta. En ole kuitenkaan antanut yhtään konkreettista esimerkkiä. Olen äskettäin kirjoittanut artikkelia yhdestä modernista kilvoittelijasta. Siksi ajattelin tänään kertoa lyhyesti hänestä, pappismunkki Seraphim Rosesta. Hän ei asketismissaan ole suinkaan kovimmasta päästä. Minusta hän on kuitenkin puhuttelevuudessaan ihan omaa luokkaansa.

Jos joku on kuullut Seraphim Rosesta jotain entuudestaan, se liittyy todennäköisesti hänen opetukseensa tulliporteista, kuuden päivän luomisesta, ekumenian vastustamisesta tai lopunajoista. Siksi on ehkä sanottava heti alkuun, etten suinkaan ole hänen kirjallisen tuotantonsa suuri ystävä. Rose kuului Venäjän ulkomaalaiskirkkoon (ROCOR), jonka fani en ole – varsinkaan kun kyse on Rosen ajan ROCORista. Minua Rose inspiroi ja sykähdyttää ennen kaikkea ehdottomana kilvoittelijana.

Rose eli lyhyen elämän vuodesta 1934 vuoteen 1982. Hän kuoli yllättäen jonkinlaisen suolistossaan tapahtuneen kuolion seurauksena. Hän ehti olla ortodoksina noin 20 vuotta, munkkina 10 vuotta ja pappismunkkina viisi vuotta. Lähes koko ortodoksina olonsa ajan hän myi ja julkaisi kilvoittelijatoverinsa Hermannin (/Glebin) kanssa ortodoksista opetusmateriaalia, ennen kaikkea Orthodox Word -lehteä.

Rose syntyi keskiluokkaiseen ei-ortodoksiseen perheeseen. Parikymppisenä hän omaksui perennialistisen ymmärryksen uskontojen suhteesta. Niinpä hän näki kaikki perinteiset uskonnot teinä saman vuoren huipulle. Häntä viehätti etenkin taolaisuus. Hän paloi halusta löytää Totuus. Käännekohdaksi Roselle muodostui hänen silloisen poikaystävänsä ehdotus vierailla ortodoksisessa palveluksessa 50-luvun lopulla. Hän koki sydämessään tulleensa kotiin. Hän jatkoi palveluksissa käymistä ja vähitellen kasvoi sisälle uuteen uskoon. Hän jätti perennialismin taakseen, samoin kuin poikaystävänsä, ja omaksui jyrkän näkemyksen siitä, että ortodoksisuus on ainoa oikea uskonto. Hänen omalle hengelliselle kasvulleen San Franciscoon saapunut pyhä Johannes oli luovuttamattoman tärkeä. Pyhän Johanneksen siunaus työlle ja esirukoukset kantoivat hänen ja Hermannin kilvoittelua, joka alkoi Platinan ”erämaassa” 60-luvun lopulla. Tärkeitä olivat myös Optinan luostariperinne, johon hänellä oli elävä yhteys Venäjän ulkomaakirkon piispojen kautta, sekä Valamo ja etenkin pyhittäjä Herman Alaskalainen.

Rosessa on valtavan puhuttelevaa se, että hän on ikään kuin yksi meistä, aikamme lapsi. Totuuden janoa tukahduttaakseen hän vielä 50-luvun puolivälissä joi liikaa ja nautti hyvästä ruoasta ja muista aistillisista iloista. Mutta kaikki jäi, kun hän löysi Kristuksen.

Kuten sanoin, Rose ei ollut askeettisuudessaan äärimmäinen. Hän ei elänyt pelkällä leivällä. Hän söi useamman kerran päivässä. Hän nukkui kohtuullisesti ja vieläpä sängyssä – joka tosin koostui parista laudasta ja huovasta. Rosen luopumus oli kuitenkin suuri. Hän vaihtoi maailman ilot pariin hökkeröön kukkulalla, joka vilisi kalkkarokäärmeitä. Ei ollut vedenlähdettä, vaan kaikki vesi piti kantaa paikalle. Ei ollut peseytymismahdollisuuksia, ei sähköä, ei juuri lämmitystä, vaikka talvet olivat lumisia. Julkaisutoimintakin oli tavattoman raskasta ja työlästä, kun se tapahtui Gutenbergin metodein. Mutta kaikkea tätä Rose halusi. Hän luopui määrätietoisesti siitä, mitä hänellä oli, koska hän ajatteli, että Jumala opitaan tuntemaan vain luopumisen ja kärsimisen kautta. Mitä vähemmän on kiintynyt maailmaan, sitä suuremmin voi rakastaa Jumalaa.

Rose on ravisteleva. Kaikki ulkonainen luopumus ilmentää vain sisäistä paloa tuntea Kristusta. Näin radikaalisti vielä nykyäänkin joku voi uhrautua, jotta sydämessä ei olisi Kristuksen lisäksi toista rakkautta. Minulla – kuten ei varmaan monella muullakaan blogin lukijalla – ole mahdollista valita Rosen elämäntapaa kirjaimellisesti. Maailma sitoo. Mutta Rosen esimerkki saa kysymään: miten minä voisin edes pienessä määrin ilmentää omassa elämässäni sitä ehdotonta Kristuksen seuraamisen paloa, joka ajoi häntä eteenpäin?

Tässä vielä pari Rosen elämäkerran kirjoittajan, Platinan luostarin nykyisen igumenin, haastattelua: osa 1 ja osa 2. Elämäkerta on muuten parasta, mitä Rosesta voi lukea, jos sellaiselle tuulelle sattuu.

Luterilainen perisynti – kilvoituksen latistaja

Kirjoitin vähän aikaa sitten siitä, kuinka hyödyllisenä olen kokenut ortodoksisen askeettisen perinteen hengelliselle elämälleni. Annoin ymmärtää, että luterilaisuudessa asketismiin suhtaudutaan usein varauksellisesti, koska sen nähdään kyseenalaistavan luomakunnan hyvyys. Nyt ajattelin käsitellä toista luterilaisuuden piirrettä, jonka näen haitallisena kovalle kilvoittelulle. Tämä on luterilainen perisyntioppi.

Oletan, että blogini lukijat ovat perillä luterilaisesta perisyntikäsityksestä. Lyhyesti sen mukaan ihminen on syntiinlankeemuksen seurauksena syvästi turmeltunut. Kaikki ihmissielun liikkeet ovat jollain tavoin vinossa. Hyvissä teoissakin on syntiä ja siksi ne eivät semmoisenaan kelpaa Jumalalle. Luterilaiset kyllä muodollisesti tunnustautuvat siihen, että uskon myötä ihmisessä alkaa sisäinen uudistuminen, mutta samalla kuitenkin painotetaan sitä, ettei perisynnistä päästä tässä elämässä eroon. Uudistuksesta ei tule koskaan täydellistä. Synti riippuu meissä kiinni.

Perisyntiin liittyy luterilaisuudessa olennaisesti omavanhurskauden pahe. Ajatellaan, että ihmisellä on taipumuksena luottaa itseensä ja omiin tekoihinsa kelvatakseen Jumalalle. Kun ihminen tekee hyvää, kiusauksena on aina ylpeys, joka näyttäytyy luottamuksena siihen, että olisi oman hurskautensa perusteella Jumalalle mieluinen.

Kokemukseni mukaan sekä perisynnin radikaaliuden että omavanhurskauden painotukset johtavat käytännössä siihen, että odotukset kristityn kilvoituksen mahdollisuuksista eivät ole kovin korkealla. Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on toki painotettu sitä, ettei elävä usko voi säilyä karkeiden ulkoisten syntien rinnalla. Ainakin tämän tasoista uudistusta siis odotetaan. Mutta joidenkin ilmeisten syntien välttämäinen on vielä aika kaukana ortodoksisten askeettien antamasta esimerkistä. Sellainen ei tule porukoille mieleenkään, koska perisynnin nähdään ampuvan korkeat haaveilut alas.

Luterilaiselle aivan erityislaatuinen piirre on pikkuisen neuroottinen suhde hyviin tekoihin. Ajatellaan, että jos niihin keskitytään, lipsutaan helposti omavanhurskauteen ja omiin tekoihin luottamiseen. Siksi onkin turvallisempaa pysyä jonkin sortin lain ja evankeliumin -mankelissa, jossa tunnustetaan omaa syntisyyttään ja uskotaan kaikki anteeksi. Kovan kilvoittelun integroiminen tähän edestakaisin veivaukseen ei ota onnistuakseen.

Sitten tähän päälle tulee vielä luterilainen lakiteologia, jossa usein operoidaan kaikki tai ei mitään -asenteella. Ihminen on joko täyttänyt lain tai ei. Perisyntinen ei koskaan onnistu täyttämään lakia, joten taas on helpompi pyöriä siellä lain ja evankeliumin mankelissa kuin pyrkiä jotenkin progressiivisesti etenemään kilvoittelussa. Prosessuaalinen ajattelu antaisi ihan toiset lähtökohdat hengellisessä elämässä etenemiselle. Ei olisi niin mustavalkoista ja totaalista. Pienikin edistys on edistystä, ja lopulta pienet edistysaskeleet johtavat suuriin muutoksiin.

Ortodoksisuudessa ei minusta ole niin valoinen ihmiskäsitys, kun annetaan usein ymmärtää. Suhde kilvoittelun mahdollisuuksiin on kuitenkin huomattavasti luterilaisuutta korkeammalla. Ja tällä optimismilla on myös konkreettisia vaikutuksia. Niitä olen nähnyt maltillisesti omassa elämässäni mutta kirkkaimmillaan tietenkin pyhissä.